Lue keskustelun säännöt.
Miten eroon syyllisyydestä?
23.07.2019 |
Minulla on kaksi lasta, 4v ja 8v. Teen lasten kanssa paljon asioita, juttelen, silitän ja pidän sylissä. Vaadin lapsilta tolkullista käytöstä ja pyrin parhaani mukaan ohjaamaan heitä tässä asiassa jämäkästi, ymmärtävästi, hermostumatta ja nolaamatta. Aina en siinä onnistu, vaan sitten päädyn esim. väsyneenä tai oltuani pitkään kärsivällinen jäkättämään lapsille ihan suhteettomasti jostain melko pienestä asiasta. Korotan ääntäni (ja joskus esim. autossa jos tappeleminen häiritsee jo liikenneturvallisuutta saatan ärähtää kovemminkin), mutta en raivohuuda, hauku tai sano asioita joita sisällöllisesti katuisin, mutta suuttuessani kuulostan vihaiselta ja puhetapani on hyökkäävä. Saatan myös siirtää lasta niin että se tahattomasti tuntuu ikävältä, esim. kesälomareissussa kun molemmissa käsissä olevat lapset yrittävät levittäytyä tulpaksi kävelysillalle ja selittivät omaa asiaansa kuuntelematta minua, vedin/työnsin päättäväisesti (en riuhtonut!), toisen lapsen kädestä kiinni pitäen väylän reunaan, ja lapsi sanoi myöhemmin että häntä sattui ranteeseen (pyysin anteeksi sattumista, selitin miksi ohjasin, sanoin ettei tarkoitus ollut satuttaa).
Poden näistä suuttumisistani ja kärsimättömyyksistäni suurta syyllisyyttä. Rauhoitun yleensä nopeasti, jonka jälkeen sanon kyllä lapselle että nyt ei ollut ihan mittakaavassa tämä äidin reaktio, anteeksi että puhuin niin ikävällä tavalla. Tässä vaiheessa lapsi yleensä myöntää että juu ei tuntunut kivalta, halataan ja siinä se. En peru sanojani siitä että superpalloa ei saa heitellä keittiössä tai että sen riekkukiljumisen on nyt loputtava, ja saatan kerrata tai perustella sen mikä oli kiellettyä tai mistä hermostuin, mutta jos oma reaktioni on ollut turhan voimakas, pahoittelen sitä.
Mutta en pysty päästämään irti siitä syyllisyydestä joka seuraa kun menetän malttini. Ongelma tässä on se, että se syyllisyys on yksi asia joka minua kuormittaa ja tekee oloni kireäksi, eli sen sijaan että se saisi minut toimimaan paremmin ja rakentavammin, se tekee minusta ärtyneemmän ja kireämmän. Voi olla, että olisi syytä olla vähän kärsivällisempi ja rakentavampi, mutta tuo syyllisyys ei nyt yhtään auta siinä. Mutta miten siitä pääsee eroon?
Kommentit (6)
Miten usein tätä kilarointia tapahtuu? Jos joka päivä menee hermot niin että kaduttaa kannattaa ehkä harkita terapiaa tai ainakin lapsetonta lomaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei päivittäin. Joskus parina päivänä viikossa tai jopa paristi samana päivänä, usein menee monta viikkoa ilman. Olen googlaillut ties mitä epävakaita persoonallisuushäiriöitä sun muita, mutta muissa ihmissuhteissani olen ihan normaali täyspäinen ihminen, mutta suhteessa (ihaniin, rakkaisiin, toivottuihin ja tykättyihin) lapsiini välillä menee hermot. Kai se on ihan normaaliakin, mutta jotenkin pelkään kamalasti että suutunko liikaa, jääkö lapsille traumat, pohtiiko ne näitä terapiassa, tuleeko niistä tunteensa piilottavia suorittajia tai masentuneita tai jotain muuta siksi että mulla menee välillä hermot. Olen itse äkkipikaisen isän kasvattama ja tunnistan kyllä sen jostain hyvin syvältä oman lapsuuden kokemuksista nousevan aggressiivisen "ja sinähän tottelet kun minä niin sanon", vaikka hillitsenkin itseni paremmin kuin isäni (joka ei muuten varmasti ikinä pyytänyt anteeksi tai ilmaissut että vika olisi hänessä eikä meissä lapsissa).
Ap.
Podet syyllisyyttä täysin turhaan. On aivan normaalia joskus hermostua.
No aika pieniltä kilahtamisilta noi kuulostaa.
Voisiko olla, että tunnet syyllisyyttä omista tunnereaktioistasi juuri siksi että sinut on kasvattanut äkkipikainen isä? Miten kiukutteluun ja itkuihin suhtauduttiin? Kyllä ihmisellä on lupa ilmaista negatiivisia tunteita, oli sitten aikuinen tai lapsi. Ei kuulosta huolestuttavalta nuo ap:n hermostumiset.
Ap lisää: Asiassa ei auta yhtään se, että puolisoni on luonteeltaan ihan äärimmäinen viilipytty eikä suhtaudu kovin ymmärtävästi siihen että joskus hermostun. Mutta ei minusta robottia tule koskaan. Olen jutellut tästä asiasta jonkun verran ystävien ja esim. oman äitini kanssa, jotka näkevät toimintaani lasten kanssa, ja olen kuvaillut heille myös ne huonoimmat hetket, eivätkä he ole ollut huolissaan.