Minkä takia vanhemmat antaa lapsen kirkua kaupassa?

tinnitksen helvetissä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä kun noissa tilanteissa ei auta vaikka kuinka yrittää hiljentää lapsen, todennäköisesti se kiljumalla nimenomaan haluaisi huomiota ja jos sillä saa vanhemman hermostumaan niin tasan varmasti kiljuu ens kerralla vielä enemmän. Käsi suun eteen alkaa jo nykymittapuulla olla väkivaltaa ja varma lasun aihe. En oo kyllä koskaan kuullut julkisilla paikoilla semmoista kiljumista että korvat soisi, ei kai ole mikään pakko jäädä pitemmäksi aikaa hengaamaan jonkun kiljukaulan lähelle? Ajatelkaa ne vanhemmat ei voi edes kävellä pois vaan joutuu kuuntelemaan sitä kiljumista joka päivä ja vielä toisten ihmisten pahat katseet päälle.

Auktoriteetilla meidän äiti hiljensi meitä, pelkkä katse jos riehuttiin epäsopivasti. Kyse on kasvattamisesta ja kyllä sen suun eteen voi laittaa käden niin että se huuto vaimentuu. Jos tuolla mennään että ei voi koske lapseen niin eihän sitä sitten saa ottaa sylinkään, vai!!??  En todellakaan ollut lähellä siinäpä se, enkä jäänyt hengaamaan vaan menin kassoille päin saman tien.  Mutta kun en pystynyt teleporttaamaan itseni mihinkään samalla sekunnilla kun kuulen kiljuntaa, niin vastuu on kyllä lapsen huoltajassa ei minussa. Valitettavasti korvani kärsii kovista äänistä ja mitä kimeämpi sen pahempi. Siksi en voi edes kuunnella Mariah Carytä koska se vinkuna on jotan helvetillistä. 

Minulle äiti laittoi käden suun eteen ja muistan kuinka hirveää se oli. Luulin, että tukehdun. Henki kulki huonosti itkevän lapsen nenän kautta.

Vihaan lapsia.

Lohdutan kaikkia teitä joita ko. ongelma koskee vain kotiinne ulkopuolella. Itse joudun kohta muuttamaan lapseni kanssa muuten kivasta rivariasunnosta pois sen takia että täällä asuu 6-lapsinen perhe jonka käytöshäiriöiset lapset terrorisoivat näin kesällä piha-aluetta niin pahasti, että korvat ja hermot ei enää kestä. Mikään normaali kommunikointi ei onnistu vaan koko ajan huudetaan, kiljutaan, karjutaan ja rääytään. Alkaa jo ennen yhdeksää aamulla ja jatkuu vielä klo 23kin joskus. Klo 22 pitäis olla hiljaisuus mutta silloinkaan ei voi avata ovia tai ikkunoita. Lapset on keskenään ulkona. Vanhempien pääasiallinen työ on röökin vetäminen. Sossu maksaa kaiken ja tuskin tietävät mitä työ tarkoittaa edes sanana. Tämä on nyt kolmas kesä kun tätä on jatkunut ja enää ei vaan jaksa. Pakko lähteä pois toimivasta ja kivasti sisustamastani tilavasta kodista.

Ilmainen vinkki pikkulasten vanhemmille: päiväkoti-ikäisten ja pienten alakoululaisten paikka on kesälläkin klo 21 jo omassa sängyssään iltapalat syötynä ja hampaat pestynä. Ei ulkona huutamassa ja rääkymässä.

Vierailija kirjoitti:

Tilanteessa voi edes yrittää suunnata lapsen huomion johonkin muuhun asiaan, samalla pysyen itse rauhallisena. Harmin taustalla on usein joku syy, väsymys, nälkä, tms. jonka ennakoiminen voi auttaa seuraavalla kerralla.

Tämä. Tippaakaan ei ärsytä lapset jotka parkuu naama punaisena kaupassa kunhan vaan näkyy että se vanhempi yrittää sitä lasta rauhoittaa just juttelemalla ja ohjaamalla huomiota muuhun että lapsi jaksais kauppareissu loppuun. Mutta se ärsyttää kyllä superpaljon kun näkee näitä vanhempia kaksittain liikkeellä työpäivän jälkeen ja väsynyt, nälkäinen ja pahimmillaan täysiin talvivarusteisiin pakattu taapero parkuu hiki päässä kärryssä ja VANHEMMAT EI TEE MITÄÄN! Lapsella on siihen parkumiseensa joku syy ja se että vanhempi jättää parkuvan lapsen aivan täysin huomiotta aiheuttaa lapsen persoonallisuudesta riippuen sen, että parku vaan jatkuu ja jatkuu tai sitten lapsi ehkä lannistuneena lopettaa kun vanhemmat ei tippaakaan auta häntä pahan olon käsittelyssä saati ohjaa siitä kiukusta/raivosta/mikä sitten lapsen saakin karjumaan lasta rauhoittumaan. Lapselle ei pidä antaa mitään spesiaalihuomiota siitä karjumisesta, ei tietenkään kun siitä vaan oppii että karjuminen kannattaa kun niin tulee ainakin huomioiduksi. Mutta eihän sitä lasta voi kokonaan jättää huomiotta kun se parkuu! Eikä sille (erityis)lapsellekaan jolle ei muka yhtään voi puhua kun se raivoaa, ole hyväksi se että sitä vaan mykkänä kiskotaan perässä tai työnnetään kärryssä. Jos noita tuollaisia lapsia on joille ei mitään uskalla sanoa, niin ne ovat kyllä sen verran marginaalissa etteivät selitä sitä 27 karjuvaa kakaraa Prismassa iltapäivällä joihin vanhemmat ei kiinnitä mitään huomiota (tai pahimmillaan huutaa lapselle vastaan...)

Mihin helvataan maalaisjärki on nykyvanhemmilta kadonnut. Luodaan itse tilanne jossa lapsi alkaa huutaa (esim. viedään se väsynyt, nälkäinen ja kiukkuinen lapsi sinne kauppaan ja shoppaillaan kaikessa rauhassa) ja kun lapsi alkaa parkua, ollaan vaan kun ei mitään kun meidän liina-pirjetta nyt on vähän tämmöinen tempperamenttisempi tapaus ja huutaa kahta kovempaa jos opetan sen siihen että reagoin tohon huutoon edes jotenkin. Ai olis auttanut jos oltais syöty välipalaa ennen tänne tuloa? Ei kun on niin hirveen vaikeaa mitään välipalajuttuja kantaa mukana, nopsaan vaan tässä käydään ja sit kotiin syömään. Ai olis voinut tulla myöhemmin kauppaan? No ei kun just nyt oli hyvä aika, voidaan sit illalla olla rauhassa kun ei tarvii kauppaan enää lähteä, paljon kätevämpää näin päin, ei tuohon huutoon kukaan kuole. Seliseliseliseli...

Ex-kiljujan migreenistä kärsivä äiti täällä hei! Oma lapseni on niin ujo/vieraskorea että ei ole muuten kiljunut ihmisten ilmoilla kuin yhden kerran avoimessa päiväkodissa, mutta kotona senkin edestä, ja olisi ihan mielenkiintoista kuulla miten teidän muiden mielestä sen kiljumisen saa loppumaan? Se kun alkaa sellaisessa tunnekuohussa johon mikään kuuntelu, käskeminen ja ohjeistus ei auta vaan on lähinnä kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Käden pitäminen lapsen kasvoilla ei todellakaan onnistuisi ilman väkivaltaa (osaan kyllä pitää lapsesta turvallisesti kiinni, on jouduttu tekemään erinäisiä kertoja ja olen saanut tehdä sitä ihan työnkin puolesta ja koulutettuna, mutta siinä ei jää ylimääräistä kättä suun peittämiseksi). Väkivalta ei ole vaihtoehto.

Lapsi on siis nyt jo kahdeksan eikä kilju enää kotonakaan (paitsi totaalisessa ylikuormitustilassa tyyliin kahdesti vuodessa), mutta kun 2-6-vuotiaana kiljui niin ei siinä muuta voinut kuin laittaa peltorit korville ja yrittää olla aikuinen. Ja esim. siellä avoimessa päiväkodissa, vähän oli nihkeää poistua paikalta kun 2-vuotiaalla pikkusisaruksella oli leikit kesken ja olisi pitänyt molemmille saada toppavaatteet päälle. Käytiin sitten tuulikaapissa kiljumassa, anteeksi kaikille jotka sitä joutuivat kuuntelemaan, mutta ei sille mitään voi.

Voimakas kiljunta on omiaan herättämään vanhemmassakin melkoisia aggression tunteita, joten voin kertoa kokemuksesta että näennäisen välinpitämätön tai viileä suhtautuminen voi johtua siitä että vanhempi keskittyy pitämään itsensä kasassa ja miettii turvallista ja järkevää tapaa toimia.

Sitä kertaa kun en huomioi lasta on edeltänyt satoja kertoja kun lapsi on huutanut. Näistä on kertynyt se kokemus mitä teen ja en tee.

Aina ei myös ole mahdollisuutta täydelliseen ajoitukseen, lapsi voi myös itkeä kaikesta varautumisesta huolimatta. Oma lapsi sairasti päiväkodin alettua 9 kertaa flunssan, tuli hampaita ja korvatulehduksia. Joskus oli silti tautien välillä käytävä töissä ja kaupassa. Aina ei pikkupetteri ollut hyvällä tuulella, mutta koko talvea ei voinut kotona istua.

Sama. Lähdin vetämään kassajonosta cittarin perukoille, mutta sellaista perukkaa ei löytynyt, johon kiljunta ei olisi kuulunut. Se kiljunta todella KAIKUU!

Vierailija kirjoitti:

Ex-kiljujan migreenistä kärsivä äiti täällä hei! Oma lapseni on niin ujo/vieraskorea että ei ole muuten kiljunut ihmisten ilmoilla kuin yhden kerran avoimessa päiväkodissa, mutta kotona senkin edestä, ja olisi ihan mielenkiintoista kuulla miten teidän muiden mielestä sen kiljumisen saa loppumaan? Se kun alkaa sellaisessa tunnekuohussa johon mikään kuuntelu, käskeminen ja ohjeistus ei auta vaan on lähinnä kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Käden pitäminen lapsen kasvoilla ei todellakaan onnistuisi ilman väkivaltaa (osaan kyllä pitää lapsesta turvallisesti kiinni, on jouduttu tekemään erinäisiä kertoja ja olen saanut tehdä sitä ihan työnkin puolesta ja koulutettuna, mutta siinä ei jää ylimääräistä kättä suun peittämiseksi). Väkivalta ei ole vaihtoehto.

Lapsi on siis nyt jo kahdeksan eikä kilju enää kotonakaan (paitsi totaalisessa ylikuormitustilassa tyyliin kahdesti vuodessa), mutta kun 2-6-vuotiaana kiljui niin ei siinä muuta voinut kuin laittaa peltorit korville ja yrittää olla aikuinen. Ja esim. siellä avoimessa päiväkodissa, vähän oli nihkeää poistua paikalta kun 2-vuotiaalla pikkusisaruksella oli leikit kesken ja olisi pitänyt molemmille saada toppavaatteet päälle. Käytiin sitten tuulikaapissa kiljumassa, anteeksi kaikille jotka sitä joutuivat kuuntelemaan, mutta ei sille mitään voi.

Voimakas kiljunta on omiaan herättämään vanhemmassakin melkoisia aggression tunteita, joten voin kertoa kokemuksesta että näennäisen välinpitämätön tai viileä suhtautuminen voi johtua siitä että vanhempi keskittyy pitämään itsensä kasassa ja miettii turvallista ja järkevää tapaa toimia.

Lapsi viedään tilasta pois. Kun lapsi illalla sanoo aluavansa ruokaa niin kerrotaan, että ruokaa ei ole. Ruokaa saa kaupasta vain jos ollaan koko kauppareissu kiljumatta. Sitten mennään kauppaan hakemaan kiljumatta ruokaa.

Onneksi mä tein lapseni jo 13 vuotta sitten. Silloin ei ollut tällaista ”mielensäpahoittamisaikaa” vielä näin kovasti valloillaan mitä nyt. Ikimaailmassa en lisää lapsia enää tekisi. Kyllä minuakin ärsyttää ja paljon nuo kiljukaulat kaupoissa, mutta olen satavarma, että niin ärsyttää niiden lasten vanhempiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-kiljujan migreenistä kärsivä äiti täällä hei! Oma lapseni on niin ujo/vieraskorea että ei ole muuten kiljunut ihmisten ilmoilla kuin yhden kerran avoimessa päiväkodissa, mutta kotona senkin edestä, ja olisi ihan mielenkiintoista kuulla miten teidän muiden mielestä sen kiljumisen saa loppumaan? Se kun alkaa sellaisessa tunnekuohussa johon mikään kuuntelu, käskeminen ja ohjeistus ei auta vaan on lähinnä kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Käden pitäminen lapsen kasvoilla ei todellakaan onnistuisi ilman väkivaltaa (osaan kyllä pitää lapsesta turvallisesti kiinni, on jouduttu tekemään erinäisiä kertoja ja olen saanut tehdä sitä ihan työnkin puolesta ja koulutettuna, mutta siinä ei jää ylimääräistä kättä suun peittämiseksi). Väkivalta ei ole vaihtoehto.

Lapsi on siis nyt jo kahdeksan eikä kilju enää kotonakaan (paitsi totaalisessa ylikuormitustilassa tyyliin kahdesti vuodessa), mutta kun 2-6-vuotiaana kiljui niin ei siinä muuta voinut kuin laittaa peltorit korville ja yrittää olla aikuinen. Ja esim. siellä avoimessa päiväkodissa, vähän oli nihkeää poistua paikalta kun 2-vuotiaalla pikkusisaruksella oli leikit kesken ja olisi pitänyt molemmille saada toppavaatteet päälle. Käytiin sitten tuulikaapissa kiljumassa, anteeksi kaikille jotka sitä joutuivat kuuntelemaan, mutta ei sille mitään voi.

Voimakas kiljunta on omiaan herättämään vanhemmassakin melkoisia aggression tunteita, joten voin kertoa kokemuksesta että näennäisen välinpitämätön tai viileä suhtautuminen voi johtua siitä että vanhempi keskittyy pitämään itsensä kasassa ja miettii turvallista ja järkevää tapaa toimia.

Lapsi viedään tilasta pois. Kun lapsi illalla sanoo aluavansa ruokaa niin kerrotaan, että ruokaa ei ole. Ruokaa saa kaupasta vain jos ollaan koko kauppareissu kiljumatta. Sitten mennään kauppaan hakemaan kiljumatta ruokaa.

Heheheee. Koitappa taaperoa kasvattaa kuten leikki-ikäistä. Nehän siellä kaupassa yleensä huutaa. Taaperon kanssa ei järkeillä, eivätkä ne osaa rauhoittaa itseään.

Oma lapsi on juuri se parivuotias, ei osaa puhua kuin yhden sanan ja näyttää pitkänä poikana vielä vanhemmalta. Eipä se juuri kaupassa huuda, mutta kotona käyty läpi parit tantrumit, jossa huusi kuola valuen selkä kaarella kunnes nukahti uupumuksesta. (Vein siis sänkyyn rauhoittumaan.) Naurattaa ajatus ”keskustelusta” raivolapsen kanssa. Se vaihe tulee sitten myöhemmin vasta, kun lapsi ymmärtää ja puhuu itsekin.

Kyllähän se niin on että molemmat tarvitsevat selkäsaunan, sekä kakara että vanhempi. Luultavasti nuorempaa sukupolvea noi "vanhemmatkin" eli vapaasti kasvatettu. Mätiä omenoita maailma täynnä nykyään,pelkkää murhetta ja haittaa muille kanssaeläjille. 

Lapselle pitää opettaa myös empatiaa. Se tuntuu unohtuvan lapsettomilta pätijöiltä.

Aina pitäisi pakottaa, pistää syömään, tukkia suu ja olla paikallaan. Vanhempi opettaa kuitenkin sääntöjen lisäksi empatiaa. Joten kohdataan lapsi ihmisenä, joka ei vielä osaa olla kunnolla ihan joka kerta. Joskus voi antaa jopa valita mitä syö, ja ymmärtää ettei lapsi kiukutellessaan ole paha. Jos lasta väsyttää ja pukeminen takkuaa voi esim. auttaa, eikä despoottina vaatia päälle kumartuneena itse pukemaan. Eihän kumppanikaan, kun on itse kipeä, kumarru ylle huutamaan tiskeistä yms. Pelisilmää pitää olla milloin antaa periksi, ettei lapsesta kasva itsestään despoottia.

Muistan kersana kun yritin jotain saada kiljumalla kaupassa. Isäukko on aina vetänyt hillittömiä raivokilareita aikaa ja paikkaa katsomatta. Ei fyysistä kuiritusta kuitenkaan. Sen kiroilun ja karjumisen jälkeen ei tullut enää mieleenkään kovin voimakkaasti haluta kaupasta jotain. Äidin kohdalla tuli vielä yritettyä mutta sekin loppui lyhyeen kun hän sanoi että tästä puhutaan sitten kotona iskän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ex-kiljujan migreenistä kärsivä äiti täällä hei! Oma lapseni on niin ujo/vieraskorea että ei ole muuten kiljunut ihmisten ilmoilla kuin yhden kerran avoimessa päiväkodissa, mutta kotona senkin edestä, ja olisi ihan mielenkiintoista kuulla miten teidän muiden mielestä sen kiljumisen saa loppumaan? Se kun alkaa sellaisessa tunnekuohussa johon mikään kuuntelu, käskeminen ja ohjeistus ei auta vaan on lähinnä kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Käden pitäminen lapsen kasvoilla ei todellakaan onnistuisi ilman väkivaltaa (osaan kyllä pitää lapsesta turvallisesti kiinni, on jouduttu tekemään erinäisiä kertoja ja olen saanut tehdä sitä ihan työnkin puolesta ja koulutettuna, mutta siinä ei jää ylimääräistä kättä suun peittämiseksi). Väkivalta ei ole vaihtoehto.

Lapsi on siis nyt jo kahdeksan eikä kilju enää kotonakaan (paitsi totaalisessa ylikuormitustilassa tyyliin kahdesti vuodessa), mutta kun 2-6-vuotiaana kiljui niin ei siinä muuta voinut kuin laittaa peltorit korville ja yrittää olla aikuinen. Ja esim. siellä avoimessa päiväkodissa, vähän oli nihkeää poistua paikalta kun 2-vuotiaalla pikkusisaruksella oli leikit kesken ja olisi pitänyt molemmille saada toppavaatteet päälle. Käytiin sitten tuulikaapissa kiljumassa, anteeksi kaikille jotka sitä joutuivat kuuntelemaan, mutta ei sille mitään voi.

Voimakas kiljunta on omiaan herättämään vanhemmassakin melkoisia aggression tunteita, joten voin kertoa kokemuksesta että näennäisen välinpitämätön tai viileä suhtautuminen voi johtua siitä että vanhempi keskittyy pitämään itsensä kasassa ja miettii turvallista ja järkevää tapaa toimia.

Lapsi viedään tilasta pois. Kun lapsi illalla sanoo aluavansa ruokaa niin kerrotaan, että ruokaa ei ole. Ruokaa saa kaupasta vain jos ollaan koko kauppareissu kiljumatta. Sitten mennään kauppaan hakemaan kiljumatta ruokaa.

Eli ratkaisusi on on siirtää kiljunta toisaalle, et sinäkään tiedä miten se lopetetaan?