Oletko älykäs tai jossain lahjakas tai olisiko sinulla potentiaalia, muttet ole pärjännyt elämässä. Miksi?

Olen vielä nuori, joten mahdollisuksia vielä lienee. Moniälykkyysteorian eri älykkyyden osa-alueilla lahjakas. Älykkyysosamäärä 140 luokkaa. Avaruudellinen hahmoituskyky on todella hyvä, ja kuvataiteessa  olen erityisen lahjakas. Kuvataidelukiossa vuosia opettanut  opettajani sanoi minulle aikoinaan, että olen teknisesti lahjakkain ja tarkin oppilas jota hänellä on ollut. 

Alisuoriudun reippaasti elämässä mm. menneisyydessä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön ja koulukiusaamisen aiheuttamien traumojen takia. Minulle on diagnosoitu paniikkihäiriö, sekä keskivaikea masennus. Masennus on helpottamaan päin, mutta yksinkertaisesti olen äärimmäisen väsynyt ihminen. Ei ole voimia tehdä edes asioita, jotka tuottavat iloa. Selittämätöntä väsymystä on kestänyt jo kymmenen vuotta. (Laajat verikokeet otettu, ruokavalio kunnossa ja lisäksi liikun.) 

Surullista luettavaa. Henkinen väkivalta tulisi kriminalisoida. Rampauttanut niin monia tässäkin ketjussa.

Minulla on hankala sairaus, joka tekee suuresta osasta tavallisia asioita hankalia. Tätäkin ennen olen kuitenkin ollut menestymätön.

Pärjäsin koulussa hyvin, mutta en ollut kunnianhimoinen enkä tavoitteellinen. Sain helposti hyviä numeroita lukiossa ja sen jälkeen olen suorittanut vain joitain avoimen yliopiston kursseja hyvin vuoksi, joissa myös pärjäsin hyvin.

Pienenä soitin erästä instrumenttia, jossa olin ihan lahjakas. Vanhemmat eivät kuitenkaan patistaneet minua jatkamaan sen soittoa, kun kokeilin antaisivatko he minun lopettaa.

Jo nuoresta olen halunnut oikeastaan pelkästään oleskella lukien ja mietiskellä, nauttien mukavista asioista ja oppien maailmasta lisää. Olisi mukavaa olla rikas, mutta en millään viitsi nähdä kaikkea sitä vaivaa, minkä rikkaaksi tuleminen vaatii. Kukaan ei ole vaatinut minua käyttämään potentiaaliani, vamhempani antoivat minun tehdä mitä halusin, eivätkä he korostaneet, että minusta olisi johonkin ja minun täytyisi työskennellä enemmän.

Nykyään aikuisena vastuu itsestä on tietenkin minulla. Olen kiinnostunut vähän kaikesta, mutta en jaksa keskittyä kehittymään missään paljon. Tiedän paljon asioita lääketieteen muutamista osa-alueista, mutta en osaa matematiikkaa, millä pääsisi lääkikseen. Motivaatiota siihen ei ole muutenkaan, koska fyysisesti ja psyykkisesti en kestäisi raskaassa ammatissa. Tiedän myös aika paljon musiikista, mutta en osaa edes kunnolla lukea nuotteja. Osaan soittaa paria instrumenttia jonkin verran, yhden kielen hyvin ja parista kielestä jonkin verran enemmän kuin alkeet. Joskus parikymppisenä uskoin itseeni, kun olin niin täynnä sitä potentiaalia "mihin vaan". 10 vuotta myöhemmin olen kuitenkin täysin keskinkertainen taidoiltani ja alisuorittaminen on jäänyt melkein osaksi identiteettiä.

Vierailija kirjoitti:

Laiskuus, häpeä ja epäonnistumisen pelko.

Entä jos muuttaisit  katsontatapaasi epäonnistumiseen. Voiko olla onnistunutkaan jos ei edes yritä. Ja eikö toisaalta tekemättä jättäminen omalla tavallaan ole epäonnistumista. Kun tarpeeksi alkaa turhautumaan elämäänsä, niin ei enää kiinnosta epäonnistuuko vai ei. 

En ole älykäs enkä haluaisikkaan olla sillä mitä hyötyä siitä olisi, ei mitään. vanhemmat eivät ole olleet älykköjä enkä ole suvussanikaan sellaisia nähnyt. Sisarusten lapset ja lapsenlapset ovat entistäkin tyhmempiä vaikka ajat ovat helpompia ja mahdollisuuksia enemmän, elämä helpompaa. Ovat ne siinä kekseliäitä etteivät mitään tee muuta kuin kännykät kourassa makaavat. Mun nuoruudessa ei ollut älylaitteita eikä kotiin saanut jäädä maate kun piti heti peruskoulun jälkeen alkaa haalimaan töitä että sai rahaa. Nykyään vaan voi tekeytyä mielenterveys ongelmaiseksi, masentuneeksi niin ettei tarvitse tehdä yhtään mitään ja mielestäni se on yhteiskunnan vika kun mahdollistetaan se. Vanha sairas ja työkyvytön ei saa eläkettä kun jotain masennusta teeskentelevä laiska nuori saa. Yhteiskunta on aivan mätä. Olisimpa niin älykäs että voisin käsittää mutta ilmeisesti älykkyyteni ei riitä kun masennus johtuu siitä ettei ihminen tee mitään niin annetaan eläke että älä vaan teekkään mitään. 

Vierailija kirjoitti:

En ole älykäs enkä haluaisikkaan olla sillä mitä hyötyä siitä olisi, ei mitään. vanhemmat eivät ole olleet älykköjä enkä ole suvussanikaan sellaisia nähnyt. Sisarusten lapset ja lapsenlapset ovat entistäkin tyhmempiä vaikka ajat ovat helpompia ja mahdollisuuksia enemmän, elämä helpompaa. Ovat ne siinä kekseliäitä etteivät mitään tee muuta kuin kännykät kourassa makaavat. Mun nuoruudessa ei ollut älylaitteita eikä kotiin saanut jäädä maate kun piti heti peruskoulun jälkeen alkaa haalimaan töitä että sai rahaa. Nykyään vaan voi tekeytyä mielenterveys ongelmaiseksi, masentuneeksi niin ettei tarvitse tehdä yhtään mitään ja mielestäni se on yhteiskunnan vika kun mahdollistetaan se. Vanha sairas ja työkyvytön ei saa eläkettä kun jotain masennusta teeskentelevä laiska nuori saa. Yhteiskunta on aivan mätä. Olisimpa niin älykäs että voisin käsittää mutta ilmeisesti älykkyyteni ei riitä kun masennus johtuu siitä ettei ihminen tee mitään niin annetaan eläke että älä vaan teekkään mitään. 

Luuletko tosissasi, että kukaan tahtoo vapaaehtoisesti syrjäytyä tai "tekeytyä mielenterveysongelmaiseksi"? Ihminen ei voi hyvin alisuoriutuessaan. 

Varmaaan adhd. Edellinen olisi pitänyt käääntää selkeämmin i m really exaiding i can t wait anyymore.

Vierailija kirjoitti:

Varmaaan adhd. Edellinen olisi pitänyt käääntää selkeämmin i m really exaiding i can t wait anyymore.

Koska sanaa tulisi oppia käytttämään.

Surullista luettavaa. Henkinen väkivalta tulisi kriminalisoida. Rampauttanut niin monia tässäkin ketjussa.

Näkisin, että tässä yhteisö on toiminut juuri kuten sen tuleekin, eli neutraloida sisäinen uhka. Pääsääntöisesti ihmiset eivät rakasta, vaan vihaavat uusia ideoita tai näkökulmia. Lisäksi sellaiset luultavasti ennemmin haittaavat heidän elämäänsä, kuin tekevät siitä miellyttävämpää.

T. Yksi niistä rampautetuista

Vierailija kirjoitti:

Surullista luettavaa. Henkinen väkivalta tulisi kriminalisoida. Rampauttanut niin monia tässäkin ketjussa.

Näkisin, että tässä yhteisö on toiminut juuri kuten sen tuleekin, eli neutraloida sisäinen uhka. Pääsääntöisesti ihmiset eivät rakasta, vaan vihaavat uusia ideoita tai näkökulmia. Lisäksi sellaiset luultavasti ennemmin haittaavat heidän elämäänsä, kuin tekevät siitä miellyttävämpää.

T. Yksi niistä rampautetuista

Ei oikein käy järkeen. Useimmat nykyisen hyvinvointimme mahdollistaneet henkilöt ovat juuri olleet näitä poikkeusyksilöitä. 

Työelämä tuntuu olevan jonkinlaisessa kriisissä: se mitä halutaan ja se mitä tarvitaan vaikuttavat olevan isossa ristiriidassa. Kaikki haluvat sen nuoren ja vauhdikkaan pepsodent-hymyisen menestyjän. Ulkoiset ominaisuudet. Muu on toissijaista. Se pepsodentpoika voi olla osaava ja pätevä, mutta hyvin usein vaikuttaisi siltä, että he kyllä puhuvat ja esiintyvät, mutta eivät tiedä, taida ja osaa. Samaan aikaan se epäedustava ja pahantuulisen oloinen tyyppi voi olla nerokas ja osaava, mutta koska ulkoiset ominaisuudet eivät miellytä, jätetään tyyppi kortistoon. Sitten kitistään ja valitetaan, kun työntekijät on epäluotettavia eikä kukaan osaa mitään. 

Työelämä ampuu itseään jalkaan. Kukaan ei tunnu tietävän mihin ollaan menossa ja varsinkaan, että miten sinne päästään. Samaan aikaan se pepsodentpoika on konsultoinut firmalle nimen, logon ja imagon vaihdoksen, joka nielee miljoonia mutta ei hyödytä ketään eikä mitään. Väestä pistetään pihalle ne jotka ehkä osaisivat tilanteen korjata, koska ne on jo yli nelikymppisiä ja rumia ja olleet liian pitkään samassa työpaikassa omg. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullista luettavaa. Henkinen väkivalta tulisi kriminalisoida. Rampauttanut niin monia tässäkin ketjussa.

Näkisin, että tässä yhteisö on toiminut juuri kuten sen tuleekin, eli neutraloida sisäinen uhka. Pääsääntöisesti ihmiset eivät rakasta, vaan vihaavat uusia ideoita tai näkökulmia. Lisäksi sellaiset luultavasti ennemmin haittaavat heidän elämäänsä, kuin tekevät siitä miellyttävämpää.

T. Yksi niistä rampautetuista

Ei oikein käy järkeen. Useimmat nykyisen hyvinvointimme mahdollistaneet henkilöt ovat juuri olleet näitä poikkeusyksilöitä. 

Kyllä käy järkeen. Yleensä asioiden hyöty ja merkitys todetaan vasta jälkikäteen. Ensin jossain joku outolintu puuhastelee jotain, jolle muut pyörittelevät silmiään ja jolta leikataan rahoitus (paitsi jos kyseessä on sotateollisuus, sinne riittää miljoonia miljoonien jälkeen ja sehän yleensä on se taho josta ne edistysaskeleet tulee). Suurin osa ihmisistä keskittyy käsillä oleviin asoihin ja lyhyen tähtäimen ajatteluun kykenemättä ennakoimaan tulevaa. (Esim. Applen menestyksen avain visionääriensä mukaan oli se, että he eivät miettineet mitä ihmiset haluavat nyt, vaan mitä he haluavat viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Tähän ei moni pysty). Näille poikkeusyksilöille hurrataan jälkikäteen, kun he ovat tehneet läpimurron ja tienanneet sillä ehkä miljoonia. 

Ei oikein käy järkeen. Useimmat nykyisen hyvinvointimme mahdollistaneet henkilöt ovat juuri olleet näitä poikkeusyksilöitä. 

Kyllä se vaan on niin että erilaisuus houkuttelee ympärille kiusaajat. Jotkut kestävät kiusaamista, toiset murtuvat ja rampaantuvat. Jos pelkäät vihatuksi tulemista, et voi erottua muista ja jos et erotu muista mitenkään, et myöskään tule kehittämään uusia ideoita.

Sosiaalisten tilanteiden pelko/estynyt persoonallisuushäiriö estää menestymästä, en pysty edes opiskelemaan tai käymään töissä. Älyä olisi ja kiinnostustakin. Puppua, että sos. fobiat helpottaisi iän myötä, itsellä vaan pahentunut vuosi vuodelta.

Olen koulutettu ja muidenkin mielestä fiksu, mutta CV on pätkää pätkän perään, isolta osin koulutukseen liittymättömiä. Syitä on monia, huonosta tuurista alkaen. Yhtenä isona syynä kuitenkin sosiaalinen kömpelöys - ei kuitenkaan sellainen arka ja syrjäänvetäytyvä, vaan enemmänkin ylisuora töksäyttelijä. En oikein osaa tulkita toisten tarkoituksia vaikka haluaisinkin, sanon itse asiat liian suoraan, ja onnistun siten monesti ärsyttämään ihmisiä. Asiaa tavallaan hankaloittaa se, että asiantuntijoiden mielestä kysymyksessä ei ole mikään sairaus tai häiriö, joten apua voisi olla saatavilla korkeintaan itse maksaen jos sittenkään - pitäisi vain löytää sellainen työyhteisö, jossa oma persoona tulee hyväksytyksi ja jossa kommunikoidaan asiat suoraan. Ja sellainen työ, jossa tulee arvostetuksi olemalla hyvä tekijä, vaikka joku sitten pitäisikin vähän outona tyyppinä. Edellisellä sivulla hahmoteltuun introverttifirmaan en sopisi yhtään, olisin liian hölisevä ja ihmissuhdekammoiset syrjäänvetäytyjät eivät uskaltaisi sanoa minulle suoraan mistä eivät tykkää. Mutta ehkä tällaisellekin joku paikka löytyisi...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No en ole älykäs (vaikka koulussa sainkin hyviä numeroita aina) eikä ole mitään erityisosaamista, paitsi vilkas mielikuvitus. Ei näillä eväillä pitkälle pääse lisäksi kun on suunnaton epäonnistumisen pelko. Aina on hoettu, siis äitini hoki jo lapsuudessa että "ei meidän tytöstä ole sellaiseen" ja nauroi päälle, aina kun joku tahtoi minua mukaan johonkin uuteen juttuun.  Kaipa se on niin syvälle juurrutettu käsitys omasta osaamisesta/osaamattomuudesta ja pärjäämisestä ettei uskalla edes yrittää mitään.  Omalle lapselle sitten aina hoin että kokeile, et muuten tiedä osaatko, uskalla yrittää, mene ja tee, lähde ulkomaille kokeilemaan, takaisin pääsee jos ei onnistu. Kannustusta pienestä pitäen.

Tuo on vaan väärin, siis äitisi toiminta. Mä koitan tehdä joka viikko jotain uutta tiettynä päivänä. Ehkä se auttaisi suakin. Se on ollut vaikeaa joskus, mutta tuhonnut myös ihan täysin jotain vääriä käsityksiä itsestäni. Joskus, tai yleensä oikeastaan se on jotain pientä vain. Mutta jotain uutta sen pitää olla. Se on helppoa rajoittuneelle ihmiselle.

Se voi olla esim. tämmöistä: kiipeä puuhun, vaikka olet aikuinen, kokeile ristipistokirjontaa, kävele jonnekin uuteen paikkaan, ota vaikka pala alumiinifoliota ja rypistä se johonkin muotoon, mene uimaan vaatteet päällä (vaatii järven tai meren rannalla asumista), lähde eväsretkelle yksin, kirjoita runo, varjonyrkkeile tai tee vaikka sovinto itsesi kanssa.

Kuulostat hyvältä vanhemmalta, tosin varmasti olet yhä liian julma itsellesi.

ap

Kiitos, kauniisti kommentoit, harvinaista täällä. No en tiedä olenko hyvä vanhempi ollut, riittävän hyvä että lapsesta on tullut täysijärkinen ja hyvä veronmaksaja joka osaa asiansa hoitaa itse. Kriittinen olen, ihan järkyttävän kriittinen kaikessa mitä itse teen. Ruoskin ja soimaa itseäni kaikesta. Olenkin usein sanonut että hyväksyn keneltä muulta tahansa inhimillisen virheen mutta en koskaan itseltäni. Syytän aina itseäni "olishan sinun pitänyt tämä huomata/osata/muistaa/tehdä/tuoda/viedä".  En ymmärrä miten töissäkin toiset voi mokattuaan vain naureskella tai sivuuttaa asian olankohautuksella. Itse haudon asiaa päiväkausia, vaikka kuinkakin pientä mokaa. Yritänkin aina tehdä jotain uutta ja erilaista. Nyt yritän kerätä rohkeutta lähteä yksin ulkomaille. Vielä ei ole onnistunut. Olen käynyt lomalla mutta aina seurassa, en koskaan yksin. Jotenkin säälittävää että tuollainen lapsuuden trauma toistuu vielä yli 50v ihmisellä jatkuvasti. Vaikka kuinka järkeilen asiaa, en osaa muuttaa omaa tapaani suhtautua virheisiini. 

Melkein luovutin nuorempana kateellisten ihmisten takia, mutta onneksi en. Opin, että maailmassa on oikeudenmukaisuutta.

Minulla on aivan sama kokemus kuin ensimmäisellä vastaajalla. Pitkään jatkunut koulukiusaaminen ja yksinäisyys koulussa ja siitä seurannut masennus ja paniikkihäiriö melkein tuhosi minut. Olin kiusattu yläasteella, mutta olin vielä lahjakas koulussa. Lukiossa masennuin pahasti ja opiskelut alkoivat mennä huonosti. Yläasteen kiusaamiskokemusten takia en osannut tai uskaltanut tutustua muihin ja aloin vain vältellä muita. Olin varma, että kaikki vihaavat minua. Lintsasin todella paljon, mutta ainakaan siihen aikaan lukiossa ei puututtu tuollaisiin ongelmiin. Pääsin juuri ja juuri lukiosta läpi, mutta paperini ovat surkeat. 

Olen päätynyt matalapalkka-alalle ja olin ensimmäistä kertaa töissä lähemmäs 30-vuotiaana. En halua mitenkään vähätellä tätä ammattia, mutta minussa olisi ollut potentiaalia muuhunkin. Yläasteella pidin koulusta, olin kiinnostunut monista aineista ja tykkäsin lukea asioista ja nautin tutkielmien teosta. Se näkyi todistuksissakin. Ero on todella suuri verrattuna lukioaikaan. 

Nykyään olen ihan tyytyväinen elämääni ja pidän sinällään työstäni, mutta eri olosuhteissa minusta olisi varmaan tullut jotain "enemmän". En ollut mikään huippuälykäs, mutta pärjäsin koulussa kiitettävästi ja haaveilin yliopisto-opinnoista. Nykyään olisi voimia opiskella, mutta tuntuu vaikealta enää lähteä yrittämään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkähänlainen firma tulisi, jos palkkaisi tästä ketjusta kaikki epäsosiaaliset älyköt? Antaisi luvan hoitaa hommat etänä ja viestintä foorumityyliin. Markkinointiosastolle sitten vaikka tuo kirjoittaja 53.

Varmaan pimeä mutta nerokas 😀 Mitäs aletaan kehittämään?

Pomo piilottelee kopissaan ja tulostaa ilmoitustaululle listan tehtävistä jotka pitää hoitaa. Avokonttorin sijaan työpaikka on sokkelo, jossa jokainen lukittautuu ovensa taakse ja aioat kohtaamiset tapahtuvat kahviautomaatilla jossa ei joko sanota mitään tai sitten heitetään jotain dekonstruktiivista eksistentiaalista läppää. Omassa huoneessaan jokainen saa kehitellä ja kypsytellä ajatuksiaan rauhassa päikkäröiden, joogaten tai syöden. Ulospäin ei tarvitse esittää tehokasta. Työpaikan omalla foorumilla jaetaan ja kehitetään ajatuksia anonyyminä ja siellä nämä antisosiaaliset tohvelijalat saavat sanaisen arkkunsa auki. Palaveri on kerran kuussa ja siellä saa puhua vain oikeasti oleellisista asioista. Työpaikan höpöhuoneessa voi harjoittaa luovuuttaan erilaisilla välineillä ja halutessaan sosialiseerata.

Tämmöisen työpaikan haluan!

Tää vois olla mullekin sopiva työpaikka :D

Voih, haluaisin vaan halata ja tsempata useaa tähän vastannutta :( Elämä ei ole reilua.