Oletko älykäs tai jossain lahjakas tai olisiko sinulla potentiaalia, muttet ole pärjännyt elämässä. Miksi?

Olen musiikillisesti lahjakas ja kontaktejakin alalle olisi, erinäisiä tilaisuuksia sattunut kohdalle, mutta lamaannuttava esiintymispelko on estänyt elämältä sen suunnan. Olen ihan normityössä, ei mitään luovaa ja kaikki on ”ihan kivasti”. Silti joskus mietin että olisi voinut mennä toisin.

UP

Vierailija kirjoitti:

No en ole älykäs (vaikka koulussa sainkin hyviä numeroita aina) eikä ole mitään erityisosaamista, paitsi vilkas mielikuvitus. Ei näillä eväillä pitkälle pääse lisäksi kun on suunnaton epäonnistumisen pelko. Aina on hoettu, siis äitini hoki jo lapsuudessa että "ei meidän tytöstä ole sellaiseen" ja nauroi päälle, aina kun joku tahtoi minua mukaan johonkin uuteen juttuun.  Kaipa se on niin syvälle juurrutettu käsitys omasta osaamisesta/osaamattomuudesta ja pärjäämisestä ettei uskalla edes yrittää mitään.  Omalle lapselle sitten aina hoin että kokeile, et muuten tiedä osaatko, uskalla yrittää, mene ja tee, lähde ulkomaille kokeilemaan, takaisin pääsee jos ei onnistu. Kannustusta pienestä pitäen.

Tuo on vaan väärin, siis äitisi toiminta. Mä koitan tehdä joka viikko jotain uutta tiettynä päivänä. Ehkä se auttaisi suakin. Se on ollut vaikeaa joskus, mutta tuhonnut myös ihan täysin jotain vääriä käsityksiä itsestäni. Joskus, tai yleensä oikeastaan se on jotain pientä vain. Mutta jotain uutta sen pitää olla. Se on helppoa rajoittuneelle ihmiselle.

Se voi olla esim. tämmöistä: kiipeä puuhun, vaikka olet aikuinen, kokeile ristipistokirjontaa, kävele jonnekin uuteen paikkaan, ota vaikka pala alumiinifoliota ja rypistä se johonkin muotoon, mene uimaan vaatteet päällä (vaatii järven tai meren rannalla asumista), lähde eväsretkelle yksin, kirjoita runo, varjonyrkkeile tai tee vaikka sovinto itsesi kanssa.

Kuulostat hyvältä vanhemmalta, tosin varmasti olet yhä liian julma itsellesi.

ap

Sanoisin olevani erittäin idearikas ja luova. Olen myös pohjimmiltani sosiaalinen ja tulen hyvin erilaisten ihmisten kanssa toimeen. Osaan lukea ihmisiä ja tilanteita. Taustalla ADD, joka todettiin vasta aikuisiällä on vaikuttanut aika negatiivisesti potentiaalin käyttöönottoon. Myös sosiaaliset tilanteet jännittävät ja jossakin kohtaa aiheuttivat jopa pakokauhua etukäteen. Nämä piirteet nyt ei varsinaisesti ole kovin eduksi siinä kohtaa, kun pitäisi alkaa rakentamaan omaa elämää. Nyt "vanhemmalla" iällä yliopistossa. 

Olen lahjakas vaikka missä ja minulla on tutkinto, jossa riittäisi rahkeet vaikka mihin, mutta minulla on myös järjetön epäonnistumisen pelko ja kelpaamattomuuden tunne. Kadehdin niitä ihmisiä, joilla on rajaton itsevarmuus mikä ei edes aina korreloi oman osaamisensa kanssa. Heille maailma on avoin, kaikki sujuu, pärjäävät joka paikassa eivätkä jää murehtimaan epäonnistumisia, eivät sido identiteettiään niihin ja eivät välitä jos joku lyttää. Minä tuhlaan lahjakkuuteni murehtimalla ja odottamalla sitä hetkeä, kun varmasti osaan tehdä täydellisesti kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Joskus yli kymmenen vuotta sitten olin neuropsykologin testien mukaan älykäs ja kielellisesti erittäin lahjakas. Minulla on myös jotain luovia lahjoja. Krooniset parantumattomat sairaudet on kuitenkin pilanneet koko elämän, vaikuttaneet oireineen mm. nukkumiseen ja tehneet minusta niin väsyneen etten ole koskaan jaksanut hyödyntää potentiaaliani, vaikka olen toistuvasti yrittänyt. Elämä on vain ollut pelkkää sairastelua. Nuorempana rajoitti paljon myös ujous. Pikkuhiljaa yksi sairaus tulee myös tuhoamaan kognitiivisia kykyjä eikä minusta jää jäljelle varmaan mitään muuta kuin tyhmä sairas kuori.

Kirjoitat erittäin hyvin. On kohtalon pilkkaa, että olet sairastunut johonkin kognitiivisia kykyjäsi syövään phaskaan suoraan sanottuna. Jos uskoisin jumalaan, saattaisin tässä vaiheessa vihata häntä. Elämä on liian nöyryyttävää.

On myös valitettavaa, ettei luovuutta arvosteta kuten pitäisi. Toivottavasti et ole ole vielä luovuttanut kokonaan.

ap

UP

Mulle on koko ikäni hehkutettu kuinka mussa on potentiaalia ihan mihin vain. Ja voisi ollakin. Ei ole montaa sellaista asiaa jota en kykenisi hetkessä oppimaan edes kohtalaisesti. Menestyin musikaalisesti, liikunnallisesti, kielillisesti, matemaattisesti, teknillisesti. Ehkä osittain sen takia en saanut lapsena mitään apua tai tukea, vaikka välillä oireilin rankasti erinäisten traumojen takia. Ajattelivat, että kyllähän noin fiksu lapsi pärjää. Lopulta kaikki mt-ongelmat vyöryivät päälle ja tekivät toimintakyvyttömäksi. Hoitoon pääsin vasta kun olin useamman vuoden ollut yksin psykoottisena kotona.

Nuorena olin ehkä liian ujo eikä ollut sellaista kunnianhimoa että olisin mennyt korkeakouluun, ja kun valmistuin ammattiin olikin iskenyt pahin lama miesmuistiin, siihen se varmaan sitten hyytyikin. Olen kaikkeni yrittänyt, ollut yrittäjä, opiskellut uusia ammatteja, minusta on töissä tykätty ja kehuttu sen vähän mitä olen saanut olla töissä. Viimeisin työnantaja sanoi että olen pitänyt kynttilää vakan alla, vaikka omasta mielestäni en ollut. Kaverit sanoo että olen fiksumpi kuin miltä näytän, olen lihava ja pukeudun omalla tyylillä joka ei ole kovin kunnioitusta herättävä. 

Yli 20 vuotta vielä eläkkeeseen, vielä elättelen toivoa että joku näkisi vielä potentiaalini ja uskoisi minuun oikeassa paikassa.

Olen ihan tutkitusti kohtalaisen älykäs mutta koulussa en menestynyt lukion jälkeen koska se olis vaatinut työtä. Aikuisiällä diagnosoitu ADD on myös aiheuttanut ongelmia.

En silti voi sanoa että elämä olisi mennyt täysin vihkoon, se meni vain eri tavalla kuin olin ajatellut. Pari vuotta sitten löytyi hyvä työ jossa viihdyn ja pärjään. Taloudellisestikin menee ihan mukavasti nykyään vaikka ihan duunarihommissa olenkin, kuulun suurimpaan tulokymmenykseen nykyisin.

Ihmissuhderintamalla tietysti lapsuuden traumat ja epävarmuudet tuntuvat tuhoavan kaiken ihan alkuunsa, en silti ole katkera koska viihdyn yksin ja muuten menee todella hyvin. Tunnen itseni oikeasti onnekkaaksi koska olen sen oma lokeroni löytänyt ja töissäkin nuo omat erityispiirteeni (ADD ja lievä autismi) ovat lähinnä vahvuuksia.

Silti sitä miettii että mitä jos olisi syntyessä saanut hieman eri kortit käteensä?

Olen aina saanut huippulukuja ÄO-testeistä, mutta ei se minua juurikaan ole auttanut, no korkeakoulututkinto on ja se tuli helposti, oppiminen on aina ollut helppoa, ehkä liiankin helppoa, duuni on helppoa, teen osuuteni nopeasti, ja teen omia juttujani sinä aikana, kun muut puurtavat tulosta vielä kasaan.

 En vain jaksa ihmisiä, en jaksa sitä jokapäiväistä lässytystä ja länkytystä. Sosiaalisilla taidoilla kuitenkin hankitaan palkankorotukset ja paremmat hommat ja yhteisön arvostus. Minua matemaattisesti ja kielellisesti tyhmemmät, mutta sosiaalisesti lahjakkaammat (tai jaksavammat, kärsivällisemmät, kuinka vain) menevät minun ohi. Semmoista se on.

Lukion jälkeen en ole pärjännyt missään hyvin. Vaikea sanoa mistä se johtuu, mitään selvää syytä ei ole. En varmaan vain ole löytänyt omaa alaani, tai sitten olen niin laiska että en jaksa tehdä mitään tarpeeksi pitkäjännitteisesti. Tai sekä että.

Olen kehuttu ja palkittu humanistitohtori ja opettelen ilokseni jatkuvasti uusia taitoja (kieliä, soittimia, käsitöitä yms.). Luen myös vähän kaikkien alojen tutkimuksia. Olen kuitenkin pitkäaikaistyötön, eikä tähän ole tulossa muutosta. Valitsin alan ihan väärin siihen nähden, että pitäisi olla verkostoitumisesta ja ihmisten seurasta pitävä vasemmistolainen, vaikka olen oikeistolainen erakko. Ei ole olemassa minkään tason tai alan hommia, joihin kelpaisin. Ei oikeastaan tässä vaiheessa edes kiinnosta.

Olen minä matemaattisesti lahjakas, vielä yliopistossa proffat kehuivat esim. koevastauksiani korkeatasoisiksi...

Mutta olen sosiaalisesti arka ja alemmuudentuntoinen. Jos kysytään ja varta vasten annetaan lupa, uskallan kyllä esittää ajatuksiani ja ideoitani, mutta spontaaneissa tilanteissa en. En oikein hallitse sääntöjä, joiden mukaan ihmissuhteissa toimitaan. Töissä kävin aikani, mutta en oikein oppinut kahvihuonekeskustelujen logiikkaa, sellaista keskinäisen selkääntaputtelun kerhoa miltä se minusta tuntui. Olen aina viihtynyt paremmin muiden sosiaalisesti syrjäänvetäytyvien joukossa. En taida edes olla kovin kiinnostunut ihmisistä. Tällä hetkellä olen taas kerran pitkäaikaistyötön, ja koska ikää on jo päälle viidenkymmenen, en varmaan enää työllistykään. Aiemmin olen aina noususuhdanteiden aallonharjoilla sentään päässyt töihin.

Hyväksikäyttöjen aiheuttamat traumat aiheuttanut, ettei voi keskittyä. Alisuorittajaksi jäin. Mt eläkkeellä.

Näen erittäin herkästi kaikkea, siksi osaan yhdistellä asioita, luen kaiken silpputiedon, mensatestistä hyvät pisteet. Mietin aina hävettikö tekijöitä, vai onko ne elukoita, ettei ymmärtäneet tekevänsä väärin. Aivot juuttuneet tuohon luuppiin ja takaumiin.

UP

Vierailija kirjoitti:

Minut melkein tuhosi vuosia jatkunut koulukiusaaminen joka johti pitkäaikaiseen masennukseen. Minusta tuli syrjäänvetäytyvä, en aikuisenakaan opiskelupaikoissa halunnut tutustua luokkakavereihin ja opiskelut meni huonosti kun olin aina yksin, lopetin opiskelut monta kertaa. Ajan kanssa itsetunto on hieman parantunut ja osaan olla jonkin verran sosiaalinen. Nyt 35-vuotiaana olen töissä, matalapalkkaisella alalla. Eri olosuhteissa minusta olisi voinut tulla jotain enemmän. Kai sitä vieläkin voisi opiskella, toisaalta epäilen että parempia työpaikkoja hakiessa myöhemmin saisi selitellä aika tavalla miksi olen mennyt töihin ensimmäistä kertaa vasta yli kolmekymppisenä. Miten selittää hukkaan menneet vuodet niin ettei näytä ihan säälittävältä? 

Sanot vaan, että pelkäät ihmisiä, koska sinua on kiusattu ja kohdeltu niin paljon huonosti. Sanot myös, että jos kiusaamisen aiheuttamat traumojen korjailu jaksot ovat ongelma, niin et ehkä halua sellaiseen työpaikkaan ensinkään, jossa ei ymmärretä tällaisia asioita.

Traumaperäinen stressihäiriö ja vaikea dissosiaatiohäiriö söivät ja lamaannuttivat juuri elämän kynnyksellä. Nyt 33v ja turha yhteiskunnan jäsen, joka odottaa uskaltavansa kuolla.

Energiatasot alhaalla ja jatkuva vitutus.

Perfektionismi, jonka takia olen aina kokenut epäonnistuneeni silloinkin kun olen onnistunut, ja siksi motivaatio on aina kadonnut kaikenlaisten kiinnostuksen kohteiden osalta nopeasti. Kun tuntuu että on huono kaikessa eikä edes kannata yrittää.

Opetettu pienestä pitäen että en saa "olla näkyvä", vaatia asioita, olla vaivaksi muille. Esim. työnhaku on tosi vaikeaa, kun tunnen pelkoa, häpeää ja syyllisyyttä siitä, että soitan jollekin henkilölle työhön liittyen. Siis oikeasti tuntuu, että teen väärin, kun vaadin toisen ihmisen huomiota ja aikaa - vaikka vain kolmeksi minuutiksi. Samasta syystä en ole hyödyntänyt verkostoja, koska en kehtaa pyytää keneltäkään palvelusta.

Näiden seurauksena en ole kehittänyt omia taitojani niin kuin olisin voinut ja kaikki tilaisuudet menevät aina sivu suun.