Oletko älykäs tai jossain lahjakas tai olisiko sinulla potentiaalia, muttet ole pärjännyt elämässä. Miksi?

Minut melkein tuhosi vuosia jatkunut koulukiusaaminen joka johti pitkäaikaiseen masennukseen. Minusta tuli syrjäänvetäytyvä, en aikuisenakaan opiskelupaikoissa halunnut tutustua luokkakavereihin ja opiskelut meni huonosti kun olin aina yksin, lopetin opiskelut monta kertaa. Ajan kanssa itsetunto on hieman parantunut ja osaan olla jonkin verran sosiaalinen. Nyt 35-vuotiaana olen töissä, matalapalkkaisella alalla. Eri olosuhteissa minusta olisi voinut tulla jotain enemmän. Kai sitä vieläkin voisi opiskella, toisaalta epäilen että parempia työpaikkoja hakiessa myöhemmin saisi selitellä aika tavalla miksi olen mennyt töihin ensimmäistä kertaa vasta yli kolmekymppisenä. Miten selittää hukkaan menneet vuodet niin ettei näytä ihan säälittävältä? 

Olen älykäs ja mulla on potentiaalia. En ole mitenkään huippulahjakas, mutta mulla on todella nopeat hoksottimet, olen kielellisesti lahjakas, mulla on laajat yleistiedot ja tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Se tavallinen tarina: mt-ongelmat, todennäköisesti myös joku keskittymishäiriö. 

😖

Peruskoulussa tai Lukiossa en tehnyt koskaan läksyjä enkä lukenut kokeisiin (tuli aika paljon jälkkäreitä istuttua). Pääsin kuitenkin Yliopistoon vaivatta. Valmistuin 80 hengen vuosikurssista toisena. 

Olen pärjännyt työelämässä ja muutenkin ihan normisti, mutta varmaan olisi ollut rahkeita enempäänkin.

Ongelmana on se, että olen helvetin laiska. 

Tunnen kaverin, joka oli vielä selkeästi minua älykkäämpi ja luonnostaan kaikessa kyvykkäämpi. Hän on vielä laiskempi, jos mahdollista. Hänkin pärjäilee normisti vaikka voisi olla paljon muutakin. 

Olen vähän kateellinen ahkerille puurtajille. Toisaalta he joskus huvittavat minua, perus-protestantit nurmikkoa ajamassa ja ränniä putsaamassa (asumme paritalossa ja ahkera naapurimme putsaa meidänkin rännit).

Ongelmia tulee lähinnä siitä, että vaimoa ärsyttää laiskuuteni. 

itse olen kaksinkertainen maisteri ja opiskelen työn ohessa kolmatta tutkintoa. Lisäksi on tietokone- ja kielitaitoa vaikka muille jakaa. (ei liity tutkintoihini).

Elämässä pärjääminen on kai aika moniselitteinen juttu. Moni sanoo että olen luuseri koska olen ihan tavallisissa amistöissä. Tykkään rennosta perustyöstä, koska paukkuja jää sitten muuhunkin kuin työelämään. Toisaalta rahaa on kyllä kertynyt, ei palkan suuruuden vaan niukan elämäntyylini takia. 

Ongelmani on kai se, että oppiminen on minulle itseisarvo ja tykkään lukea ja opiskella kaikkea huuhaata ihan vain opiskelun takia. Siksi en ole koskaan edennyt urallani. 

Se, ettei tiedä, mihin sitä potentiaaliaan haluaisi käyttää, tai mieli muuttuu liian usein. Lisäksi kaikki hyvät ajatukset kaatuu siihen, ettei ole rahaa ja suhteita toteuttaa tai päästä alkuun.

Laiskuus, häpeä ja epäonnistumisen pelko.

Vierailija kirjoitti:

Minut melkein tuhosi vuosia jatkunut koulukiusaaminen joka johti pitkäaikaiseen masennukseen. Minusta tuli syrjäänvetäytyvä, en aikuisenakaan opiskelupaikoissa halunnut tutustua luokkakavereihin ja opiskelut meni huonosti kun olin aina yksin, lopetin opiskelut monta kertaa. Ajan kanssa itsetunto on hieman parantunut ja osaan olla jonkin verran sosiaalinen. Nyt 35-vuotiaana olen töissä, matalapalkkaisella alalla. Eri olosuhteissa minusta olisi voinut tulla jotain enemmän. Kai sitä vieläkin voisi opiskella, toisaalta epäilen että parempia työpaikkoja hakiessa myöhemmin saisi selitellä aika tavalla miksi olen mennyt töihin ensimmäistä kertaa vasta yli kolmekymppisenä. Miten selittää hukkaan menneet vuodet niin ettei näytä ihan säälittävältä? 

Mun tarinani on hyvin samankaltainen. Mutta on hienoa, että ylipäänsä olet töissä. Se on jotain, koska on tuossa ollut haastetta.

Itse mietin myös tuota, miten selitän jonnekin kadonneet vuodet, jos joskus pääsen johonkin. Ja oma suru ja katkeruus iskee välillä. Olisikin vain isompi ego.

Mä olen tajunnut, että jokaisella on vaikeuksia sosiaalisuuden kanssa, koska ihmiset eivät ole kovin suoria. Parisuhteita kariutuu ja perheissä ei puhuta asioista vuosikymmeniin. Sitten esim. mulle sanotaan, ettei mulla ole sosiaalisia taitoja, mutta siinä kyllä pata soimaa kattilaa mielestäni.

ap

Koska en näe että minun tulisi "pärjätä elämässä" kenenkään muun standardeilla kuin omillani.

Arvostan tietynlaista henkistä hyvinvointia, tasapainoa, kehitystä ja omaa sisäistä maailmaani.

En sitä kuinka paljon rahaa minulla on pankkitililläni. Tai minkälainen titteli minulla on. Miltä se MUiden mielestä näyttää. Ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Olen älykäs ja mulla on potentiaalia. En ole mitenkään huippulahjakas, mutta mulla on todella nopeat hoksottimet, olen kielellisesti lahjakas, mulla on laajat yleistiedot ja tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Se tavallinen tarina: mt-ongelmat, todennäköisesti myös joku keskittymishäiriö. 

Tätä mietinkin, että useimmiten syynä on mt-ongelmat tai sitten se ja jokin neurologinen poikkeavuus.

Kuulostat pätevältä, mutta tosiaan nämä neurologiset jutut helposti vetävät toimintakyvyttömäksi. Diagnoosin ja avun saaminenkin on usein tuurista kiinni.

ap

Kurko kirjoitti:

Peruskoulussa tai Lukiossa en tehnyt koskaan läksyjä enkä lukenut kokeisiin (tuli aika paljon jälkkäreitä istuttua). Pääsin kuitenkin Yliopistoon vaivatta. Valmistuin 80 hengen vuosikurssista toisena. 

Olen pärjännyt työelämässä ja muutenkin ihan normisti, mutta varmaan olisi ollut rahkeita enempäänkin.

Ongelmana on se, että olen helvetin laiska. 

Tunnen kaverin, joka oli vielä selkeästi minua älykkäämpi ja luonnostaan kaikessa kyvykkäämpi. Hän on vielä laiskempi, jos mahdollista. Hänkin pärjäilee normisti vaikka voisi olla paljon muutakin. 

Olen vähän kateellinen ahkerille puurtajille. Toisaalta he joskus huvittavat minua, perus-protestantit nurmikkoa ajamassa ja ränniä putsaamassa (asumme paritalossa ja ahkera naapurimme putsaa meidänkin rännit).

Ongelmia tulee lähinnä siitä, että vaimoa ärsyttää laiskuuteni. 

Totta puhuen tuo laiskuus ja siihen oppiminen on ongelma. Kun koulussa pärjää työtä tekemättä niin pitkään ja helposti.

Tosiasiassa puurtajat ovat pärjääjiä. Nauttiikohan naapurisi rännien putsaamisesta muuten? Jos se on sillä tavalla outo? Ahkeruus on mahtava ominaisuus ihmisessä muuten.

ap

Olen kaikilla mittareilla sekä älykäs että lahjakas, monella alueella. Suoritin parikymppisenä vaativan yliopistotutkinnon.

Sen jälkeen meni sitten huonommin. Lapsen syntymä akutisoi oman lapsuuden trauman. Olen ap:n tavoin syrjäytynyt nomrielämästä, mt-eläkkeellä.

Dissosiaatiohäiriön avulla olen selvinnyt elämästä. Minusta on tullut myös sosiaalisesti etevä, vaikka nuorena olin todella ujo ja itsetuntoni oli maan alla.

☮️

Vierailija kirjoitti:

Koska en näe että minun tulisi "pärjätä elämässä" kenenkään muun standardeilla kuin omillani.

Arvostan tietynlaista henkistä hyvinvointia, tasapainoa, kehitystä ja omaa sisäistä maailmaani.

En sitä kuinka paljon rahaa minulla on pankkitililläni. Tai minkälainen titteli minulla on. Miltä se MUiden mielestä näyttää. Ei kiinnosta.

Itse varmaan ajattelisin pärjääväni, jos voisin elättää itseni.

Ajatustapasi on hyvä. Itseäni joskus mietitytti se, että miksi ihmisellä, jolla on kykyjä, olisi muka velvollisuus käyttää niitä kykyjä. Usein myös ajatellaan, että ihminen nauttii siitä, missä on hyvä, mutta entä jos niin ei olekaan. Entä jos se ihminen nauttiikin jostain ihan muusta, vaikka olisi siinä hommassa täysin lahjaton? Eikä hän silloin saisi ryhtyä siihen? Olisi järjetöntä ajatella niin.

ap

ÄO 154, valmistunut maan parhaana, sairastuin usean burn outin jälkeen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, jota ei osattu 10 vuoteen diagnosoida ja hoidettiin väärillä lääkkeillä.

Olen 100% invalidi, mutta tuosta pärjäämisestä sanoisin, että hienosti pärjään nyt eläkkeellä, olen oireeton eikä tarvitse aamuisin lähteä töihin. Olen myös velaton ja varakas, kiitos maniattoman 2-tyypin.

Äly on kätevä peli siviilissäkin ja sitä riittää, vaikka muisti pätkii.

No en ole älykäs (vaikka koulussa sainkin hyviä numeroita aina) eikä ole mitään erityisosaamista, paitsi vilkas mielikuvitus. Ei näillä eväillä pitkälle pääse lisäksi kun on suunnaton epäonnistumisen pelko. Aina on hoettu, siis äitini hoki jo lapsuudessa että "ei meidän tytöstä ole sellaiseen" ja nauroi päälle, aina kun joku tahtoi minua mukaan johonkin uuteen juttuun.  Kaipa se on niin syvälle juurrutettu käsitys omasta osaamisesta/osaamattomuudesta ja pärjäämisestä ettei uskalla edes yrittää mitään.  Omalle lapselle sitten aina hoin että kokeile, et muuten tiedä osaatko, uskalla yrittää, mene ja tee, lähde ulkomaille kokeilemaan, takaisin pääsee jos ei onnistu. Kannustusta pienestä pitäen.

Vierailija kirjoitti:

Olen kaikilla mittareilla sekä älykäs että lahjakas, monella alueella. Suoritin parikymppisenä vaativan yliopistotutkinnon.

Sen jälkeen meni sitten huonommin. Lapsen syntymä akutisoi oman lapsuuden trauman. Olen ap:n tavoin syrjäytynyt nomrielämästä, mt-eläkkeellä.

Dissosiaatiohäiriön avulla olen selvinnyt elämästä. Minusta on tullut myös sosiaalisesti etevä, vaikka nuorena olin todella ujo ja itsetuntoni oli maan alla.

Trauma ja dissosiaatio on jänniä asioita. Dissosiaatio on selvittymiskeino, mutta se voi myös vammauttaa ihmisen. Mä tosin olen sen ansiosta olen joskus selvinnyt ja ollut toimintakykyinen tilanteissa, joissa muut helposti vain jäätyvät.

Olen myös huomannut, että dissosiaatio ja trauma ylipäänsä aiheuttaa ihmiselle todella monenlaisia ongelmia. En tiedä, ymmärretäänkö sitä ihan täysin ja onko semmoinen edes mahdollista.

Mä en ole sosiaalisesti kovin taitava, mutta niiden taitojen saaminen edes tavalliselle tasolle kun on ongelmia, käy työstä. Itselleni avautui ihan uusi maailma kun lapsena löysin kirjan, jossa kerrottiin eri ilmeiden fysiologiasta ja tunteista ylipäänsä olettamatta, että lukija tajuaa niitä asioita itse.

ap

Vierailija kirjoitti:

ÄO 154, valmistunut maan parhaana, sairastuin usean burn outin jälkeen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, jota ei osattu 10 vuoteen diagnosoida ja hoidettiin väärillä lääkkeillä.

Olen 100% invalidi, mutta tuosta pärjäämisestä sanoisin, että hienosti pärjään nyt eläkkeellä, olen oireeton eikä tarvitse aamuisin lähteä töihin. Olen myös velaton ja varakas, kiitos maniattoman 2-tyypin.

Äly on kätevä peli siviilissäkin ja sitä riittää, vaikka muisti pätkii.

Vaikuttikohan älykkyytesi tuohon, ettei kaksisuuntaista diagnosoitu noin pitkään aikaan? Jos reagoit eri tavalla kuin "ihmiset yleensä" tuohon sairauteen.

Hieno homma, että pärjäät.

ap

Sosiaalinen fobia, dissosiaatiohäiriö (traumaperäinen), lopun arvannettekin 😞.

Joskus yli kymmenen vuotta sitten olin neuropsykologin testien mukaan älykäs ja kielellisesti erittäin lahjakas. Minulla on myös jotain luovia lahjoja. Krooniset parantumattomat sairaudet on kuitenkin pilanneet koko elämän, vaikuttaneet oireineen mm. nukkumiseen ja tehneet minusta niin väsyneen etten ole koskaan jaksanut hyödyntää potentiaaliani, vaikka olen toistuvasti yrittänyt. Elämä on vain ollut pelkkää sairastelua. Nuorempana rajoitti paljon myös ujous. Pikkuhiljaa yksi sairaus tulee myös tuhoamaan kognitiivisia kykyjä eikä minusta jää jäljelle varmaan mitään muuta kuin tyhmä sairas kuori.