Missä iässä ne lasten harrastukset pitää viimeistään alkaa, että kehittyy hyväksi?

Vierailija kirjoitti:

Sehän se nykyaikana taitaa olla, että kaikki tehdään verenmaku suussa ja saavutukset tähtäimessä. Ihmiset on unohtaneet, millaista on tehdä jotain asiaa vain tekemisen ja oppimisen ilosta. Minä en välittäisi valmentajien kaakatuksista, yleensä heille raha kyllä kelpaa.

Joo toki mutta ei se kyllä ole normaalia pyrkiä suoraan musiikkiopistoon, jos ei ole vielä edes aloittanut musiikin harrastamista. Musiikki opiston tarkoitus on kuitenkin myös tuottaa muusikkoja, eikä toimia pelkästään ajanviete harrastelun paikkana. Jos Ap olisi edes vähän perehtynyt asiaan, niin tämä olisi selvinnyt jo aiemmin.

Monet muut hakijat ovat kuitenkin jo olleet musiikki leikkikouluissa ja sen jälkeen musiikkiluokalla, sen lisäksi, että ovat ottaneet vuosia niitä yksityistunteja. Kyllä Ap on ollut ihan väärässä paikassa aloittamassa sitä harrastusta. Todellakin pitää aloittaa yksityistunneilla, eikä pyrkiä asioista mitään tietämättömänä kävelemään suoraan musiikkiopistoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai pitäisi saada harrastaa, muttei kehittyä? Ei saisi tulla paremmaksi mutta vaan vähän siinä sivussa? No sitten pitää palkata yksityisopettaja opettamaan viulua.

Miksi tuhlata rajallisia resursseja esim korkeakoilutettuja musiikinopettajien kallista aikaa johonkin pelleilyyn? Ei se kehiys muutenkaan niin nopeaa ole lapsilla. Musiikiopistot opettaa lapsia että saadaan orkesteri joka esiintyy ja ne kaikki valmistuu 3/3 tutkinnosta,täyttäen vaatimukset, sitten joku heistä jatkokouluttautuu orkestereihin, opettajiksi, kapellimestareiksi, säveltäjiksi, jne. Ai se on väärin? Pitäähän opiskelussa tavoite olla miksi sitä soittaa ja haluaa? Ei kaunista musiikkia voi soittaa jos ei halua opetella.

Ne korkeakoulutetut musiikinopettajat niitä yksäreitäkin vetävät. Usein nämä menevät musiikkipiireissä ilman mainostuksia, mutta kyllä vain esim. muusikoiden.net -sivulla on ilmoituksia. Soittotunteja ei kannata ottaa keneltä vain, koska voi oppia väärän tekniikan, soittoasennon tai mitä vielä. 

Kitarassa voi olla noin, mutta viulun kanssa tuskin törmää mihinkään itseoppineisiin opettajiin.

Eiköhän tämä ongelma ole aika kuntakohtainen. Isommista kaupungeista löytyy seuroja, jotka tarjoavat harrasteryhmiä vanhemmillekin, samoin esimerkiksi yksityiset tanssikoulut tarjoavat useita lajeja eri-ikäisille ja -tasoisille. Yksityisiin musiikkikouluihin otetaan kaiken ikäisiä, tai voi ottaa itselleen yksityistunteja joltain soitonopettajalta (halpaa tämä ei tietenkään ole). Pienemmissä kaupungeissa on vähemmän vaihtoehtoja tarjolla. 

Tavoitteelliset harrastukset pitää aloittaa nuorina, mutta ei ne kaikille sovi. Olen kyllä huomannut, että usein arvostelua tulee sellaisilta vanhemmilta, joilla ei ole rahaa kustantaa lapselleen kalliita harrastuksia, niin sitten on helpompi sanoa näitä "...ei meidän lapset halua... ei me ainakaan haluta sitoutua... lapselle riittää ihan perusleikki ja tavallinen ulkoilu... en minäkään harrastanut mitään ja ihan hyvin oon elämässäni pärjännyt..." Mutta kukin tavallaan!

Onko mitään aiempaa urheilutaustaa? Jos on aloittanut urheiluharrastuksen n 5 v iässä niin silloin vaihto toiseen lajiin vielä myöhemmällä iällä onnistuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Urheilusta on paljon kirjoitettu jo, niin kommentoin hiukan musiikkipuolta.

Viulu tosiaan tyypillisesti aloitetaan 5-7-vuotiaana. Ei välttämättä niinkään sen takia, etteikö sitä voisi aloittaa myöhemmin, vaan pikemminkin siksi, että siinä iässä ei oikein pysty aloittamaan muuta soitinta kuin pianon tai jousisoittimen, joten nuorimmat musiikkiopistoon pääsijät jakautuvat näihin soittimiin. Pianossa voi aloitella sen minkä ylettyy, ja viuluista ja selloista on lasten kokoisia versioita. Puhaltimista ei ole, ja niihin pitää myös jaksaa puhaltaa, ja pysyvistä etuhampaistakin voi olla hyötyä. Näin ollen puhaltimet aloitetaan tyypillisesti vanhempana. Monet niistä onnistuvat noin 8-10v iässä, mutta esimerkiksi fagotti vaatii käytännössä aikuisen koon, ja siinä aloittajat ovat usein vähintään 15-vuotiaita. Näidenkin soittimien soittajissa on kuitenkin olemassa maailman huippuja ja ammattilaisia, joten kaikkia soittimia ei ole pakko aloittaa ihan pienenä.

Mutta viulu on siinä mielessä kaikkein vaikeimpia soittimia, että siinä pitää olla tosi tarkka korva. Kun ei ole mitään otenauhoja niinkuin kitarassa, eikä muitakaan nappuloita tai näppäimiä, vaan pitää vaan laittaa sormi johonkin kohtaan ja kuulla, tuleeko sieltä oikea ääni ja puhtaana. Myös viulun viritys vaatii tosi tarkan korvan. Ne joilla tällaiset kyvyt on, usein pääsevät musiikkiopistoon jo pienenä. Mun sävelkorva ei ikinä riittäisi viuluun, mutta riittää oikein hyvin klarinettiin, jota aloin soittaa 12-vuotiaana. Pärjäsin siinä musiikkiopistovuosinani oikein hyvin, soitonopettaja piti ammattiuraakin mahdollisena, mutta ykköskiinnostukseni olivat muualla, joten en koskaan pyrkinyt ammattilaiseksi.

Tässä on osa ihan vanhentunutta tietoa.

Pikkuviulistit, jotka aloittavat jopa 2-3v eivät yleensä tule testatuiksi, koska esim. Suzuki-metodiin ei lapsia testata, koska kaikki oppivat soittamaan ko. metodilla. Kyse on altistuksesta. Viuluun ja selloon voi merkitä sormille teipeillä/tarroilla nauhat ja tätä usein käytetäänkin aloittelijoilla. Lapsen ei tarvitse viulua itse virittää, vaan sen tekee opettaja tai vanhempi. Vanhempi voi käyttää apuna viritysmittaria ja jos osaa uunista säätää paistolämpötilan, niin viulunkin osaa virittää. Turha pelotella ja esittää asiaa niin, että jousisoittimet vaatisivat jotain yliluonnollisia taitoja ja kykyjä.

Myös puhaltimista osan voi aloittaa nuorena. Tässä esimerkkejä:

- huiluista on käyrällä suukappaleella varustettuja soittimia ja myös muovisia poikkihuiluja, ja pienimmät soittajat ovat noin 4v

- nokkahuilun voi aloittaa alle kouluikäisenä

- vaskipuhaltimissa on edullisia muovisia versioita, joilla voi aloitta nuorena (pTrumpet, pBone jne). Myös metallisia pikkusoittimia on mm. käyrätorvi (oikeasti Bb trumpetti, joka käyrätorven muotoinen), kornetit, taskutrumpetit jne, joilla osa on aloittanut  jopa 4-vuotiaana. Tiedän pojan, joka aloitti pasuunan myös alle kouluikäisenä (koska palo soittimeen kova), vaikka kaikkiin vetoihin ei käsien mitat vielä riitä. Pasuunasta on myös sopraanopasuuna on olemassa

- vaskiin pienillä lapsilla on usein oikea tekniikka ja saavat äänen helpommin kuin aikuinen (kannattaa testata eri vaskia lasten kanssa!). Musiikkiopistoissa on esittelypäiviä ja myös soitinliikkeissä saa hyvää palvelua.

Aiemmin aloitettiin sillä viululla ja vaihdettiin muuhun soittimeen. Mutta hommat ja pelit kehittyy. Nykyään moni aloittaa puhaltimilla jo tosi nuorena.

 

Minun nähdäkseni taas nimenomaan ajatus, että soitinopintojen aloittamisesta 3-4-vuotiaana olisi jotain hyötyä, on vanhanaikainen.

Varmasti löytyy kaikenlaisia vipstaakkeleita, joiden avulla vaikka 3-vuotias voi aloittaa soittotunnit. Mutta musiikkipedagogit tuppaavat olemaan varsin kriittisiä näiden aikaisin aloittavien suhteen. Yleensä alle kouluikäiselle paras paikka on muskari, jossa musiikkia lähestytään monipuolisemmin. 12-vuotiaana on jo mahdotonta erottaa, kuka on aloittanut 3-vuotiaana ja kuka 7-vuotiaana.

Yliluonnollisia taitoja tai kykyjä esimerkiksi jousisoittimet eivät vaadi, mutta ihan tavallisia motorisia ja kognitiivisia taitoja kylläkin. Jos valmiuksia ei vielä ole, niitä ei ole.

-Eri.

Missä näitä musiikkipedagogeja on?

Useamman suzuki-lapsen vanhempana olen eri mieltä (aloitusiät 4v ja 2x 3v; jousisoittimia). Kyse ei ole nopeasta etenemisestä, joka siis ei ole itseisarvo, vaan myös altistuksesta. Kun lapset aloittavat laadukkaan soittoharrastuksen pienenä, he ovat laadukkaan musiikin ympäröimänä ja myös sävelkorva kehittyy. Tämä myös tasaa lähtöeroja. Kaikki lapset eivät kasva muusikkoperheissä, joissa soitetaan ja lauletaan puhtaasti. Meillä esim. emme ole ammattilaisia ja omat soittimemme ovat erit kuin lapsella. Lapset myös pääsevät osaksi musiikin sosiaalista piiriä eli yhteissoittoon, konserteihin jne aivan eri tavalla kuin muskareissa. Myös esim. kansanmusiikkipiireissä Näppäreissä on ihan pieniä soittajia ja ainakin meidän lapsille mukana olo ja yhdessä soittaminen ja soittokaverit on ollut emotionaalisesti jo niin iso juttu, että antaa harrastukselle ihan uutta syvyyttä. 

Muskareita on monentasoisia ja ryhmäopetus on aina ryhmäopetusta. Osassa muskareita on oikeita soittimia, mutta osassa ei tai ope ei hallitse niitä. Meilläkin lapset ovat käyneet muskareissa ja tykänneet, mutta osassa meno on ollut niin villiä menoa (ihan laadukkaan musiikkiopiston muskari), että musiikki on jäänyt sivuosaan.

 

Sibelius-Akatemiasta nämä minun tuntemani musiikkipedagogit ovat tulleet. Ehkä heillä on sitten ollut hieman välineellisempi suhtautuminen musiikkiopintoihin, tai ovat kyllästyneet siihen myyttiin, että musiikki pitäisi aloittaa tosi pienenä, koska he nimenomaan ovat korostaneet sitä, että soitinopinnot ehtii aloittaa pikkuisen vanhempanakin ja silti edetä vaikka miten pitkälle.

Ja siitähän tässäkin ketjussa oli kysymys, että ehtiikö kymmenvuotias aloittaa viulun tai pianon. Todellakin ehtii! Eli ei tosiaankaan ole menetetty tapaus, vaikka vanhemmiksi ei sattuisi Suzuki-vanhempia.

Miten muuten ajattelet Näppäri-metodin eroavan muskarista? Nehän ovat molemmat matalan kynnyksen ryhmämusisointia. Ainakin oma muskarilaiseni pääsi ihan isolle lavalle oikean orkesterin kanssa esiintymään soittimensa kanssa. (oli ns. soitinmuskarissa)

Näppärikursseilla pitää yleensä osata oman soittimen alkeet. Meillä ei ole missään muskarissa tai soitinkarusellissa lapset oppineet minkään soittimen alkeita. Tosin ovat nuorina vaihtaneet jo soittimeen, mutta ei esim. 4-vuotiaiden ryhmässä soitettu mitään soitinta niin, että lapsi olisi voinut osallistua vaikka noihin näppäribiiseihin. Soittimia ei myöskään saanut kotiin, eikä niitä pitänyt hankkiakaan itselle. Toki jotain djembeä voi paukuttaa tai kanteleella soittaa mustikka-mansikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän se nykyaikana taitaa olla, että kaikki tehdään verenmaku suussa ja saavutukset tähtäimessä. Ihmiset on unohtaneet, millaista on tehdä jotain asiaa vain tekemisen ja oppimisen ilosta. Minä en välittäisi valmentajien kaakatuksista, yleensä heille raha kyllä kelpaa.

Joo toki mutta ei se kyllä ole normaalia pyrkiä suoraan musiikkiopistoon, jos ei ole vielä edes aloittanut musiikin harrastamista. Musiikki opiston tarkoitus on kuitenkin myös tuottaa muusikkoja, eikä toimia pelkästään ajanviete harrastelun paikkana. Jos Ap olisi edes vähän perehtynyt asiaan, niin tämä olisi selvinnyt jo aiemmin.

Monet muut hakijat ovat kuitenkin jo olleet musiikki leikkikouluissa ja sen jälkeen musiikkiluokalla, sen lisäksi, että ovat ottaneet vuosia niitä yksityistunteja. Kyllä Ap on ollut ihan väärässä paikassa aloittamassa sitä harrastusta. Todellakin pitää aloittaa yksityistunneilla, eikä pyrkiä asioista mitään tietämättömänä kävelemään suoraan musiikkiopistoon.

Höpöhöpö. Juuri ne testeissä pärjäävät pääsevät suoraan musiikkiopistoon, ja muut sitten yksäreiden kautta. Eikä tartte olla osallistunut musiikin varhaiskasvatukseen. Mahdollisuuksia on monta, ja moneen musiikkiopistoon pääsee kaikki halukkaat. Testit ovat jäämässä monessa paikassa pois, koska ne eivät ennusta välttämättä paljoakaan (motivaatiosta).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ai pitäisi saada harrastaa, muttei kehittyä? Ei saisi tulla paremmaksi mutta vaan vähän siinä sivussa? No sitten pitää palkata yksityisopettaja opettamaan viulua.

Miksi tuhlata rajallisia resursseja esim korkeakoilutettuja musiikinopettajien kallista aikaa johonkin pelleilyyn? Ei se kehiys muutenkaan niin nopeaa ole lapsilla. Musiikiopistot opettaa lapsia että saadaan orkesteri joka esiintyy ja ne kaikki valmistuu 3/3 tutkinnosta,täyttäen vaatimukset, sitten joku heistä jatkokouluttautuu orkestereihin, opettajiksi, kapellimestareiksi, säveltäjiksi, jne. Ai se on väärin? Pitäähän opiskelussa tavoite olla miksi sitä soittaa ja haluaa? Ei kaunista musiikkia voi soittaa jos ei halua opetella.

Ne korkeakoulutetut musiikinopettajat niitä yksäreitäkin vetävät. Usein nämä menevät musiikkipiireissä ilman mainostuksia, mutta kyllä vain esim. muusikoiden.net -sivulla on ilmoituksia. Soittotunteja ei kannata ottaa keneltä vain, koska voi oppia väärän tekniikan, soittoasennon tai mitä vielä. 

höpö höpö, yksityistunteja voi antaa kukatahansa joka on vaikka vain vähän vanhempi musiikkikoulun oppilas itsekin, tai melkein läåäissyt jo musiikkikoulun. Samoin joku pari kymppinen opiskelija, vaikkei edes opiskelisi enää musiikkia itese. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän se nykyaikana taitaa olla, että kaikki tehdään verenmaku suussa ja saavutukset tähtäimessä. Ihmiset on unohtaneet, millaista on tehdä jotain asiaa vain tekemisen ja oppimisen ilosta. Minä en välittäisi valmentajien kaakatuksista, yleensä heille raha kyllä kelpaa.

Joo toki mutta ei se kyllä ole normaalia pyrkiä suoraan musiikkiopistoon, jos ei ole vielä edes aloittanut musiikin harrastamista. Musiikki opiston tarkoitus on kuitenkin myös tuottaa muusikkoja, eikä toimia pelkästään ajanviete harrastelun paikkana. Jos Ap olisi edes vähän perehtynyt asiaan, niin tämä olisi selvinnyt jo aiemmin.

Monet muut hakijat ovat kuitenkin jo olleet musiikki leikkikouluissa ja sen jälkeen musiikkiluokalla, sen lisäksi, että ovat ottaneet vuosia niitä yksityistunteja. Kyllä Ap on ollut ihan väärässä paikassa aloittamassa sitä harrastusta. Todellakin pitää aloittaa yksityistunneilla, eikä pyrkiä asioista mitään tietämättömänä kävelemään suoraan musiikkiopistoon.

Höpöhöpö. Juuri ne testeissä pärjäävät pääsevät suoraan musiikkiopistoon, ja muut sitten yksäreiden kautta. Eikä tartte olla osallistunut musiikin varhaiskasvatukseen. Mahdollisuuksia on monta, ja moneen musiikkiopistoon pääsee kaikki halukkaat. Testit ovat jäämässä monessa paikassa pois, koska ne eivät ennusta välttämättä paljoakaan (motivaatiosta).

Luitko aloituksesta ollenkaan, mitä ne siellä musiikkiopistossa sanoi Ap:lle? Motivaatiota nyt on mahdotonta mitata, kun se keskeinen kompastuskivi on murrosikä, kun ihmisen mielenkiinnonkohteet usein muuttuvat teinivuosina ennalta-arvaamattomin suuntiin. Kyllä lahjakkuutta pitää silti testata, jos paikkoja on vähemmän kuin hakijoita. Ei opettajienkaan työ ole mielekästä, jos oppilaina eivät ole ne parhaat, vaan jonkun arpapelin tuloksena paikan saaneet oppilaat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Urheilusta on paljon kirjoitettu jo, niin kommentoin hiukan musiikkipuolta.

Viulu tosiaan tyypillisesti aloitetaan 5-7-vuotiaana. Ei välttämättä niinkään sen takia, etteikö sitä voisi aloittaa myöhemmin, vaan pikemminkin siksi, että siinä iässä ei oikein pysty aloittamaan muuta soitinta kuin pianon tai jousisoittimen, joten nuorimmat musiikkiopistoon pääsijät jakautuvat näihin soittimiin. Pianossa voi aloitella sen minkä ylettyy, ja viuluista ja selloista on lasten kokoisia versioita. Puhaltimista ei ole, ja niihin pitää myös jaksaa puhaltaa, ja pysyvistä etuhampaistakin voi olla hyötyä. Näin ollen puhaltimet aloitetaan tyypillisesti vanhempana. Monet niistä onnistuvat noin 8-10v iässä, mutta esimerkiksi fagotti vaatii käytännössä aikuisen koon, ja siinä aloittajat ovat usein vähintään 15-vuotiaita. Näidenkin soittimien soittajissa on kuitenkin olemassa maailman huippuja ja ammattilaisia, joten kaikkia soittimia ei ole pakko aloittaa ihan pienenä.

Mutta viulu on siinä mielessä kaikkein vaikeimpia soittimia, että siinä pitää olla tosi tarkka korva. Kun ei ole mitään otenauhoja niinkuin kitarassa, eikä muitakaan nappuloita tai näppäimiä, vaan pitää vaan laittaa sormi johonkin kohtaan ja kuulla, tuleeko sieltä oikea ääni ja puhtaana. Myös viulun viritys vaatii tosi tarkan korvan. Ne joilla tällaiset kyvyt on, usein pääsevät musiikkiopistoon jo pienenä. Mun sävelkorva ei ikinä riittäisi viuluun, mutta riittää oikein hyvin klarinettiin, jota aloin soittaa 12-vuotiaana. Pärjäsin siinä musiikkiopistovuosinani oikein hyvin, soitonopettaja piti ammattiuraakin mahdollisena, mutta ykköskiinnostukseni olivat muualla, joten en koskaan pyrkinyt ammattilaiseksi.

Tässä on osa ihan vanhentunutta tietoa.

Pikkuviulistit, jotka aloittavat jopa 2-3v eivät yleensä tule testatuiksi, koska esim. Suzuki-metodiin ei lapsia testata, koska kaikki oppivat soittamaan ko. metodilla. Kyse on altistuksesta. Viuluun ja selloon voi merkitä sormille teipeillä/tarroilla nauhat ja tätä usein käytetäänkin aloittelijoilla. Lapsen ei tarvitse viulua itse virittää, vaan sen tekee opettaja tai vanhempi. Vanhempi voi käyttää apuna viritysmittaria ja jos osaa uunista säätää paistolämpötilan, niin viulunkin osaa virittää. Turha pelotella ja esittää asiaa niin, että jousisoittimet vaatisivat jotain yliluonnollisia taitoja ja kykyjä.

Myös puhaltimista osan voi aloittaa nuorena. Tässä esimerkkejä:

- huiluista on käyrällä suukappaleella varustettuja soittimia ja myös muovisia poikkihuiluja, ja pienimmät soittajat ovat noin 4v

- nokkahuilun voi aloittaa alle kouluikäisenä

- vaskipuhaltimissa on edullisia muovisia versioita, joilla voi aloitta nuorena (pTrumpet, pBone jne). Myös metallisia pikkusoittimia on mm. käyrätorvi (oikeasti Bb trumpetti, joka käyrätorven muotoinen), kornetit, taskutrumpetit jne, joilla osa on aloittanut  jopa 4-vuotiaana. Tiedän pojan, joka aloitti pasuunan myös alle kouluikäisenä (koska palo soittimeen kova), vaikka kaikkiin vetoihin ei käsien mitat vielä riitä. Pasuunasta on myös sopraanopasuuna on olemassa

- vaskiin pienillä lapsilla on usein oikea tekniikka ja saavat äänen helpommin kuin aikuinen (kannattaa testata eri vaskia lasten kanssa!). Musiikkiopistoissa on esittelypäiviä ja myös soitinliikkeissä saa hyvää palvelua.

Aiemmin aloitettiin sillä viululla ja vaihdettiin muuhun soittimeen. Mutta hommat ja pelit kehittyy. Nykyään moni aloittaa puhaltimilla jo tosi nuorena.

 

Minun nähdäkseni taas nimenomaan ajatus, että soitinopintojen aloittamisesta 3-4-vuotiaana olisi jotain hyötyä, on vanhanaikainen.

Varmasti löytyy kaikenlaisia vipstaakkeleita, joiden avulla vaikka 3-vuotias voi aloittaa soittotunnit. Mutta musiikkipedagogit tuppaavat olemaan varsin kriittisiä näiden aikaisin aloittavien suhteen. Yleensä alle kouluikäiselle paras paikka on muskari, jossa musiikkia lähestytään monipuolisemmin. 12-vuotiaana on jo mahdotonta erottaa, kuka on aloittanut 3-vuotiaana ja kuka 7-vuotiaana.

Yliluonnollisia taitoja tai kykyjä esimerkiksi jousisoittimet eivät vaadi, mutta ihan tavallisia motorisia ja kognitiivisia taitoja kylläkin. Jos valmiuksia ei vielä ole, niitä ei ole.

-Eri.

Missä näitä musiikkipedagogeja on?

Useamman suzuki-lapsen vanhempana olen eri mieltä (aloitusiät 4v ja 2x 3v; jousisoittimia). Kyse ei ole nopeasta etenemisestä, joka siis ei ole itseisarvo, vaan myös altistuksesta. Kun lapset aloittavat laadukkaan soittoharrastuksen pienenä, he ovat laadukkaan musiikin ympäröimänä ja myös sävelkorva kehittyy. Tämä myös tasaa lähtöeroja. Kaikki lapset eivät kasva muusikkoperheissä, joissa soitetaan ja lauletaan puhtaasti. Meillä esim. emme ole ammattilaisia ja omat soittimemme ovat erit kuin lapsella. Lapset myös pääsevät osaksi musiikin sosiaalista piiriä eli yhteissoittoon, konserteihin jne aivan eri tavalla kuin muskareissa. Myös esim. kansanmusiikkipiireissä Näppäreissä on ihan pieniä soittajia ja ainakin meidän lapsille mukana olo ja yhdessä soittaminen ja soittokaverit on ollut emotionaalisesti jo niin iso juttu, että antaa harrastukselle ihan uutta syvyyttä. 

Muskareita on monentasoisia ja ryhmäopetus on aina ryhmäopetusta. Osassa muskareita on oikeita soittimia, mutta osassa ei tai ope ei hallitse niitä. Meilläkin lapset ovat käyneet muskareissa ja tykänneet, mutta osassa meno on ollut niin villiä menoa (ihan laadukkaan musiikkiopiston muskari), että musiikki on jäänyt sivuosaan.

 

Sibelius-Akatemiasta nämä minun tuntemani musiikkipedagogit ovat tulleet. Ehkä heillä on sitten ollut hieman välineellisempi suhtautuminen musiikkiopintoihin, tai ovat kyllästyneet siihen myyttiin, että musiikki pitäisi aloittaa tosi pienenä, koska he nimenomaan ovat korostaneet sitä, että soitinopinnot ehtii aloittaa pikkuisen vanhempanakin ja silti edetä vaikka miten pitkälle.

Ja siitähän tässäkin ketjussa oli kysymys, että ehtiikö kymmenvuotias aloittaa viulun tai pianon. Todellakin ehtii! Eli ei tosiaankaan ole menetetty tapaus, vaikka vanhemmiksi ei sattuisi Suzuki-vanhempia.

Miten muuten ajattelet Näppäri-metodin eroavan muskarista? Nehän ovat molemmat matalan kynnyksen ryhmämusisointia. Ainakin oma muskarilaiseni pääsi ihan isolle lavalle oikean orkesterin kanssa esiintymään soittimensa kanssa. (oli ns. soitinmuskarissa)

Näppärikursseilla pitää yleensä osata oman soittimen alkeet. Meillä ei ole missään muskarissa tai soitinkarusellissa lapset oppineet minkään soittimen alkeita. Tosin ovat nuorina vaihtaneet jo soittimeen, mutta ei esim. 4-vuotiaiden ryhmässä soitettu mitään soitinta niin, että lapsi olisi voinut osallistua vaikka noihin näppäribiiseihin. Soittimia ei myöskään saanut kotiin, eikä niitä pitänyt hankkiakaan itselle. Toki jotain djembeä voi paukuttaa tai kanteleella soittaa mustikka-mansikkaa.

Meidän lapset ovat kyllä soitinmuskarissa ja karusellissa oppineet alkeita ja saaneet soittimen kotiin. Sehän niissä juuri on pointtina.

Ja joka tapauksessa 12-vuotiaana se joku djemben paukuttaja voi soittaa paremmin kuin teidän tai meidän lapset. Millään rahalla tai vaivalla ei saa ostettua lapselle soittotaitoa, se tulee sisäisestä motivaatiosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Umpisurkeaa. Ymmärrän, että harrastuslajien ohjaajilla voi olla unelmia tulevaisuuden tähtien löytämisestä, mutta kyllä heidän silti pitäisi hahmottaa etttä heidän leipätyönsä on tarjota mielekästä ja kehittävää tekemistä ihan tavallisille lapsille.

... Ja aikuistenryhmissä ihan tavan aikuisille. Aina on hyvä aika aloittaa harrastus (kunhan lääkäri hyväksyy).

Oppiiko viulunsoiton aloittava 15 kesäinen paremmaksi viulistiksi kuin kaverinsa, joka ei soita viulua? Eiköhän tuo opi. Ja saattaa oppia jotain muutakin siinä matkan varrella.

Ja entäpä erityislapset ja -aikuiset. Hyötyvätkö he harrastamisesta? Mitäpä luulet?

Tämä käsitys vaan jaksaa elää ja joka kerta se ottaa päähän yhtä paljon.

Hyvin, hyvin harvalla lapsia ja nuoria valmentavalla ohjaajalla se valmentaminen on leipätyö tai edes työ. Isoilla seuroilla saattaa olla yksi päätoiminen valmentaja (joka on sekin yleensä osa-aikainen työ) jonka tehtäviin kuuluu kaikki toiminnan suunnittelusta jäiden/kenttien/salien yms. varaamiseen, turnausjärjestelyihin, hallintoon jne. sen valmentajien ohella ja hän sitten valmentaa lähinnä niitä seuran parhaita ja ehkä ihan pieniä siinä mielessä että osaa poimia lahjakkuuksia joilla olisi rahkeita sitä luistelukoulua tms. pidemmällekin niin halutessaan.

90 % lasten ja nuorten valmennuksesta tapahtuu ihan siltä pohjalta, että valmentaja saa ehkä jonkun umpisurkean pienen korvauksen pitämästään treenistä, mutta tekee sitä tyypillisesti opiskelujen/omien töidensä ohella ihan vaan rakkaudesta lajiin, monet useita kertoja viikossa. Se on harrastus, ei työ, eikä heidän tehtävänään ole todellakaan pohtia sitä, miten ap:n lapsi nyt saataisiin vaikka telinejumppaan ilman että joutuu siellä pyörimään 5-vuotiaiden naperoiden parissa.

Joukkueurheilussa älyttömän moni joukkue pyörii sillä, että pari isää/äitiä ottaa valmennusvastuun ja myös joukkueen johto ja rahaston hoito tapahtuvat vanhempien toimesta.

Ei ole mitään leipätyökseen valmentavia, joiden pitäisi nyhjätä tyhjästä ryhmiä 12-vuotiaille jotka yhtäkkiä päättävät kokeilla jääkiekkoa ilman mitään liikuntataustaa, mutta joille nyt sitten pitäisi keksiä joukkueellinen samoin 12-vuotiaita aloittelijoita. Varsinkin kun se into näillä myöhäisherännäisillä lopahtaa yleensä n. puolen vuoden sisällä ja siirrytään johonkin muuhun. Kun näitä myöhään aloittavia on niin älyttömän vähän niin ei heille yksinkertaisesti pysty ylläpitämään noita ryhmiä.

Höpö höpö. Puhut puuta heinää. En tiedä missä sinun harrastuksissa on joku ilmanen valmentaja ollu, mulla ei yhdessäkään. Pitäisin sitä päin vastoin huolestuttavana että jollain tyypillä olisi kiinnostusta hengailla säännöllisesti 3h/ päivä, 3 kert viikko, plus kisamatkat lasten seurassa jos se ei olisi palkallista työtä. Hälytyskellot soisi ja kovaa.

Ihmettelen myös tuota käsitystä, että ohjaajat ja valmentajat tekevät työtä ilman mitään korvausta! Itse ohjasin nuorena lasten harrastejumpparyhmiä sekä yleisurheiluseuran harrasteryhmiä, kummastakin maksettiin palkkaa. Kävin myös lajiliittojen koulutuksissa, joita tämmöisissä hommissa edellytettiin ainakin silloin (2000-luvun alussa). Oma lapseni harrastaa taitoluistelua, okei kyseessä ei ihan höntsäily, vaan ikäänkuin kilparyhmään valmistava ryhmä, mutta valmentaja on ammattivalmentaja.

Musiikkiharrastus olisi hyvä aloittaa ihan pienestä pitäen esim käymällä muskarissa. Musikaalisuutta pystyy kehittämään, esim sävelkorvaa kun pienestä asti altistuu musiikille.

Samoin liikuntaa olisi hyvä harrastaa pienestä pitäen monipuolisesti. Sekä ohjattuna että vapaa-aikana. Liikuntalajista toiseen on helpompi vaihtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Umpisurkeaa. Ymmärrän, että harrastuslajien ohjaajilla voi olla unelmia tulevaisuuden tähtien löytämisestä, mutta kyllä heidän silti pitäisi hahmottaa etttä heidän leipätyönsä on tarjota mielekästä ja kehittävää tekemistä ihan tavallisille lapsille.

... Ja aikuistenryhmissä ihan tavan aikuisille. Aina on hyvä aika aloittaa harrastus (kunhan lääkäri hyväksyy).

Oppiiko viulunsoiton aloittava 15 kesäinen paremmaksi viulistiksi kuin kaverinsa, joka ei soita viulua? Eiköhän tuo opi. Ja saattaa oppia jotain muutakin siinä matkan varrella.

Ja entäpä erityislapset ja -aikuiset. Hyötyvätkö he harrastamisesta? Mitäpä luulet?

Tämä käsitys vaan jaksaa elää ja joka kerta se ottaa päähän yhtä paljon.

Hyvin, hyvin harvalla lapsia ja nuoria valmentavalla ohjaajalla se valmentaminen on leipätyö tai edes työ. Isoilla seuroilla saattaa olla yksi päätoiminen valmentaja (joka on sekin yleensä osa-aikainen työ) jonka tehtäviin kuuluu kaikki toiminnan suunnittelusta jäiden/kenttien/salien yms. varaamiseen, turnausjärjestelyihin, hallintoon jne. sen valmentajien ohella ja hän sitten valmentaa lähinnä niitä seuran parhaita ja ehkä ihan pieniä siinä mielessä että osaa poimia lahjakkuuksia joilla olisi rahkeita sitä luistelukoulua tms. pidemmällekin niin halutessaan.

90 % lasten ja nuorten valmennuksesta tapahtuu ihan siltä pohjalta, että valmentaja saa ehkä jonkun umpisurkean pienen korvauksen pitämästään treenistä, mutta tekee sitä tyypillisesti opiskelujen/omien töidensä ohella ihan vaan rakkaudesta lajiin, monet useita kertoja viikossa. Se on harrastus, ei työ, eikä heidän tehtävänään ole todellakaan pohtia sitä, miten ap:n lapsi nyt saataisiin vaikka telinejumppaan ilman että joutuu siellä pyörimään 5-vuotiaiden naperoiden parissa.

Joukkueurheilussa älyttömän moni joukkue pyörii sillä, että pari isää/äitiä ottaa valmennusvastuun ja myös joukkueen johto ja rahaston hoito tapahtuvat vanhempien toimesta.

Ei ole mitään leipätyökseen valmentavia, joiden pitäisi nyhjätä tyhjästä ryhmiä 12-vuotiaille jotka yhtäkkiä päättävät kokeilla jääkiekkoa ilman mitään liikuntataustaa, mutta joille nyt sitten pitäisi keksiä joukkueellinen samoin 12-vuotiaita aloittelijoita. Varsinkin kun se into näillä myöhäisherännäisillä lopahtaa yleensä n. puolen vuoden sisällä ja siirrytään johonkin muuhun. Kun näitä myöhään aloittavia on niin älyttömän vähän niin ei heille yksinkertaisesti pysty ylläpitämään noita ryhmiä.

Höpö höpö. Puhut puuta heinää. En tiedä missä sinun harrastuksissa on joku ilmanen valmentaja ollu, mulla ei yhdessäkään. Pitäisin sitä päin vastoin huolestuttavana että jollain tyypillä olisi kiinnostusta hengailla säännöllisesti 3h/ päivä, 3 kert viikko, plus kisamatkat lasten seurassa jos se ei olisi palkallista työtä. Hälytyskellot soisi ja kovaa.

Ihmettelen myös tuota käsitystä, että ohjaajat ja valmentajat tekevät työtä ilman mitään korvausta! Itse ohjasin nuorena lasten harrastejumpparyhmiä sekä yleisurheiluseuran harrasteryhmiä, kummastakin maksettiin palkkaa. Kävin myös lajiliittojen koulutuksissa, joita tämmöisissä hommissa edellytettiin ainakin silloin (2000-luvun alussa). Oma lapseni harrastaa taitoluistelua, okei kyseessä ei ihan höntsäily, vaan ikäänkuin kilparyhmään valmistava ryhmä, mutta valmentaja on ammattivalmentaja.

Jalkapallossa ainakin usein joukkueen toiminta pyörii vapaaehtoisten voimin. Niin valmennus kuin kaikki muukin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä ei myöskään ole mahdollisuutta harrastaa. Olisin kuopukseni halunnut 5-vuotiaana akrobatiaan, jotta oppisi tiettyjä perusjuttuja, mutta vain puoli vuotta sai olla harrasteryhmässä, sitten olisi pitänyt mennä heidän valitsemaansa tavoitteellisempaan ryhmään. No, siihen jäi. Kaikki voimistelijat täällä treenaavat ekaluokalla jo sen 5krt/vko 2,5-3h kerrallaan.

Mä peräänkuuluttaisin myös sitä, että lapset voisivat vain harrastaa. Olisin ollut onnellinen jo kärrynpyörän oppimisesta (ei kuulunut sisäänheittoryhmän tavoitteisiin).

Lapset liikkuvat liian vähän. Mutta mikäs ristiriita tässä olikaan? Aivan. Vanhempien pitää 5v:lle päättää laji, muuten hän ei ole enää koskaan elämässään oikeutettu mihinkään liikunnalliseen.

Voi olisipa kiva, kun voisi pelata kerran viikossa futista, käydä kerran voimistelemassa, kerran pianotunnilla ja vielä uidakin kerran. Ihan vaan koska nauttii

Liikunnasta voi nauttia ihan itseksiin uimalla kerran viikossa, ei siihen valmentajaa tarvitse. Samoin hiihtämässä/lenkillä/kiipeilypuistoissa voi käydä kerta viikkoon, mihin siinä ryhmää tarvitsee? Ei liikunnan ilo tarkoita sitä, että aina pitäisi olla valmennusta ja ryhmä ympärillä.

Sehän se ongelma on, jos vanhemmatkaan eivät tue omaehtoiseen liikkumiseen.

Tämä riippuu niin lajista; miten olisi esim. laitesukellus, sen saa aloittaa vasta 10-12-vuotiaana, joten nuorempia aloitttajia ei ole. Sitten joku taitoluistelu ja voimistelu tai jotkut soittimet pitää aloittaa nuorena, jos haluaa. Myös esim. meikkailun voi aloittaa vanhempana ja tulla hyväksi. Eli etsikää uusia lajeja.

Täytyy kommentoida omaan kärkkääseen tyyliin taas. Aika inhottavakin olo tuli näistä joistakin kommenteista. Ja kyllä aloituksestakin. Että kehittyy hyväksi...

Sukulaissiskoksilla oli harrastuksia. Itsetunto ainakin kehittyi hyväksi mutta vaan niitten myötä. Tuntui, että oli tärkeintä harrastuksissa se, että sai leuhkia muille, miten nyt mennään sinne ja tänne, osaan tällaista ja tuollaista. Ostetaan tätä ja tuota. Minusta tulee isona sitä ja tätä. Nuo on ihan hienoja asioita sinällään. Mutta se, että nimenomaan kehittyy. Mitä se on? Mun mielestä itsetuntemus on tärkeää, jotta oppii vahvuutensa ja heikkoutensa. Häviämistäkin on opittava sietämään. Kehittymistä ja hyväksi tulemista on mielestäni myös se, että oppii ymmärtämään ja suhtautumaan erilaisuuteen. Hyvän harrastuksen kriteeri mielestäni on sekin, että oppii ja kehittyy kokonaisvaltaisesti. Kamalaa kun täällä jotkut vanhemmat kaakattavat miten todella täytyy olla sen ja sen ikäinen aloittaessa. Oppimista ja hyväksi kehittymistä on mielestäni myös se, että oppii kannustamaan harrastuskaveria joka ehkä on aloittanut myöhemmin tms. Kuvitellaanpas jos se teknisesti hyvin suoriutuva lapsi hankkiikin harrastuksesta aikuisena ammatin itselleen. Kummalla mahtaa olla paremmat eväät suoriutua tehtävästään yksityisenä ammatinharjoittajana, sillä joka itse osaa vai sillä, joka on myös kannustava ja empaattinen. Tai jolla on lapsuudessa edes kylvetty siemen siihen, että hän voi aikuisena tukea erilaisia persoonallisuuksia. Hassua kun nykyään ollaan muka niin avarakatseisia ja suvaitsevaisia ja sitten tällaiseen tökkää. Totuus taitaa kuitenkin olla, että häviävän pieni osa jatkaa aikuisuuteen saakka lapsuuden harrastuksia. Saati että niistä tulee ammatti. Tai sitten mun omaan elinpiiriin mahtuu melkeinpä vain niitä, jotka jatkuvasti puhuvat, miten lapsena harrastin sitä tai tätä.

Sellanen ajatus, että joku voi olla lapsesta asti luonnostaan lahjakas vaikkapa liikunnassa.

Tällainen lapsi saattaa voittaa juoksukilpailunkin ilman pitkäjänteistä harjoittelua.

Ihan älytöntä, ettei mitään voi vaan harrastaa vaan kaikessa pitäisi kehittyä huipuksi. Sanot vaan, että tavoitteena ei olekaan tulla ”huipuksi” vaan ihan vaan harrastaa. Haittaako se?

Ihan viimeistään noin 47-vuotiaana, sen jälkeen huippu on hitaammin saavutettavissa, ei toki täysin ulottumattomissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Umpisurkeaa. Ymmärrän, että harrastuslajien ohjaajilla voi olla unelmia tulevaisuuden tähtien löytämisestä, mutta kyllä heidän silti pitäisi hahmottaa etttä heidän leipätyönsä on tarjota mielekästä ja kehittävää tekemistä ihan tavallisille lapsille.

... Ja aikuistenryhmissä ihan tavan aikuisille. Aina on hyvä aika aloittaa harrastus (kunhan lääkäri hyväksyy).

Oppiiko viulunsoiton aloittava 15 kesäinen paremmaksi viulistiksi kuin kaverinsa, joka ei soita viulua? Eiköhän tuo opi. Ja saattaa oppia jotain muutakin siinä matkan varrella.

Ja entäpä erityislapset ja -aikuiset. Hyötyvätkö he harrastamisesta? Mitäpä luulet?

Tämä käsitys vaan jaksaa elää ja joka kerta se ottaa päähän yhtä paljon.

Hyvin, hyvin harvalla lapsia ja nuoria valmentavalla ohjaajalla se valmentaminen on leipätyö tai edes työ. Isoilla seuroilla saattaa olla yksi päätoiminen valmentaja (joka on sekin yleensä osa-aikainen työ) jonka tehtäviin kuuluu kaikki toiminnan suunnittelusta jäiden/kenttien/salien yms. varaamiseen, turnausjärjestelyihin, hallintoon jne. sen valmentajien ohella ja hän sitten valmentaa lähinnä niitä seuran parhaita ja ehkä ihan pieniä siinä mielessä että osaa poimia lahjakkuuksia joilla olisi rahkeita sitä luistelukoulua tms. pidemmällekin niin halutessaan.

90 % lasten ja nuorten valmennuksesta tapahtuu ihan siltä pohjalta, että valmentaja saa ehkä jonkun umpisurkean pienen korvauksen pitämästään treenistä, mutta tekee sitä tyypillisesti opiskelujen/omien töidensä ohella ihan vaan rakkaudesta lajiin, monet useita kertoja viikossa. Se on harrastus, ei työ, eikä heidän tehtävänään ole todellakaan pohtia sitä, miten ap:n lapsi nyt saataisiin vaikka telinejumppaan ilman että joutuu siellä pyörimään 5-vuotiaiden naperoiden parissa.

Joukkueurheilussa älyttömän moni joukkue pyörii sillä, että pari isää/äitiä ottaa valmennusvastuun ja myös joukkueen johto ja rahaston hoito tapahtuvat vanhempien toimesta.

Ei ole mitään leipätyökseen valmentavia, joiden pitäisi nyhjätä tyhjästä ryhmiä 12-vuotiaille jotka yhtäkkiä päättävät kokeilla jääkiekkoa ilman mitään liikuntataustaa, mutta joille nyt sitten pitäisi keksiä joukkueellinen samoin 12-vuotiaita aloittelijoita. Varsinkin kun se into näillä myöhäisherännäisillä lopahtaa yleensä n. puolen vuoden sisällä ja siirrytään johonkin muuhun. Kun näitä myöhään aloittavia on niin älyttömän vähän niin ei heille yksinkertaisesti pysty ylläpitämään noita ryhmiä.

Höpö höpö. Puhut puuta heinää. En tiedä missä sinun harrastuksissa on joku ilmanen valmentaja ollu, mulla ei yhdessäkään. Pitäisin sitä päin vastoin huolestuttavana että jollain tyypillä olisi kiinnostusta hengailla säännöllisesti 3h/ päivä, 3 kert viikko, plus kisamatkat lasten seurassa jos se ei olisi palkallista työtä. Hälytyskellot soisi ja kovaa.

Ihmettelen myös tuota käsitystä, että ohjaajat ja valmentajat tekevät työtä ilman mitään korvausta! Itse ohjasin nuorena lasten harrastejumpparyhmiä sekä yleisurheiluseuran harrasteryhmiä, kummastakin maksettiin palkkaa. Kävin myös lajiliittojen koulutuksissa, joita tämmöisissä hommissa edellytettiin ainakin silloin (2000-luvun alussa). Oma lapseni harrastaa taitoluistelua, okei kyseessä ei ihan höntsäily, vaan ikäänkuin kilparyhmään valmistava ryhmä, mutta valmentaja on ammattivalmentaja.

Tällä hetkellä valtaosa yu-valmennuksesta palkatonta.

Vierailija kirjoitti:

4-5-vuotiaana kun aloittaa tietyn lajin treenaamisen, niin pitäisi riittää. Alla tietysti muuta aiheeseen liittyvää toimintoa.

Esimerkiksi jos toiveissa on telinevoimistelun harrastaminen, tulisi pohjalla olla jo kehonhallintatreeniä, paljon kiipeilyä ja temppuilua ulkona jne..

Jos haluaa absoluuttiselle huipulle niin näin. Jos taas haluaa vain harrastaa jotakin, niin sitten tilanne on eri. Esim. tyttöfutiksen voi aloittaa vaikka vasta murrosikäisenä.