Lue keskustelun säännöt.
Tein sosiaalisen itsemurhan, jota kadun loppuelämäni.
14.07.2019 |
Hei!
Julkaisen kirjoitukseni palstalla uudelleen, jonka tein jo joskus aiemminkin.
Haluaisin vain muistuttaa teitä uusia opiskelemaan lähtijöitä sillä, ettei kannata lähteä liian suurin odotuksin kohti uutta ja tuntematonta. Voi tulla seinä vastaan.
Olen kotoisin pienestä kunnasta, joissa ei ole koskaan ollut omaa lukiota.
Naapurikunnissa oli ja luonnollisesti lukioon haluavat haki niihin, varsinkin lähellä olevaan kaupunkiin.
Minä kun olin toiselta puolelta kuntaa kotoisin ja lukiomatkani olisi tullut pitkäksi siihen paikkaan, minne pääsääntöisesti muut menivät.
Itse valitsin toisen naapurikunnan lukion, jonne kotoani oli lyhyempi matka ja suora tie ja jonne pääsin sopivasti kulkemaan mopolla ja isäni kyydillä tai asumaan sukulaisilleni. Tähän lukioon ei kotikunnastani koskaan aiemmin ollut kukaan muu mennyt, joten olin ensimmäinen ja muutenkin harvinaisuus, että siihen lukioon tuli kukaan ulkopaikkakuntalainen.
Minua toki varoiteltiin siitä, että kannattaako nyt hakeutua erilleen kavereista, että olisi nyt vaan viisaampi hakea samaan lukioon, minne muutkin menevät ja kuinka hankalaa voisi olla ryhmäytyä uudella paikkakunnalla, jossa muut tuntevat toisensa, mutta itse tulisin ulkopuolelta.
Ajattelin vaan, että tutustun helposti sosiaalisena ihmisenä uusiin ihmisiin ja saan pidettyä vanhatkin kaverit mukana, vaikkei enää päivittäin nähtäisikään.
Voi, kun olisinkin kuunnellut muita, järjen ääntä
Lukio, johon hain, siellä toiset todellakin olivat tuttuja ja kavereita keskenään. Minua vieroksuttiin heti alusta saakka enkä saanutkaan luotua kontakteja, kuten toivoin. Muut toki kaveerasivat keskenääntuttuun tapaan ja minä putosin heti kyydistä. Tämä järkytys sitten häiritsi myös opintojani ja jäin niissäkin jälkeen jo ensimmäisenä lukukautena. Koska opiskelu osoittautuikin yllättävän rankaksi, jäi yhteydenpioto vanhoihin kavereihin vähäiseksi. Oli äärettömän raskasta yrittää väksin roikkua uudella paikkakunnalla kiinni uusissa ihmisissä ja pitää yhteyttä vanhoihin, jotka ryhmäytyivät tahollaan entistä tiiviimmin ja pian jäin heidän elämästään ulkopuolelle, eikä kaveruus koskaan enää palautunut.
lukiostakaan en siis saanut uusia kavereita, kuten piti vaan jäin tässäkin täysin ulkopuoliseksi. Olin totaalisenyksin ja opinnot laahasivat jäljessä, kunnes toisena lukiovuonna oli jo pakko lopettaa, kun en enää jaksanut.
Siihenkään lukioon, missä vanhat kaverit olivat, ei enää voimavarat riittänyt hakea siirtoa eivätkä he enää minuun yhteyttä pitäneetkään.
Millaista tuskaa olikaan mietiä, mitä olisikaan ollut vanhojen tanssit suun muut juhlat heidän kanssaan.
Myöhemmin, kun voimavarani palautuivat, muutin äitini kanssa vanhempien erotessa isovanhempieni kotipaikkakunnalle, jossa aloitin ammattikjoulun ja valmistuin ammatiin. Nyt olen normaalisti töissä ja kaikki ihan ok elämässä. Muistot vaan ovat kipeitä epäonnistuneesta seikkailusta uusien ystävien etsinnässä.
Haluan kertoa, että miettikää tarkkaan, mitä teette. Älkää hankkiutuko eroon tarkoituksella turvaverkosta, johon olette jo kiinnittyneet.
Kommentit (156)
Ei kannata takertua keneenkään.. Mä tykkään olla sivustaseuraaja. Muut voi pitää kummajaisena mutta ei sen väliä. Leikkiköön keskenään Kauniita ja Rohkeitansa XD
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen osin samaa ja osin eri mieltä. Itsekin valitsin väärän lukion ja jäi sitten kaverit saamatta. En osallistunut sitten edes mihinkään lukion merkkitapahtumiin.
Mutta en silti usko, että lähilukio olisi ollut paras vaihtoehto. Minulla meni jo yläasteen lopussa aika heikosti ja minua olisi hävettänyt, että lapsuudenystäväni olisivat olleet siellä näkemässä kurjuuteni. Enkä minä olisi sopeutunut heidän uusiin piireihinsä.
Olisi pitänyt valita kolmas vaihtoehto. Mutta siitä on jo yli 10 vuotta, eikä sitä voi enää elää uusiksi.
Komppaan. Itselle kävi vähän vastaavasti, mutta yläasteen kohdalla. Sen lisäksi, että kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta kasiluokalta eteenpäin. Vaikka uusia kavereita siis sain yläasteella ja lukioon vaihtaessa oli taas nämä ala-astekaverit samassa, niin eipä se kaveruus enää kantanutkaan kun olin niin erilainen ja synkkä. Ja uusien ihmisten kanssa ryhmäytymiset meni ihan ohi. Lukio oli täyttä tuskaa sosiaalisesti. Itsellä varmasti olisi auttanut, että olisin mennyt samaan kouluun yläasteella muiden luokkalaisteni kanssa.
Tuttu asia minullekin. Tosin olin jo yläkoulussa aika yksinäinen joten sama kohtalo olisi muutenkin voinut olla edessä. Arvosanani eivät riittäneet niihin parhaisiin lukioihin joten pakko mennä vähän huonompaan. Siellä oli jo valmiiksi pari ihmistä, jotka tunsivat minut ja heitä en olisi halunnut enää tavata. Olin ollut kiusattu aiemmin. No, homma meni niin, että ryhmäni alkoi heti ottaa etäisyyttä minuun ja jäin nopeasti yksin. Muutenkaan ei ollut kavereita jäänyt elämääni edes sieltä yläkoulusta. Koko lukio aika oli todella rankkaa ja jätin kaikki ylimääräiset jutut ( tanssit, penkkarit jne) väliin ja olin muutenkin lähes kiusattu koko ajan. Aina joku kommentoi ja ilkkui jostain jutusta. Minulla oli koko aikana vaan pari kaveria joita joskus koulussa näin.
Kävin lukion loppuun, mutta ne vuodet olivat elämän tähän mennessä pahimpia. Aivan kamalaa porukkaa koko paikassa ja jälkeen päin muutkin ovat sitä samaa sanoneet. Arvosanani kärsivät todella paljon ja voimia ei jäänyt niihin pariin vaikeampaan aineeseen. Tämä on vaikuttanut siihen, että todistus huonompi ja jatko-opintoihin pääsy ollut vaikeaa. Lukiossa oli myös opetuksessa ja kursseissa paljon puutteita ja monet opettajat aika ikäviä. Koin, että olisin ansainnut parempaa ja mukavammat vuodet, kun kuitenkin itse olen aina pyrkinyt olemaan hyvä muille. Ei se, että opettajatkin osallistuvat luokan mukana pilkkaamiseen ole todellakaan kiva asia. Minua esim naurettiin kun jännitin esiintymistä tai joskus vastasin väärin ja opettajat mukana tässä. Nämä vuodet veivät ilon elämästäni pitkäksi aikaa ja yläkoulu oli vielä taivas niihin verrattuna ja opettajat mukavia. En ole vieläkään täysin toipunut. Paljon hyvää ei niistä vuosista jäänyt ja kun vihdoin pääsin pois ja sain sen käytyä loppuun edes kohtuullisin arvosanoin tilanteeseen nähden niin olin helpottunut ja kiitin itseäni, että jaksoin.
Hmm.
Mun nähdäkseni elämässä tärkeintä se ojan pohjalta kiipeämisen kyky.
Sitä mukaa kun kymmenettä tai sadatta kertaa kiipeää ylös ojan pohjalta niin on aina vaan paremmin tutustunut itseensä ja ominaiauuksiinsa, ja voikin sitten seuraavalla kerralla taas epäonnistua vähän pidemmälle.
Sinäkin kuitenkin uskaltauduit ammattikouluun ja pärjäsit niin että sait asiasi kuntoon.
Se on kuule seuraavaa ojanpohjaa vaan odotellessa, koko elämä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toisiin ihmisiin ei kannata liikaa tukeutua. Paras on, että seisoo tukevasti omilla jaloillaan niin pitkälle kuin vain mahdollista. Hyvätkin "ystävät" ja jopa perheenjäsenet saattavat yllättävästi kadota ja loistaa poissaolollaan silloin, kun heitä hädän tullen oikeasti tarvitsisi. Maailma kyynistää ja jopa hitusen katkeroittaakin matkan varrella.
Itse asiassa mitä aiemmin saa vastaansa vastuksia joista vielä pääsee ylikin, sitä sitkeämpi ja aikaansaavempi ihmisestä tulee.
Olen luovalla alalla töissä, ja työkaverit ovat järjestään koulukiusattuja. Tätä tuli joskus ihmeteltyä, mutta nyttemmin olen sillä kannalla että vaikka kiusaaminen jätti jälkensä, se ei ollut kenelläkään niin ylivoimaista etteikö sen avulla olisi kehittynyt vaikeuksistaselviämisen mallia.
Todella murskaavat kokemukset ovat sitten asia erikseen, ja koulukiusaaminen (oikeastaan pitäisi sanoa kouluväkivalta) voi olla yksi tällainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun poika haki lukioon kauas pois kotipaikkakunnalta. Oli aivan kypsä yläasteen luokkakavereihin ja koko paikkakuntaan. Ei kiusattu, mutta tietty sisäänpäinlämpijyys häiritsi herkkää ja tuntevaa poikaa. Lähti asenteella, että käy lukion eikä aio tutustua keneenkään vaan keskittyy omaan itseensä ja opiskeluun.
Lukio oli sellainen, jonne tulee paljon muilta paikkakunnilta ympäri maan opiskelijoita. Kävi niin, että hänellä on nyt hyvin laaja ystäväpiiri, muutama todella läheinen ihminen ja saa olla juuri sellainen kuin oikeasti on, eikä häntä katsota pitkään. Täällä hän ei pystynyt olemaan oma itsensä ja nyt ikäänkuin nousi lentoon. On onnellinen ja viihtyy.
Näinkin voi käydä ja tässä varmasti etuna tuo, että tuonne hakee ne ketkä sinne todella haluavat, on vaikea päästä, eikä siellä ole valmiita klikkejä oppilaiden kesken.
Vanhempana olen niin iloinen tästä koska näin ettei voinut hyvin täällä. Kotona meillä välit aina kunnossa ja puhuttu kaikesta, tiedän sen auttaneen yläasteen läpi.
Olen aina pojalle sanonut, että hae sinne minne todella haluat, älä mene muiden perässä, silloin et tiedä mitä itse haluat.
Nämä voi olla todella kamalia tilanteita kun tuntuu ettei mihinkään kelpaa. Tsemppiä kaikille jotka ovat tilanteessa missä ap.
Tärkeintä on opetella meditoimaan että ymmärtäisi tosiasiat ja mielen metkut toisistaan.
Ojasta ylös kapuaminen nopeutuu ja ei ole riippuvainen perheestään tai kavereista. He joko ovat mukana elämässäsi tai eivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko lukion päätarkoitus "saada ystäviä"?
Ehkä et ole ihan niin sosiaalinen kuin olet kuvitellut, kerta uusien ystävien saaminen ei onnistunut ja vanhat kaverit "hylkäsivät" noin nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opiskelupaikat pitää valita ihan itse, eikä kavereiden perusteella. Omat sosiaaliset taidot vaikuttavat hurjasti siihen, miten hyvin kavereiden hankkiminen onnistuu. Vanhemmat ovat tärkeässä asemassa kasvattamassa näitä kaveritaitoja.
Vierailija kirjoitti:
Opiskelupaikat pitää valita ihan itse, eikä kavereiden perusteella. Omat sosiaaliset taidot vaikuttavat hurjasti siihen, miten hyvin kavereiden hankkiminen onnistuu. Vanhemmat ovat tärkeässä asemassa kasvattamassa näitä kaveritaitoja.
Ja ihan "loppuikäni" katuu.Taitaa vika olla subjektiivinen eikä lukiossa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun huomasit, että jäät ulkopuolelle, otitko yhteyttä siihen toiseen lukioon ja kysyit, onnistuuko vaihto?
Yleensä lukion ekan luokan kuluessa muutama lopettaa ja tilaa tulee lukion vaihtajille.
Vierailija kirjoitti:
Mun poika haki lukioon kauas pois kotipaikkakunnalta. Oli aivan kypsä yläasteen luokkakavereihin ja koko paikkakuntaan. Ei kiusattu, mutta tietty sisäänpäinlämpijyys häiritsi herkkää ja tuntevaa poikaa. Lähti asenteella, että käy lukion eikä aio tutustua keneenkään vaan keskittyy omaan itseensä ja opiskeluun.
Lukio oli sellainen, jonne tulee paljon muilta paikkakunnilta ympäri maan opiskelijoita. Kävi niin, että hänellä on nyt hyvin laaja ystäväpiiri, muutama todella läheinen ihminen ja saa olla juuri sellainen kuin oikeasti on, eikä häntä katsota pitkään. Täällä hän ei pystynyt olemaan oma itsensä ja nyt ikäänkuin nousi lentoon. On onnellinen ja viihtyy.
Näinkin voi käydä ja tässä varmasti etuna tuo, että tuonne hakee ne ketkä sinne todella haluavat, on vaikea päästä, eikä siellä ole valmiita klikkejä oppilaiden kesken.
Vanhempana olen niin iloinen tästä koska näin ettei voinut hyvin täällä. Kotona meillä välit aina kunnossa ja puhuttu kaikesta, tiedän sen auttaneen yläasteen läpi.
Olen aina pojalle sanonut, että hae sinne minne todella haluat, älä mene muiden perässä, silloin et tiedä mitä itse haluat.
Nämä voi olla todella kamalia tilanteita kun tuntuu ettei mihinkään kelpaa. Tsemppiä kaikille jotka ovat tilanteessa missä ap.
Sosiaalisuden paine vie ihan liikaa energia introverteilta. Itsekin huomasi poikasi tavoin että saan sen mistä luovun tässä asiassa. Voi kumpa olisin hoksannut sen jo lukioikäisenä. Malaislukiossa asia on tietysti vaikeampi, kun siellä ei voi käydä niin kin töissä. Aina on joku siivoojan lapsi vittuilemasa jostain.
Unohda tuo aika ja muistele mukavia asioita menneisyydestäsi. Varmasti niitäkin on.
Ja korjaa asia vähän: mene aikuis- tai etälukioon, saisit tehtyä sen, mikä kesken jäi.
Oikeasti, elämässä on surkeita jaksoja. Sinulla se oli nuoruus, itse elän nyt keski-ikäisenä yksinäistä elämää. Kovasti mietin, miten korjaisin tilanteen.
Vierailija kirjoitti:
Onko lukion päätarkoitus "saada ystäviä"?
Ei. Mutta ei sen tarkoitus ole myöskään se, että joku jää tahtomattaan yksin. - Toisaalta kaikki eivät edes osaa kaivata lukiosta kavereita kun kavereita ja ystäviä saattaa olla, jotain muuta kautta, kuten harrastuks(i)en kautta.
En voi mitään mutta taas tuli mieleeni myös se, miten lukion jälkieisiä opiskeluvalintoja on ollut määrä uudistaa niin, että aiempaa enemmän annettaisiin painoa ylppäreiden arvosanoille, joka taas tarkoittanee lukioiden suurempaa keskittymistä ja erikoistumista. - Erityislukioia ei kuitenkaan voi olla kaikkialla. Ja kun vielä saman aikaisesti ajetaan alas pienempiä lukioita: niin ennustan, että aiempaa useampi nuori joutuu tai haluaa muuttaa omilleen seuraten omaa kutsumustaan, varmistuakseen, että saa mahd. hyvät eväät lukion jälkeisiin opintoihin hakeutumista silmällä pitäen.
Pienillä paikkakunnilla elämä muutenkin on kyräilyä ja piirit on pienet.
Mietimme, että muutammeko isosta kaupungista pienempään, mutta nyt olen töissä Tampereen lähikunnassa ja en ikinä muuta pienelle paikkakunnalle. Täällä kaikki tuntevat toisensa ja puolittaisia kylähulluja on enemmän kuin tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
Pienillä paikkakunnilla elämä muutenkin on kyräilyä ja piirit on pienet.
Mietimme, että muutammeko isosta kaupungista pienempään, mutta nyt olen töissä Tampereen lähikunnassa ja en ikinä muuta pienelle paikkakunnalle. Täällä kaikki tuntevat toisensa ja puolittaisia kylähulluja on enemmän kuin tarpeeksi.
Niin. Toisaala on jotenkin nurinkurisa, etttä isommissa kaupungeissa on enien yksinäisiä...
Ei nuoren ensisijainen opiskelupaikka voi olla pelkästään kavereiden perusteella vaan se mikä nuorta itseään kiinnostaa. Sieltä sitten tulee uudet kaveruudet jos vanhat eivät kanna.