Elämä aspergerin syndrooman kanssa on yhtä helvettiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö olla superhyvä koodari, että saa tehdä töitä pelkästään kotoa käsin?

Kääntäjän työ olisi myös yksin tehtävää, mutta siinä pitää osata myydä käännöstyönsä.

Ihan tavallinen itsenäisesti aikaan saava riittää ei tarvi olla mikään superguru. Toki yleensä ihan aloittelevaa junioria ei päästetä 100% etään koska uskotaan että hänen peräänsä täytyy vähän katsoa ja myös että hänelle itselleen on etua kun apua ja neuvoja löytyy konttorilta.

Kuitenkin silloinkin kun tein itse koodausta konttorilla, sekin oli varsin siedettävää, koska suurin osa kollegoistakin oli introverttejä nörttejä jotka ei turhia puhelleet. Saattoi mennä päiviä ettei tarvinnut sanoa sanaakaan kellekään.

Itse olin ollut firmassa 6 vuotta kun otin puheeksi että olisiko etätyösopimus mahdollinen. Ja oli se! Nykyisin käyn Helsingin konttorilla kahdesti vuodessa: tavoite- ja kehityskeskustelussa ja firman kesäjuhlilla. Muuten asun Satakunnassa mökissäni ja täältä käsin koodailen.

Voiko parikymppisestä tulla enää hyvää koodaria?

Ja oliko opiskelu hirveän vaikeaa? Pidän tiedonkäsittelystä ja olen pitkäpinnainen sekä sitkeä luonteeltani.

Vierailija kirjoitti:

Mm. anoppini rakastaa heittää minua kohtaan vitsejä, joita en as-ihmisenä ymmärrä. Sitten nauraa räksättää että "Kattokaa, tuo ei älyä hahahahah!" En siis osaa lukea rivien välistä. -ap

Eikö ole helpompaa jos ei ymmärrä vitsiksi naamioitua piikittelyä? Silloinhan voi kohauttaa olkapäitään ja jättää kommentin täysin huomiotta. Anopiltasi puuttuu sivistys ja käytöstavat, se on hänen ongelmansa, ei sinun. Ajattele että kävelet ulkona ja harakka räkättää puussa, ei anopistakaan tarvitse välittää yhtään enempää.

Vierailija kirjoitti:

Tuo huumorin ymmärtämättömyys on itsellänikin. Omasta mielestäni huumorintaju on yliarvostettua, en ole ikinä osannut naurattaa ketään muuta kuin itseäni. Kellään ei tunnu olevan samanlainen huumorintaju ja nauravan samoille asioille, ja sitten myös moni parisuhde on kaatunut siihen kun annetaan syyksi se että en ole hauska.

Eihän se ole kivaa, kun ennen pitkää selviää ettei ole ollenkaan "hauska". Vaikka en usko että yksikään suhde todella siihen päättyy, ei joku hauskuus voi olla niin tärkeää jos on muuten erinomaisesti sopiva kumppani.

Huumorissa on monenlaisia muotoja, jotka eivät kohtaa neurotyypillisilläkään ihmisillä. Minulle monimutkainen ja vivahteikas huumori on suuri osa elämää ja ihmissuhteita ja persoonaani. Näin ollen joudun valitsemaan puolisonikin tuota ajatellen, koska muuten tuntisin riutuvani onnettomana. Kyse ei ole jatkuvasta nauramisesta vaan jonkinlaisesta olemisesta mitä on vaikea selittää, eikä sitä voi opetellakaan. Harva on tässäkään ihan samalla aaltopituudella kanssani, mutta niitäkin välillä löytyy. Älä menetä toivoasi, kyllä niitä ihmisiä on maailmassa, joiden kanssa on samantyylinen huumori tai jotka tykkäävät elämässään enemmän muista asioista, kuin jatkuvasta huumorin läsnäolosta.

Vierailija kirjoitti:

Mm. anoppini rakastaa heittää minua kohtaan vitsejä, joita en as-ihmisenä ymmärrä. Sitten nauraa räksättää että "Kattokaa, tuo ei älyä hahahahah!" En siis osaa lukea rivien välistä. -ap

Anoppisi on yksinkertaisesti aivan hirveä ihminen. Sinä et ole ap tehnyt mitään väärää!

Ja joo, itselläni on ADHD ja välillä vaikeuksia lukea ihmisiä, sellaiset pienet vihjeet menee helposti ohi kokonaan. Monia myös ärsyttää keskustelu kanssani kun aiheet poukkoilee milloin mihinkäkin. Onneksi minulla on jokunen ystävä jotka ovat tunteneet vuosikausia ja tietävät millainen ihminen olen eivätkä loukkaannu. Minulle myös ryhmätilanteet on välillä tosi haastavia, kun en vaan jaksa seurata keskustelua ja putoan omiin ajatuksiini. Veljelläni on asperger ja hänellä ongelmat ovat sitten vielä hyvin erilaiset. Vaikka rakastan puujalkavitsejä ja sanaleikkejä, niin veljeni seurassa en niitä viljele sillä hän ei niitä ymmärrä samalla tavalla kuin minä eikä saa mitään huvia siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö olla superhyvä koodari, että saa tehdä töitä pelkästään kotoa käsin?

Kääntäjän työ olisi myös yksin tehtävää, mutta siinä pitää osata myydä käännöstyönsä.

Ihan tavallinen itsenäisesti aikaan saava riittää ei tarvi olla mikään superguru. Toki yleensä ihan aloittelevaa junioria ei päästetä 100% etään koska uskotaan että hänen peräänsä täytyy vähän katsoa ja myös että hänelle itselleen on etua kun apua ja neuvoja löytyy konttorilta.

Kuitenkin silloinkin kun tein itse koodausta konttorilla, sekin oli varsin siedettävää, koska suurin osa kollegoistakin oli introverttejä nörttejä jotka ei turhia puhelleet. Saattoi mennä päiviä ettei tarvinnut sanoa sanaakaan kellekään.

Itse olin ollut firmassa 6 vuotta kun otin puheeksi että olisiko etätyösopimus mahdollinen. Ja oli se! Nykyisin käyn Helsingin konttorilla kahdesti vuodessa: tavoite- ja kehityskeskustelussa ja firman kesäjuhlilla. Muuten asun Satakunnassa mökissäni ja täältä käsin koodailen.

Voiko parikymppisestä tulla enää hyvää koodaria?

Ja oliko opiskelu hirveän vaikeaa? Pidän tiedonkäsittelystä ja olen pitkäpinnainen sekä sitkeä luonteeltani.

Voi tulla hyvä. Itse aloitin opinnot 23-vuotiaana eikä sitä ennen ollut minkäänlaista harrastuneisuutta eikä kokemusta tietokonehommista. Naureskelihan ne joskus opiskeluaikana minulle ne lapsesta asti koodailleet nörttipojat mutta minä en välittänyt, päätin oppia hyväksi ja työkokemuksen myötä opin myös.

Opintoja voi suorittaa AMK:ssa tai korkeakouluissa (DI tai FM). Itse olen tietojenkäsittelytieteen maisteri ja alkuopinnot oli vaikeita kun oli lyhyt matematiikka lukiossa eikä minkään sortin kokemusta eikä luonnonlahjakkuutta matemaattis-loogiseen suuntaan. Mutta sisulla ne opinnot hoidin ja työ onkin paljon opintoja helpompaa.

En usko että alan opinnot tai työt on kellekään suunnilleen normaaliälyisille mahdottomia jos kiinnostusta vaan on. Itselleni isoin motivaattori oli tosiaan mahdollisuus saada erakkoluonteelleni sopiva työ.

Epäilen, että minun miehelläni on Asperger. Kieltämättä välillä tavan arki on ihan helvetin rankkaa! Esim. meillä saa lattia lainehtia hiekkaa ja kivenmurusia, mutta sitä päivää ei tule, että mies ottaisi oma-aloitteisesti imurin ja imuroisi lattiat. Jos pyydän häntä imuroimaan olohuoneen lattian, niin hän todellakin imuroi vaan lattian, ei sen lisäksi olohuoneen mattoa. Jos juo tuoremehua purkin tyhjäksi, niin purkki jää pöydälle ja on siinä hamaan tappiin asti, ellen itse korjaa sitä roskikseen. Kaikki kotityöt tuntuvat vaativan häneltä suunnatonta ponnistelua, lykkää eteenpäin niin kauan, että multa palaa hermo. Vastaavasti ne asiat, joista hän on todella kiinnostunut, niin niihin hän uppoutuu niin voimakkaasti, että ajantaju katoaa. Jos hän sanoo, että käy jossain ja siihen menee kaksi tuntia, niin voin jo päätellä siitä, että siihen menee neljä tuntia. Ei ymmärrä "normaalia" huumoria, varsinkaan itseensä kohdistuvaa tilannehuumoria, vaan loukkaantuu. Välillä tunteeton minua kohtaan, ei osaa näyttää tunteitaan. Jos ei pidä jostain, niin näyttää sen suoraan. Kömpelö niin motorisesti, kuin sosiaalisissa tilanteissa. Tässä vain muutamia esimerkkejä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö olla superhyvä koodari, että saa tehdä töitä pelkästään kotoa käsin?

Kääntäjän työ olisi myös yksin tehtävää, mutta siinä pitää osata myydä käännöstyönsä.

Ihan tavallinen itsenäisesti aikaan saava riittää ei tarvi olla mikään superguru. Toki yleensä ihan aloittelevaa junioria ei päästetä 100% etään koska uskotaan että hänen peräänsä täytyy vähän katsoa ja myös että hänelle itselleen on etua kun apua ja neuvoja löytyy konttorilta.

Kuitenkin silloinkin kun tein itse koodausta konttorilla, sekin oli varsin siedettävää, koska suurin osa kollegoistakin oli introverttejä nörttejä jotka ei turhia puhelleet. Saattoi mennä päiviä ettei tarvinnut sanoa sanaakaan kellekään.

Itse olin ollut firmassa 6 vuotta kun otin puheeksi että olisiko etätyösopimus mahdollinen. Ja oli se! Nykyisin käyn Helsingin konttorilla kahdesti vuodessa: tavoite- ja kehityskeskustelussa ja firman kesäjuhlilla. Muuten asun Satakunnassa mökissäni ja täältä käsin koodailen.

Voiko parikymppisestä tulla enää hyvää koodaria?

Ja oliko opiskelu hirveän vaikeaa? Pidän tiedonkäsittelystä ja olen pitkäpinnainen sekä sitkeä luonteeltani.

Voi tulla hyvä. Itse aloitin opinnot 23-vuotiaana eikä sitä ennen ollut minkäänlaista harrastuneisuutta eikä kokemusta tietokonehommista. Naureskelihan ne joskus opiskeluaikana minulle ne lapsesta asti koodailleet nörttipojat mutta minä en välittänyt, päätin oppia hyväksi ja työkokemuksen myötä opin myös.

Opintoja voi suorittaa AMK:ssa tai korkeakouluissa (DI tai FM). Itse olen tietojenkäsittelytieteen maisteri ja alkuopinnot oli vaikeita kun oli lyhyt matematiikka lukiossa eikä minkään sortin kokemusta eikä luonnonlahjakkuutta matemaattis-loogiseen suuntaan. Mutta sisulla ne opinnot hoidin ja työ onkin paljon opintoja helpompaa.

En usko että alan opinnot tai työt on kellekään suunnilleen normaaliälyisille mahdottomia jos kiinnostusta vaan on. Itselleni isoin motivaattori oli tosiaan mahdollisuus saada erakkoluonteelleni sopiva työ.

Kiitos vastauksesta. Olet mun idoli 😊.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös as mutta koen elämäni hyväksi. Parisuhteeseen en ole koskaan halunnut enkä lapsia, olen erakkoluonne. Alanikin olen valinnut niin ettei minun tarvitse olla juurikaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Olen koodari ja teen lähes 100% etätyötä.

Vältän muutenkin sosiaalisuutta, asun mummonmökissä syrjässä muista. Vain vanhempiini olen joskus yhteydessä. Minä viihdyn hyvin näin, erakkona.

Eikö sinulla ole edes kotieläintä?

UP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös as mutta koen elämäni hyväksi. Parisuhteeseen en ole koskaan halunnut enkä lapsia, olen erakkoluonne. Alanikin olen valinnut niin ettei minun tarvitse olla juurikaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Olen koodari ja teen lähes 100% etätyötä.

Vältän muutenkin sosiaalisuutta, asun mummonmökissä syrjässä muista. Vain vanhempiini olen joskus yhteydessä. Minä viihdyn hyvin näin, erakkona.

Eikö sinulla ole edes kotieläintä?

Mene muualle perseilemään ketjusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös as mutta koen elämäni hyväksi. Parisuhteeseen en ole koskaan halunnut enkä lapsia, olen erakkoluonne. Alanikin olen valinnut niin ettei minun tarvitse olla juurikaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Olen koodari ja teen lähes 100% etätyötä.

Vältän muutenkin sosiaalisuutta, asun mummonmökissä syrjässä muista. Vain vanhempiini olen joskus yhteydessä. Minä viihdyn hyvin näin, erakkona.

Eikö sinulla ole edes kotieläintä?

Mene muualle perseilemään ketjusta.

Ei se ollut mitään perseilyä, vaan ihan rehellisesti kysyin, että eikö hänellä ole edes koiraa, kun niin  yksin elelee. Ainakin minusta olisi tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Mm. anoppini rakastaa heittää minua kohtaan vitsejä, joita en as-ihmisenä ymmärrä. Sitten nauraa räksättää että "Kattokaa, tuo ei älyä hahahahah!" En siis osaa lukea rivien välistä. -ap

Hyväntahtoisen toiselle nauramisen tarkoitus on, että kohteellakin on hauskaa. Mutta jos tietää ettei kohde ymmärrä hänelle nauramista, niin silloin se ei ole enää ok. Anoppisi varmaan tietää jo miten suhtaudut, ja silti hän vitsailee kustannuksellasi.

Monella ilkeällä ihmisellä on tapana puolustella käytöstään huumorilla ja syyttää kohdetta huumorintajuttomuudesta. Kerran tuo selitys ehkä menisikin läpi, koska silloin on saattanut tehdä vahingossa virhearvion. Mutta jos tietää etukäteen että kohde ei tule jutulle nauramaan, mutta silti on päästävä olemaan "hauska", niin se on vain ilkeää.

Vierailija kirjoitti:

Epäilen, että minun miehelläni on Asperger. Kieltämättä välillä tavan arki on ihan helvetin rankkaa! Esim. meillä saa lattia lainehtia hiekkaa ja kivenmurusia, mutta sitä päivää ei tule, että mies ottaisi oma-aloitteisesti imurin ja imuroisi lattiat. Jos pyydän häntä imuroimaan olohuoneen lattian, niin hän todellakin imuroi vaan lattian, ei sen lisäksi olohuoneen mattoa. Jos juo tuoremehua purkin tyhjäksi, niin purkki jää pöydälle ja on siinä hamaan tappiin asti, ellen itse korjaa sitä roskikseen. Kaikki kotityöt tuntuvat vaativan häneltä suunnatonta ponnistelua, lykkää eteenpäin niin kauan, että multa palaa hermo. Vastaavasti ne asiat, joista hän on todella kiinnostunut, niin niihin hän uppoutuu niin voimakkaasti, että ajantaju katoaa. Jos hän sanoo, että käy jossain ja siihen menee kaksi tuntia, niin voin jo päätellä siitä, että siihen menee neljä tuntia. Ei ymmärrä "normaalia" huumoria, varsinkaan itseensä kohdistuvaa tilannehuumoria, vaan loukkaantuu. Välillä tunteeton minua kohtaan, ei osaa näyttää tunteitaan. Jos ei pidä jostain, niin näyttää sen suoraan. Kömpelö niin motorisesti, kuin sosiaalisissa tilanteissa. Tässä vain muutamia esimerkkejä. 

Selvä mies-as -tapaus. Itse olen as (nainen), mutta pystyn kuvittelemaan miltä susta tuntuu. Älä kuitenkaan hyväksy kaikkea käytöstä, ei as:n varjolla saa perseillä miten lystää. Jos päättää alkaa parisuhteeseen niin pitäisi tajuta, että elämä ei enää sen jälkeen pyöri pelkästään oman navan ympärillä. Itse olen joutunut väkisin opettelemaan kotitöiden tekemistä ja smalltalkia.

Asperger-miehiltä sallitaan vaikka ja mitä hävyttömyyksiä, naisilta ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös as mutta koen elämäni hyväksi. Parisuhteeseen en ole koskaan halunnut enkä lapsia, olen erakkoluonne. Alanikin olen valinnut niin ettei minun tarvitse olla juurikaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Olen koodari ja teen lähes 100% etätyötä.

Vältän muutenkin sosiaalisuutta, asun mummonmökissä syrjässä muista. Vain vanhempiini olen joskus yhteydessä. Minä viihdyn hyvin näin, erakkona.

Eikö sinulla ole edes kotieläintä?

Ei. Minulla oli aikoinaan koira, kuoli 15-vuotiaana munuaisten vajaatoimintaan. Sen jälkeen en enää ole halunnut mitään eläintäkään koska nekin vaatii jatkuvasti huomiota ja aikataulujen mukaan elämistä. Tykkään kun saan elää ilman pakkoa lenkittää, leikittää, silittää jne.

Tylsää minulla ei ole koskaan. Luon pääni sisällä kokonaisia fantasiamaailmoja jotka on paljon kiinnostavampia kuin mikään tosimaailmassa.

Vierailija kirjoitti:

Mutta jos on asperger, niin silloin ei varmaan ole hyvä erottamaan, milloin nauramisen tarkoitus on ilkeä ja milloin ei?

-toi olis muuten hyvä heitti kiusaajalta :D "sä oot varmaa joku asperger, ku otit tosissaa ku mä haukuin sut pystyy, hiton lehmä!111, daa"

: D

Kyllähän tuota käytetäänkin kiusaamiseen nuorten parissa, 'autisti' on uusi 'homo.'

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta jos on asperger, niin silloin ei varmaan ole hyvä erottamaan, milloin nauramisen tarkoitus on ilkeä ja milloin ei?

-toi olis muuten hyvä heitti kiusaajalta :D "sä oot varmaa joku asperger, ku otit tosissaa ku mä haukuin sut pystyy, hiton lehmä!111, daa"

: D

Kyllähän tuota käytetäänkin kiusaamiseen nuorten parissa, 'autisti' on uusi 'homo.'

Aspergereita kiusataan _todella_ paljon. Eikä mitään pientä kiusaa, vaan aivan käsittämätöntä henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa.

Lapsuudenystävälläni on Asperger, olen tuntenut hänet päälle 20 vuotta. Hänellä on ns. sieltä haastavimmasta päästä, eli toimintatavat selkeästi erottuvat tietyissä tilanteissa. Hän on joskus sanonut häpeävänsä "erilaisuuttaan", koska sosiaaliset taidot ovat heikot. Hän ei osaa näyttää selkeästi tunteitaan kuten iloa tai surua, töksäyttelee ja saattaa ulkopuolisen silmin vaikuttaa töykeältä, vaikka todellisuudessa taidot ovat vain puutteelliset. Hän viihtyy yksin ja sanoo hyvinkin suoraan jos ei jaksa/halua nähdä ketään. Vastapainona hänelle on suotu älykkyyttä, lukenut maisteriksi ja tälläkin hetkellä lukee toista tutkintoa, koska rakastaa opiskelua. En silti ole koskaan eriarvottanut häntä sen vuoksi, että hän näkee maailman hiukan eri tavoin, vaan päinvastoin hän on juuri hyvä omana itsenään ja paikka yhteiskunnassa kuten kaikilla muillakin. Toki tiedostan että jotkut asiat/tilanteet ovat hänelle haastavia, mutta Asperger ei määritä hänen koko olemustaan, vaan se on yksi osa häntä kuten meillä kaikilla on omat ominaisuutemme. Olet hyvä juuri näin, eikä kenenkään ole oikeutta sitä tuomita. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös as mutta koen elämäni hyväksi. Parisuhteeseen en ole koskaan halunnut enkä lapsia, olen erakkoluonne. Alanikin olen valinnut niin ettei minun tarvitse olla juurikaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Olen koodari ja teen lähes 100% etätyötä.

Vältän muutenkin sosiaalisuutta, asun mummonmökissä syrjässä muista. Vain vanhempiini olen joskus yhteydessä. Minä viihdyn hyvin näin, erakkona.

Eikö sinulla ole edes kotieläintä?

Ei. Minulla oli aikoinaan koira, kuoli 15-vuotiaana munuaisten vajaatoimintaan. Sen jälkeen en enää ole halunnut mitään eläintäkään koska nekin vaatii jatkuvasti huomiota ja aikataulujen mukaan elämistä. Tykkään kun saan elää ilman pakkoa lenkittää, leikittää, silittää jne.

Tylsää minulla ei ole koskaan. Luon pääni sisällä kokonaisia fantasiamaailmoja jotka on paljon kiinnostavampia kuin mikään tosimaailmassa.

Eikö se fakta häiritse, että päänsisäiset maailmasi ovat vain illuusiota? Enkä kettuile; olen itse diagnosoitu, ja ammattilaisilla oli tapana lohdutella tuollaisella. Masennuin teininä rankasti, kun tajusin sen sanahelinäksi. Aivan sama mitä päässäni liikkuu, sen ulkopuolella olen ”vammainen” ja pärjäämätön.

Mulla ei ole diagnoosia, mutta piirteitä on. Ei ole assiutta vielä tutkittu mun kohdalla. Olen yli nelikymppinen nainen.

Sopiiko tämmöinen aspergeriin: olen tavallaan koko aika, lapsesta asti, ollut niin raivon ja surun vallassa, että olen jotenkin ihan halvaantunut siitä. Se tuntuu kehossa asti. Voimattomuus, toivottomuus. Se on jotenkin siis ihan persoonassa, koko minuudessa. Olen joutunut opettelemaan peittämään ja tukahduttamaan sen. Sisintä se silti jäytää tauotta. Olen sellainen kävelevä zombie. Masennuksesta ja ahdistuneisuudesta mulla on diagnoosit. Olen ilmeisesti sen verran leppoisan oloinen tyyppi, ettei tuota tunnu kukaan tajuavan. Miten myrkyllinen, katkera ja synkkä olen sisältä. Ja miten syvästi se väsyttää. En ole saanut purettua sitä ulos, pois. Vähän pelkään että sekoaisin ja räjähtäisin kappaleiksi, jotenkin tuhoutuisin peruuttamattomasti, jos edes uskaltaisin päästää sitä ulos.

Tulevaisuudessa on entistä enemmän etätöitä, joten ei tarvitse edes hakeutua koodariksi jos ei juuri sitä halua.