Sinä, joka haluat parisuhteessa välttämättä asua yhdessä ja jakaa arjen: miksi?

Vierailija kirjoitti:

Olisivatko nuo vastanneet jotenkin alkuperäiseen kysymykseesi?

Kyllä, kiitos vain.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Aikoinaan kun muutettiin yhteen se tuntui luontevalta koska oltiin joka tapauksessa koko ajan yhdessä. Olisi tuntunut turhalta ravata kahden asunnon väliä. Myöhemmin kun saatiin lapsia tunnen että kuulumme tiiviisti yhteen perheenä.

Mutta en minäkään tiedä tekisinkö tätä koskaan uudestaan jos ero tulisi. En ainakaan niin kauan kuin lapset asuisi kotona, mutta en välttämättä muutenkaan. On tämä yksi ihminen jonka kanssa haluan olla enemmän yhdessä kuin yksin. Mielenkiinto tämän tyyppiseen elämään ehkä loppuisi eron myötä kokonaan.

Mulla sama. Vaikka nyt tuntuu, että perhe-elämä oli ehdottomasti oikea ratkaisu, enkä tekisi mitään toisin, en kyllä voisi kuvitella aloittavani alusta vielä uudestaan jonkun kanssa (no, never say never) Ei se tietenkään poissulje parisuhdetta, mutta tuskin lähtisin sellaista aktiivisesti hakemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä siihen on suurimpana syynä se että yksinkertaisesti pidän miehestäni kovasti ja nautin hänen seurastaan. Hän on todella mukava ihminen, hauska ja mielenkiintoinen. Joten luonnollisesti haluan olla hänen kanssaan mahdollisimman paljon.

Tämä on varmaan oleellinen ero. Sillä minä en ainakaan mitenkään "luonnollisesti" halua olla ihmisen kanssa mahdollisimman paljon, vaikka hän olisi kuinka mukava, hauska ja mielenkiintoinen. Sellaista ihmistä ei olekaan, jonka seurassa jaksaisin olla koko ajan. Tarvitsen paljon aikaa yksin omissa oloissani.

-ap

No eihän siinä ole "luonnollisestikaan" mitään väärää, että tarvitset paljon aikaa yksin omissa oloissasi. Ongelma muodostuu lähinnä siitä, jos kumppanillasi on erilainen käsitys parisuhteesta. Hän haluaisi ensisijaisesti viettää aikaa kumppaninsa kanssa ja muu tulee vasta toisella sijalla. Tällöin on tietysti väärin pitää häntä ikäänkuin "varalla" ja tapaatte vasta silloin kun sinulle sopii. Tässä tapauksessa on syytä etsiä paremmin sopiva kumppani.

Ja mitä tulee seurusteluun ylipäätään, jos ideana on tutustua toiseen, perheen perustamista tai elinikäistä parisuhdetta ajatellen (tai siihen pyrkien) tuo ajatuksesi "tarvitse paljon aikaa yksin omissa oloissani" ei oikein siihen sovi. Miten tutustua toiseen, jos nähdään kahtena viikonloppuna kuussa? Toisella kertaa toisen kotona ja toisella kertaa kaupunkilomalla Berliinissä. Toisaalta, ehkä tuo vaatimuksesi omasta ajasta on vastaus moneen kysymykseen mitä seurustelemalla muuten yritettäisiin selvittää.

En tiedä, kärjistitkö tarkoituksella, mutta näemme kyllä useita kertoja viikossa, emme pari kertaa kuussa. Perheen perustaminen ei ole kummankaan tavoitteena, mutta perhe-elämä hyötyy kyllä yhdessä asumisesta ihan varmasti. Ja olet kyllä ihan oikeassa siinä, että kumppani, joka ei pystyisi vastaamaan oman ajan ja autonomian tarpeeseeni ei kyllä varmasti pysyisi kuvioissa kauaa.

-ap

Kukin taaplaa tietysti tavallaan, mutta eiköhän tuossa itsekin jo vastannut tuohon alkuperäiseen kysymykseesi. Jos on tavoitteena perhe-elämä ja syvempi parisuhde moni tavoittelee sitä juuri yhdessä asumisen ja arjen jakamisen kautta. Jos tavoitteena on lähinnä viettää aikaa (tai joku muu pinnallisempi syy, esim. hoitaa "sinkkustatus" pois Facebook-sivua rumentamasta) on varmasti monia järkeviä tapoja elää. Enkä nyt sano, etteikö erillään asuvat perheet voisi toimia, mutta sitä tuskin kukaan kyseenalaistaa, miksi vanhempien on hyvä asua yhdessä.

Off-topicina, olet ilmeisesti löytänyt kumppanin, joka vastaa oman ajan ja autonomian tarpeisiisi. Ajatteletko millaisiin kumppanisi tarpeisiin pystyt vastaamaan?

En luonnollisestikaan ole sitä mieltä, että yhdessä asuminen tai lasten hankkiminen tekisi suhteesta jotenkin syvällisemmän ja erillään asuminen pinnallisemman. Kyse on vain siitä, minkälainen järjestely sopii parille parhaiten ja mitä tavoitteita ja mieltymyksiä heillä on.

-ap

Kyllä se suhde väkisinkin jää pinnallisemmaksi jos toista näkee vaan lähinnä silloin kun kumpikin on seurallisella päällä. Ihmisessä on niin monia ulottuvuuksia ja rehellisen kuvan saa vain kun näkee toista todella paljon. Sehän on sitten eri asia jos sitä ei edes halua nähdä toisesta ihan kaikkia puolia.

Ap, olen samanlainen kuin sinä. Minulla on ollut nelisen vuotta etäsuhde miehen kanssa, joka on myös samanlainen. Molemmat kaipaamme paljon omaa olemista ja rauhaa, vaikka olemmekin täysin sitoutuneita toisiimme. Joku tuolla kommentoi, että parisuhde on sitoutumista ja arjen jakamista - meillä se on sitä, vaikka emme asukaan yhdessä. Viestittelemme päivisin niin paljon, että käytännössä olemme koko ajan läsnä toistemme elämässä. Meille tämä toimii. Tuntuu, että kumpikin meistä ahdistuisi, jos muuttaisimme saman katon alle.

Monelle yhteenmuuttaminen tuntuu olevan asia, joka vain kuuluu tehdä eräänä parisuhteen etappina (olen itsekin asunut parin miehen kanssa yhdessä), eivätkä välttämättä kaikki edes ajattele, että asiat saattaisivat sujua paremmin, jos asuttaisiinkin eri asunnoissa. Tietenkin ymmärrän myös heitä, jotka haluavat sen puoliskonsa kanssa olla kaiken aikaa, mutta itse en sitä kaipaa. Tietenkään tämä ei toimisi, jos toinen osapuoli haluaisi enemmän yhdessäoloa ja läheisyyttä, mutta koska olemme molemmat samanlaisia, tämä on täydellinen järjestely.

Haluan tuntea että joku rakastaa minua ja minä rakastan häntä, intohimoista seksiä, joku jota hyväillä ja joka hyväilee minua. Joku jonka kanssa tehdä asioita ja jakaa yhteiset asiat, olla tukena ja turvana ja sitoutuneena toisiimme. Minusta olisi parempi kokea tuollainen kuin olla yksin.

Vierailija kirjoitti:

Haluan tuntea että joku rakastaa minua ja minä rakastan häntä, intohimoista seksiä, joku jota hyväillä ja joka hyväilee minua. Joku jonka kanssa tehdä asioita ja jakaa yhteiset asiat, olla tukena ja turvana ja sitoutuneena toisiimme. Minusta olisi parempi kokea tuollainen kuin olla yksin.

Kyllä minulla on kaikkea tuota, vaikka asummekin erillämme. Ei tietenkään joka päivä (tukea, turvaa ja sitoutuneisuutta kyllä silloinkin), mutta ei tarvitse ollakaan.

En ole muuten erityisen seurallinen mutta kumppanin seurasta nautin. Minusta on mukava jutustella ja pohdiskella arkisia asioita ääneen yhdessä. Pidän hyväilystä ja seksistä, haluan niitä usein. Arki on kevyempää kun sen jakaa toisen kanssa, esim. siivottavaa ja kaupassa käytävää on vähemmän. Kumppanini saa minut usein nauramaan ja hymyilemään sekä näkemään asiat positiivisessa valossa, kun itse olen taipuvainen melankoliaan. Haluan tietää hänen asioistaan ja mielipiteistään ja pidän niitä arvokkaina. Yksin valvon ja olen levoton mutta kumppanini vieressä nukahdan helposti ja nukun rauhallisesti. Muun muassa näistä syistä haluan jakaa arjen ja asua yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluan tuntea että joku rakastaa minua ja minä rakastan häntä, intohimoista seksiä, joku jota hyväillä ja joka hyväilee minua. Joku jonka kanssa tehdä asioita ja jakaa yhteiset asiat, olla tukena ja turvana ja sitoutuneena toisiimme. Minusta olisi parempi kokea tuollainen kuin olla yksin.

Kyllä minulla on kaikkea tuota, vaikka asummekin erillämme. Ei tietenkään joka päivä (tukea, turvaa ja sitoutuneisuutta kyllä silloinkin), mutta ei tarvitse ollakaan.

Öö mitä sitten? Kysyttiin omia haluja ja tarpeita eikä spekuloitu sitä voiko niitä saada ilman yhdessä asumista tms.

Moni kommentoi, että haluaa asua erillään koska "ei kestäisi toista koko aikaa." Eihän kukaan ole toisen kanssa 24/7, vaikka asuisikin yhdessä ja jakaisi arjen. Normaalit työssäkäyvät aikuiset joutuvat tarkoituksella järjestämään yhteistä aikaa myös silloin, kun asuvat yhdessä.

Meillä ei miehen kanssa ole edes lapsia, ja arkipäivinä saatetaan silti usein nähdä vain sen verran että syödään iltapalaa yhdessä. Molemmilla on työt ja omat harrastukset sekä pääosin omat kaverit. Ei ole kolmen vuoden aikana tuntunut ollenkaan siltä, että ahdistaisi nähdä "koko ajan" vaikka yhdessä asutaankin.

Meillä on pääosin kivaa yhdessä. Tietysti riidelläänkin. Niinhän se menee, ellei puoliso alista ja vaienna hiljaiseksi. Ollaan jo vanhoja ja oltu vuosikymmeniä yhdessä. Love rules.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaipaan jonkun jakamaan arjen ilot ja surut. Kaipaan sitä, että joku on lähellä, ja paljon. Haluan nukkua kainalossa. Haluan tehdä arkiset asiat yhdessä. Olen introvertti ja vietän paljon aikaa kotona, mutta kaipaan "toista puoliskoa" jakamaan sen kotona olemisen kanssani.

Näiden lisäksi yhdessä asuminen ja eläminen on myös halvempaa ja esimerkiksi kotitöiden kannalta helpompaa.

Ymmärrän hyvin läheisyyden tarpeen ja kainalossa nukkumisen. Itsekin pidän noista asioista paljon. Mutta mikä sinusta on palkitsevaa siinä, että sinulla on "toinen puolisko" ja että saat jakaa arkisia asioita yhdessä?

Itse kun koen, että arkeni sujuu kaikkein parhaiten, kun saat hoitaa esimerkiksi siivouksen ja kaupassa käynnin kaltaiset askareet nopeasti ja tehokkaasti silloin ja sillä tavalla kuin haluan. Olen hyvin itsenäinen ja arvostan parisuhteessakin nimenomaan sitä, että siinä on kaksi vahvaa yksilöä, ei kaksi puolikasta.

-ap

Asun miehen kanssa, mutta käyn kaupassa ja siivoan ihan omaan tahtiini. Minä olen 90% ajasta se joka käy kaupassa ja tekee ruuan, mies siivoaa jäljet. Mies imuroi kun huvittaa, minä pyyhin pölyt yleensä tästä inspiroituneena imuroinnin jälkeen.

Ainut ongelma yhdessä asumisessa tällä hetkellä on pieni asunto, jossa on vain yksi kylpyhuone. Ei pääse omaan rauhaan eikä vessaan just silloin kun haluaa. Mutta näiden asioiden kanssa osaa elää koska yhdessä asuminen antaa enemmän kuin ottaa.

On ihanaa kun on joku jonka kanssa syödä, katsoa telkkaria, jutella, halia, harrastaa seksiä ilman että se vaatii etukäteen sopimista tai paikasta toiseen siirtymistä. Ja nukun paremmin jonkun kanssa, en ole koskaan nukkunut hyvin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ap, olen samanlainen kuin sinä. Minulla on ollut nelisen vuotta etäsuhde miehen kanssa, joka on myös samanlainen. Molemmat kaipaamme paljon omaa olemista ja rauhaa, vaikka olemmekin täysin sitoutuneita toisiimme. Joku tuolla kommentoi, että parisuhde on sitoutumista ja arjen jakamista - meillä se on sitä, vaikka emme asukaan yhdessä. Viestittelemme päivisin niin paljon, että käytännössä olemme koko ajan läsnä toistemme elämässä. Meille tämä toimii. Tuntuu, että kumpikin meistä ahdistuisi, jos muuttaisimme saman katon alle.

Monelle yhteenmuuttaminen tuntuu olevan asia, joka vain kuuluu tehdä eräänä parisuhteen etappina (olen itsekin asunut parin miehen kanssa yhdessä), eivätkä välttämättä kaikki edes ajattele, että asiat saattaisivat sujua paremmin, jos asuttaisiinkin eri asunnoissa. Tietenkin ymmärrän myös heitä, jotka haluavat sen puoliskonsa kanssa olla kaiken aikaa, mutta itse en sitä kaipaa. Tietenkään tämä ei toimisi, jos toinen osapuoli haluaisi enemmän yhdessäoloa ja läheisyyttä, mutta koska olemme molemmat samanlaisia, tämä on täydellinen järjestely.

Minusta olisi ihan kamalaa, jos toinen haluaisi viestitellä koko ajan. Ne vuodet, kun asuimme erillään ja nykyisin, kun työ- tai lomamatkojen ajan ollaan erillään, soittelemme kerran päivässä. Se riittää.

Aika moni mies ajattelee, että on vapaa suhde jos asutaan erikseen.

Minäkin olen tosi intovertti ja tarvin omaa aikaa paljon, siksi asummekin kaksiossa, jossa voin välillä linnoittautua yksin toiseen huoneeseen. Yksin asuin yhteensä neljä vuotta, eikä ollut mikään ongelma, mutta mieheni on paras ystäväni, hauskin ja ihanin ihminen maailmassa ja haluan nähdä hänet joka päivä ja viettää aikaa hänen kanssaan, oli se yhteinen ajanvietto vaikka vain yhteinen aamupala tai kokkaushetki töiden jälkeen, joten yhdessä asuminen on vielä kivempaa. Lisäksi kärsin unettomuudesta, mutta miehen läsnäolo rauhoittaa mua paljon, joten yhteenmuuton jälkeen unettomuusongelmatkin on lieventyneet.

Tuossa pääsyyt. Minä taas en aivan käsitä, että joku ei halua muuttaa yhteen, mutta kukin tehkööt niin kuin itse parhaiten viihtyy.

Yllättävän moni kertoo vain asioita, jotka liittyvät yleisesti parisuhteen hyviin puoliin, eivät niinkään yhdessä asumiseen. Onko niin että yhdessä asuminen on vain se oletus jota ei niin mietitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni kyse on siitä, että yhdessä asuessa ei tarvitse erikseen sopia milloin nähdään jne.

Tämä onkin mielenkiintoinen pointti. Voin nimittäin itsestäni sanoa, että minä oikeastaan pidän siitä, että sovitaan erikseen, milloin nähdään, ja tietoisesti varataan aikaa, jolloin ollaan läsnä toisen kanssa ja keskitytään toiseen ihmiseen ja yhteiseen tekemiseen olisi se sitten sarjojen katsomista, lintujen bongailua tai mitä ikinä.

Suhteet helposti ajautuvat siihen, että vietetään paljon aikaa samassa tilassa olematta erityisesti läsnä, ja vaikka siinä ei ole mitään vikaa, minä en selvästikään saa tällaisesta hengailusta irti sellaisia fiiliksiä kuin monet muut saavat. (Osaatko kuvailla, minkälainen tunne sinulle tästä tulee? Onko kyse turvallisuuden tunteesta?)

Kiitos kommentistasi.

-ap

Olen ap pohtinut samanlaisia asioita. Elämä tulevan eksäni kanssa on arkipäiväistynyt ihan liikaa. Emme tee nykyisin enää mitään yhdessä ja molemmat tuijottaa omia ruutujaan. Ollaan eroamassa sen takia, ettei sitä yhteistä elämää enää ole. Seksiäkään ei ole ollut kunnolla pitkään aikaan. Olen miettinyt, että onko järkeä muuttaa yhteen? Seuraavassa suhteessani mietin tarkkaan, haluanko yhteistä asuntoa. Viihdyn nimittäin yksinkin. Säilyisikö intohimo ja kipinä suhteessa paremmin, jos ei asuisikaan yhdessä? Jos sopisi tapaamisista erikseen, olisiko yhdessä vietetty aika laadukkaampaa? Tulevan eksän kanssa kaikki menee samalla tylsällä rutiinilla eikä kumpikaan oikein nauti.

Oma kokemukseni on, että "kipinä" tosiaan säilyy pidempään ja yhteinen aika on laadukkaampaa. Vähemmän yllättäen parisuhteeseen on sitä tyytyväisempi, mitä enemmän se vastaa omia mieltymyksiä.

Toki tämä on aina kahden ihmisen dynamiikasta kiinni. Jos kumppani kokee jatkuvasti jäävänsä jostakin paitsi, suhde ei toimi pidemmän päälle. Toiset ovat turvallisuus- ja rutiinihakuisempia kuin toiset. Ja seksimieltymystenkin pitäisi osua yksiin.

-ap

Kaikki eivät kaipaa sitä "kipinää", vaan nauttivat arkipäiväisestä rakkaudesta. Siis siitä, että rakastuminen muuttuu rakastamiseksi.

Kärjistäen, tuntuu, että "kipinän" perässä juoksijat ovat henkisesti keskenkasvuisiksi jääneitä haihattelijoita. Nämä etsivät aina uuden kumppanin, kun yhden kanssa tulee mukaan tylsistyminen. Mitä pahaa on tylsistymisessä? Miksi elämän pitäisi olla pelkkiä elämyksiä toistensa perään? Ettekö saa iloa irti arkisista asioista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni kyse on siitä, että yhdessä asuessa ei tarvitse erikseen sopia milloin nähdään jne.

Tämä onkin mielenkiintoinen pointti. Voin nimittäin itsestäni sanoa, että minä oikeastaan pidän siitä, että sovitaan erikseen, milloin nähdään, ja tietoisesti varataan aikaa, jolloin ollaan läsnä toisen kanssa ja keskitytään toiseen ihmiseen ja yhteiseen tekemiseen olisi se sitten sarjojen katsomista, lintujen bongailua tai mitä ikinä.

Suhteet helposti ajautuvat siihen, että vietetään paljon aikaa samassa tilassa olematta erityisesti läsnä, ja vaikka siinä ei ole mitään vikaa, minä en selvästikään saa tällaisesta hengailusta irti sellaisia fiiliksiä kuin monet muut saavat. (Osaatko kuvailla, minkälainen tunne sinulle tästä tulee? Onko kyse turvallisuuden tunteesta?)

Kiitos kommentistasi.

-ap

Olen ap pohtinut samanlaisia asioita. Elämä tulevan eksäni kanssa on arkipäiväistynyt ihan liikaa. Emme tee nykyisin enää mitään yhdessä ja molemmat tuijottaa omia ruutujaan. Ollaan eroamassa sen takia, ettei sitä yhteistä elämää enää ole. Seksiäkään ei ole ollut kunnolla pitkään aikaan. Olen miettinyt, että onko järkeä muuttaa yhteen? Seuraavassa suhteessani mietin tarkkaan, haluanko yhteistä asuntoa. Viihdyn nimittäin yksinkin. Säilyisikö intohimo ja kipinä suhteessa paremmin, jos ei asuisikaan yhdessä? Jos sopisi tapaamisista erikseen, olisiko yhdessä vietetty aika laadukkaampaa? Tulevan eksän kanssa kaikki menee samalla tylsällä rutiinilla eikä kumpikaan oikein nauti.

Oma kokemukseni on, että "kipinä" tosiaan säilyy pidempään ja yhteinen aika on laadukkaampaa. Vähemmän yllättäen parisuhteeseen on sitä tyytyväisempi, mitä enemmän se vastaa omia mieltymyksiä.

Toki tämä on aina kahden ihmisen dynamiikasta kiinni. Jos kumppani kokee jatkuvasti jäävänsä jostakin paitsi, suhde ei toimi pidemmän päälle. Toiset ovat turvallisuus- ja rutiinihakuisempia kuin toiset. Ja seksimieltymystenkin pitäisi osua yksiin.

-ap

Kaikki eivät kaipaa sitä "kipinää", vaan nauttivat arkipäiväisestä rakkaudesta. Siis siitä, että rakastuminen muuttuu rakastamiseksi.

Kärjistäen, tuntuu, että "kipinän" perässä juoksijat ovat henkisesti keskenkasvuisiksi jääneitä haihattelijoita. Nämä etsivät aina uuden kumppanin, kun yhden kanssa tulee mukaan tylsistyminen. Mitä pahaa on tylsistymisessä? Miksi elämän pitäisi olla pelkkiä elämyksiä toistensa perään? Ettekö saa iloa irti arkisista asioista?

Tässä ketjussa nimenomaan ei haeta vastakkainasettelua. En tiedä, miksi päätit mollata eri tavoin ajattelevia, mutta tuollainen asenteellisuus pudottaa kyllä viestisi uskottavuutta aika paljon.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Yllättävän moni kertoo vain asioita, jotka liittyvät yleisesti parisuhteen hyviin puoliin, eivät niinkään yhdessä asumiseen. Onko niin että yhdessä asuminen on vain se oletus jota ei niin mietitä.

Niitä parisuhteen hyviä asioita saa sitä enemmän mitä enemmän parisuhteessa ollaan yhdessä. Aika loogista siis että ne parisuhteen yleiset hyvät asiat on niitä samoja syitä kuin yhdessä asumisen syyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni kyse on siitä, että yhdessä asuessa ei tarvitse erikseen sopia milloin nähdään jne.

Tämä onkin mielenkiintoinen pointti. Voin nimittäin itsestäni sanoa, että minä oikeastaan pidän siitä, että sovitaan erikseen, milloin nähdään, ja tietoisesti varataan aikaa, jolloin ollaan läsnä toisen kanssa ja keskitytään toiseen ihmiseen ja yhteiseen tekemiseen olisi se sitten sarjojen katsomista, lintujen bongailua tai mitä ikinä.

Suhteet helposti ajautuvat siihen, että vietetään paljon aikaa samassa tilassa olematta erityisesti läsnä, ja vaikka siinä ei ole mitään vikaa, minä en selvästikään saa tällaisesta hengailusta irti sellaisia fiiliksiä kuin monet muut saavat. (Osaatko kuvailla, minkälainen tunne sinulle tästä tulee? Onko kyse turvallisuuden tunteesta?)

Kiitos kommentistasi.

-ap

Olen ap pohtinut samanlaisia asioita. Elämä tulevan eksäni kanssa on arkipäiväistynyt ihan liikaa. Emme tee nykyisin enää mitään yhdessä ja molemmat tuijottaa omia ruutujaan. Ollaan eroamassa sen takia, ettei sitä yhteistä elämää enää ole. Seksiäkään ei ole ollut kunnolla pitkään aikaan. Olen miettinyt, että onko järkeä muuttaa yhteen? Seuraavassa suhteessani mietin tarkkaan, haluanko yhteistä asuntoa. Viihdyn nimittäin yksinkin. Säilyisikö intohimo ja kipinä suhteessa paremmin, jos ei asuisikaan yhdessä? Jos sopisi tapaamisista erikseen, olisiko yhdessä vietetty aika laadukkaampaa? Tulevan eksän kanssa kaikki menee samalla tylsällä rutiinilla eikä kumpikaan oikein nauti.

Oma kokemukseni on, että "kipinä" tosiaan säilyy pidempään ja yhteinen aika on laadukkaampaa. Vähemmän yllättäen parisuhteeseen on sitä tyytyväisempi, mitä enemmän se vastaa omia mieltymyksiä.

Toki tämä on aina kahden ihmisen dynamiikasta kiinni. Jos kumppani kokee jatkuvasti jäävänsä jostakin paitsi, suhde ei toimi pidemmän päälle. Toiset ovat turvallisuus- ja rutiinihakuisempia kuin toiset. Ja seksimieltymystenkin pitäisi osua yksiin.

-ap

Kaikki eivät kaipaa sitä "kipinää", vaan nauttivat arkipäiväisestä rakkaudesta. Siis siitä, että rakastuminen muuttuu rakastamiseksi.

Kärjistäen, tuntuu, että "kipinän" perässä juoksijat ovat henkisesti keskenkasvuisiksi jääneitä haihattelijoita. Nämä etsivät aina uuden kumppanin, kun yhden kanssa tulee mukaan tylsistyminen. Mitä pahaa on tylsistymisessä? Miksi elämän pitäisi olla pelkkiä elämyksiä toistensa perään? Ettekö saa iloa irti arkisista asioista?

Tässä ketjussa nimenomaan ei haeta vastakkainasettelua. En tiedä, miksi päätit mollata eri tavoin ajattelevia, mutta tuollainen asenteellisuus pudottaa kyllä viestisi uskottavuutta aika paljon.

-ap

Niinpä, totuus satuttaa.

Saan yhdessäolosta enemmän kuin yksinasumisesta. Pidän erittäin paljon puolisostani, hän on hauska, huolehtivainen, tekee kotitöitä itseäni enemmän jne, eli kaikin puolin kymppi. Välillä kaipaan yksinoloa, mutta sitä saan puolison vuorotyön myötä (esim. nukkua yksin pari yötä viikossa). Lisäksi rakastan sitä, jos mies tulee herättämään minut aamulla huhuilemalla jo portaista jotain insidejuttuamme, tai sitä että mies yöllä rutistaa nukkuessaan halaukseen. Jos asuisimme erillämme, jäisi näitä vaille. Koska nimenomaan pidän siitä, että tämä on arkeamme, ei silloin tällöin olevia yhteisiä öitä. Lisäksi jos asuisimme erillään, olisi melko säätöä löytää yhteisiä öitä ja aamuja, koska vuorotyö sotkee ”yhteistä aikaa” muutenkin jo paljon.

Ja kyllä, olemme silti verrattain itsenäisiä vaikka naimisissa olemme. Molemmat pesevät omat pyykkinsä, teemme omat ruokamme, käymme usein tekemässä omat kauppaostokset jne, ei yhdessäasuminen automaattisesti tarkoita tiettyä tapaa elää. Meillä on omat harrastukset ja ystävät, emme tiedä toistemme menoja. Käymme ns. treffeillä melko harvoin, johtunee siitä että arkemme on jo erittäin onnellista ja yhteinen aikamme on antoisaa. Makumme ja siisteyskäsityksemme on melko samanlainen, ja kuten kerroin, puoliso erittäin aloitteellinen kotitöissä. Ei siis ole mitään ”mieslasta”, vaan kaksi itsenäistä ja tasaveroista ihmistä jakamassa arkea.