Voiko tavallinen mies löytää nykyaikana jotenkin naisen?

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan harrastanut toisen päivän pilaamista tahallani, mutta toki kaipaisin parisuhteessa henkistä tukea ja olen sitä myös valmis tarjoamaan toiselle osapuolelle. Tuntuisi oudolta, ettei suhteessa saisi näyttää omaa haavoittuvuuttaan.

Ja nuo temperamenttierot voivat aiheuttaa myös hankausta. Voin olla kuukausia tasainen, mutta kun tilanne tulee päälle, viisari nousee korkealle ja nopeasti ja myös laskee heti sen jäljeen. Mies on paljon jäyhempi henkisissä liikkeissään ja palautuminen on todella hidasta. Rasittavaa sekin. Eli tilanteita tulee harvoin ja molemmat rasittuvat toisen reagointitavasta.

Nuorena seurustelin ulkomaalaisen pojan kanssa ja aika vastikään tuli erään riidan jälkeen sellainen haikea tunne, että voi kun voisikin taas joskus riidellä viisi minuuttia ja sitten kaikki laantuisi ja kaikki olisi hyvin eikä kaikkea tarvitsisi ottaa niin tosissaan. Nyt joutuu pidättelemään itseään enkä ole varma kuinka paljon vastapuoli yrittää muokata omia reaktioitaan vai meneekö luonteensa mukaisesti - mikä tuntuu hieman epäreilulta.

Ei aikuinen voi luonteellaan oikeuttaa huonoa käytöstä. Epäreilua kun et saa käyttäytyä huonosti???? Mitä se huutaminen ja raivoaminen auttaa asialliseen keskusteluun verrattuna?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä päätin viisi vuotta sitten elää ilman naisia. Se oli ainakin minulle paras päätös mitä olen elämässäni tehnyt. Jokaisessa suhteessa nainen on kaatanut ksikki huolensa minun niskaan, sekä purkanut esimerkiksi pahaa mieltään minuun. Tuo on tosi kuormittavaa ja ei mitenkään hyväksyttävää. Nyt ei ole huolia, eikä kukaan syyttele omasta tilanteestaan minua. Ehkä sitten vanhempana joskus viidenkymmen hujakoilla voin harkita parisuhdetta, jospa olisi eri ääni kellossa. M32

No mutta sehän on hyvä, jos sinä et tarvitse naista mihinkään niin ei ole ikävä eikä tarvitse vaivautua toisen eteen. 

Näkisin, että sekä sinkkuudessa ja suhteessa on plussansa ja miinuksensa ja ne eroavat toisistaan. Jos et koe parisuhteessa riittävästi plussia ja vaan miinuksia, sinkkuus on ehdottomasti parempi. 

Koen että parisuhde voisi lisätä onnellisuuttani, mutta sen todennäköisyys on kokemuksieni perusteella pieni. Jokainen kumppani on omilla tunteillaan oikeuttanut minua kohtaan harjoittamaansa huonoa käytöstä. Tästä on onneksi saatu aikaan jo keskustelua, mutta silti valtaosa käyttäytyy vielä näin.

Meillä on käyty samantyyppistä keskustelua ja myös nostettu esille se, onko miehen omassa käytöksessä jotain, mikä nostaa esille kaikissa samantyyppiset reaktiot. Jos törmäät usein samankaltaiseen tilanteeseen, sinä olet se yhdistävä tekijä eivätkä he. Ainakin itse käyttäydyn yleensä ihan mainiosti ja se on myös arvomaailmani mukaista, mutta mies onnistuu välillä omalla käytöksellään provosoimaan tilannetta. 

Olen tätä pohtinut todella paljon. En tiedä olenko liian pitkäpinnainen ja rauhallinen, mutta jos kumppanillani on ollut huono työpäivä, niin hän purkaa sen minuun. En tästä provosoidu, vaan kerron että en pidä tästä tavasta miten hän toimii. Lohdutan tietenkin välillä mahdollisuuksien mukaan, mutta ei tuo lohduttaminenkaan ole mikään itsestäänselvyys ja minun velvollisuus. Aikuisen ihmisen tulee voida käsitellä tunteitaan myös itsenäisesti. Monesti olen tilanteessa, missä kumppani haadtaa minulle riitaa, enkä tahdo riidellä, vaan keskustella, ja tämä sitten provosoi lisää. En ala raivoamaan ja huutamaan vaikka kuinka joku sitä tahtoisi. Jotenkin tätä ei sitten kestetä ja minä olen lopulta se likasanko.

Kuka on valinnut kaikki ne naiset, joilla ei ole käytöstapoja? Mikset ota opiksesi ja kiinnitä heti alkuun huomiota luonteeseen, eikä vain ulkonäköön. Koulutetut ihmiset keskimäärin käyttäytyvät paremmin, oletko miehiä joille naisen koulutus on merkityksetön? Omia valintoja sitten.

Ja ei, en minäkään suostu kenenkään likasangoksi. Mutta piirre näkyy aika alussa, ja uutta matoa koukkuun.

Ei tuo piirre näy alussa, ainakaan osalla naisista. Osalla se alkaa näkyä vasta muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen. En tietenkään valitse sellaista joka kohtelee huonosti. Kaikki tulevat kuvioihin pikkuhiljaa. Minä en todellakaan kiinnitä huomiota pelkkään ulkonäköön, vaan juurikin luonteeseen. Koulutuksella on merkitystä, mutta koulutus ei takaa että toinen kohtelee sinua hyvin, eikä pura omaa pahaa oloaan sinuun. Joten olen ennemmin sitten ilman ja elän oikein mukavasti, ei tuohon kumppaninhakuun kannata tuhlata loputtomasti aikaa eikä resursseja. Parisuhde on vain ylimääräinen bonus onnellisen ihmisen elämässä.

No ei kai se minenkaan elämä ole jatkuvaa onnea. On sairautta, kuolemaa, työongelmia jne. Kannattaa kyllä jo aluksi kertoa, että sinun kanssasi ei mennä syvälle vaan murheet kannetaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan harrastanut toisen päivän pilaamista tahallani, mutta toki kaipaisin parisuhteessa henkistä tukea ja olen sitä myös valmis tarjoamaan toiselle osapuolelle. Tuntuisi oudolta, ettei suhteessa saisi näyttää omaa haavoittuvuuttaan.

Ja nuo temperamenttierot voivat aiheuttaa myös hankausta. Voin olla kuukausia tasainen, mutta kun tilanne tulee päälle, viisari nousee korkealle ja nopeasti ja myös laskee heti sen jäljeen. Mies on paljon jäyhempi henkisissä liikkeissään ja palautuminen on todella hidasta. Rasittavaa sekin. Eli tilanteita tulee harvoin ja molemmat rasittuvat toisen reagointitavasta.

Nuorena seurustelin ulkomaalaisen pojan kanssa ja aika vastikään tuli erään riidan jälkeen sellainen haikea tunne, että voi kun voisikin taas joskus riidellä viisi minuuttia ja sitten kaikki laantuisi ja kaikki olisi hyvin eikä kaikkea tarvitsisi ottaa niin tosissaan. Nyt joutuu pidättelemään itseään enkä ole varma kuinka paljon vastapuoli yrittää muokata omia reaktioitaan vai meneekö luonteensa mukaisesti - mikä tuntuu hieman epäreilulta.

Ei aikuinen voi luonteellaan oikeuttaa huonoa käytöstä. Epäreilua kun et saa käyttäytyä huonosti???? Mitä se huutaminen ja raivoaminen auttaa asialliseen keskusteluun verrattuna?

No mikä on kenellekin huonoa käytöstä. En tarkoita kiihtymisellä hullua huutamista enkä etenkään sanoilla sivaltamisia vaan sitä, että tunteet kuohahtaa ja tempo kiihtyy. Uskon, että se voi olla rasittavaa. Ihan yhtä rasittavaa minulle on se, että vastapuoli vetäytyy heti, kun häntä uhkaa kiihtyminen ja hän voi olla mykkäkoulussa kolme päivää tai viikon itseään keräillen.

Meidän perhe ja suku kommunikoi kuin italialaiset. Puhutaan kovaa ja ristiin ja paljon. Mitä enemmän innostutaan, sitä kiivaampi tahti keskustelussa. Hänelle taas on erittäin tärkeää, ettei saa yhtään innostua.

Mielestäni on väärin, että jotain temperamenttia syyllistetään ja demonisoidaan ja vain omaa pidetään oikeana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä päätin viisi vuotta sitten elää ilman naisia. Se oli ainakin minulle paras päätös mitä olen elämässäni tehnyt. Jokaisessa suhteessa nainen on kaatanut ksikki huolensa minun niskaan, sekä purkanut esimerkiksi pahaa mieltään minuun. Tuo on tosi kuormittavaa ja ei mitenkään hyväksyttävää. Nyt ei ole huolia, eikä kukaan syyttele omasta tilanteestaan minua. Ehkä sitten vanhempana joskus viidenkymmen hujakoilla voin harkita parisuhdetta, jospa olisi eri ääni kellossa. M32

No mutta sehän on hyvä, jos sinä et tarvitse naista mihinkään niin ei ole ikävä eikä tarvitse vaivautua toisen eteen. 

Näkisin, että sekä sinkkuudessa ja suhteessa on plussansa ja miinuksensa ja ne eroavat toisistaan. Jos et koe parisuhteessa riittävästi plussia ja vaan miinuksia, sinkkuus on ehdottomasti parempi. 

Koen että parisuhde voisi lisätä onnellisuuttani, mutta sen todennäköisyys on kokemuksieni perusteella pieni. Jokainen kumppani on omilla tunteillaan oikeuttanut minua kohtaan harjoittamaansa huonoa käytöstä. Tästä on onneksi saatu aikaan jo keskustelua, mutta silti valtaosa käyttäytyy vielä näin.

Meillä on käyty samantyyppistä keskustelua ja myös nostettu esille se, onko miehen omassa käytöksessä jotain, mikä nostaa esille kaikissa samantyyppiset reaktiot. Jos törmäät usein samankaltaiseen tilanteeseen, sinä olet se yhdistävä tekijä eivätkä he. Ainakin itse käyttäydyn yleensä ihan mainiosti ja se on myös arvomaailmani mukaista, mutta mies onnistuu välillä omalla käytöksellään provosoimaan tilannetta. 

Olen tätä pohtinut todella paljon. En tiedä olenko liian pitkäpinnainen ja rauhallinen, mutta jos kumppanillani on ollut huono työpäivä, niin hän purkaa sen minuun. En tästä provosoidu, vaan kerron että en pidä tästä tavasta miten hän toimii. Lohdutan tietenkin välillä mahdollisuuksien mukaan, mutta ei tuo lohduttaminenkaan ole mikään itsestäänselvyys ja minun velvollisuus. Aikuisen ihmisen tulee voida käsitellä tunteitaan myös itsenäisesti. Monesti olen tilanteessa, missä kumppani haadtaa minulle riitaa, enkä tahdo riidellä, vaan keskustella, ja tämä sitten provosoi lisää. En ala raivoamaan ja huutamaan vaikka kuinka joku sitä tahtoisi. Jotenkin tätä ei sitten kestetä ja minä olen lopulta se likasanko.

Kuka on valinnut kaikki ne naiset, joilla ei ole käytöstapoja? Mikset ota opiksesi ja kiinnitä heti alkuun huomiota luonteeseen, eikä vain ulkonäköön. Koulutetut ihmiset keskimäärin käyttäytyvät paremmin, oletko miehiä joille naisen koulutus on merkityksetön? Omia valintoja sitten.

Ja ei, en minäkään suostu kenenkään likasangoksi. Mutta piirre näkyy aika alussa, ja uutta matoa koukkuun.

Ei tuo piirre näy alussa, ainakaan osalla naisista. Osalla se alkaa näkyä vasta muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen. En tietenkään valitse sellaista joka kohtelee huonosti. Kaikki tulevat kuvioihin pikkuhiljaa. Minä en todellakaan kiinnitä huomiota pelkkään ulkonäköön, vaan juurikin luonteeseen. Koulutuksella on merkitystä, mutta koulutus ei takaa että toinen kohtelee sinua hyvin, eikä pura omaa pahaa oloaan sinuun. Joten olen ennemmin sitten ilman ja elän oikein mukavasti, ei tuohon kumppaninhakuun kannata tuhlata loputtomasti aikaa eikä resursseja. Parisuhde on vain ylimääräinen bonus onnellisen ihmisen elämässä.

No ei kai se minenkaan elämä ole jatkuvaa onnea. On sairautta, kuolemaa, työongelmia jne. Kannattaa kyllä jo aluksi kertoa, että sinun kanssasi ei mennä syvälle vaan murheet kannetaan yksin.

Ei kanneta, mutta myöskään toisen niskaan omia murheita ei tulisi kaataa. Tottakai tuollaisissa sairaksissa ym ollaan rinnalla, mutta pienet arjen vastoinkäymiset pitää pystyä käsittelemään myös itsenäisesti. Pahinta on että joka käänteessä saat olla lohduttamassa ja kun et tätä joskus jostain syystä tee, niin loukkaannutaan ja syytetään ties miksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan harrastanut toisen päivän pilaamista tahallani, mutta toki kaipaisin parisuhteessa henkistä tukea ja olen sitä myös valmis tarjoamaan toiselle osapuolelle. Tuntuisi oudolta, ettei suhteessa saisi näyttää omaa haavoittuvuuttaan.

Ja nuo temperamenttierot voivat aiheuttaa myös hankausta. Voin olla kuukausia tasainen, mutta kun tilanne tulee päälle, viisari nousee korkealle ja nopeasti ja myös laskee heti sen jäljeen. Mies on paljon jäyhempi henkisissä liikkeissään ja palautuminen on todella hidasta. Rasittavaa sekin. Eli tilanteita tulee harvoin ja molemmat rasittuvat toisen reagointitavasta.

Nuorena seurustelin ulkomaalaisen pojan kanssa ja aika vastikään tuli erään riidan jälkeen sellainen haikea tunne, että voi kun voisikin taas joskus riidellä viisi minuuttia ja sitten kaikki laantuisi ja kaikki olisi hyvin eikä kaikkea tarvitsisi ottaa niin tosissaan. Nyt joutuu pidättelemään itseään enkä ole varma kuinka paljon vastapuoli yrittää muokata omia reaktioitaan vai meneekö luonteensa mukaisesti - mikä tuntuu hieman epäreilulta.

Ei aikuinen voi luonteellaan oikeuttaa huonoa käytöstä. Epäreilua kun et saa käyttäytyä huonosti???? Mitä se huutaminen ja raivoaminen auttaa asialliseen keskusteluun verrattuna?

No mikä on kenellekin huonoa käytöstä. En tarkoita kiihtymisellä hullua huutamista enkä etenkään sanoilla sivaltamisia vaan sitä, että tunteet kuohahtaa ja tempo kiihtyy. Uskon, että se voi olla rasittavaa. Ihan yhtä rasittavaa minulle on se, että vastapuoli vetäytyy heti, kun häntä uhkaa kiihtyminen ja hän voi olla mykkäkoulussa kolme päivää tai viikon itseään keräillen.

Meidän perhe ja suku kommunikoi kuin italialaiset. Puhutaan kovaa ja ristiin ja paljon. Mitä enemmän innostutaan, sitä kiivaampi tahti keskustelussa. Hänelle taas on erittäin tärkeää, ettei saa yhtään innostua.

Mielestäni on väärin, että jotain temperamenttia syyllistetään ja demonisoidaan ja vain omaa pidetään oikeana.

Ei tuo mykkäkoulu ole hyväksyttävää, mutta toiselle on annettava tila rauhoittua jos hän sitä haluaa. Yltiömäinen puskeminenkin on ihan sitä huonoa käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan harrastanut toisen päivän pilaamista tahallani, mutta toki kaipaisin parisuhteessa henkistä tukea ja olen sitä myös valmis tarjoamaan toiselle osapuolelle. Tuntuisi oudolta, ettei suhteessa saisi näyttää omaa haavoittuvuuttaan.

Ja nuo temperamenttierot voivat aiheuttaa myös hankausta. Voin olla kuukausia tasainen, mutta kun tilanne tulee päälle, viisari nousee korkealle ja nopeasti ja myös laskee heti sen jäljeen. Mies on paljon jäyhempi henkisissä liikkeissään ja palautuminen on todella hidasta. Rasittavaa sekin. Eli tilanteita tulee harvoin ja molemmat rasittuvat toisen reagointitavasta.

Nuorena seurustelin ulkomaalaisen pojan kanssa ja aika vastikään tuli erään riidan jälkeen sellainen haikea tunne, että voi kun voisikin taas joskus riidellä viisi minuuttia ja sitten kaikki laantuisi ja kaikki olisi hyvin eikä kaikkea tarvitsisi ottaa niin tosissaan. Nyt joutuu pidättelemään itseään enkä ole varma kuinka paljon vastapuoli yrittää muokata omia reaktioitaan vai meneekö luonteensa mukaisesti - mikä tuntuu hieman epäreilulta.

Ei aikuinen voi luonteellaan oikeuttaa huonoa käytöstä. Epäreilua kun et saa käyttäytyä huonosti???? Mitä se huutaminen ja raivoaminen auttaa asialliseen keskusteluun verrattuna?

No mikä on kenellekin huonoa käytöstä. En tarkoita kiihtymisellä hullua huutamista enkä etenkään sanoilla sivaltamisia vaan sitä, että tunteet kuohahtaa ja tempo kiihtyy. Uskon, että se voi olla rasittavaa. Ihan yhtä rasittavaa minulle on se, että vastapuoli vetäytyy heti, kun häntä uhkaa kiihtyminen ja hän voi olla mykkäkoulussa kolme päivää tai viikon itseään keräillen.

Meidän perhe ja suku kommunikoi kuin italialaiset. Puhutaan kovaa ja ristiin ja paljon. Mitä enemmän innostutaan, sitä kiivaampi tahti keskustelussa. Hänelle taas on erittäin tärkeää, ettei saa yhtään innostua.

Mielestäni on väärin, että jotain temperamenttia syyllistetään ja demonisoidaan ja vain omaa pidetään oikeana.

Ah, temperamentti, tuo ihana oikeutus käyttäytyä miten lystää. Kiihkeästi voi keskustella ilman temperamenttiäkin. Aikuistenoikeesti ne ketkä kokevat että ovat temperamenttisiä, heidän tulee opetella tiettyjä asioita muita enemmän. Joku taas on ujo tai introvertti ja joutuu pinnistelemään eritavalla. Temperamentti ei kuitenkaan oikeuta sinua mihinkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä päätin viisi vuotta sitten elää ilman naisia. Se oli ainakin minulle paras päätös mitä olen elämässäni tehnyt. Jokaisessa suhteessa nainen on kaatanut ksikki huolensa minun niskaan, sekä purkanut esimerkiksi pahaa mieltään minuun. Tuo on tosi kuormittavaa ja ei mitenkään hyväksyttävää. Nyt ei ole huolia, eikä kukaan syyttele omasta tilanteestaan minua. Ehkä sitten vanhempana joskus viidenkymmen hujakoilla voin harkita parisuhdetta, jospa olisi eri ääni kellossa. M32

No mutta sehän on hyvä, jos sinä et tarvitse naista mihinkään niin ei ole ikävä eikä tarvitse vaivautua toisen eteen. 

Näkisin, että sekä sinkkuudessa ja suhteessa on plussansa ja miinuksensa ja ne eroavat toisistaan. Jos et koe parisuhteessa riittävästi plussia ja vaan miinuksia, sinkkuus on ehdottomasti parempi. 

Koen että parisuhde voisi lisätä onnellisuuttani, mutta sen todennäköisyys on kokemuksieni perusteella pieni. Jokainen kumppani on omilla tunteillaan oikeuttanut minua kohtaan harjoittamaansa huonoa käytöstä. Tästä on onneksi saatu aikaan jo keskustelua, mutta silti valtaosa käyttäytyy vielä näin.

Meillä on käyty samantyyppistä keskustelua ja myös nostettu esille se, onko miehen omassa käytöksessä jotain, mikä nostaa esille kaikissa samantyyppiset reaktiot. Jos törmäät usein samankaltaiseen tilanteeseen, sinä olet se yhdistävä tekijä eivätkä he. Ainakin itse käyttäydyn yleensä ihan mainiosti ja se on myös arvomaailmani mukaista, mutta mies onnistuu välillä omalla käytöksellään provosoimaan tilannetta. 

Olen tätä pohtinut todella paljon. En tiedä olenko liian pitkäpinnainen ja rauhallinen, mutta jos kumppanillani on ollut huono työpäivä, niin hän purkaa sen minuun. En tästä provosoidu, vaan kerron että en pidä tästä tavasta miten hän toimii. Lohdutan tietenkin välillä mahdollisuuksien mukaan, mutta ei tuo lohduttaminenkaan ole mikään itsestäänselvyys ja minun velvollisuus. Aikuisen ihmisen tulee voida käsitellä tunteitaan myös itsenäisesti. Monesti olen tilanteessa, missä kumppani haadtaa minulle riitaa, enkä tahdo riidellä, vaan keskustella, ja tämä sitten provosoi lisää. En ala raivoamaan ja huutamaan vaikka kuinka joku sitä tahtoisi. Jotenkin tätä ei sitten kestetä ja minä olen lopulta se likasanko.

Kuka on valinnut kaikki ne naiset, joilla ei ole käytöstapoja? Mikset ota opiksesi ja kiinnitä heti alkuun huomiota luonteeseen, eikä vain ulkonäköön. Koulutetut ihmiset keskimäärin käyttäytyvät paremmin, oletko miehiä joille naisen koulutus on merkityksetön? Omia valintoja sitten.

Ja ei, en minäkään suostu kenenkään likasangoksi. Mutta piirre näkyy aika alussa, ja uutta matoa koukkuun.

Ei tuo piirre näy alussa, ainakaan osalla naisista. Osalla se alkaa näkyä vasta muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen. En tietenkään valitse sellaista joka kohtelee huonosti. Kaikki tulevat kuvioihin pikkuhiljaa. Minä en todellakaan kiinnitä huomiota pelkkään ulkonäköön, vaan juurikin luonteeseen. Koulutuksella on merkitystä, mutta koulutus ei takaa että toinen kohtelee sinua hyvin, eikä pura omaa pahaa oloaan sinuun. Joten olen ennemmin sitten ilman ja elän oikein mukavasti, ei tuohon kumppaninhakuun kannata tuhlata loputtomasti aikaa eikä resursseja. Parisuhde on vain ylimääräinen bonus onnellisen ihmisen elämässä.

No ei kai se minenkaan elämä ole jatkuvaa onnea. On sairautta, kuolemaa, työongelmia jne. Kannattaa kyllä jo aluksi kertoa, että sinun kanssasi ei mennä syvälle vaan murheet kannetaan yksin.

Ei kanneta, mutta myöskään toisen niskaan omia murheita ei tulisi kaataa. Tottakai tuollaisissa sairaksissa ym ollaan rinnalla, mutta pienet arjen vastoinkäymiset pitää pystyä käsittelemään myös itsenäisesti. Pahinta on että joka käänteessä saat olla lohduttamassa ja kun et tätä joskus jostain syystä tee, niin loukkaannutaan ja syytetään ties miksi.

Ohis, mutta luulen, että saatan tietää, mistä tuossa on kyse. Olen itse sellainen jäyhähermoinen tyyppi (nainen), joka ei kovin kavahda hankaliakaan ihmisiä eikä mietiskele huvikseen paljoakaan ihmissuhdejuttuja, ja toinen (mies) on pienistä asioista murehtija, joka suurentelee asiat ja kaataa ne niskaani, eikä itse halua opetella säätelemään tunnereaktioitaan, koska sitten "ei saa olla oma itsensä". Sitten on kämppä niin täynnä sen miehen tunteita, ettei muuta mahdukaan. Eihän se piirre heti tule ilmi, koska tunteellinen ihastunut haluaa miellyttää ja olla kaikessa niin samis, ne pienet merkit sitten on helppo pistää alkukankeuden ja väärinkäsitysten piikkiin. Käytös voi olla välillä todella asiatonta ja jopa pelottavaa (mies isompi), mutta ammattiapuahan ei sitten tietenkään voi hakea. Kaikenlaiset neutraalit tai ihan vain väsyneet ilmeet tai äänenpainot ovat "vihaisia" jne. Ihmiset ihmettelee, miten katselen tuota ja niin oikeastaan minäkin.

Minussakin on vikaa. Minulta puuttuu herkkyyttä aistia, mitä toisella ihmisellä (joka ei sano asiaansa ääneen) on meneillään, mikä tunnetarve täyttämättä. Olen varmasti asiallinen väärässä paikassa. Joku muu olisi paremmin käryllä ja huomaisi, missä kohtaa parisuhteessa mättää. Ja ei, en tietenkään halua, että jokin mitä mahdollisesti teen tai jätän tekemättä, tuntuu toisesta jatkuvasti pahalta. Oikeastaan vain hormonit sekaisin (esim. imetyksen tai lääkityksen tms. takia) lukeminen onnistuu. Siksi kai olenkin lapsellisen ihmisen kanssa, joka ilmaisee itseään isosti. Toisaalta tällä tavalla ei mitään kehitystä tapahdu, ei kummankaan taholla. Olen hoidattanut omaa päätäni ja saanut vaatimalla parempaa käytöstä, mutta suhteen läheisyys on menetetty. Ei taida tästä oikein tulla mitään. Pitäisi rakastua uudelleen, mutta aika hankalaa se on näillä pohjatiedoilla. Olen silti hyvilläni siitä, että kaava on rikki, eikä paluuta vanhaan ole.

Niin, ja olen samaa mieltä, tällä asetelmalla suhteeseen hakeutuminen ei tosiaan kannata. Jos vielä hakeudun joskus uuteen suhteeseen, se saisi olla jotain ihan muuta.

Mikä muuten on se tavallinen, jota ap tarkoitti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä päätin viisi vuotta sitten elää ilman naisia. Se oli ainakin minulle paras päätös mitä olen elämässäni tehnyt. Jokaisessa suhteessa nainen on kaatanut ksikki huolensa minun niskaan, sekä purkanut esimerkiksi pahaa mieltään minuun. Tuo on tosi kuormittavaa ja ei mitenkään hyväksyttävää. Nyt ei ole huolia, eikä kukaan syyttele omasta tilanteestaan minua. Ehkä sitten vanhempana joskus viidenkymmen hujakoilla voin harkita parisuhdetta, jospa olisi eri ääni kellossa. M32

No mutta sehän on hyvä, jos sinä et tarvitse naista mihinkään niin ei ole ikävä eikä tarvitse vaivautua toisen eteen. 

Näkisin, että sekä sinkkuudessa ja suhteessa on plussansa ja miinuksensa ja ne eroavat toisistaan. Jos et koe parisuhteessa riittävästi plussia ja vaan miinuksia, sinkkuus on ehdottomasti parempi. 

Koen että parisuhde voisi lisätä onnellisuuttani, mutta sen todennäköisyys on kokemuksieni perusteella pieni. Jokainen kumppani on omilla tunteillaan oikeuttanut minua kohtaan harjoittamaansa huonoa käytöstä. Tästä on onneksi saatu aikaan jo keskustelua, mutta silti valtaosa käyttäytyy vielä näin.

Meillä on käyty samantyyppistä keskustelua ja myös nostettu esille se, onko miehen omassa käytöksessä jotain, mikä nostaa esille kaikissa samantyyppiset reaktiot. Jos törmäät usein samankaltaiseen tilanteeseen, sinä olet se yhdistävä tekijä eivätkä he. Ainakin itse käyttäydyn yleensä ihan mainiosti ja se on myös arvomaailmani mukaista, mutta mies onnistuu välillä omalla käytöksellään provosoimaan tilannetta. 

Olen tätä pohtinut todella paljon. En tiedä olenko liian pitkäpinnainen ja rauhallinen, mutta jos kumppanillani on ollut huono työpäivä, niin hän purkaa sen minuun. En tästä provosoidu, vaan kerron että en pidä tästä tavasta miten hän toimii. Lohdutan tietenkin välillä mahdollisuuksien mukaan, mutta ei tuo lohduttaminenkaan ole mikään itsestäänselvyys ja minun velvollisuus. Aikuisen ihmisen tulee voida käsitellä tunteitaan myös itsenäisesti. Monesti olen tilanteessa, missä kumppani haadtaa minulle riitaa, enkä tahdo riidellä, vaan keskustella, ja tämä sitten provosoi lisää. En ala raivoamaan ja huutamaan vaikka kuinka joku sitä tahtoisi. Jotenkin tätä ei sitten kestetä ja minä olen lopulta se likasanko.

Kuka on valinnut kaikki ne naiset, joilla ei ole käytöstapoja? Mikset ota opiksesi ja kiinnitä heti alkuun huomiota luonteeseen, eikä vain ulkonäköön. Koulutetut ihmiset keskimäärin käyttäytyvät paremmin, oletko miehiä joille naisen koulutus on merkityksetön? Omia valintoja sitten.

Ja ei, en minäkään suostu kenenkään likasangoksi. Mutta piirre näkyy aika alussa, ja uutta matoa koukkuun.

Ei tuo piirre näy alussa, ainakaan osalla naisista. Osalla se alkaa näkyä vasta muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen. En tietenkään valitse sellaista joka kohtelee huonosti. Kaikki tulevat kuvioihin pikkuhiljaa. Minä en todellakaan kiinnitä huomiota pelkkään ulkonäköön, vaan juurikin luonteeseen. Koulutuksella on merkitystä, mutta koulutus ei takaa että toinen kohtelee sinua hyvin, eikä pura omaa pahaa oloaan sinuun. Joten olen ennemmin sitten ilman ja elän oikein mukavasti, ei tuohon kumppaninhakuun kannata tuhlata loputtomasti aikaa eikä resursseja. Parisuhde on vain ylimääräinen bonus onnellisen ihmisen elämässä.

No ei kai se minenkaan elämä ole jatkuvaa onnea. On sairautta, kuolemaa, työongelmia jne. Kannattaa kyllä jo aluksi kertoa, että sinun kanssasi ei mennä syvälle vaan murheet kannetaan yksin.

Ei kanneta, mutta myöskään toisen niskaan omia murheita ei tulisi kaataa. Tottakai tuollaisissa sairaksissa ym ollaan rinnalla, mutta pienet arjen vastoinkäymiset pitää pystyä käsittelemään myös itsenäisesti. Pahinta on että joka käänteessä saat olla lohduttamassa ja kun et tätä joskus jostain syystä tee, niin loukkaannutaan ja syytetään ties miksi.

Ohis, mutta luulen, että saatan tietää, mistä tuossa on kyse. Olen itse sellainen jäyhähermoinen tyyppi (nainen), joka ei kovin kavahda hankaliakaan ihmisiä eikä mietiskele huvikseen paljoakaan ihmissuhdejuttuja, ja toinen (mies) on pienistä asioista murehtija, joka suurentelee asiat ja kaataa ne niskaani, eikä itse halua opetella säätelemään tunnereaktioitaan, koska sitten "ei saa olla oma itsensä". Sitten on kämppä niin täynnä sen miehen tunteita, ettei muuta mahdukaan. Eihän se piirre heti tule ilmi, koska tunteellinen ihastunut haluaa miellyttää ja olla kaikessa niin samis, ne pienet merkit sitten on helppo pistää alkukankeuden ja väärinkäsitysten piikkiin. Käytös voi olla välillä todella asiatonta ja jopa pelottavaa (mies isompi), mutta ammattiapuahan ei sitten tietenkään voi hakea. Kaikenlaiset neutraalit tai ihan vain väsyneet ilmeet tai äänenpainot ovat "vihaisia" jne. Ihmiset ihmettelee, miten katselen tuota ja niin oikeastaan minäkin.

Minussakin on vikaa. Minulta puuttuu herkkyyttä aistia, mitä toisella ihmisellä (joka ei sano asiaansa ääneen) on meneillään, mikä tunnetarve täyttämättä. Olen varmasti asiallinen väärässä paikassa. Joku muu olisi paremmin käryllä ja huomaisi, missä kohtaa parisuhteessa mättää. Ja ei, en tietenkään halua, että jokin mitä mahdollisesti teen tai jätän tekemättä, tuntuu toisesta jatkuvasti pahalta. Oikeastaan vain hormonit sekaisin (esim. imetyksen tai lääkityksen tms. takia) lukeminen onnistuu. Siksi kai olenkin lapsellisen ihmisen kanssa, joka ilmaisee itseään isosti. Toisaalta tällä tavalla ei mitään kehitystä tapahdu, ei kummankaan taholla. Olen hoidattanut omaa päätäni ja saanut vaatimalla parempaa käytöstä, mutta suhteen läheisyys on menetetty. Ei taida tästä oikein tulla mitään. Pitäisi rakastua uudelleen, mutta aika hankalaa se on näillä pohjatiedoilla. Olen silti hyvilläni siitä, että kaava on rikki, eikä paluuta vanhaan ole.

Niin, ja olen samaa mieltä, tällä asetelmalla suhteeseen hakeutuminen ei tosiaan kannata. Jos vielä hakeudun joskus uuteen suhteeseen, se saisi olla jotain ihan muuta.

Ymmärsit varsin hyvin, luultavasti paremmin kuin minä itse. ☺

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä päätin viisi vuotta sitten elää ilman naisia. Se oli ainakin minulle paras päätös mitä olen elämässäni tehnyt. Jokaisessa suhteessa nainen on kaatanut ksikki huolensa minun niskaan, sekä purkanut esimerkiksi pahaa mieltään minuun. Tuo on tosi kuormittavaa ja ei mitenkään hyväksyttävää. Nyt ei ole huolia, eikä kukaan syyttele omasta tilanteestaan minua. Ehkä sitten vanhempana joskus viidenkymmen hujakoilla voin harkita parisuhdetta, jospa olisi eri ääni kellossa. M32

No mutta sehän on hyvä, jos sinä et tarvitse naista mihinkään niin ei ole ikävä eikä tarvitse vaivautua toisen eteen. 

Näkisin, että sekä sinkkuudessa ja suhteessa on plussansa ja miinuksensa ja ne eroavat toisistaan. Jos et koe parisuhteessa riittävästi plussia ja vaan miinuksia, sinkkuus on ehdottomasti parempi. 

Koen että parisuhde voisi lisätä onnellisuuttani, mutta sen todennäköisyys on kokemuksieni perusteella pieni. Jokainen kumppani on omilla tunteillaan oikeuttanut minua kohtaan harjoittamaansa huonoa käytöstä. Tästä on onneksi saatu aikaan jo keskustelua, mutta silti valtaosa käyttäytyy vielä näin.

Meillä on käyty samantyyppistä keskustelua ja myös nostettu esille se, onko miehen omassa käytöksessä jotain, mikä nostaa esille kaikissa samantyyppiset reaktiot. Jos törmäät usein samankaltaiseen tilanteeseen, sinä olet se yhdistävä tekijä eivätkä he. Ainakin itse käyttäydyn yleensä ihan mainiosti ja se on myös arvomaailmani mukaista, mutta mies onnistuu välillä omalla käytöksellään provosoimaan tilannetta. 

Olen tätä pohtinut todella paljon. En tiedä olenko liian pitkäpinnainen ja rauhallinen, mutta jos kumppanillani on ollut huono työpäivä, niin hän purkaa sen minuun. En tästä provosoidu, vaan kerron että en pidä tästä tavasta miten hän toimii. Lohdutan tietenkin välillä mahdollisuuksien mukaan, mutta ei tuo lohduttaminenkaan ole mikään itsestäänselvyys ja minun velvollisuus. Aikuisen ihmisen tulee voida käsitellä tunteitaan myös itsenäisesti. Monesti olen tilanteessa, missä kumppani haadtaa minulle riitaa, enkä tahdo riidellä, vaan keskustella, ja tämä sitten provosoi lisää. En ala raivoamaan ja huutamaan vaikka kuinka joku sitä tahtoisi. Jotenkin tätä ei sitten kestetä ja minä olen lopulta se likasanko.

Kuka on valinnut kaikki ne naiset, joilla ei ole käytöstapoja? Mikset ota opiksesi ja kiinnitä heti alkuun huomiota luonteeseen, eikä vain ulkonäköön. Koulutetut ihmiset keskimäärin käyttäytyvät paremmin, oletko miehiä joille naisen koulutus on merkityksetön? Omia valintoja sitten.

Ja ei, en minäkään suostu kenenkään likasangoksi. Mutta piirre näkyy aika alussa, ja uutta matoa koukkuun.

Ei tuo piirre näy alussa, ainakaan osalla naisista. Osalla se alkaa näkyä vasta muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen. En tietenkään valitse sellaista joka kohtelee huonosti. Kaikki tulevat kuvioihin pikkuhiljaa. Minä en todellakaan kiinnitä huomiota pelkkään ulkonäköön, vaan juurikin luonteeseen. Koulutuksella on merkitystä, mutta koulutus ei takaa että toinen kohtelee sinua hyvin, eikä pura omaa pahaa oloaan sinuun. Joten olen ennemmin sitten ilman ja elän oikein mukavasti, ei tuohon kumppaninhakuun kannata tuhlata loputtomasti aikaa eikä resursseja. Parisuhde on vain ylimääräinen bonus onnellisen ihmisen elämässä.

No ei kai se minenkaan elämä ole jatkuvaa onnea. On sairautta, kuolemaa, työongelmia jne. Kannattaa kyllä jo aluksi kertoa, että sinun kanssasi ei mennä syvälle vaan murheet kannetaan yksin.

Ei kanneta, mutta myöskään toisen niskaan omia murheita ei tulisi kaataa. Tottakai tuollaisissa sairaksissa ym ollaan rinnalla, mutta pienet arjen vastoinkäymiset pitää pystyä käsittelemään myös itsenäisesti. Pahinta on että joka käänteessä saat olla lohduttamassa ja kun et tätä joskus jostain syystä tee, niin loukkaannutaan ja syytetään ties miksi.

Ohis, mutta luulen, että saatan tietää, mistä tuossa on kyse. Olen itse sellainen jäyhähermoinen tyyppi (nainen), joka ei kovin kavahda hankaliakaan ihmisiä eikä mietiskele huvikseen paljoakaan ihmissuhdejuttuja, ja toinen (mies) on pienistä asioista murehtija, joka suurentelee asiat ja kaataa ne niskaani, eikä itse halua opetella säätelemään tunnereaktioitaan, koska sitten "ei saa olla oma itsensä". Sitten on kämppä niin täynnä sen miehen tunteita, ettei muuta mahdukaan. Eihän se piirre heti tule ilmi, koska tunteellinen ihastunut haluaa miellyttää ja olla kaikessa niin samis, ne pienet merkit sitten on helppo pistää alkukankeuden ja väärinkäsitysten piikkiin. Käytös voi olla välillä todella asiatonta ja jopa pelottavaa (mies isompi), mutta ammattiapuahan ei sitten tietenkään voi hakea. Kaikenlaiset neutraalit tai ihan vain väsyneet ilmeet tai äänenpainot ovat "vihaisia" jne. Ihmiset ihmettelee, miten katselen tuota ja niin oikeastaan minäkin.

Minussakin on vikaa. Minulta puuttuu herkkyyttä aistia, mitä toisella ihmisellä (joka ei sano asiaansa ääneen) on meneillään, mikä tunnetarve täyttämättä. Olen varmasti asiallinen väärässä paikassa. Joku muu olisi paremmin käryllä ja huomaisi, missä kohtaa parisuhteessa mättää. Ja ei, en tietenkään halua, että jokin mitä mahdollisesti teen tai jätän tekemättä, tuntuu toisesta jatkuvasti pahalta. Oikeastaan vain hormonit sekaisin (esim. imetyksen tai lääkityksen tms. takia) lukeminen onnistuu. Siksi kai olenkin lapsellisen ihmisen kanssa, joka ilmaisee itseään isosti. Toisaalta tällä tavalla ei mitään kehitystä tapahdu, ei kummankaan taholla. Olen hoidattanut omaa päätäni ja saanut vaatimalla parempaa käytöstä, mutta suhteen läheisyys on menetetty. Ei taida tästä oikein tulla mitään. Pitäisi rakastua uudelleen, mutta aika hankalaa se on näillä pohjatiedoilla. Olen silti hyvilläni siitä, että kaava on rikki, eikä paluuta vanhaan ole.

Niin, ja olen samaa mieltä, tällä asetelmalla suhteeseen hakeutuminen ei tosiaan kannata. Jos vielä hakeudun joskus uuteen suhteeseen, se saisi olla jotain ihan muuta.

Ymmärsit varsin hyvin, luultavasti paremmin kuin minä itse. ☺

Hyvä, koska ajatuksen työstämiseen ja sanoiksi pukemiseen on tarvittu aika paljon hommaa. Ei mennyt hukkaan se. Hyviä jatkoja ja parempia ihmissuhteita sulle!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä päätin viisi vuotta sitten elää ilman naisia. Se oli ainakin minulle paras päätös mitä olen elämässäni tehnyt. Jokaisessa suhteessa nainen on kaatanut ksikki huolensa minun niskaan, sekä purkanut esimerkiksi pahaa mieltään minuun. Tuo on tosi kuormittavaa ja ei mitenkään hyväksyttävää. Nyt ei ole huolia, eikä kukaan syyttele omasta tilanteestaan minua. Ehkä sitten vanhempana joskus viidenkymmen hujakoilla voin harkita parisuhdetta, jospa olisi eri ääni kellossa. M32

No mutta sehän on hyvä, jos sinä et tarvitse naista mihinkään niin ei ole ikävä eikä tarvitse vaivautua toisen eteen. 

Näkisin, että sekä sinkkuudessa ja suhteessa on plussansa ja miinuksensa ja ne eroavat toisistaan. Jos et koe parisuhteessa riittävästi plussia ja vaan miinuksia, sinkkuus on ehdottomasti parempi. 

Koen että parisuhde voisi lisätä onnellisuuttani, mutta sen todennäköisyys on kokemuksieni perusteella pieni. Jokainen kumppani on omilla tunteillaan oikeuttanut minua kohtaan harjoittamaansa huonoa käytöstä. Tästä on onneksi saatu aikaan jo keskustelua, mutta silti valtaosa käyttäytyy vielä näin.

Meillä on käyty samantyyppistä keskustelua ja myös nostettu esille se, onko miehen omassa käytöksessä jotain, mikä nostaa esille kaikissa samantyyppiset reaktiot. Jos törmäät usein samankaltaiseen tilanteeseen, sinä olet se yhdistävä tekijä eivätkä he. Ainakin itse käyttäydyn yleensä ihan mainiosti ja se on myös arvomaailmani mukaista, mutta mies onnistuu välillä omalla käytöksellään provosoimaan tilannetta. 

Olen tätä pohtinut todella paljon. En tiedä olenko liian pitkäpinnainen ja rauhallinen, mutta jos kumppanillani on ollut huono työpäivä, niin hän purkaa sen minuun. En tästä provosoidu, vaan kerron että en pidä tästä tavasta miten hän toimii. Lohdutan tietenkin välillä mahdollisuuksien mukaan, mutta ei tuo lohduttaminenkaan ole mikään itsestäänselvyys ja minun velvollisuus. Aikuisen ihmisen tulee voida käsitellä tunteitaan myös itsenäisesti. Monesti olen tilanteessa, missä kumppani haadtaa minulle riitaa, enkä tahdo riidellä, vaan keskustella, ja tämä sitten provosoi lisää. En ala raivoamaan ja huutamaan vaikka kuinka joku sitä tahtoisi. Jotenkin tätä ei sitten kestetä ja minä olen lopulta se likasanko.

Kuka on valinnut kaikki ne naiset, joilla ei ole käytöstapoja? Mikset ota opiksesi ja kiinnitä heti alkuun huomiota luonteeseen, eikä vain ulkonäköön. Koulutetut ihmiset keskimäärin käyttäytyvät paremmin, oletko miehiä joille naisen koulutus on merkityksetön? Omia valintoja sitten.

Ja ei, en minäkään suostu kenenkään likasangoksi. Mutta piirre näkyy aika alussa, ja uutta matoa koukkuun.

Ei tuo piirre näy alussa, ainakaan osalla naisista. Osalla se alkaa näkyä vasta muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen. En tietenkään valitse sellaista joka kohtelee huonosti. Kaikki tulevat kuvioihin pikkuhiljaa. Minä en todellakaan kiinnitä huomiota pelkkään ulkonäköön, vaan juurikin luonteeseen. Koulutuksella on merkitystä, mutta koulutus ei takaa että toinen kohtelee sinua hyvin, eikä pura omaa pahaa oloaan sinuun. Joten olen ennemmin sitten ilman ja elän oikein mukavasti, ei tuohon kumppaninhakuun kannata tuhlata loputtomasti aikaa eikä resursseja. Parisuhde on vain ylimääräinen bonus onnellisen ihmisen elämässä.

No ei kai se minenkaan elämä ole jatkuvaa onnea. On sairautta, kuolemaa, työongelmia jne. Kannattaa kyllä jo aluksi kertoa, että sinun kanssasi ei mennä syvälle vaan murheet kannetaan yksin.

Ei kanneta, mutta myöskään toisen niskaan omia murheita ei tulisi kaataa. Tottakai tuollaisissa sairaksissa ym ollaan rinnalla, mutta pienet arjen vastoinkäymiset pitää pystyä käsittelemään myös itsenäisesti. Pahinta on että joka käänteessä saat olla lohduttamassa ja kun et tätä joskus jostain syystä tee, niin loukkaannutaan ja syytetään ties miksi.

Ohis, mutta luulen, että saatan tietää, mistä tuossa on kyse. Olen itse sellainen jäyhähermoinen tyyppi (nainen), joka ei kovin kavahda hankaliakaan ihmisiä eikä mietiskele huvikseen paljoakaan ihmissuhdejuttuja, ja toinen (mies) on pienistä asioista murehtija, joka suurentelee asiat ja kaataa ne niskaani, eikä itse halua opetella säätelemään tunnereaktioitaan, koska sitten "ei saa olla oma itsensä". Sitten on kämppä niin täynnä sen miehen tunteita, ettei muuta mahdukaan. Eihän se piirre heti tule ilmi, koska tunteellinen ihastunut haluaa miellyttää ja olla kaikessa niin samis, ne pienet merkit sitten on helppo pistää alkukankeuden ja väärinkäsitysten piikkiin. Käytös voi olla välillä todella asiatonta ja jopa pelottavaa (mies isompi), mutta ammattiapuahan ei sitten tietenkään voi hakea. Kaikenlaiset neutraalit tai ihan vain väsyneet ilmeet tai äänenpainot ovat "vihaisia" jne. Ihmiset ihmettelee, miten katselen tuota ja niin oikeastaan minäkin.

Minussakin on vikaa. Minulta puuttuu herkkyyttä aistia, mitä toisella ihmisellä (joka ei sano asiaansa ääneen) on meneillään, mikä tunnetarve täyttämättä. Olen varmasti asiallinen väärässä paikassa. Joku muu olisi paremmin käryllä ja huomaisi, missä kohtaa parisuhteessa mättää. Ja ei, en tietenkään halua, että jokin mitä mahdollisesti teen tai jätän tekemättä, tuntuu toisesta jatkuvasti pahalta. Oikeastaan vain hormonit sekaisin (esim. imetyksen tai lääkityksen tms. takia) lukeminen onnistuu. Siksi kai olenkin lapsellisen ihmisen kanssa, joka ilmaisee itseään isosti. Toisaalta tällä tavalla ei mitään kehitystä tapahdu, ei kummankaan taholla. Olen hoidattanut omaa päätäni ja saanut vaatimalla parempaa käytöstä, mutta suhteen läheisyys on menetetty. Ei taida tästä oikein tulla mitään. Pitäisi rakastua uudelleen, mutta aika hankalaa se on näillä pohjatiedoilla. Olen silti hyvilläni siitä, että kaava on rikki, eikä paluuta vanhaan ole.

Niin, ja olen samaa mieltä, tällä asetelmalla suhteeseen hakeutuminen ei tosiaan kannata. Jos vielä hakeudun joskus uuteen suhteeseen, se saisi olla jotain ihan muuta.

Ymmärsit varsin hyvin, luultavasti paremmin kuin minä itse. ☺

Hyvä, koska ajatuksen työstämiseen ja sanoiksi pukemiseen on tarvittu aika paljon hommaa. Ei mennyt hukkaan se. Hyviä jatkoja ja parempia ihmissuhteita sulle!

Ei mennyt hukkaan. Katsellaan nyt rauhassa, riittävän hyvän korjaamisessa on aina riskinsä. Hyvät jatkot myös sinne.

Näissä ketjuissa usein puhuvat miehet kieltämättä kylmäävät ja kovaa. Sanavarastoon kuuluu suohirviöitä ja virtahepoja ja sitten väitetään itseään kiltiksi? No, eräänlainen itsepetos tuokin. Hymähtelen itsekseni kun samaiset ihmiset puhuvat miten naisen ainoa ominaisuus on olla nuori ja hoikka. En ole enää erityisen nuori, en todellakaan hoikka (paino sen vajaa 90kg) eikä kasvotkaan mitkään poikkeuksellisen päätäkääntävät vaan ihan tuikitavalliset - ja silti minulle on riittänyt seuraa. Hyväntahtoisia, kultaisia, mukavia ja jopa - herranjestas sentään - normaalipainoisia ja korkeakoulutettuja miehiä tuli sinkkuvuosina vastaan. Innokkaimpia joutui nätisti torjumaan. Sen kilteimmän ja minulle sopivan valitsin, ja mies valitsi minut, elämänkumppaniksi, rinnalleen. Ulkonäöllä ei kovinkaan pitkälle parisuhteessa pötkitä. Hyväntahtoisen ja mukavan ihmisen joka viihtyy muiden ihmisten seurassa, harvoin tarvitsee olla yksin :)

Summa summarum: aika monesti se vika löytyy peiliin katsomalla. Jos ajattelee naisista noin rumasti niin en kyllä hetkeäkään ihmettele jos seuranhakukin on haastavaa. Kaunista kesää itsekullekin :)

https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/vanhemmuus-…

Harmittaa tuo, että yllä tietynlaiset ihmiset leimaavat toisenlaiset täysin häiriintyneiksi. Eikö voisi vaan nähdä, että ei sovita yhteen, että toisen tyyli rasittaa omaa mieltä. 

En siis missään nimessä hyväksy huonoa käytöstä, mutta en hyväksy sitäkään, että rauhallisemmat ihmiset leimaavat kaikenlaisen omasta toiminnastaan poikkeavan käytöksen huonoksi käytökseksi. 

Joku syttyy hymyyn tai räjähtävään nauruun helpommin kuin toinen. Rutistaa toista spontaanisti. Uskaltaa ottaa työssä tai elämässä riskejä. On sinnikäs eikä anna periksi. Onko tuo kaikki huonoa käytöstä ja psykopaatin luonteenpiirteitä? Myös rauhallinen ihminen voi olla todella ilkeä ja huonokäytöksinen, kuten rempesämpi ihminen taas hyväsydäminen. 

Toivottavasti jokainen, tavallisempi ja erikoisempi löytää sen sopivan kumppanin, jota osaa arvostaa ja kunnioittaa ja osaa nauttia hyvistä hetkistä sekä selviytyy niistä vaikeammista. 

Vierailija kirjoitti:

https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/vanhemmuus-…

Harmittaa tuo, että yllä tietynlaiset ihmiset leimaavat toisenlaiset täysin häiriintyneiksi. Eikö voisi vaan nähdä, että ei sovita yhteen, että toisen tyyli rasittaa omaa mieltä. 

En siis missään nimessä hyväksy huonoa käytöstä, mutta en hyväksy sitäkään, että rauhallisemmat ihmiset leimaavat kaikenlaisen omasta toiminnastaan poikkeavan käytöksen huonoksi käytökseksi. 

Joku syttyy hymyyn tai räjähtävään nauruun helpommin kuin toinen. Rutistaa toista spontaanisti. Uskaltaa ottaa työssä tai elämässä riskejä. On sinnikäs eikä anna periksi. Onko tuo kaikki huonoa käytöstä ja psykopaatin luonteenpiirteitä? Myös rauhallinen ihminen voi olla todella ilkeä ja huonokäytöksinen, kuten rempesämpi ihminen taas hyväsydäminen. 

Toivottavasti jokainen, tavallisempi ja erikoisempi löytää sen sopivan kumppanin, jota osaa arvostaa ja kunnioittaa ja osaa nauttia hyvistä hetkistä sekä selviytyy niistä vaikeammista. 

Minä kirjoitin tuolla aikaisemmin yhden viestin temperamenttieroista ja siitä, että minulle ei räiskyvä temperamenttinen sopisi puolisoksi. Itse en arvota temperamentteja hyviin ja pahoihin, totesin vaan, että niitä on erilaisia ja kaikki ei välttämättä sovi kitkattomasti yhteen. Kummassakin on hybät ja huonot puolensa, mutta kyllä minulla on oikeus aikuisena ihmisenä rajoittaa läheisiä suhteitani sellaisiin ihmisiin, jotka tuottavat minulle pahaa mieltä, vaikka eivät tekisi sitä ilkeyttään. Mulla on itseasiassa yksi rakas ystävä, joka on tempetamentiltaan tulistuja ja tuntee asiat hyvin syvästi. Vaikka hän on erittäin rakas ja hyvä ystävä, toista samanlaista en lähipiirissä jaksaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/vanhemmuus-…

Harmittaa tuo, että yllä tietynlaiset ihmiset leimaavat toisenlaiset täysin häiriintyneiksi. Eikö voisi vaan nähdä, että ei sovita yhteen, että toisen tyyli rasittaa omaa mieltä. 

En siis missään nimessä hyväksy huonoa käytöstä, mutta en hyväksy sitäkään, että rauhallisemmat ihmiset leimaavat kaikenlaisen omasta toiminnastaan poikkeavan käytöksen huonoksi käytökseksi. 

Joku syttyy hymyyn tai räjähtävään nauruun helpommin kuin toinen. Rutistaa toista spontaanisti. Uskaltaa ottaa työssä tai elämässä riskejä. On sinnikäs eikä anna periksi. Onko tuo kaikki huonoa käytöstä ja psykopaatin luonteenpiirteitä? Myös rauhallinen ihminen voi olla todella ilkeä ja huonokäytöksinen, kuten rempesämpi ihminen taas hyväsydäminen. 

Toivottavasti jokainen, tavallisempi ja erikoisempi löytää sen sopivan kumppanin, jota osaa arvostaa ja kunnioittaa ja osaa nauttia hyvistä hetkistä sekä selviytyy niistä vaikeammista. 

Minä kirjoitin tuolla aikaisemmin yhden viestin temperamenttieroista ja siitä, että minulle ei räiskyvä temperamenttinen sopisi puolisoksi. Itse en arvota temperamentteja hyviin ja pahoihin, totesin vaan, että niitä on erilaisia ja kaikki ei välttämättä sovi kitkattomasti yhteen. Kummassakin on hybät ja huonot puolensa, mutta kyllä minulla on oikeus aikuisena ihmisenä rajoittaa läheisiä suhteitani sellaisiin ihmisiin, jotka tuottavat minulle pahaa mieltä, vaikka eivät tekisi sitä ilkeyttään. Mulla on itseasiassa yksi rakas ystävä, joka on tempetamentiltaan tulistuja ja tuntee asiat hyvin syvästi. Vaikka hän on erittäin rakas ja hyvä ystävä, toista samanlaista en lähipiirissä jaksaisi.

Niin siis sinulle tuottaa pahaa mieltä se, että ystäväsi tuntee asioita syvästi? No jaa, ymmärrän jollain tasolla, koska itsekin olen aika herkkä toisten tunnetiloille. 

11 vuotta sitten tapasin elämäni naisen kaverini kautta.

10 vuotta sitten minulla oli mahkut tähän naiseen, mutta tyrin homman.

nyt 33-vuotiaana olen edelleen yksin ja mietin tätä naista päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Näissä ketjuissa usein puhuvat miehet kieltämättä kylmäävät ja kovaa. Sanavarastoon kuuluu suohirviöitä ja virtahepoja ja sitten väitetään itseään kiltiksi? No, eräänlainen itsepetos tuokin. Hymähtelen itsekseni kun samaiset ihmiset puhuvat miten naisen ainoa ominaisuus on olla nuori ja hoikka. En ole enää erityisen nuori, en todellakaan hoikka (paino sen vajaa 90kg) eikä kasvotkaan mitkään poikkeuksellisen päätäkääntävät vaan ihan tuikitavalliset - ja silti minulle on riittänyt seuraa. Hyväntahtoisia, kultaisia, mukavia ja jopa - herranjestas sentään - normaalipainoisia ja korkeakoulutettuja miehiä tuli sinkkuvuosina vastaan. Innokkaimpia joutui nätisti torjumaan. Sen kilteimmän ja minulle sopivan valitsin, ja mies valitsi minut, elämänkumppaniksi, rinnalleen. Ulkonäöllä ei kovinkaan pitkälle parisuhteessa pötkitä. Hyväntahtoisen ja mukavan ihmisen joka viihtyy muiden ihmisten seurassa, harvoin tarvitsee olla yksin :)

Summa summarum: aika monesti se vika löytyy peiliin katsomalla. Jos ajattelee naisista noin rumasti niin en kyllä hetkeäkään ihmettele jos seuranhakukin on haastavaa. Kaunista kesää itsekullekin :)

Näitä samoja keskusteluja syntyy yhä uudestaan ja uudestaan juuri siksi, että sukupuolten välillä on kuvaamasi ero. Kuten kerroit, ihanteiden vastaisellekin naiselle seuralaisia tulee ihan pyytämättäkin, mutta miehillä se ei toimi noin. Kumppanin löytäminen on kovan työn takana useimmilla, eikä suurta osaa miehistä lähtestytä oma-aloitteisesti ikinä. Tottahan toki näkökulma sukupuolielämään mukautuu näiden asioiden mukaan.