Lue keskustelun säännöt.
Psykologia 2020
Aloitan tän ketjun hyvissä ajoin Psykologia 2019 -ketjun innoittamana. En kirjotellut siihen paljonkaan, mutta sain tukea ja vinkkejä siitä. Pyrin nyt ekaa kertaa ja ilmeisesti parin kymmenen koepisteen päähän jäi. Haaveena sisäänpääsy 2020. Onnittelut sisään päässeille, mutta aletaan toistemme tsemppaaminen tulevaan hyvissä ajoin!
Eli, julistan vuoden 2020 pääsykokeisiin valmistautumiseen avatuksi. Itse lähden nyt kavereiden kanssa terassille ja aloitan huomenna :)
Kommentit (8137)
Vierailija kirjoitti:
Psykologi29 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko täällä kliinisen puolen psykologeja, jotka voisivat kertoa työstään? Miten jaksatte kuormittavaa työtä?
Täällä yksi kliinistä työtä tekevä, n. 5 vuotta työelämässä (harkka mukaan laskettuna) ollut psykologi. Työskentelen lasten, nuorten ja heidän perheiden parissa. Pidän työstäni ja koen saavani hyvää palkkaa. Käytännössä työ on keskustelua ja ohjaamista, vastaanotolla käy lapsia ja/tai heidän vanhempiaan. Tutkimuksia teen laidasta laitaan: oppimisvaikeuksien kartoittamista, kehitystason arvioita ja tunne-elämän arvioita. Jokunen aikuinenkin käy joskus kun lääkäri tarvitsee osviitaa kognition tasosta työkyvyn arvion tueksi. Olen töissä pienessä paikassa, joten siksi tehtävänkuva on hyvin laaja. Osallistun myös oppilas- ja opiskeluhuolto -ryhmiin ja näihin aihealueisiin liittyviin töihin. Yhteistyö on todella tiivistä muiden tahojen, kuten mt-palveluiden, koulun, sosiaalihuollon ja varhaiskasvatuksen kanssa.
Jaksan työssäni hyvin, sillä ympärilläni on todella ihania työkavereita. Koskaan minkään asian kanssa ei tarvitse jäädä yksin, vaikka työskentelenkin omassa ammattiroolissa ainona ko. organisaatiossa. Jaksan työtäni hyvin myös siksi, että olen läpi nuoren työurani saanut hyvin työnohjausta ja apua siihen, että pystyn erottamaan vapaa-ajan ja työajan toisistaan. Ymmärrän sekä järki- että tunnetasolla, että en pysty kaikkia auttamaan, varsinkin jos ihminen ei itse halua tulla autetuksi. Teen minkä voin ja loppuajan keskityn pääasiaan: vapaa-aikaan. Ja tässä se kaikkein tärkein: oma työ täytyy osata rajata ja osata sanoa ei. Psykologina tulee monesti vastaan tilanteita, joissa ammattiryhmämme harteille luodaan ja me itse luomme toiveita tehdä sitä, tätä ja tuota. Yksi mihin työssä on pakko oman jaksamisen kannalta oppia, on tunnistaa tilanteet joissa itsellä ei ole annettavaa.
Työ on minulle merkityksellinen ja tärkeä, mutta omalla kohdallani moni elämänarvojen painopiste on ainakin tällä hetkellä muissa asioissa. En esim. haaveile minkäänlaisesta erikoistumisesta, ainakaan vielä.
Kerron mielelläni lisää työstäni, olen opiskellut Joensuussa 2010-luvun alkupuolelta aina vuoteen 2016.
Kuulostaa mielenkiintoiselta! Osaisitkohan ottaa kantaa seuraavaan:
Odotan vielä tämän haun lopullisia tuloksia ja tässä odotellessa olen selannut eri yliopistojen opinto-oppaita. Näyttäisi siltä, että painotuksissa on aika isojakin eroja eri yliopistojen välillä ja todennäköisesti en pääse juuri sinne missä olisi mielestäni mielenkiintoisin valikoima.
Miten iso painoarvo kursseilla on kun siirrytään työelämään? Voiko tehdä "kaikkea" kunhan on vain laillistettu psykologi vai sulkeutuuko jotain ovia, jos ei ole käynyt esimerkiksi tiettyä määrää vaikka neuropsykologian kursseja?Kiitos avusta!
Neuropsykologiksi jos haluaa niin silloin on väliä missä tekee harkan ja harkkapaikan saamisessa taas on väliä mitä kursseja on tehnyt. Ylipäätään neuropsykologin erikoistumiskoulutukseen on vaikea päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mukavaa keskustelua :) Olen ymmärtänyt, että niitä koodaajiakin on työttömänä, pitäisi kai olla erityisen hyvä ja monipuolinen osaaminen ja kokemus. Olen myös lukenut keskusteluista, että generalistienkin on vaikea työllistyä, koska kisaavat usein samoista paikoista ammattikorkean käyneiden kanssa.
Ei se generalistialan työllistyminen nyt niin vaikeaa ole, että pitäisi vain sen vuoksi hankkia professioalan koulutus.
Työllistyminen ylipäänsä on nykypäivänä hieman vaikeaa ja se koskee osittain myös psykologeja. Yliopistokaupungista voi olla vaikea löytää työpaikka, koska kisaa siitä kaikkien kurssikavereiden kanssa. Vaikka töitä pienemmissä kunnissa on kyllä, työn perässä ei välttämättä pysty muuttamaan.
Koulutus kannattaa lähes aina. Akateeminen työttömyys on vähäisempää kuin matalammin koulutetuilla.
Työllistymisessä eniten vaikuttaa työkokemus. Kunhan sitä alkaa saada, saa jatkossa helpommin työpaikkoja - ennen kuin ikä tulee vastaan.
”Ennen kuin ikä tulee vastaan”? Kannattaisikohan siis nelikymppisen vaihtaa alaa psykologiaan? Olen ymmärtänyt, että psykologiaan olisi iän puolesta helpompi vaihtaa, koska elämänkokemus ja työkokemus toiselta alalta olisi vaan työssä positiivinen asia. Vai ajatteletko, että kilpailu olisi silti yhtä kovaa nuorempien vastavalmistuneiden kanssa?
vanhempana ihnmisenä asioisin mieluummin vanhemman psykologin kanssa ku nuoren.
Mitä kliinistä työtä tekevät psykologit ajattelevat tästä: Kannattaisikohan nelikymppisen vaihtaa alaa psykologiaan? Olen ymmärtänyt, että psykologiaan olisi iän puolesta helpompi vaihtaa, koska elämänkokemus ja työkokemus toiselta alalta olisi vaan työssä positiivinen asia?
Vierailija kirjoitti:
Psykologi29 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko täällä kliinisen puolen psykologeja, jotka voisivat kertoa työstään? Miten jaksatte kuormittavaa työtä?
Täällä yksi kliinistä työtä tekevä, n. 5 vuotta työelämässä (harkka mukaan laskettuna) ollut psykologi. Työskentelen lasten, nuorten ja heidän perheiden parissa. Pidän työstäni ja koen saavani hyvää palkkaa. Käytännössä työ on keskustelua ja ohjaamista, vastaanotolla käy lapsia ja/tai heidän vanhempiaan. Tutkimuksia teen laidasta laitaan: oppimisvaikeuksien kartoittamista, kehitystason arvioita ja tunne-elämän arvioita. Jokunen aikuinenkin käy joskus kun lääkäri tarvitsee osviitaa kognition tasosta työkyvyn arvion tueksi. Olen töissä pienessä paikassa, joten siksi tehtävänkuva on hyvin laaja. Osallistun myös oppilas- ja opiskeluhuolto -ryhmiin ja näihin aihealueisiin liittyviin töihin. Yhteistyö on todella tiivistä muiden tahojen, kuten mt-palveluiden, koulun, sosiaalihuollon ja varhaiskasvatuksen kanssa.
Jaksan työssäni hyvin, sillä ympärilläni on todella ihania työkavereita. Koskaan minkään asian kanssa ei tarvitse jäädä yksin, vaikka työskentelenkin omassa ammattiroolissa ainona ko. organisaatiossa. Jaksan työtäni hyvin myös siksi, että olen läpi nuoren työurani saanut hyvin työnohjausta ja apua siihen, että pystyn erottamaan vapaa-ajan ja työajan toisistaan. Ymmärrän sekä järki- että tunnetasolla, että en pysty kaikkia auttamaan, varsinkin jos ihminen ei itse halua tulla autetuksi. Teen minkä voin ja loppuajan keskityn pääasiaan: vapaa-aikaan. Ja tässä se kaikkein tärkein: oma työ täytyy osata rajata ja osata sanoa ei. Psykologina tulee monesti vastaan tilanteita, joissa ammattiryhmämme harteille luodaan ja me itse luomme toiveita tehdä sitä, tätä ja tuota. Yksi mihin työssä on pakko oman jaksamisen kannalta oppia, on tunnistaa tilanteet joissa itsellä ei ole annettavaa.
Työ on minulle merkityksellinen ja tärkeä, mutta omalla kohdallani moni elämänarvojen painopiste on ainakin tällä hetkellä muissa asioissa. En esim. haaveile minkäänlaisesta erikoistumisesta, ainakaan vielä.
Kerron mielelläni lisää työstäni, olen opiskellut Joensuussa 2010-luvun alkupuolelta aina vuoteen 2016.
Taalla myos toinen, tuo Englannissa tyoskenteleva. Olen tehnyt kliinista tyota noin kymmenen vuotta, harjoittelut (4v.) mukaan lukien.
Teen paljon terapiatyota kartoituskayntien ja hoitosuunnitelmien lisaksi. Olen lahinna aikuisten ja joskus myos nuorten kanssa tekemisessa nykyisessa tyopaikassani.
Tyo on usein mielenkiintoista. Hyvan hoitosuhteen luominen on mielestani avain siihen, etta potilastyo sujuu vaikeinakin aikoina. Aina tama ei tietenkaan onnistu helposti, joskus ei lainkaan. Ajan kuluessa tyohon myos rutinoituu, eika asiat valttamatta tule samalla tavalla yllatyksena. Tuon kanssa tosin kannattaa olla tarkkana: rutinoituessa voi myos olettaa ja antaa olettamusten ohjata tyota liikaa.
Hyva tyonohjaus ja ns. "terve" (psykologisesti puhuttuna siis) tiimi ovat todella tarkeita. Jos johtoporras osaa ottaa vastuuta ja johtaa hyvin, siihen itse tyohon keskittyminen paranee huomattavasti. Ikava kylla mulla on ollut useita kokemuksia, joissa tiimityoskentely ei ole sujunut eika siihen ole puututtu. Esimerkkina: tiimissa on ollut paljon sisaista kilpailua ja selkaan puukottamista. Tyopaikoissa, joissa tyoymparisto on ollut hyva, potilastyota on jaksanut ihan eri tavalla.
Mielenkiintoista, kiitos! Se onkin harmillista, kun joka alalla voi tulla eteen tällaisia epäterveitä työyhteisöjä tai työyhteisöt voivat muuttua esim. virherekrytointien seurauksena sellaisiksi. Suomessa näitä on valitettavasti tullut vastaan useampia.
Psykologi29 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko täällä kliinisen puolen psykologeja, jotka voisivat kertoa työstään? Miten jaksatte kuormittavaa työtä?
Täällä yksi kliinistä työtä tekevä, n. 5 vuotta työelämässä (harkka mukaan laskettuna) ollut psykologi. Työskentelen lasten, nuorten ja heidän perheiden parissa. Pidän työstäni ja koen saavani hyvää palkkaa. Käytännössä työ on keskustelua ja ohjaamista, vastaanotolla käy lapsia ja/tai heidän vanhempiaan. Tutkimuksia teen laidasta laitaan: oppimisvaikeuksien kartoittamista, kehitystason arvioita ja tunne-elämän arvioita. Jokunen aikuinenkin käy joskus kun lääkäri tarvitsee osviitaa kognition tasosta työkyvyn arvion tueksi. Olen töissä pienessä paikassa, joten siksi tehtävänkuva on hyvin laaja. Osallistun myös oppilas- ja opiskeluhuolto -ryhmiin ja näihin aihealueisiin liittyviin töihin. Yhteistyö on todella tiivistä muiden tahojen, kuten mt-palveluiden, koulun, sosiaalihuollon ja varhaiskasvatuksen kanssa.
Jaksan työssäni hyvin, sillä ympärilläni on todella ihania työkavereita. Koskaan minkään asian kanssa ei tarvitse jäädä yksin, vaikka työskentelenkin omassa ammattiroolissa ainona ko. organisaatiossa. Jaksan työtäni hyvin myös siksi, että olen läpi nuoren työurani saanut hyvin työnohjausta ja apua siihen, että pystyn erottamaan vapaa-ajan ja työajan toisistaan. Ymmärrän sekä järki- että tunnetasolla, että en pysty kaikkia auttamaan, varsinkin jos ihminen ei itse halua tulla autetuksi. Teen minkä voin ja loppuajan keskityn pääasiaan: vapaa-aikaan. Ja tässä se kaikkein tärkein: oma työ täytyy osata rajata ja osata sanoa ei. Psykologina tulee monesti vastaan tilanteita, joissa ammattiryhmämme harteille luodaan ja me itse luomme toiveita tehdä sitä, tätä ja tuota. Yksi mihin työssä on pakko oman jaksamisen kannalta oppia, on tunnistaa tilanteet joissa itsellä ei ole annettavaa.
Työ on minulle merkityksellinen ja tärkeä, mutta omalla kohdallani moni elämänarvojen painopiste on ainakin tällä hetkellä muissa asioissa. En esim. haaveile minkäänlaisesta erikoistumisesta, ainakaan vielä.
Kerron mielelläni lisää työstäni, olen opiskellut Joensuussa 2010-luvun alkupuolelta aina vuoteen 2016.
Kiitos tarinastasi! Kiva kuulla, että on mennyt hyvin. Kuinka usein käytännössä saat työohjausta ja ovatko ne esim. 45 min istuntoja kuin terapiassa? Saavatko kaikki psykologit työnohjausta ja ovatko ne työnantajan kustantamia?
”Psykologina tulee monesti vastaan tilanteita, joissa ammattiryhmämme harteille luodaan ja me itse luomme toiveita tehdä sitä, tätä ja tuota. Yksi mihin työssä on pakko oman jaksamisen kannalta oppia, on tunnistaa tilanteet joissa itsellä ei ole annettavaa.”
Pystyisitkö antamaan konkreettisia esimerkkejä millaisia nämä tilanteet ovat olleet? Onko eri asiantuntijoiden vastuualueita vaikea välillä määrittää ja sitten lisätöitä yritetään työntää sinulle? Tarkoitatko ilmauksella ”ei annettavaa”, että sinulla ei ole osaamista ja kokemusta ja lähetät siinä tapauksessa toisen asiantuntijan luo?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä kliinistä työtä tekevät psykologit ajattelevat tästä: Kannattaisikohan nelikymppisen vaihtaa alaa psykologiaan? Olen ymmärtänyt, että psykologiaan olisi iän puolesta helpompi vaihtaa, koska elämänkokemus ja työkokemus toiselta alalta olisi vaan työssä positiivinen asia?
En näe mitään syytä siinä miksi ei vaikka 60-vuotias voisi hakea opiskelemaan psykologiaa. En lähde nyt ottamaan kantaa koulutuspoliittisiin ratkaisuihin siihen viekö joku opiskelupaikkaa ja keneltä ja kauanko on työuraa on jäljellä. Jokaisella, joka pääsykokeen läpäisee on oikeus alaa opiskella. Kaikenikäiset psykologit kaikenlaisilla edeltävillä koulutustaustoilla ovat alalle todella tervetulleita. 40-vuotias alanvaihtaja voi omata paljonkin sellaista arvokasta työ- ja elämänkokemusta, jota nuorelta vastavalmistautuneelta puuttuu. Toisaalta nuori juuri yliopiston penkiltä työelämään tullut voi jo sellaisenaan olla todella hyvä työssään, ihan jo sillä kuinka suhtautuu alaan ja ihmisiin ympärillään. Psykologin työ on hyvin monesti vuorovaikutustyö, jossa erilaiset ihmiset niin sukupuoleltaan, iältään, kokemukseltaan ja kaikkine moninaisuuksineen ovat rikkaus.
Olen seurannut tätä keskustelua mielenkiinnolla ja välillä vähän hämmentyneenä. Ymmärrän, että tänä keväänä tehtiin varmasti monen mielestä epäreiluja ratkaisuja ja se saa tuntua pahalta ja toki sitä saa täälläkin purkaa. Mutta ikäluokkien/kokemuksien vastakkainasettelussa en näe isossa mittakaavassa järkeä. Toki todistusvalinnan/ensikertalaisten suosiminen tuntuu ei-ensikertalaisista pahalta ja nuorista taas vanhemmat alanvaihtajat ehkä välillä uhkalta omalle opiskelupaikalle. Kaikkinensa opiskelupaikoista kilpaileminen on aika raakaa. Älkää kuitenkaan antako kukaan periksi mikäli tuntuu, että psyka on se teidän juttu, ikään, ensikertalaisuuteen tai muuhunkaan katsomatta.
Vierailija kirjoitti:
Mitä kliinistä työtä tekevät psykologit ajattelevat tästä: Kannattaisikohan nelikymppisen vaihtaa alaa psykologiaan? Olen ymmärtänyt, että psykologiaan olisi iän puolesta helpompi vaihtaa, koska elämänkokemus ja työkokemus toiselta alalta olisi vaan työssä positiivinen asia?
En osaa kommentoida miten asiat on Suomessa, mutta Englannissa ainakin on eri ikaisia alan opiskelijoita. Itse tein viimeisen patkan (eli tohtorin tutkinnon) paalle kolmekymppisena. Ikahaitari mun vuosikurssilla oli n. 25-45v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Psykologi29 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisiko täällä kliinisen puolen psykologeja, jotka voisivat kertoa työstään? Miten jaksatte kuormittavaa työtä?
Täällä yksi kliinistä työtä tekevä, n. 5 vuotta työelämässä (harkka mukaan laskettuna) ollut psykologi. Työskentelen lasten, nuorten ja heidän perheiden parissa. Pidän työstäni ja koen saavani hyvää palkkaa. Käytännössä työ on keskustelua ja ohjaamista, vastaanotolla käy lapsia ja/tai heidän vanhempiaan. Tutkimuksia teen laidasta laitaan: oppimisvaikeuksien kartoittamista, kehitystason arvioita ja tunne-elämän arvioita. Jokunen aikuinenkin käy joskus kun lääkäri tarvitsee osviitaa kognition tasosta työkyvyn arvion tueksi. Olen töissä pienessä paikassa, joten siksi tehtävänkuva on hyvin laaja. Osallistun myös oppilas- ja opiskeluhuolto -ryhmiin ja näihin aihealueisiin liittyviin töihin. Yhteistyö on todella tiivistä muiden tahojen, kuten mt-palveluiden, koulun, sosiaalihuollon ja varhaiskasvatuksen kanssa.
Jaksan työssäni hyvin, sillä ympärilläni on todella ihania työkavereita. Koskaan minkään asian kanssa ei tarvitse jäädä yksin, vaikka työskentelenkin omassa ammattiroolissa ainona ko. organisaatiossa. Jaksan työtäni hyvin myös siksi, että olen läpi nuoren työurani saanut hyvin työnohjausta ja apua siihen, että pystyn erottamaan vapaa-ajan ja työajan toisistaan. Ymmärrän sekä järki- että tunnetasolla, että en pysty kaikkia auttamaan, varsinkin jos ihminen ei itse halua tulla autetuksi. Teen minkä voin ja loppuajan keskityn pääasiaan: vapaa-aikaan. Ja tässä se kaikkein tärkein: oma työ täytyy osata rajata ja osata sanoa ei. Psykologina tulee monesti vastaan tilanteita, joissa ammattiryhmämme harteille luodaan ja me itse luomme toiveita tehdä sitä, tätä ja tuota. Yksi mihin työssä on pakko oman jaksamisen kannalta oppia, on tunnistaa tilanteet joissa itsellä ei ole annettavaa.
Työ on minulle merkityksellinen ja tärkeä, mutta omalla kohdallani moni elämänarvojen painopiste on ainakin tällä hetkellä muissa asioissa. En esim. haaveile minkäänlaisesta erikoistumisesta, ainakaan vielä.
Kerron mielelläni lisää työstäni, olen opiskellut Joensuussa 2010-luvun alkupuolelta aina vuoteen 2016.
Kiitos tarinastasi! Kiva kuulla, että on mennyt hyvin. Kuinka usein käytännössä saat työohjausta ja ovatko ne esim. 45 min istuntoja kuin terapiassa? Saavatko kaikki psykologit työnohjausta ja ovatko ne työnantajan kustantamia?
”Psykologina tulee monesti vastaan tilanteita, joissa ammattiryhmämme harteille luodaan ja me itse luomme toiveita tehdä sitä, tätä ja tuota. Yksi mihin työssä on pakko oman jaksamisen kannalta oppia, on tunnistaa tilanteet joissa itsellä ei ole annettavaa.”
Pystyisitkö antamaan konkreettisia esimerkkejä millaisia nämä tilanteet ovat olleet? Onko eri asiantuntijoiden vastuualueita vaikea välillä määrittää ja sitten lisätöitä yritetään työntää sinulle? Tarkoitatko ilmauksella ”ei annettavaa”, että sinulla ei ole osaamista ja kokemusta ja lähetät siinä tapauksessa toisen asiantuntijan luo?
Työnohjaus on ymmärtääkseni ikävä kyllä hyvin paljon kiinni työnantajasta. Omalla kohdallani työnohjausta on ollut saatavilla koko ajan, erilaisissa muodoissa kulloisenkin tarpeen mukaan. Tällä hetkellä saan työnohjausta 1x/kk 1,5h kerrallaan. Varmaan enempäänkin olisi mahdollisuuksia, mutten ole kysynyt, koska koen tuon määrän riittäväksi.
Tuo että harteille asetetaan paljon kaikenlaista, vaikea antaa yksiselitteistä esimerkkiä. Monesti ne tilanteen syntyy myös omista odotuksista omaa toimintaa ja avun antamista kohtaan. Nyt kun miettii ehkä se on isoksi osaksi ollut oman työuran varrella sitä, että jollakin osapuolella oleva hätä on tarttunut itseen ja sitten siinä on vähän kaikki, esim. opettaja sekä psykologi etsinyt ratkaisua tilanteeseen siten, että tulee paine ratkaista tilanne. Tätä on tosi vaikea selittää näin kirjoittamalla auki. Kaikkinensa kyse on lopulta tunteista, joita tilanteessa herää sekä näiden tunteiden kanssa pärjäämisestä. Rauhallisuus on kaiken a ja o ka kuten jo taisin aiemmin kirjoittaa niin sen hyväksyminen, että kaikkia ei voi auttaa vaikka kuinka koittaa luoda hyvää suhdetta autettavaan. Sillä, että minulla ei ole jossain annettavaa tarkoittaa tilanteita, joissa asiakas ei joko sitoudu palveluun tai arvelen, että joku muu asiantuntija voisi olla osuvampi. Usein esim. ohjaan selkeästi arjessa näyttäytyvät pelkät kielelliset vaikeudet suoraan puheterapeutin arvioon. Tosin joskus näissä lopulta tulee kyseeseen sekä minun että puheterapeutin arvio.
Vastuualueet oli ehkä aluksi vaikeasti määriteltävissä, mutta ehkä nyt kun oon ollu samassa paikassa jo pidempään niin yhteistyötahot tuntee mun työtavat (ja arvelen että myös luottavat niihin) ja työn rajaaminen on paljon helpompaa kuin aiemmin.
Hah, täällä mä kirjottelen kesälomalta työkokemuksia vaikka juuri aiemmin tuolla kirjoitin, että vapaa-aika on mun elämän tärkein juttu. :D Noh, tämä on kyllä ollut tosi mielenkiintoinen ketju seurailla varsinkin tänä keväänä/kesänä.
Henkilökohtaista työnohjausta ei ainakaan Helsingissä (jossa työpaikkoihin riittää vastavalmistuneita tulijoita joka tapauksessa) monissa paikoissa ole tarjolla. Sen sijaan saattaa olla ryhmätyönohjausta kerran kuukaudessa tai kahdessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vipusesta näkee minkä ikäisiä opiskelijoita psykassa on. Joka vuosi kandiopiskelijoissa on päälle kolmikymppisiä ja useina vuosina esim 40v+ tai jopa 60v+.
Minun haaveeni on valmistuttuani muuttaa jonnekin pienemmälle paikkakunnalle. Olen koko ikäni asunut pääkaupunkiseudulla tai ulkomailla isoissa kaupungeissa. Lomailen usein maaseudulla. Haluaisin muuttaa maalle, koska rakastan luontoa ja minulla on eläinharrastuksia. En kaipaa mitään isosta kaupungista. En käy baareissa enkä harrasta kulttuuria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko ihan järjetön ajatuskin tehdä psykan kandi Suomessa ja maisteri ulkomailla? Haluan todennäköisesti pysyvästi ulkomaille, mutta en halua nyt lähteä opiskelemaan kandia Hollantiin (maisteriohjelmia taas on englanniksi saatavilla vaikka missä maassa) vaan sen tekisin mieluummin Suomessa.
Apua sul on ihan samat suunnitelmat ku mulla maata myöten, piti rupee miettii etten kai oo unissani postannu. Mitä kautta aattelit kandiin? ite avoin ja sitten kognitiivisen neurotieteen maisteriks hollannissa (jos saan kans matlabia opiskeltua, ei hajuukaan miten)
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka jäitte alle pisteen - parin päähän rajasta: muistuttaisin että jaksakaa käydä 13.7-15.7 alkaen näyttöpalveluissa katsomassa oma kokeenne, laskemassa pisteenne uudestaan ja pyytämällä kokeen mallivastaukset nähtäväksi. (täällä lisätietoa: https://www.helsinki.fi/fi/opiskelijaksi/yhteishaku/tietoa-valintakokei… )
Helsingin yliopisto toteuttaa näyttöpalvelun tänä vuonna etänä, ks. https://www.helsinki.fi/fi/opiskelijaksi/valintakokeiden-etanaytto-ja-k…
Ja kannattaa muistaa, että aina välillä ihmisiä toden totta pääsee oikaisun kautta sisään opiskelemaan, kun perusteet ovat riittävät. Tässä yksi onnekas esimerkki: https://yle.fi/uutiset/3-9075612
Aion itsekin tehdä oikaisun etiikan tehtävistä, kuten onneksi moni muukin hakija. Tähän voi myös pyytää halutessaan liitteeksi asiantuntijalausunnon.
Pitäkää ihmiset huolta oikeuksistanne!
Millaisen etikaan oikaisun ajattelit tehdä? Aiotko pyytää asiantuntijalausuntoa, ja jos, niin mistä? Mä olen varma, että etiikan voi erittäin vahvoin perusteluin kyseenalaistaa. Olen jotain moraalifilosofeja lueskellutkin. Siinä vaan jos tekee oikeasti hyvin perustellun, lähteisiin vetoavan vaatimuksen, voi mennä aika paljon aikaa ja resursseja, ts. ei välttämättä ole mahdollista itselle.
Toki ne pisteetkin on ihan hyvä tarkastaa, mutta pidän aika epätodennäköisenä, että niissä on sattunut kömmöhdyksiä. Se itse ns. oikean vastauksen kyseenalaistaminen lienee paras kärki, ja nimenomaan etiikkaosion. Tosin olen kyllä kovasti eri mieltä asioista ja tasoistakin, mutta se nyt oli pelkkä yksi lillukanvarsi koko fiaskokokeessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika monta varasijaa taas mentiin eteenpäin 👀
Vierailija kirjoitti:
Aika monta varasijaa taas mentiin eteenpäin 👀
Sit taitaa tulla! *tähän Fingerporin laukeava sulake*
Tampere vissiin julkaisi lisäpaikat tänään. Ei taida tosin missään näkyä, että miten jakautuivat ja tuleeko koevalintaan yhtään?
No menin ainakin Jyväskylästä 3 varasijaa eteenpäin, että sen verran ainakin!
Missä kiintiössä etenit, todistus vai ainereaali?
Turussa ensikertalaisten todistus eteni 1 ja kaikkien 2
Erot tulevat tutkimuksesta ja osittain sitä kautta kurssipainotuksissa. Omaa tutkimusta halutaan tietenkin jakaa eteenpäin.
Ihan muutamasta kurssista kuitenkin kyse.