Lue keskustelun säännöt.
Äitini määrittää naisen arvon sen perusteella...
23.06.2019 |
...onko nainen laiha vai lihava. Niin ärsyttävää. Olen vuosien varrella täysin kyllästynyt hänen juttuhinsa, joissa pointtina on se, kuka hänen tuntemistaan ihmisistä milloinkin on lihonut/laihtunut, kuka edes yrittää päästä kiloistaan eroon tai kuka on jo lakannut yrittämästä. Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Kommentit (104)
Vierailija kirjoitti:
Oma mummoni on tuollainen. Olin nuorena hyvinkin hoikka, mutta lihoin masennuksen myötä. Mummoni kiirehtii aina kommentoimaan, että olen rakas edelleen "vaikka oletkin noin läski".
Sano mummolle, että voi kun on ihanaa kun vielä kelpaat hänelle lapsen lapseksi, vaikka oletkin täysin arvoton ja pilalla ihmisenä. Että kiitos kiitos vaan kun kelpuutat tälläisen sian, emakon ja täysin oksettavan mätisäkin.
Ja pyytele oikein anteeksi kun häpäiset hänet olemalla niin vastenmielinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on samanlainen. Hänestä on tärkeää olla laihempi kuin muut ja etenkin tyttärensä. Jatkuvasti tuputtaa vanhemmitenkin syötävää silloin kun ollaan vierailemassa ja loukkaantuu verisesti jos ei kelpaa. Itse näykkii kuin lintu. Ja sitten tietenkin huomauttelee kiloista toisille.
Mulla liippaa läheltä.
Koko ikäni äitini on aina tilaisuuden tullut kertonut kuinka pieni olen. Enkä nyt ole mitään minikokoa, mutta vaatteissa yleensä xs.
Jos lähdemme yhdessä shoppailemaan niin myyjä ja koko kauppa varmasti kuulee äidiltäni että tarvitsen xs-koon tai 34. Äitini ystävät, tutut ja sukulaiset myös takuuvamasti tietävät vaatekokoni.
Äiti on itse normaalipainoinen 70-vuotias nainen eikä sukumme ole mitään tuhtia porukkaa, joten en ole sinällään mikään luonnonoikku vartaloltani. Monesti olen miettinyt että mitä tapahtuisikaan jos lihoisin vaikka 20kg. Olisinko jotenkin epäonnistunut ja huono ihminen äitini silmissä?
Ihminen on mielenvikainen, jos muiden paino on pakkomielle. Ja itsetuntovammainen, jos ei muu päässä liiku kuin omat kilot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että tätä tekee kaikki ennen vuotta 1970 syntyneet naiset. Minäkin olen menettänyt ihmisarvoni äitini silmissä koska olen lihava, johtuen masennuksesta ja lohtusyömisestä. Äiti ajattelee että kaikki lihavat ovat laiskoja hedonisteja. Ei pidä minuun edes yhteyttä enää. Samanlaisia tarinoita olen kuullut ystävieni äideistä.
Vanhankansan junttien mielestä nainen sai olla olemassa vain jos raatoi koko ajan toisten eteen, piilotti itsensä, nöyristeli, anteeksi pyyteli ja häivytti itsensä kokonaan.
Pahuutta ja hirvityksen kauhistusta oli jos nainen tai tyttö vain edes toisen ihmisen mielikuvituksessa ylpistyi tai luuli olevansa jotakin. Hirveää ja järkyttävää nou nouta oli myös jos nainen tai tyttö lepäsi ja oli hetken jouten. Ei ei ei. Jos halusi istua sohvalla, niin jalat ristissä ja kädessä piti olla joku käsityö.
Käsityötä ei saanut itselleen. Se piti aina tehdä toiselle.
No mitä luulette että tuollaisista handmade taleista tulee? Mikä on ainoa asia jota he voivat ruveta viihteenään tekemään?
Pahan puhuminen ja toistensa rääpiminen tietenkin.
Turvallinen kohde on nuorempi tyttö. Joku pienempi.
Ei miehiä vastaan voi alkaa hillumaan, koska turpasauna.
Helppo purkaa pahaolo alempaansa ja jatkaa kuviota.
Se on sitä rakenteellista sontaa, mitä ei muka meillä Suomessa ole.
Amen, juuri näin. Äitini juuri tätä ikäluokkaa ja elänyt näin. Yritän kehua kun itseään moittii epäonnistumisesta ennenkuin niin on edes tapahtunut. Varulta kuitenkin, ettei kukaan pääse ajattelemaan että luulee liikoja itsestään.
Olen yrittänyt kehua, sanoa että on ihan normaalia iloita jos onnistuu jossain ja on ihan normaalia suunnitella mukavia asioita vapaa-ajalle. Kaiken ei tarvitse olla työtä.
Minä moikka kehtaan olla eri mieltä, luulen liikoja ja siksi minut pitää aika ajoin pudottaa maanpinnalle ja mollata vähän.
Se jonka veli tekee kaiken paremmin ja kaikkea enemmän. (olen mm yhteydessä äitiini 2-3 kertaa vko, veli kerran kuukaudessa. Jos en soita, heti ihmetellään). Osaan nykyisin onneksi antaa mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos... Joskus kiva palstalla tuulettaa :)
Sellaisen ilmiön olen huomannut, että kun nämä vanhankansan alistetut naiset eivät pärjää minulle asiaväittelyssä, niin ovat ehkä alitajuisesti ottaneet käyttöön seuraavanlaisen mitätöimismenetelmän; jokaisesta vähäpätöisesta asiasta ollaan lähtökohtaisesti erimieltä.
Jos sanon että ulkona tulee, ja on ihanan raikasta, niin EI OLE KIVA kun tulee.
Jos sanon että tulee liikaa, niin sitten EI SE HAITTAA, hyvä on vaan kun tulee, että tapahtuu sitä ja tätä.
Jos ruoka on mielestäni ihan liian kuumaa, niin ei ole. Jos se on jäässä ja en haluaisi syödä, niin ei se mitään haittaa.
Mutta jos jollain miehellä on lautasellaan jotain pikkuisen väärin,niin heti hypätään ja anteeksi pyydellään. Minä voisi vaikka syödä pa sk aa ja olla hiljaa.
Jos sanon että kekkonen on kiva, niiin EI ole kun paha. Jos sanon että kekkonen on kalju niin sillä on tukka.
Nuo vastaväitteet tulevat sekunnin sadasosassa ja hyvin automaattisesti.
Se tuntuu pahalta, koska on toistuvaa ja samaa ei tapahdu poikien ja miesten kohdalla.
Vain minut pitää nujertaa ja jotenkin vaijentaa. Osoittaa minut tavalla tai toisella vääräksi.
Näinhän se menee. Kuin minun elämästäni tämäkin. Minulta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan, jotta sitten joko a) voi tehdä ihan päinvastoin, tai b) jos neuvo ei ollutkaan jonkun muun mielestä hyvä niin huonosta päätöksestä voi syyttää minua.
Nykyisin sanon yleensä vain, että itsellesi valitset, joten voit tehdä ihan niinkuin itse haluat. On muuten vaikeaa hänelle päättää täysin itse.
Viikonloppuna erehdyin pitkästä aikaa ottamaan kantaa, kun moneen kertaan kysyi. Hyllyn asennuksesta. Olin samaa mieltä että paikka jota ajatteli ei ollut hyvä. Muuten sitten kaikki antamani vaihtoehdot / neuvot ohitettiin ja se oma mielipide oli kuin olikin olemassa. (Silloin kun en ota kantaa, niin sitä mp:tä ei tunnu olevan vaan nimenomaan pitäisi minulta saada).
Turhauttavaa kun aina pitäisi olla tukemassa juuri hänen mielipidettä tai kinataan miksi en ota kantaa ja jos sitten otan, se jätetään täysin noteeraamatta. Eikä tätä todellakaan tapahdu mun veljen, eikä mun miehen kanssa. Jos haluan että jotain kuuntelisi, niin sanon asian miehelleni joka ottaa puheeksi äitini kanssa ja johan on eri ääni kellossa. Mies kyllä puolustaa minua ja sanoo anopilleen että kyllä x on asiasta puhunut, kun äitini väittää ettei ole koskaan kuullutkaan.
Paperiasioissa (veroilmoitus jne.) on ihan onneton, kyseenalaistaa kuitenkin kaikki mitä sanon. Siihen selittämiseen menee niin tolkuttomasti aikaa etten voi käsittää. Sitten yks kaks olikin ihan sama saako koko kotitalousvähennystä vai ei vaikka ensin hirmu hätä. Helpointa olisi jos voisin suoraan itse tehdä ne, mutta mulla ei ole luottoa siihen. On ylpeä kun hoitaa asiat itse (juoksuttaa mua), veljelläni on toki tiliin käyttöoikeus, mutta hän ei suostu paperihommia tekemään. Mulle taas ei voi käyttöoikeutta antaa, veli on parempi kun on niin tarkka raha-asioissa. (Siitäkin huolimatta että työssäni hoidan ison yrityksen rahaliikennettä, enkä tosiaan voi sooloilla.)
Näillä eväillä mennään, iän lisääntyessä tilanne tuntuu huonontuvan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä ihminen on niin mieltynyt kaikkeen miltä näyttää päälle päin. Olkoon se sitten ihmisen ulkomuoto, vaatteet, koti, auto jne.
Tästä tulee mieleen se 70-luvulla syntyneiden äidit -ketju. Jotain vikaa on suurissa ikäluokissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuunteliko joku metti forsselin podcastia? Samat asenteet (=naisen arvo on hänen ulkonäkönsä) elävät edelleen. Turha syyttää vaan vanhempia naisia...
Vierailija kirjoitti:
Omakin äitini on ihan samanlainen. Arvostelee toki miehiäkin, varsinkin nuoria lihavia miehiä (”tuokaan se ei varmaan muuta tee kuin istuu neljän seinän sisällä pelikoneen ääressä mätänemässä” jne.), mutta varsinkaan naisilla äitini ei näytä kokevan olevan muuta arvoa kuin ulkonäkö.
Äitini on ollut laiha koko ikänsä, mutta varsinkin nyt kuuttakymppiä lähestyvänä ”ylläpitää” painoaan syömällä korkeintaan pari leipäpalaa ja jugurtin koko päivänä... Niin, ja kahvia tietty, litrakaupalla. En edes muista milloin olisin nähnyt hänen syövän ns. kokonaisen aterian.
Äitini on myös suuri reality-sarjojen ystävä, koska niissä pääsee arvostelemaan ihan oikeita ihmisiä omalta kotisohvalta käsin – mutta mikäli TV:stä ei tule tarpeeksi läskejä, aina voi mulkoilla ikkunasta läheisessä leikkipuistossa olevia äitejä...On kyllä jonkinlaista ”jumalallista oikeutta”, että äitini nykyinen miesystävä on lyhyt, kalju – ja uskomattoman lihava.
Äitisi kuullostaa oikein viehättävältä naiselta. Toki voi arvostellakin, koska itse on pysynyt ikänsä hoikkana.
Ja luuletkos ettei lihavat arvostele hoikempia?! Varsinkin nuorehkot-keksi-ikäiset lihavat naiset ovat äärettömän kateellisia hoikemmille . Saa kuulla olevansa milloin luuviulu, milloin nälkäkurki, ja " mitä se tuokin kuilottaa", sekä vielä näille lihatiinuille pitäisi selittää miksi en ota pullaa kahvilla ! Silloin kysyn "miksi sinä otat pullan ?". Jopa loukkaanutaan ja alkaa naama punoittaa. Vaikka esittää vain yhtä tyhmän kysymyksen itselleen takaisin!!!
Että huomatava ylipaino heidän mielestään oikeutta a arvostelemaan hoikempia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti ja sisko on ylipainoisia. Eivät arvostele lihavia, mutta luulevat esimerkiksi minun arvostelevan heidän painoaan. Siis keksivät syitä loukkaantua aina, siis kyse muustakin kuin painosta. En koskaan kelvannut äidilleni, koska olin lapsena laiha. Luonnekin ihan erilainen, sekään ei kelvannut. Itse en ole koskaan kenenkään ulkonäköä arvostellut (toki joskus mielessäni, mutta harvoin) ja olenpa seurustellutkin lihavien miesten kanssa, mutta he eivät sitä tajua.
Itse olen huomannut juuri vanhempien naisien kiinnostuksen toisten painoon. Samoin monet miehet ovat yleensä kovia arvostelemaan naisten painoa. Mutta sehän siis ei ilmeisesti haittaa. Hassua on, että äitini ja siskoni ovat huomattavasti pinnallisempia kuin minä ja arvostelevat miesten ulkonäköä, ihan niinkuin vastaavasti ällöt miehet tekevät naisten kohdalla. Jotenkin limaista.
Vierailija kirjoitti:
Mulla liippaa läheltä.
Koko ikäni äitini on aina tilaisuuden tullut kertonut kuinka pieni olen. Enkä nyt ole mitään minikokoa, mutta vaatteissa yleensä xs.
Jos lähdemme yhdessä shoppailemaan niin myyjä ja koko kauppa varmasti kuulee äidiltäni että tarvitsen xs-koon tai 34. Äitini ystävät, tutut ja sukulaiset myös takuuvamasti tietävät vaatekokoni.
Äiti on itse normaalipainoinen 70-vuotias nainen eikä sukumme ole mitään tuhtia porukkaa, joten en ole sinällään mikään luonnonoikku vartaloltani. Monesti olen miettinyt että mitä tapahtuisikaan jos lihoisin vaikka 20kg. Olisinko jotenkin epäonnistunut ja huono ihminen äitini silmissä?
Haa, tämä herätti jo unohtuneita muistoja! Olin tyttönä ja oikeastaan kolmikymppiseksi asti tosi hoikka, 170 cm ja n. 50 kg. Tämä oli äidilleni ylpeilyn aihe. Juuri tuo sama ”pienuus”.
Ylioppilaslahjaksi sain pienet kultaiset korvikset, koska äitini mukaan pienelle ihmiselle ei voi laittaa isoja koruja. Tätä hän oli kultasepänliikkeessäkin taivastellut, kuulemma. Oma tyylini oli silloin ja on edelleen rokahtava, käytin kyllä äitinikin nähden mitä erikoisimpia korviksia.
Ja nainen oli sitä parempi mitä pienempi kengännumero oli. Äitini (nyt yli 70 v.) on koko elämänsä käyttänyt numeroa liian pieniä kenkiä, ja nyt kärsii hirveistä vaivasenluista.
Sama käden kokoon. Pieni käsi on vieläkin äidille ylpeyden aihe. Hän muistaa ulkoa ne (miehen puolen) naissukulaiset, joilla on häntä isommat kädet.
Mikähän juttu tämä on? Pitikö joskus naisen olla mahdollisimman pieni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan kun nuorena 16-vuotiaana 164cm/50kg silloisen poikaystävän äiti ja tämän mummo molemmat pitivät tärkeänä kertoa minulle kuinka olivat nuorena paljon kauheimpia kuin minä. Ihmettelin tätä kovasti, koska en ole koskaan tuntenut ylemmyyttä hoikkuudestani. Ilmeisesti jotkut näkevät hoikkuuden jonain paremman ihmisen ominaisuutena. Itse pidän muiden painoa kyttääviä juntteina. Toki vakava ylipaino ja alipaino ovat vakavia asioita, joille pitäisi yhteiskunnan tasolla tehdä jotain. Yksittäiselle henkilölle tämän painosta kommentointi on epäkohteliasta.
Korjaan! Ei kauheampia vaan laihempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että tätä tekee kaikki ennen vuotta 1970 syntyneet naiset. Minäkin olen menettänyt ihmisarvoni äitini silmissä koska olen lihava, johtuen masennuksesta ja lohtusyömisestä. Äiti ajattelee että kaikki lihavat ovat laiskoja hedonisteja. Ei pidä minuun edes yhteyttä enää. Samanlaisia tarinoita olen kuullut ystävieni äideistä.
Vanhankansan junttien mielestä nainen sai olla olemassa vain jos raatoi koko ajan toisten eteen, piilotti itsensä, nöyristeli, anteeksi pyyteli ja häivytti itsensä kokonaan.
Pahuutta ja hirvityksen kauhistusta oli jos nainen tai tyttö vain edes toisen ihmisen mielikuvituksessa ylpistyi tai luuli olevansa jotakin. Hirveää ja järkyttävää nou nouta oli myös jos nainen tai tyttö lepäsi ja oli hetken jouten. Ei ei ei. Jos halusi istua sohvalla, niin jalat ristissä ja kädessä piti olla joku käsityö.
Käsityötä ei saanut itselleen. Se piti aina tehdä toiselle.
No mitä luulette että tuollaisista handmade taleista tulee? Mikä on ainoa asia jota he voivat ruveta viihteenään tekemään?
Pahan puhuminen ja toistensa rääpiminen tietenkin.
Turvallinen kohde on nuorempi tyttö. Joku pienempi.
Ei miehiä vastaan voi alkaa hillumaan, koska turpasauna.
Helppo purkaa pahaolo alempaansa ja jatkaa kuviota.
Se on sitä rakenteellista sontaa, mitä ei muka meillä Suomessa ole.
Amen, juuri näin. Äitini juuri tätä ikäluokkaa ja elänyt näin. Yritän kehua kun itseään moittii epäonnistumisesta ennenkuin niin on edes tapahtunut. Varulta kuitenkin, ettei kukaan pääse ajattelemaan että luulee liikoja itsestään.
Olen yrittänyt kehua, sanoa että on ihan normaalia iloita jos onnistuu jossain ja on ihan normaalia suunnitella mukavia asioita vapaa-ajalle. Kaiken ei tarvitse olla työtä.
Minä moikka kehtaan olla eri mieltä, luulen liikoja ja siksi minut pitää aika ajoin pudottaa maanpinnalle ja mollata vähän.
Se jonka veli tekee kaiken paremmin ja kaikkea enemmän. (olen mm yhteydessä äitiini 2-3 kertaa vko, veli kerran kuukaudessa. Jos en soita, heti ihmetellään). Osaan nykyisin onneksi antaa mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos... Joskus kiva palstalla tuulettaa :)
Sellaisen ilmiön olen huomannut, että kun nämä vanhankansan alistetut naiset eivät pärjää minulle asiaväittelyssä, niin ovat ehkä alitajuisesti ottaneet käyttöön seuraavanlaisen mitätöimismenetelmän; jokaisesta vähäpätöisesta asiasta ollaan lähtökohtaisesti erimieltä.
Jos sanon että ulkona tulee, ja on ihanan raikasta, niin EI OLE KIVA kun tulee.
Jos sanon että tulee liikaa, niin sitten EI SE HAITTAA, hyvä on vaan kun tulee, että tapahtuu sitä ja tätä.
Jos ruoka on mielestäni ihan liian kuumaa, niin ei ole. Jos se on jäässä ja en haluaisi syödä, niin ei se mitään haittaa.
Mutta jos jollain miehellä on lautasellaan jotain pikkuisen väärin,niin heti hypätään ja anteeksi pyydellään. Minä voisi vaikka syödä pa sk aa ja olla hiljaa.
Jos sanon että kekkonen on kiva, niiin EI ole kun paha. Jos sanon että kekkonen on kalju niin sillä on tukka.
Nuo vastaväitteet tulevat sekunnin sadasosassa ja hyvin automaattisesti.
Se tuntuu pahalta, koska on toistuvaa ja samaa ei tapahdu poikien ja miesten kohdalla.
Vain minut pitää nujertaa ja jotenkin vaijentaa. Osoittaa minut tavalla tai toisella vääräksi.
Näinhän se menee. Kuin minun elämästäni tämäkin. Minulta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan, jotta sitten joko a) voi tehdä ihan päinvastoin, tai b) jos neuvo ei ollutkaan jonkun muun mielestä hyvä niin huonosta päätöksestä voi syyttää minua.
Nykyisin sanon yleensä vain, että itsellesi valitset, joten voit tehdä ihan niinkuin itse haluat. On muuten vaikeaa hänelle päättää täysin itse.
Viikonloppuna erehdyin pitkästä aikaa ottamaan kantaa, kun moneen kertaan kysyi. Hyllyn asennuksesta. Olin samaa mieltä että paikka jota ajatteli ei ollut hyvä. Muuten sitten kaikki antamani vaihtoehdot / neuvot ohitettiin ja se oma mielipide oli kuin olikin olemassa. (Silloin kun en ota kantaa, niin sitä mp:tä ei tunnu olevan vaan nimenomaan pitäisi minulta saada).
Turhauttavaa kun aina pitäisi olla tukemassa juuri hänen mielipidettä tai kinataan miksi en ota kantaa ja jos sitten otan, se jätetään täysin noteeraamatta. Eikä tätä todellakaan tapahdu mun veljen, eikä mun miehen kanssa. Jos haluan että jotain kuuntelisi, niin sanon asian miehelleni joka ottaa puheeksi äitini kanssa ja johan on eri ääni kellossa. Mies kyllä puolustaa minua ja sanoo anopilleen että kyllä x on asiasta puhunut, kun äitini väittää ettei ole koskaan kuullutkaan.
Paperiasioissa (veroilmoitus jne.) on ihan onneton, kyseenalaistaa kuitenkin kaikki mitä sanon. Siihen selittämiseen menee niin tolkuttomasti aikaa etten voi käsittää. Sitten yks kaks olikin ihan sama saako koko kotitalousvähennystä vai ei vaikka ensin hirmu hätä. Helpointa olisi jos voisin suoraan itse tehdä ne, mutta mulla ei ole luottoa siihen. On ylpeä kun hoitaa asiat itse (juoksuttaa mua), veljelläni on toki tiliin käyttöoikeus, mutta hän ei suostu paperihommia tekemään. Mulle taas ei voi käyttöoikeutta antaa, veli on parempi kun on niin tarkka raha-asioissa. (Siitäkin huolimatta että työssäni hoidan ison yrityksen rahaliikennettä, enkä tosiaan voi sooloilla.)
Näillä eväillä mennään, iän lisääntyessä tilanne tuntuu huonontuvan.
Niin ihan selviä vain mies voi osata juttuja (eli sellaisia toimintoja joissa tarvitaan kivekset tai penis) ovat kaikki mitä tehdään tietokoneella, kaikki missä on numeroita, kaikki missä on töpseli tai lähtee kova ääni. Jos vempele on kuitenkin keittiössä käytettävä voi sen käynnistää ilman penistä.
Porakone ja mummovatkain ovat eri asoita. Vaikka osaisit käyttää mummovatkainta, niin porakone ei onnistu.
Auto on tosi vaikea kapine ja vain 70 luvulla ajokorttinsa saanut monta vuotta harjoitellut vanhempi nainen voi osata kiroillen ja ähkien sitä rakkinetta hallita. Nuori tyttö ei osaa mitenkään.
Edes lämpöä ei saa laittaa pienemmälle tai radion kanavia etsiä, koska..Älä koske ettei mene sekaisin, antaa pojan/miehen sitten laittaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi toisia ihmisiä pitää arvostella? Minun mielestäni se on sivistymätöntä ja heikkoutta. en hyväksy painon vuoksi arvostelua sen kummemmin kuin minkään muunkaan syyn. Antakaa ihmisten elää, tai vaikka kuolla, sellaisina kuin itse haluavat.
Sori nyt kaikki hyvät ja täydelliset ihmiset, täällä yksi, joka rakastaa arvostella ihmisiä ja jopa uskaltaa myöntää sen ääneen. En ole sitä mieltä, että ihmisen lihavuus määrittää hänen koko itseisarvonsa, mutta sorrun kyllä arvosteluun tämän tästä. Elämän pieniä iloja. Eikä maksa mitään. Osaan kyllä olla sopivasti "vieraskorea" ulospäin tarvittaessa, mutta ajatukset ovatkin sitten ihan jotain muuta.
Ja rohkenen väittää, että en ole ainoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi toisia ihmisiä pitää arvostella? Minun mielestäni se on sivistymätöntä ja heikkoutta. en hyväksy painon vuoksi arvostelua sen kummemmin kuin minkään muunkaan syyn. Antakaa ihmisten elää, tai vaikka kuolla, sellaisina kuin itse haluavat.
Sori nyt kaikki hyvät ja täydelliset ihmiset, täällä yksi, joka rakastaa arvostella ihmisiä ja jopa uskaltaa myöntää sen ääneen. En ole sitä mieltä, että ihmisen lihavuus määrittää hänen koko itseisarvonsa, mutta sorrun kyllä arvosteluun tämän tästä. Elämän pieniä iloja. Eikä maksa mitään. Osaan kyllä olla sopivasti "vieraskorea" ulospäin tarvittaessa, mutta ajatukset ovatkin sitten ihan jotain muuta.
Ja rohkenen väittää, että en ole ainoa.
Minäkin olen sen verran vieraskorea etten sano mitä oikeasti ajattelen. En koe tarpeelliseksi kertoa ihmisille, että pidän eläimiä heitä parempina ja mukavempina olentoina.
Anoppini huomauttelee minulle jatkuvasti siitä,että :" ...miehet haluavat naisen,jolla on lihaa luiden ympärillä. Eivät mitään ruipeloa." Hän on verevä,rehevä ja reippaasti ylipainoinen. Minulla bmi on 22, eli en ihan ruipelo,vaan hoikka.
Että joskus näinkin päin. Onnekseni hänen poikansa sentää huoli minut eikä ole äitinsä kanssa samaa mieltä siitä,että olisin ruipelo naiseksi.
Jotain ne ovat vaille jääneet, joilla on tarve muita koko ajan arvostella. Kehumisen kulttuuri on ohutta ja moni haukkuu omia lapsiaan. Miettikääs kerrankin, miten te puhutte omista lapsistanne näiden kuullen ja kuulematta. Itsestä löytyy usein se, mitä muissa inhoaa.
Ruipelo? kirjoitti:
Anoppini huomauttelee minulle jatkuvasti siitä,että :" ...miehet haluavat naisen,jolla on lihaa luiden ympärillä. Eivät mitään ruipeloa." Hän on verevä,rehevä ja reippaasti ylipainoinen. Minulla bmi on 22, eli en ihan ruipelo,vaan hoikka.
Että joskus näinkin päin. Onnekseni hänen poikansa sentää huoli minut eikä ole äitinsä kanssa samaa mieltä siitä,että olisin ruipelo naiseksi.
Anoppisi siis vihjaa, ettei hänen poikansa ole mies.
Mitäs jos sanot tämän joskus ääneen.
Sellaisen ilmiön olen huomannut, että kun nämä vanhankansan alistetut naiset eivät pärjää minulle asiaväittelyssä, niin ovat ehkä alitajuisesti ottaneet käyttöön seuraavanlaisen mitätöimismenetelmän; jokaisesta vähäpätöisesta asiasta ollaan lähtökohtaisesti erimieltä.
Jos sanon että ulkona tulee, ja on ihanan raikasta, niin EI OLE KIVA kun tulee.
Jos sanon että tulee liikaa, niin sitten EI SE HAITTAA, hyvä on vaan kun tulee, että tapahtuu sitä ja tätä.
Jos ruoka on mielestäni ihan liian kuumaa, niin ei ole. Jos se on jäässä ja en haluaisi syödä, niin ei se mitään haittaa.
Mutta jos jollain miehellä on lautasellaan jotain pikkuisen väärin,niin heti hypätään ja anteeksi pyydellään. Minä voisi vaikka syödä pa sk aa ja olla hiljaa.
Jos sanon että kekkonen on kiva, niiin EI ole kun paha. Jos sanon että kekkonen on kalju niin sillä on tukka.
Nuo vastaväitteet tulevat sekunnin sadasosassa ja hyvin automaattisesti.
Se tuntuu pahalta, koska on toistuvaa ja samaa ei tapahdu poikien ja miesten kohdalla.
Vain minut pitää nujertaa ja jotenkin vaijentaa. Osoittaa minut tavalla tai toisella vääräksi.