Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
MIstä johtuu, että omat vanhemmat voi olla ilkeitä lapsilleen ja lapsenlapsille?
22.06.2019 |
Nuorempana joskus katsoin kateellisena ystävieni vanhempia, jotka oli kannustavia ja rakastivat lapsiaan ehdoitta. Nyt kun minulla on omia lapsi, niin pyrin siihen, että olisin sellainen vanhempi omille lapsilleni.
Käsityskykyni ei riitä ymmärtämään omia vanhempiani. Miksi he haluavat olla niin ilkeitä minua ja lapsenlapsiaan kohtaan. Äitini arvostelee valintojani ja kotiani, eikä ymmärrä, että minulla on erilainen maku kuin hänellä. Pidän vanhoista taloista, mutta hänen mielestään pitäisi olla ihan uusi omakotitalo, että on ihmisenä hyväksyttävä. Samoin auton pitäisi olla täysin uusi.
Isäni osaa olla todella ilkeä ja arvostelee tapaani kasvattaa lapsia.
Isäni on joskus myös todella törkeä miestäni kohtaan.
Itkisin, jos jaksaisin. Tai ei tee mieli edes itkeä mokomien vuoksi. Olo on van tyhjä ja niin pettynyt.
Ja noitako minun pitäisi sitten hoitaa kun tulevat vanhaksi?
Taidan vain jättää mätänemään vanhainkotiin.
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Häiriintyneet vanhemmat tekee noin. Mulla on isä, joka ei ole lainkaan noin "paha" kuin aiemmat ovat kuvanneet vanhempiaan, mutta hänellä on tapana yrittää aina vetää matto jalkojen alta kun on oikein iloinen jostain, esimerkiksi osoitella uuden asunnon (keksimiään) vikoja tai valmistumisjuhlissani tokaisi "en olisi uskonut että x:llä (minulla) on näin paljon ystäviä!". Mun arvio on, että hänellä on joku itsetunto-ongelma, hän haluaa aina itse olla valokeilassa eikä kestä sitä, että jollain muulla on jotain hyvää, ei edes omilla lapsillaan.
Olen minimoinut kontaktin koska on alkanut epäsuorasti tehdä tuota lapsilleni, ja sitäpaitsi hän on uuvuttavaa seuraa, puhuu monologinomaisesti omasta itsestään. No nyt hän toki valittaa kaikille siitä ettei koskaan näe minua ja lapsiani. Huoh.
Oletko sanonut hänelle asiasta kertaakaan niin että viesti menee varmasti perille?
En, koska olen herännyt tajuamaan asian vasta oikeastaan viime vuoden aikana. Koko ikäni olen pitänyt huolta meidän suhteesta, järjestänyt hänelle juhlia ym. ja kestänyt ilkeilyä, itsekeskeisyyttä (hän voi kirjaimellisesti puhua 2 tuntia itsestään, ignoroida lapsenlapset täysin ja ovenraosta lähtiessään kysyä pikaisesti mitä teille kuuluu) ja muista ihmisistä (mm äidistäni, ovat eronneet) pahan puhumista selän takana, ja viime aikoina passiivis-aggressiivista syyllistämistä siitä että häntä ei enää kutsuta kylään. Lopulta olin aivan uupunut ja ahdistunut, sain myös tässä välissä vauvan, ja halusin keskittää voimavarat häneen ja muijin lapsiini, joten koin parhaaksi itseni kannalta rajata kanssakäymistä. Vedän nyt vähän henkeä ja mietin miten voisin ottaa asian esille vai pidänkö vaan etäisyyttä. Koen myös että ei ole minun tehtäväni kasvattaa 70-vuotiasta miestä.
(Sorry hijack, minun tilanteeni ei tosiaan ole läheskään niin paha kuin monien muiden, onpaham vaan nyt minulle pinnalla).
Musta sä toimit silti väärin. Kyllä ihmisen täytyy saada kuulla syy suoraan, jos toinen tuollaista hautoo mielessään. Kyse ei ole tietenkään mistään kasvatuksesta. Taidat olla aikamoinen pelkuri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun päähäni ei vain mahdu, että MITEN vanhemmat voi olla niin ilkeitä omia lapsia ja lapsenlapsia kohtaan.
Kun katson omia lapsiani, niin en voisi mitenkään olla heille ilkeä.
Huomaan, jos joudun kieltämään lapsiltani jotain ja asettamaan rajoja, niin äitini kasvoille tulee tyytyväinen ilme. Itse häpeän, jos menetän kontrollini lasteni kanssa ja olen surullinen jos niin käy. Esim. huudan tai komennan äänekkäämmin. Huomaan käyttäytyväni kohtuuttomasti lapsiani kohtaan ja pyydän anteeksi.
Mutta äitini kasvoille tulee ilkeä ilme "siinäpä saivat"-ilme. Ihan niin kuin olisi tyytyväinen sadistisesti siitä, että huudan lapsilleni.
Tätäkään en ymmärrä, koska isovanhempienhan tulisi olla niitä ihania mummoja lapsenlapsilleen, jotka rakastavat lapsenlapsia ja antavat niille kaiken periksi. Siis en osaa selittää tätä.
Mieheni vanhemmat rakastavat lapsenlapsiaan ja antaisivat näiden tehdä kaiken. Ja ovat turvallinen ihana syli, jonne mennä silloin, jos äiti tai isä ovat vihaisia.
Tämä on johtanut siihen, että äitini luona en komenna lapsiani ollenkaan, koska silloin myös oma äitini osallistuu siihen komenteluun täysin rinnoin. :/
Etkö voisi sanoa äidillesi, että suu tukkoon, sinulla ei ole mitään asiaa sekaantua tähän? Jos siis äidin luona käyntejä ei voi vähentää tai lopettaa kokonaan. Itse kallistuisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja keskittäisi energiani toisiin isovanhempiin.
Jos ollaan äidin luona, jossa kurittomat lapset riehuu, niin totta kai tällä mummolla on oikeus puuttua siihen mitä kodissaan tapahtuu.
Ap ei todennäköisesti tee mitään muuta ku surkuttelee lasten puolesta.
Kyse ei todellakaan eddes ole kurittomista lapsista. Lapsellani on käyttäytymisestä 9 ja saa hyvää palautetta aina opettajilta. :/ Sepä siinä onkin, kun on ihan nätisti käyttäytyviä lapsia, jotka tekee joskus mokia, niin kuin lapset joskus tekee
Mulle toitotettiin aina että minusta odotettiin poikaa. Muistan jossain kylässä ollessa kun taas tätä asiaa selvitettiin muille, kyläpaikan isäntäväen hämilliset ilmeet.
Ilkeyttä oli.
Minulla on aikuiset lapset, mutta vieläkin äitini haluaa naureskella joillekin valinnoilleni ja mielellään nolaa edelleen minua sukulaisilleen ja tutuilleen.
Kun hän soittaa, minulla kestää aina pari päivää saada itseni takaisin kasaan, koska hän niin mielellään ilkeilee ja minun on varottava etten anna aiheita hänelle.
Alue: Aihe vapaa
Niin minäkin. Kateellinen ja katkera.
Pahimpina päivinä itken, että miten hitossa tämä on voinut mennä näin, ja katkerana huudan tyynyyn (oikeasti) että en tule saamaan edes perintöä, ei edes rahallista korvausta kivuista ja elämänpituisista säryistä.
Sitä ei oikein voi sanoin kuvailla millaista on, kun vanhemmat ovat elossa mutta mitään yhteyttä ei ole. Sukua ei ole kuin paperilla. En näe koskaan ketään "omia ihmisiäni", ainoastaan miehen sukua. Olo on tosi irrallinen, mihinkään kuulumaton.
Ei ap