Lue keskustelun säännöt.
Riittääkö ihan hyvä (parisuhde)?
13.06.2019 |
Niin, no siinäpä se. Onko ihan hyvä, turvallinen parisuhde riittävä, vai tyytymistä? Myönnän olevani hukassa asian kanssa, koska minulla ei ole ollut elämässäni normaalin parisuhteen mallia, ja olen ollut ihan vääränlaisissa suhteissa. Nyt olen seurustellut muutaman vuoden ja meillä on kyllä hyvä parisuhde. Teemme paljon asioita yhdessä emmekä koskaan riitele. Tämänhän periaatteessa pitäisi olla kaikki mitä tarvitsen, koska minulla on turvallinen ja kotoisa olo jne. Mutta miksi sitten haihattelen? Onko edes olemassa sellaista parisuhdetta jossa olisi intohimoa vielä vuosien jälkeenkin, ja toinen tuntuisi mielenkiintoiselta ihmiseltä? Mua ärsyttää edes kirjoittaa tämmöstä, koska tajuan että en edes ansaitse miehen rakkautta kun ajattelen näin hänen selkänsä takana.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Olin pitkässä parisuhteessa, joka oli ihan hyvä ja tyydyttävä, mutta se intohimo puuttui. Ilmeisesti miestäkin tämä intohimon puuttuminen rasitti, sillä hän kävi vieraissa ja jäi kiinni. Erohan siitä tuli.
Sittemmin olen todennut, että se isompi himonkipinä pitää olla miehen ja naisen välillä, joka toimii seksin ja parisuhteen liimana. Muutoin suhde muuttuu liian nopeasti pelkäksi kaveruudeksi ja seksikaan ei silloin kiinnosta.
Itse en pysty kuvittelemaan tilannetta, että minulla säilyisi valtava intohimo vuodesta toiseen kehenkään mieheen. En taida olla sellainen intohimoinen nainen ylipäätään. Toisaalta myös kaikki romanttinen vain alkaa naurattaa. Ehkä olen nainen, jolle ei olemassa kuin kaksi vaihtoehtoa: riittävän hyvä parisuhde tai ei parisuhdetta ollenkaan. Valitsin jälkimmäisen, koska välillä meillä on hetkemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suhteessa pitää olla intohimoa. Sen olen oppinut kun olen viritellyt hyvien tyyppien kanssa suhdetta mutta tuntematta mitään väristyksiä. Sitten on sellaisia intohimoisia suhteita ollut jotka päättynyt ja jäänyt oikein ihon alle. En enää ikinä tuhlaa aikaani intohimottomaan suhteeseen vaikka se tarkoittaisi etten ikinä tulisi enää olemaan suhteessa. Sama kuin söisi maustamatonta ruokaa. Se kyllä tyydyttää nälän mutta jos tietää mitä on kunnon maustettu ruoka niin mielummin söisi sitä ja tuntisi kaikilla aisteilla sen.
Erosin vuosia sitten 7 vuotta kestäneestä parisuhteesta, jossa ei paperilla ollut mitään vikaa. Ei riitoja, päihteiden väärinkäyttöä, pettämistä, luottamuspulaa, jne. Suhde oli ihan hyvä.
Mutta jotain kuitenkin puuttui. Suhde alkoi kun olimme varsin nuoria (minä 17 ja hän 21) ja on sanomattakin selvää, että nimenomaan siinä 18-25 ikävuosien aikana ihminen muuttuu ja kasvaa ehkä kaikkein eniten, kun pääsee kokeilemaan siipiään ekaa kertaa ja etsimään itseään kunnolla itsenäisesti. Me kasvoimme pikkuhiljaa, vuosien saatossa, päinvastaisiin suuntiin. Lopussa havahduimme siihen, ettei meillä oikeastaan ollut mitään yhteistä niissä asioissa, mitkä ovat oikeasti tärkeitä. Kyllä, tykkäsimme samasta musiikista ja meillä oli samanlainen sarja/leffamaku, ja kaikkea muuta pinnallista, mutta sitten kun mietin tulevaisuuden suunnitelmia ja haaveita, tai elämän prioriteetteja ja arvoja, niin emme enää ajatelleet samalla tavalla saatika nähneet maailmaa samoin silmin.
Samoin suhteesta oli jo vuosia puuttunut intohimo, seksiäkään meillä ei enää loppua kohden ollut melkein ollenkaan eikä toista kohtaan enää tuntenut oikein mitään halua tai kiihkoa. Meistä oli tullut ystäviä, kämppäkavereita. Luotimme toisiimme sataprosenttisesti, elimme yhdessä hyvää ja vakaata arkea, meillä oli hauskaa, mutta se ei riittänyt enää.
Pitkään en uskaltanut edes ajatustasolla miettiä eron mahdollisuutta, koska siinä vaiheessa kun on koko aikuisikänsä elänyt toisen rinnalla ja tottunut siihen ettei ole koskaan yksin maailmassa ja on aina joku jonka kanssa olla lähekkäin ja purkaa sydäntä ja huolia, ajatus sen kaiken loppumisesta oli pelottava ja ahdistava. Mutta kuitenkin se kummitteli siellä mielen perukoilla aina, ja vaikka siinä kesti kaksi vuotta ensimmäisestä eroharkinnasta lopulliseen eroamiseen, niin lopulta oli myönnettävä itselleni että en tulisi olemaan onnellinen, jos koko loppuelämäni menisi tällaisessa "ihan hyvässä" suhteessa.
Eron jälkeinen vuosi oli yksi elämäni vaikeimmista ja moneen otteeseen tuli kaduttua ja mietittyä että mitä olen oikein mennyt tekemään. Mutta silti ero oli loppujenlopuksi koko elämäni paras päätös. Vajaat 2 vuotta myöhemmin tapasin elämäni rakkauden, sielunkumppanini, ihmisen johon minulla on niin syvä henkinen yhteys etten ole koskaan ennen kokenut mitään tällaista, en läheskään. Puistattaa ajatellakin mistä kaikesta olisin jäänyt paitsi, jos olisin jäänyt siihen "ihan hyvään" suhteeseen. Nyt olemme olleet uuden miehen kanssa yhdessä viisi vuotta ja elämme täyttä unelmaa edelleen, niin että välillä pitää ihan oikeasti pysähtyä miettimään että miten onkaan mahdollista että kaikki on näin pirun täydellistä?? Ja seksiä, helvetin hyvää sellaista, on meillä näin viisi vuotta myöhemminkin edelleen joka päivä ;)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä parisuhdetta voi yrittää rakentaa paremmaksi. Eikö mies suostu lähtemään mukaan?
Meidän suhteessa ei varsinaisesti ole mitään vikaa, niin en tiedä itsekään miten sitä voisi rakentaa paremmaksi. Sitähän mä tässä mietinkin, että saanko mä olla tyytymätön kun kaikki on oikeasti hyvin. Meiltä vaan puuttuu jotain, intohimoa? Mä haluaisin tuntea itseni halutuksi. Mutta tiedostan että intohimo ei kanna pitkälle, mutta voiko pitkässä suhteessa sellaisen kuitenkin säilyttää? Ei meillä kyllä tarkemmin ajateltuna sellaista ehkä ollut alun alkaenkaan.
No jos ei ollut alun alkaenkaan niin sittenhän te ootte enempi kuitenkin kaveripohjalla liikenteessä. Oletko sä kiinnostunut sun miehestäsi ja sen mielen liikkeistä? Mitä te teette yhdessä? Minusta sen alun jälkeen esim seksi vois olla hyvä yhteinen nimittäjä - aina se jotenkin vaan tuntuu kivalta vaikka ei nyt mitään ihmeellisiä keksisikään. Toista pitää haluta koskea ja halata ihan arjessakin, että se on kivaa vaikka olisikin tiistai-aamu.
Pitää tykätä ihmisestä, haluta olla sen kanssa, sit pitää tykätä siitä että arki nyt on arkea ja juuri nyt tuo toinen on se minkä kanssa haluan tämän elää.
(joo ei itselläkään mene ihan tolleen, mieskin voi kaivata asioita)
Vierailija kirjoitti:
voiko ihmiseen ihastua ja rakastua pikkuhiljaa vai pitäisikö heti alussa olla sellainen tunne että ei hitsi tuon mä haluan mun mieheksi?
Olen aiemmin ollut sitä tyyppiä, jonka pitää ihastua palavasti nopeasti, että viitsin edes lähteä suhteeseen. Ihan hyviä suhteita ne on ollut, mutta aika kuluttavia henkisesti. Nykyisen kanssa ei ole mitään suurta tunteen paloa (intohimoa kyllä, mutta näin vanhemmiten sitä arvostaa yhä enemmän omaa aikaa, ei tarvitse olla toisen seurassa koko ajan, emmekä ole esim. muuttamassa yhteen), ja elämä on ihanan tasapainoista ja seesteistä, kun toinen ei ole koko ajan mielessä eikä ole sitä rakastumisen paloa korventamassa sisuksia. Meillä on hyvää laatuaikaa kun nähdään, mutta ei mitään suurta ikävää saati mustasukkaisuutta niinä hetkinä, kun ollaan erossa. Tämä sopii mulle paremmin, toisaalta en tiedä riittäisikö, jos en olisi elänyt niitä kuluttavan rakastumisen suhteita. Ehkä ne piti olla alla, että tyytyy rauhallisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän mitä tarkoitat.
Parisuhde voi olla todella hyvä ilman sitä suurta kipinää tai intohimoakin. Tämä ei meillä tarkoita seksittömyyttä, se on hyvää ja tyydyttävää!
Olemme olleet yhdessä yli 20v eikä kiinnostus toista kohtaan ole hävinnyt. Se verran haastetta pitää elämässä olla:) Rakastan miestäni vaikka välillä arjessa se meinaa unohtua. Olemme kuitenkin kokeneet hyviä ja huonoja aikoja aina toisiamme tukien.
En voisi kuvitellakaan vanhenevani kenenkään toisen kanssa
Minulle ei riitä 'ihan hyvä'. Olen itsenäinen ihminen, enkä varsinaisesti tarvitse miestä tai parisuhdetta. Mun elämä on hyvää, ja miehen pitää tuoda siihen jotain huomattavaa parannusta, jotta viitsin vaivautua seurustelemaan. Lähtökohtaisesti en halua asua kenenkään kanssa, kumppanin pitää olla todella erikoisen hyvä, että jaan kotini hänen kanssaan.
Olen naimisissa nykyisen miehen kanssa kohta 15 vuotta, ja hän on minulle täydellinen. Intohimo on muuttunut, mutta ei kadonnut. Rakkaus on vain syventynyt vuosien varrella. Ihmisenä hän on sellainen, keneen en voi kyllästyä. Mikään tämän vähempi ei olisi riittänyt, ja onneksi odotin tätä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suhteessa pitää olla intohimoa. Sen olen oppinut kun olen viritellyt hyvien tyyppien kanssa suhdetta mutta tuntematta mitään väristyksiä. Sitten on sellaisia intohimoisia suhteita ollut jotka päättynyt ja jäänyt oikein ihon alle. En enää ikinä tuhlaa aikaani intohimottomaan suhteeseen vaikka se tarkoittaisi etten ikinä tulisi enää olemaan suhteessa. Sama kuin söisi maustamatonta ruokaa. Se kyllä tyydyttää nälän mutta jos tietää mitä on kunnon maustettu ruoka niin mielummin söisi sitä ja tuntisi kaikilla aisteilla sen.
Tämä just. Pitää haluta samalla tavalla. Ja tuntea itsensä sen verran hyvin että tietää mikä itselle on oikeasti tärkeää. / Nro26
Onpa tutun kuuloista. Minäkin tyydyin alusta asti "ihan hyvään", joka tuntui turvalliselta valinnalta. Se oli yksinjäämisen pelkoa. Kunnon intohimo puuttui aina. Ajattelin, ettei kaikkea voi kuitenkaan saada, niin tyydyn tähän turvalliseen. Keskityin hyviin puoliin, joita oli paljon, elämä eteni ja hankittiin pari lasta. Se intohimon puute on kuitenkin kalvanut takaraivossa aina. Nyt 20 vuotta suhdetta takana, pahimmat ruuhkavuodet kohta takana ja alan kaivata parisuhdetta itse parisuhteen vuoksi. Olen todennut, että siihen tarvitaan nimenomaan sitä aitoa intohimoa. Meillä ei riidelläkään, koska siihenkin tarvitaan intohimoa. Elämä on pystyynkuollutta tylsyyttä. On käyty terapiassakin, ei auta. Olen harkinnut eroa pari vuotta ja pysynyt suhteessa lasten vuoksi. Nyt en enää kestä tätä ja olen päättänyt erota. Olen saanut itseluottamusta, enkä pelkää enää yksin jäämistä. Jos ei sitä intohimoa ole alussakaan, niin ei sitä mistään myöhemminkään synny. Oma neuvoni nuoremmalle itselleni olisi tuo sama, jonka joku tässä ketjussakin mainitsi: älä ota sitä, kenen kanssa voit olla, vaan se, ketä ilman et voi olla. Neuvoni sinulle ap: jos teillä ei ole lapsia, tee päätös nopeasti, älä tuhlaa aikaa, ihmisellä on vain yksi elämä. Sydämessäsi tiedät jo, mitä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ette siis koskaan riitele? Kunnon riita silloin tällöin tekee oikeesti hyvää suhteelle. Siinäkin on intohimoa kun tavarat ja sanat lentelee.
Mä taas olen sellainen jonka kanssa riidan aikaan saaminen on mahdollista vain sillä että vastapuoli on typerä ja älytön, eli epä-älykäs. Jos minun pitäisi heitellä tavaroita, tarkoittaisi se sitä että vastapuoli uhkaisi henkeäni tao terveyttäni. Koen todella epäeroottisena molemmat piirteet, eli väkivaltaisuuden sekä tyhmyyden, joten minulle tuollainen apinamaisuus ei kyllä olisi mitenkään intohimoista.
On eri asia keskustella jutuista ja epäkohdista, mutta huutaa ei tarvitse niissäkään, se on tosiaan tyhmyyttä. Miksi olla suhteessa jos pitää riidellä? Lapset sitä tekee.
On se kumma kun joillekin ei mikään riitä. Vaikka elämä olisi kuinka hyvin, aina pitää etsiä jotain mistä voisi valittaa. Ap, et ansaitse mitään vastausta. Ole kiitollinen koska sinulla on asiat tosi hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle ei riitä 'ihan hyvä'. Olen itsenäinen ihminen, enkä varsinaisesti tarvitse miestä tai parisuhdetta. Mun elämä on hyvää, ja miehen pitää tuoda siihen jotain huomattavaa parannusta, jotta viitsin vaivautua seurustelemaan. Lähtökohtaisesti en halua asua kenenkään kanssa, kumppanin pitää olla todella erikoisen hyvä, että jaan kotini hänen kanssaan.
Olen naimisissa nykyisen miehen kanssa kohta 15 vuotta, ja hän on minulle täydellinen. Intohimo on muuttunut, mutta ei kadonnut. Rakkaus on vain syventynyt vuosien varrella. Ihmisenä hän on sellainen, keneen en voi kyllästyä. Mikään tämän vähempi ei olisi riittänyt, ja onneksi odotin tätä.
Tuo ensimmäinen kappale voisi olla minun näppikseltäni. Täysin samanlaisia ajatuksia. Yksin olen edelleen :)
Olen jo hieman vanhempi ja kolme pitempää suhdetta takana. Ensimmäinen 10v (15v-25v), toinen 9v (27v-36v), kolmatta nyt takana 8v.
Olen huomannut että kaikissa suhteissa olen ollut intohimoisen rakastunut ja fyysisesti aivan himoissani kumppaniini ensimmäiset 3-5 vuotta. Siitä tilanne tasaantuu kuudennen vuoden paikkeilla aivan yhtäkkiä ja lähempänä kymmentä rupeaa jo toisen alastomuuskin ahdistamaan. Olenkin tullut siihen tulokseen että näin se vaan ainakin minulla on. Joko hyväksyn sen tai en. Miehissä ei ole vikaa vaan kyse on pääni sisäisestä asiasta.
On kaksi vaihtoehtoa:
1. Haluan tuntea rakastumisen ja intohimon huuman uudelleen ja uudelleen ja eroan jatkuvasti noin 7-8 vuoden välein.
2. Hyväksyn että intohimoa ei vaan missään suhteessa jatku alun kaltaisesti koko loppuelämää.
Olen hyväksynyt ja valinnut kohdan kaksi ja teen työtä suhteeni eteen.
Niinhän vanhat pariskunnat sanovat kun heiltä kysytään miten ovat pysyneet yhdessä 30-40-50 vuotta: ”Emme ole vaan halunneet erota yhtä aikaa, aina on ainakin jompi kumpi halunnut nähdä vaivaa suhteen eteen”. Eli ei niissä pitkissäkään suhteissa ole mitään taikaa, ne arkipäiväistyvät kaikki ennemmin tai myöhemmin. Kyse on vaan siitä että haluaako nähdä vaivaa suhteensa eteen vai heittää hanskat tiskiin. Ja tapahtuuko se hanskojen tiskiin heittäminen yhtä aikaa vaiko ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Intohimoa voi olla vielä vuosienkin jälkeen. Minulla ja exällä oli. Se ei kuitenkaan riittänyt pitämään suhdetta kasassa. Intohimoa riitti mutta niin myös riitoja. Olimme yhdessä 7 vuotta.
Asia on hyvin simppeli. Sinun pitää tuntea omat parisuhdetarpeesi. Hyvä suhde vastaa parisuhdetarpeisiisi, huono suhde ei.
Mitä yksinkertaisemmat ja valikoidummat parisuhdetarpeet sinulla on, sitä helpompi on löytää hyvä suhde. Jos odotat kumppanin täyttävän elämässäsi kaikki roolit tulisesta rakastajasta kasvatuskumppaniin ja parhaasta ystävästä kodinhoitajaan, vaikeaa tulee. Parisuhdeasiantuntijoiden mukaan tyypillisin virhe nykysuhteissa on nimenomaan se, että yhdeltä ihmiseltä vaaditaan liikaa.
Minä vaadin suhteelta paljon seksiä ja läheisyyttä, hauskaa yhteistä tekemistä, seuraa baareihin ja kulttuuritapahtumiin, yhteistä huumoria ja hyviä keskusteluja sekä tukeviak halauksia, kun niitä tarvitsee. En tarvitse arjen jakajaa tai vanhempaa hypoteettiselle lapselle, eikä seurustelukumppanin tarvitse olla paras ystäväni. Tiedän, että oikean ihmisen kanssa on helppo saada se, mitä tarvitsen.
Jos intohimo on sinulle parisuhdetarve, sitten se on, ja tulet aina olemaan onneton ilman sitä. Mutta mieti tarkkaan, mitä et tarvitse, sillä kaikkea et välttämättä saa.
Minulle ainakin riittää. Minulle parisuhde on kuitenkin vain osa elämää, ei koko elämä. Rakkautta, erinomaista seksiä ja hauskanpitoa on. Noista en tingi ja paljon muuta en tarvitse.
Sellainen turvallinen arkisuhde, jossa asutaan yhdessä mutta toista ei kohdata seksuaalisena olentona kuin kerran viikossa saunan jälkeen, ei kelpaisi ikinä.
Vierailija kirjoitti:
Asia on hyvin simppeli. Sinun pitää tuntea omat parisuhdetarpeesi. Hyvä suhde vastaa parisuhdetarpeisiisi, huono suhde ei.
Mitä yksinkertaisemmat ja valikoidummat parisuhdetarpeet sinulla on, sitä helpompi on löytää hyvä suhde. Jos odotat kumppanin täyttävän elämässäsi kaikki roolit tulisesta rakastajasta kasvatuskumppaniin ja parhaasta ystävästä kodinhoitajaan, vaikeaa tulee. Parisuhdeasiantuntijoiden mukaan tyypillisin virhe nykysuhteissa on nimenomaan se, että yhdeltä ihmiseltä vaaditaan liikaa.
mieti tarkkaan, mitä et tarvitse, sillä kaikkea et välttämättä saa.
Jos tavoitteena on ydinperhe, mitä noista jätät pois? Olettaen että esim kodinhoitaja ei tarkoita että vastuu on täysin toisella, eihän se toivon mukaan noissa muissakaan tekijöissä ole.
Ihan kuin omaa tekstiäni. Meillä on mieheni kanssa kivaa, mutta intohimo ja aika pitkälti muukin läheisyys on jäänyt vuosien taakse. Miehen mielestä on vain luonnollista että vuosien saatossa suhde tasaantuu, mutta itselläni on olo että meistä on tullut enemmänkin vain kämppiksiä. En kuitenkaan tiedä uskallanko lähteä suhteesta, koska kuitenkin viihdyn hänen kanssaan. Jollain tasolla silti sitä tahtoisi enemmän.