Lue keskustelun säännöt.
Olisitko onnellinen yksinkin?
13.06.2019 |
Ystäviä ja/parisuhdetta kaipaaville sanotaan aina, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinkin, ei saa tarvita muita ihmisiä, ei muut ihmiset tuo onnea jne.
Joten sinä jolla ON parisuhde, perhe, ystäviä jne- olisitko sinä ihan yhtä onnellinen ilman heitäkin, eli yksin? Tai vähintään niin onnellinen, ettet varsinaisesti kaipaisi muiden ihmisten seuraa, kuten yksinäisten pitäisi olla, jottei olisi "ripustautuva"?
Kommentit (50)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Ei, kyllä tuolla neuvolla tarkoitetaan että pitää ensin olla onnellinen yksin, ennen kuin ansaitsee muiden seuraa. Kysymykseni muotoilu tarkoitti, että olisitko yhtä onnellinen ilman nykyisiä tai mitään muitakaan ihmissuhteita. .
Eiköhän kaikki halua olla välillä itsekseen. YKsinäisiltä vain usein vaaditaan sitä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka joutuisi vasten tahtoaan olemaan ihan koko ajan yksin.
Ohis...koitan selventää asiaa. En halua olla vastuussa kenenkään muun onnellisuudesta kuin omastani. Tietenkin silloin, kun lapseni olivat vielä alaikäisiä, olin osaltani vastuussa myös heidän onnellisuudestaan. Mutta vain siksi, että olen heidän ÄITINSÄ. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja vastuussa omasta onnellisuudestaan. He voivat elää elämäänsä siten, että joko ovat onnellisia tai eivät ole, mutta mun tehtäväni ei enää ole huolehtia, että he olisivat onnellisia.
Ihmiset, jotka ovat onnellisia ilman minuakin, ovat yleensä ihan mukavaa seuraa. Heidän kanssaan viihtyy ja jos löytyy jotain sopivasti yhteistä, heidän kansaan voi ystävystyäkin. Miksi? Koska en joudu olemaan vastuussa tai pitämään huolta heidän onnellisuudestaan vaan voin elää ihan omaa elämääni, tavata heitä silloin kun mulle itselleni (ja tietysti heillekin) sopii, pitää yhteyttä just sen verran kuin katson tarpeelliseksi jne. Sellainen ihminen, jonka onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, sälyttää aivan mielettömän taakan tämän toisen ihmisen harteille. Hyvin harva ihminen - ehkä joku toinen yksinäinen (?????) - haluaa kantaa sellaista taakkaa. Ihmissuhteen ei pitäisi perustua siihen, että toinen on onnellinen, kunhan toinen kantaa taakan.
Yksinäisiä kehotetaan tulemaan onnelliseksi ilman ihmissuhteitakin. Ja tämä siksi, että elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei sälytä toiselle ihmiselle vastuuta onnellisuudestaan.
Mutta silti, kuten tässäkin ketjussa tulee ilmi, hyvin harva on "onnellinen yksin" eli siis ilman niitä ihmisiä elämässä. Nekin jotka ketjussa sanoo, että olisivat ilman perhettäänkin onnellisia, eivät ole kokeneet miltä se oikeasti tuntuisi, ettei ole ketään läheistä ihmistä elämässä, mutta he voivat toki uskoa, etteivät sitä perhettä mihinkään semmoiseen tarvitse, mikä lisää onnellisuutta.
Joten vaatimus siitä että pitää olla onnellinen ilman mitään ihmissuhteita, vaikuttaisi olevan käytännössä aika vaikeaa toteuttaa useimmille ihmisille. Poikkeuksia tietty on, jos ei ole koskaan kaivannutkaan ihmisten seuraa.
Miten mä tämän nyt selittäisin...ei oikeastaan tarvitse olla varsinaisesti onnellinen vaan elämäänsä tyytyväinen. Että elämäsi on hyvää sellaisena kuin se on. Sulla on elämässäsi asioita, joista nautit. Ihan ilman ihmisiäkin. Työ, harrastuksia,matkustelua, erilaisia nautintoja tai vaikka kissa ta koira. Että voit viettää suurimman osan ajastasi ilman muita ihmisiä ja silti olla elämääsi tyytyväinen.
Ihmiset, jotka ovat omaan elämäänsä tyytyväisiä, löytävät yleensä kohtuullisen helposti uusia ihmissuhteitakin. Ensin tuttavia, joistain tulee kavereita ja jos hyvin käy, joistain kavereista tule vielä ystäviäkin. Näiden ihmisten ei tarvitse takertua toiseen ihmiseen. Heille riittää ihan hyvin, että nähdään ja pidetään yhteyttä sillointällöin. Jos onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, siitä tulee tälle toiselle taakka. Hän tuntee huonoa omaatuntoa, jos haluaa viettää aikaansa perheen kanssa tai ihan vain yksin sohvalla maaten, viiniä juoden ja romaania lukien. Koska silloin tämä vain ja ainoastaan hänestä onnelliseksi tuleva onkin onneton. Ei kukaan halua tehdä toista onnettomaksi. Varsinkaan, jos pitää kyseisestä henkilöstä. Mutta ei keneltäkään toiselta voi vaatia olemaan oman onnellisuutensa tuoja. Jos niin tekee - edes ajatuksen tasolla - on selvää, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä. Jokainen elää omaa elämäänsä. Olet oman elämäsi junan veturinkuljettaja ja ystävät ja kaverit vain asemia matkan varrella.
Minkä perheen kanssa tämä kuvitteellinen yksin oleva henkilö istuskelee? Tässä puhutaan nyt ihmisestä, jonka pitäisi olla onnellinen ILMAN perhettä ja ystäviä ja muita ihmisiä, eli kuten sanoit, olla tyytyväinen elämäänsä vaikka viettäisi kaiken aikansa yksin (työssäkäyntiä jne lukuunottamatta).
Minä taas väitän, että tällaisia ihmisiä ei ole kovin monta jotka tuohon kykenisivät, he ei vain välttämättä tajua sitä kun niitä ihmisiä on aina itsestään selvästi ympärillä ollut.
Tietenkin on aina ollut ja tulee aina olemaankin ihmisiä, jotka ovat yksinäisiä. Ja sellaisina pysyvätkin. Jos mikään muu ei tee onnelliseksi tai edes elämäänsä tyytyväiseksi kuin toinen ihminen, kannattaa etsiä sitä toista ihmistä niistä, joilla tilanne on täsmälleen sama. Ei niistä, jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä tai jopa onnellisia jo muutenkin. Jos toista samanlaista ei löydy, asialle ei sitten voi mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tarvitsen rakastajan ollakseni todella onnellinen. Seksi, koskettelu ja läheisyys on minulle todella tärkeää. Ilman niitä voin olla korkeintaan tyytyväinen. Tämä on seurustelukumppanini tärkein rooli. Muu on sitten ekstraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Ei, kyllä tuolla neuvolla tarkoitetaan että pitää ensin olla onnellinen yksin, ennen kuin ansaitsee muiden seuraa. Kysymykseni muotoilu tarkoitti, että olisitko yhtä onnellinen ilman nykyisiä tai mitään muitakaan ihmissuhteita. .
Eiköhän kaikki halua olla välillä itsekseen. YKsinäisiltä vain usein vaaditaan sitä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka joutuisi vasten tahtoaan olemaan ihan koko ajan yksin.
Ohis...koitan selventää asiaa. En halua olla vastuussa kenenkään muun onnellisuudesta kuin omastani. Tietenkin silloin, kun lapseni olivat vielä alaikäisiä, olin osaltani vastuussa myös heidän onnellisuudestaan. Mutta vain siksi, että olen heidän ÄITINSÄ. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja vastuussa omasta onnellisuudestaan. He voivat elää elämäänsä siten, että joko ovat onnellisia tai eivät ole, mutta mun tehtäväni ei enää ole huolehtia, että he olisivat onnellisia.
Ihmiset, jotka ovat onnellisia ilman minuakin, ovat yleensä ihan mukavaa seuraa. Heidän kanssaan viihtyy ja jos löytyy jotain sopivasti yhteistä, heidän kansaan voi ystävystyäkin. Miksi? Koska en joudu olemaan vastuussa tai pitämään huolta heidän onnellisuudestaan vaan voin elää ihan omaa elämääni, tavata heitä silloin kun mulle itselleni (ja tietysti heillekin) sopii, pitää yhteyttä just sen verran kuin katson tarpeelliseksi jne. Sellainen ihminen, jonka onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, sälyttää aivan mielettömän taakan tämän toisen ihmisen harteille. Hyvin harva ihminen - ehkä joku toinen yksinäinen (?????) - haluaa kantaa sellaista taakkaa. Ihmissuhteen ei pitäisi perustua siihen, että toinen on onnellinen, kunhan toinen kantaa taakan.
Yksinäisiä kehotetaan tulemaan onnelliseksi ilman ihmissuhteitakin. Ja tämä siksi, että elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei sälytä toiselle ihmiselle vastuuta onnellisuudestaan.
Mutta silti, kuten tässäkin ketjussa tulee ilmi, hyvin harva on "onnellinen yksin" eli siis ilman niitä ihmisiä elämässä. Nekin jotka ketjussa sanoo, että olisivat ilman perhettäänkin onnellisia, eivät ole kokeneet miltä se oikeasti tuntuisi, ettei ole ketään läheistä ihmistä elämässä, mutta he voivat toki uskoa, etteivät sitä perhettä mihinkään semmoiseen tarvitse, mikä lisää onnellisuutta.
Joten vaatimus siitä että pitää olla onnellinen ilman mitään ihmissuhteita, vaikuttaisi olevan käytännössä aika vaikeaa toteuttaa useimmille ihmisille. Poikkeuksia tietty on, jos ei ole koskaan kaivannutkaan ihmisten seuraa.
Miten mä tämän nyt selittäisin...ei oikeastaan tarvitse olla varsinaisesti onnellinen vaan elämäänsä tyytyväinen. Että elämäsi on hyvää sellaisena kuin se on. Sulla on elämässäsi asioita, joista nautit. Ihan ilman ihmisiäkin. Työ, harrastuksia,matkustelua, erilaisia nautintoja tai vaikka kissa ta koira. Että voit viettää suurimman osan ajastasi ilman muita ihmisiä ja silti olla elämääsi tyytyväinen.
Ihmiset, jotka ovat omaan elämäänsä tyytyväisiä, löytävät yleensä kohtuullisen helposti uusia ihmissuhteitakin. Ensin tuttavia, joistain tulee kavereita ja jos hyvin käy, joistain kavereista tule vielä ystäviäkin. Näiden ihmisten ei tarvitse takertua toiseen ihmiseen. Heille riittää ihan hyvin, että nähdään ja pidetään yhteyttä sillointällöin. Jos onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, siitä tulee tälle toiselle taakka. Hän tuntee huonoa omaatuntoa, jos haluaa viettää aikaansa perheen kanssa tai ihan vain yksin sohvalla maaten, viiniä juoden ja romaania lukien. Koska silloin tämä vain ja ainoastaan hänestä onnelliseksi tuleva onkin onneton. Ei kukaan halua tehdä toista onnettomaksi. Varsinkaan, jos pitää kyseisestä henkilöstä. Mutta ei keneltäkään toiselta voi vaatia olemaan oman onnellisuutensa tuoja. Jos niin tekee - edes ajatuksen tasolla - on selvää, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä. Jokainen elää omaa elämäänsä. Olet oman elämäsi junan veturinkuljettaja ja ystävät ja kaverit vain asemia matkan varrella.
Minkä perheen kanssa tämä kuvitteellinen yksin oleva henkilö istuskelee? Tässä puhutaan nyt ihmisestä, jonka pitäisi olla onnellinen ILMAN perhettä ja ystäviä ja muita ihmisiä, eli kuten sanoit, olla tyytyväinen elämäänsä vaikka viettäisi kaiken aikansa yksin (työssäkäyntiä jne lukuunottamatta).
Minä taas väitän, että tällaisia ihmisiä ei ole kovin monta jotka tuohon kykenisivät, he ei vain välttämättä tajua sitä kun niitä ihmisiä on aina itsestään selvästi ympärillä ollut.
Tietenkin on aina ollut ja tulee aina olemaankin ihmisiä, jotka ovat yksinäisiä. Ja sellaisina pysyvätkin. Jos mikään muu ei tee onnelliseksi tai edes elämäänsä tyytyväiseksi kuin toinen ihminen, kannattaa etsiä sitä toista ihmistä niistä, joilla tilanne on täsmälleen sama. Ei niistä, jotka ovat elämäänsä tyytyväisiä tai jopa onnellisia jo muutenkin. Jos toista samanlaista ei löydy, asialle ei sitten voi mitään.
Niin no minä taas väitän että suurin osa ihmisistä tarvitsee vähintään yhden toisen ihmisen ollakseen elämäänsä tyytyväinen. En usko että sinäkään olisit tyytyväinen ilman yhtäkään ihmissuhdetta elämässäsi, vaikka olisi kiva työ ja harrastuksia. Et vain tajua sitä koska sinulla on aina ollut ihmissuhteita. Se on eri juttu, ettet huoli elämääsi muita kuin toisia kaltaisiasi, mutta voisit edes myöntää että myös sinun tyytyväisyytesi tosiasiassa riippuu muista ihmisistä enemmän kuin esim harrastuksista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Ei, kyllä tuolla neuvolla tarkoitetaan että pitää ensin olla onnellinen yksin, ennen kuin ansaitsee muiden seuraa. Kysymykseni muotoilu tarkoitti, että olisitko yhtä onnellinen ilman nykyisiä tai mitään muitakaan ihmissuhteita. .
Eiköhän kaikki halua olla välillä itsekseen. YKsinäisiltä vain usein vaaditaan sitä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka joutuisi vasten tahtoaan olemaan ihan koko ajan yksin.
Ohis...koitan selventää asiaa. En halua olla vastuussa kenenkään muun onnellisuudesta kuin omastani. Tietenkin silloin, kun lapseni olivat vielä alaikäisiä, olin osaltani vastuussa myös heidän onnellisuudestaan. Mutta vain siksi, että olen heidän ÄITINSÄ. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja vastuussa omasta onnellisuudestaan. He voivat elää elämäänsä siten, että joko ovat onnellisia tai eivät ole, mutta mun tehtäväni ei enää ole huolehtia, että he olisivat onnellisia.
Ihmiset, jotka ovat onnellisia ilman minuakin, ovat yleensä ihan mukavaa seuraa. Heidän kanssaan viihtyy ja jos löytyy jotain sopivasti yhteistä, heidän kansaan voi ystävystyäkin. Miksi? Koska en joudu olemaan vastuussa tai pitämään huolta heidän onnellisuudestaan vaan voin elää ihan omaa elämääni, tavata heitä silloin kun mulle itselleni (ja tietysti heillekin) sopii, pitää yhteyttä just sen verran kuin katson tarpeelliseksi jne. Sellainen ihminen, jonka onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, sälyttää aivan mielettömän taakan tämän toisen ihmisen harteille. Hyvin harva ihminen - ehkä joku toinen yksinäinen (?????) - haluaa kantaa sellaista taakkaa. Ihmissuhteen ei pitäisi perustua siihen, että toinen on onnellinen, kunhan toinen kantaa taakan.
Yksinäisiä kehotetaan tulemaan onnelliseksi ilman ihmissuhteitakin. Ja tämä siksi, että elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei sälytä toiselle ihmiselle vastuuta onnellisuudestaan.
Mutta silti, kuten tässäkin ketjussa tulee ilmi, hyvin harva on "onnellinen yksin" eli siis ilman niitä ihmisiä elämässä. Nekin jotka ketjussa sanoo, että olisivat ilman perhettäänkin onnellisia, eivät ole kokeneet miltä se oikeasti tuntuisi, ettei ole ketään läheistä ihmistä elämässä, mutta he voivat toki uskoa, etteivät sitä perhettä mihinkään semmoiseen tarvitse, mikä lisää onnellisuutta.
Joten vaatimus siitä että pitää olla onnellinen ilman mitään ihmissuhteita, vaikuttaisi olevan käytännössä aika vaikeaa toteuttaa useimmille ihmisille. Poikkeuksia tietty on, jos ei ole koskaan kaivannutkaan ihmisten seuraa.
Miten mä tämän nyt selittäisin...ei oikeastaan tarvitse olla varsinaisesti onnellinen vaan elämäänsä tyytyväinen. Että elämäsi on hyvää sellaisena kuin se on. Sulla on elämässäsi asioita, joista nautit. Ihan ilman ihmisiäkin. Työ, harrastuksia,matkustelua, erilaisia nautintoja tai vaikka kissa ta koira. Että voit viettää suurimman osan ajastasi ilman muita ihmisiä ja silti olla elämääsi tyytyväinen.
Ihmiset, jotka ovat omaan elämäänsä tyytyväisiä, löytävät yleensä kohtuullisen helposti uusia ihmissuhteitakin. Ensin tuttavia, joistain tulee kavereita ja jos hyvin käy, joistain kavereista tule vielä ystäviäkin. Näiden ihmisten ei tarvitse takertua toiseen ihmiseen. Heille riittää ihan hyvin, että nähdään ja pidetään yhteyttä sillointällöin. Jos onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, siitä tulee tälle toiselle taakka. Hän tuntee huonoa omaatuntoa, jos haluaa viettää aikaansa perheen kanssa tai ihan vain yksin sohvalla maaten, viiniä juoden ja romaania lukien. Koska silloin tämä vain ja ainoastaan hänestä onnelliseksi tuleva onkin onneton. Ei kukaan halua tehdä toista onnettomaksi. Varsinkaan, jos pitää kyseisestä henkilöstä. Mutta ei keneltäkään toiselta voi vaatia olemaan oman onnellisuutensa tuoja. Jos niin tekee - edes ajatuksen tasolla - on selvää, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä. Jokainen elää omaa elämäänsä. Olet oman elämäsi junan veturinkuljettaja ja ystävät ja kaverit vain asemia matkan varrella.
Minkä perheen kanssa tämä kuvitteellinen yksin oleva henkilö istuskelee? Tässä puhutaan nyt ihmisestä, jonka pitäisi olla onnellinen ILMAN perhettä ja ystäviä ja muita ihmisiä, eli kuten sanoit, olla tyytyväinen elämäänsä vaikka viettäisi kaiken aikansa yksin (työssäkäyntiä jne lukuunottamatta).
Minä taas väitän, että tällaisia ihmisiä ei ole kovin monta jotka tuohon kykenisivät, he ei vain välttämättä tajua sitä kun niitä ihmisiä on aina itsestään selvästi ympärillä ollut.
Tuo on täysin epätyypillistä käyttäytymistä ihmislajille. Olemme laumaeläimiä. Ei se ole sattumaa, että eristäminen on kidutukseen verrattava rangaistus, joka on vankiloissakin kiellettyä paitsi erityistspauksissa.
"pärjätä yksin" .. "ripustautuva" ... "opetella olemaan yksin"
Noh eiköhän ihmiset ole suht sopeutuvaisia. TIlanteet muuttuu joskus jopa radikaalisti yhdessä hetkessä. Kukin joutuu silloin joustamaan, opettelemaan uusi tilanne, pärjätä jne. Ihminen tottuu, yksinäisyyteen tottuu, mutta myös parisuhteisiin ja ystäviin tottuu. Kaikki on suhteellista tuossa mielessä.
On toki tärkeää olla yksin, siis todella ihan yksin, koska silloin sitä tutustuu parhaiten omaan itseensä, eikä tarvitse tehdä mitään miellyttääkseen muita. Siinä vaiheessa kun sisäistää, että tämä elämä on itseä varten, vain minä itse teen itseni onnelliseksi, eikä kehenkään saa luottaa 100%...eikä varsinkaan ripustautua niin on vapaa. Se on todella mahtava tunne. Olo on kuin olisi voittamaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos saisin ystäviltäni riittävästi seksiä, hellyyttä ja läheisyyttä, olisin varmasti. Mutta kun en saa, tarvitsen parisuhdetta. Mitään jaettua arkea en tarvitse enkä edes halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Ei, kyllä tuolla neuvolla tarkoitetaan että pitää ensin olla onnellinen yksin, ennen kuin ansaitsee muiden seuraa. Kysymykseni muotoilu tarkoitti, että olisitko yhtä onnellinen ilman nykyisiä tai mitään muitakaan ihmissuhteita. .
Eiköhän kaikki halua olla välillä itsekseen. YKsinäisiltä vain usein vaaditaan sitä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka joutuisi vasten tahtoaan olemaan ihan koko ajan yksin.
Ohis...koitan selventää asiaa. En halua olla vastuussa kenenkään muun onnellisuudesta kuin omastani. Tietenkin silloin, kun lapseni olivat vielä alaikäisiä, olin osaltani vastuussa myös heidän onnellisuudestaan. Mutta vain siksi, että olen heidän ÄITINSÄ. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja vastuussa omasta onnellisuudestaan. He voivat elää elämäänsä siten, että joko ovat onnellisia tai eivät ole, mutta mun tehtäväni ei enää ole huolehtia, että he olisivat onnellisia.
Ihmiset, jotka ovat onnellisia ilman minuakin, ovat yleensä ihan mukavaa seuraa. Heidän kanssaan viihtyy ja jos löytyy jotain sopivasti yhteistä, heidän kansaan voi ystävystyäkin. Miksi? Koska en joudu olemaan vastuussa tai pitämään huolta heidän onnellisuudestaan vaan voin elää ihan omaa elämääni, tavata heitä silloin kun mulle itselleni (ja tietysti heillekin) sopii, pitää yhteyttä just sen verran kuin katson tarpeelliseksi jne. Sellainen ihminen, jonka onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, sälyttää aivan mielettömän taakan tämän toisen ihmisen harteille. Hyvin harva ihminen - ehkä joku toinen yksinäinen (?????) - haluaa kantaa sellaista taakkaa. Ihmissuhteen ei pitäisi perustua siihen, että toinen on onnellinen, kunhan toinen kantaa taakan.
Yksinäisiä kehotetaan tulemaan onnelliseksi ilman ihmissuhteitakin. Ja tämä siksi, että elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei sälytä toiselle ihmiselle vastuuta onnellisuudestaan.
Mutta silti, kuten tässäkin ketjussa tulee ilmi, hyvin harva on "onnellinen yksin" eli siis ilman niitä ihmisiä elämässä. Nekin jotka ketjussa sanoo, että olisivat ilman perhettäänkin onnellisia, eivät ole kokeneet miltä se oikeasti tuntuisi, ettei ole ketään läheistä ihmistä elämässä, mutta he voivat toki uskoa, etteivät sitä perhettä mihinkään semmoiseen tarvitse, mikä lisää onnellisuutta.
Joten vaatimus siitä että pitää olla onnellinen ilman mitään ihmissuhteita, vaikuttaisi olevan käytännössä aika vaikeaa toteuttaa useimmille ihmisille. Poikkeuksia tietty on, jos ei ole koskaan kaivannutkaan ihmisten seuraa.
Miten mä tämän nyt selittäisin...ei oikeastaan tarvitse olla varsinaisesti onnellinen vaan elämäänsä tyytyväinen. Että elämäsi on hyvää sellaisena kuin se on. Sulla on elämässäsi asioita, joista nautit. Ihan ilman ihmisiäkin. Työ, harrastuksia,matkustelua, erilaisia nautintoja tai vaikka kissa ta koira. Että voit viettää suurimman osan ajastasi ilman muita ihmisiä ja silti olla elämääsi tyytyväinen.
Ihmiset, jotka ovat omaan elämäänsä tyytyväisiä, löytävät yleensä kohtuullisen helposti uusia ihmissuhteitakin. Ensin tuttavia, joistain tulee kavereita ja jos hyvin käy, joistain kavereista tule vielä ystäviäkin. Näiden ihmisten ei tarvitse takertua toiseen ihmiseen. Heille riittää ihan hyvin, että nähdään ja pidetään yhteyttä sillointällöin. Jos onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, siitä tulee tälle toiselle taakka. Hän tuntee huonoa omaatuntoa, jos haluaa viettää aikaansa perheen kanssa tai ihan vain yksin sohvalla maaten, viiniä juoden ja romaania lukien. Koska silloin tämä vain ja ainoastaan hänestä onnelliseksi tuleva onkin onneton. Ei kukaan halua tehdä toista onnettomaksi. Varsinkaan, jos pitää kyseisestä henkilöstä. Mutta ei keneltäkään toiselta voi vaatia olemaan oman onnellisuutensa tuoja. Jos niin tekee - edes ajatuksen tasolla - on selvää, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä. Jokainen elää omaa elämäänsä. Olet oman elämäsi junan veturinkuljettaja ja ystävät ja kaverit vain asemia matkan varrella.
Minkä perheen kanssa tämä kuvitteellinen yksin oleva henkilö istuskelee? Tässä puhutaan nyt ihmisestä, jonka pitäisi olla onnellinen ILMAN perhettä ja ystäviä ja muita ihmisiä, eli kuten sanoit, olla tyytyväinen elämäänsä vaikka viettäisi kaiken aikansa yksin (työssäkäyntiä jne lukuunottamatta).
Minä taas väitän, että tällaisia ihmisiä ei ole kovin monta jotka tuohon kykenisivät, he ei vain välttämättä tajua sitä kun niitä ihmisiä on aina itsestään selvästi ympärillä ollut.
Tuo on täysin epätyypillistä käyttäytymistä ihmislajille. Olemme laumaeläimiä. Ei se ole sattumaa, että eristäminen on kidutukseen verrattava rangaistus, joka on vankiloissakin kiellettyä paitsi erityistspauksissa.
Niinpä, siksi vaikkei tahtoisi tutustua yksinäiseen, ei pidä käskeä häntä olemaan onnellinen yksinkin, kun ei siihen itsekään pystyisi. Toki kaikkeen "tottuu", kuten nyt vaikka keskitysleirillä oloon, mutta tottuminen on eri asia kuin tyytyväisyys, saati onnellisuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En olisi ainakaan jos nyt menettäisin perheeni. Jos perhettä ei olisi koskaan ollutkaan niin pärjäisin. Olisinhan vapaampi menemään. Mutta kyllä viimeksi sinkkuna koin itseni usein yksinäiseksi vaikka minulla oli silloinkin läheisiä ystäviä. Kaipasin raskastumista ja halusin jakaa elämäni jonkun kanssa.
Minusta suurinpiirtein termit on että: yksin= ei ihmisiä elämässä, yksinäinen= voi olla paljonkin ihmisiä elämässä mutta tuntee olonsa tunnetasolla yksinäiseksi, ja sitten yksin oleminen= viettää välillä aikaa yksin, vaikka ihmisiä on elämässä riittävästi. Kuulut tähän porukkaan. Minä taas puhun siitä, jos ei ole ketään kenen puoleen kääntyä ikinä milloinkaan, ja silti vaaditaan että pitäisi olla onnellinen ja/tai tyytyväinen elämäänsä.