Lue keskustelun säännöt.
Olisitko onnellinen yksinkin?
13.06.2019 |
Ystäviä ja/parisuhdetta kaipaaville sanotaan aina, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinkin, ei saa tarvita muita ihmisiä, ei muut ihmiset tuo onnea jne.
Joten sinä jolla ON parisuhde, perhe, ystäviä jne- olisitko sinä ihan yhtä onnellinen ilman heitäkin, eli yksin? Tai vähintään niin onnellinen, ettet varsinaisesti kaipaisi muiden ihmisten seuraa, kuten yksinäisten pitäisi olla, jottei olisi "ripustautuva"?
Kommentit (50)
Yksinäisyydestähän nauttii, kun se on -KIN. Mutta kun se on ainoa olomuoto eikä itse vaikutettavissa, se muuttuu lannistavaksi ja surulliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ilman täysin muiden ihmisten seuraa en uskoisi olevani onnellinen. En ymmärrä miksi kenenkään pitäisi.
Ilman parisuhdetta voisin tietyissä olosuhteissa olla ihan onnellinen. Tosin luulen, että joku näistä läheisemmistä ihmissuhteista sitten kuitenkin syvenisi parisuhteenomaiseksi, jos ei tätä nykyistä perhettä olisi.
Juu, en minäkään tiedä miksi pitäisi, mutta joka kerta kun joku jossain puhuu yksinäisyydedtään, kerrotaan hänelle että sitten kun on onnellinen yksin niin muutkin hakeutuu seuraan. Kukaan ei vain kerro, miten tämä ihmetemppu tehdään, jos se onnettomuus johtuu nimenomaan ihmisseuran puutteesta. Catch 22.
Todellakin kaikki ihmiset kaipaa välillä omaa aikaa, mutta mitä jos muuta ei olekaan kuin omaa aikaa..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisten ihmisten - erityisesti omien lasten - menettäminen olisi tietenkin ihan hirveää. Mutta jos ajatellaan, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan, olisin ihan yhtä onnellinen kuin nytkin. Sinkku olen ollut jo neljännesvuosisadan siksi, ettei parisuhde sovi mun luonteelleni. Yksin olen asunut jo vuosia, koska lapset aikuisia ja maailmalla. Teen asioita hyvin mielelläni yksin, pikemminkin vähän harmittaa, jos joku (paitsi lapset perheineen) haluaa ängetä mukaan. Juttuseuraa olen aina saanut halutessani. Ei mulle juttuseuran tarvitse olla joku emotionaalisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Useimmiten muutenkin tulee juteltua lähinnä työkavereiden ja naapureiden kanssa.
Mutta olisitko ihan yhtä onnellinen, jos nämä työkaverit ja naapurit tai kukaan muukaan ei haluaisi jutella kanssasi?
Hyvä kysymys. Vaikea kuvitella tilannetta, jossa työkaverit istuisivat täysin hiljaa kahvihuoneessa tai lounaalla, koska minä olen paikalla. Tai tilannetta, jossa työkaveri istuu jopa 10 tuntisen lennon ajan vieressäni sanomatta sanaakaan. Eikä puhu mitään, vaikka jaamme myös hotellihuoneen työreissuilla. Tai että naapurit minut nähdessään kiirehtisivät nopeasti sisälle ja palaisivat takaisin pihatöihin vasta, kun minä olisin poistunut näköpiiristä. Tai että kantabaarissa kukaan ei sanoisi mulle sanaakaan... ei edes henkilökunta. En tosiaan tiedä, miltä silloin tuntuisi. Ainakin työmatkat hankaloituisivat todella paljon, jos ei pystyisi edes sopimaan, millä lennolla mennään, koska toinen kieltäytyisi keskustelemasta kanssani.
Welcome to my world. Kai sen verran omaat mielikuvitusta, että osaisit valita että ottaisitko mieluummin tuon skenaarion vai nykytilanteesi?
On mulla mielikuvitusta, mutta jos tosiaan kukaan ei koskaan olisi halunnut puhua mun kanssani mistään, hommahan olisi mennyt pieleen jo siinä, että töissä nyt vaan on pakko puhua, halusi tai ei. Varsinkin tällaisessa työssä, jossa joutuu työkavereiden kanssa reissaaamaan. Eihän esimiestä voi käyttää tiedonvälittäjänä. Olisi älytöntä soittaa Atlantin toiselta puolelta Suomeen pomolle ja kysyä, mahtaako tuo metrin päässä oleva työkaverini lähteä hotellissa aamiaiselle vai ei, kun se ei suostu vastaamaan mulle. Taitaisi saada työkaveri aikamoisen puhuttelun pomolta ja seuraavaan reissuun kanssani lähtisi sellainen työkaveri, joka kykene myös puhumaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisten ihmisten - erityisesti omien lasten - menettäminen olisi tietenkin ihan hirveää. Mutta jos ajatellaan, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan, olisin ihan yhtä onnellinen kuin nytkin. Sinkku olen ollut jo neljännesvuosisadan siksi, ettei parisuhde sovi mun luonteelleni. Yksin olen asunut jo vuosia, koska lapset aikuisia ja maailmalla. Teen asioita hyvin mielelläni yksin, pikemminkin vähän harmittaa, jos joku (paitsi lapset perheineen) haluaa ängetä mukaan. Juttuseuraa olen aina saanut halutessani. Ei mulle juttuseuran tarvitse olla joku emotionaalisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Useimmiten muutenkin tulee juteltua lähinnä työkavereiden ja naapureiden kanssa.
Mutta olisitko ihan yhtä onnellinen, jos nämä työkaverit ja naapurit tai kukaan muukaan ei haluaisi jutella kanssasi?
Hyvä kysymys. Vaikea kuvitella tilannetta, jossa työkaverit istuisivat täysin hiljaa kahvihuoneessa tai lounaalla, koska minä olen paikalla. Tai tilannetta, jossa työkaveri istuu jopa 10 tuntisen lennon ajan vieressäni sanomatta sanaakaan. Eikä puhu mitään, vaikka jaamme myös hotellihuoneen työreissuilla. Tai että naapurit minut nähdessään kiirehtisivät nopeasti sisälle ja palaisivat takaisin pihatöihin vasta, kun minä olisin poistunut näköpiiristä. Tai että kantabaarissa kukaan ei sanoisi mulle sanaakaan... ei edes henkilökunta. En tosiaan tiedä, miltä silloin tuntuisi. Ainakin työmatkat hankaloituisivat todella paljon, jos ei pystyisi edes sopimaan, millä lennolla mennään, koska toinen kieltäytyisi keskustelemasta kanssani.
Welcome to my world. Kai sen verran omaat mielikuvitusta, että osaisit valita että ottaisitko mieluummin tuon skenaarion vai nykytilanteesi?
On mulla mielikuvitusta, mutta jos tosiaan kukaan ei koskaan olisi halunnut puhua mun kanssani mistään, hommahan olisi mennyt pieleen jo siinä, että töissä nyt vaan on pakko puhua, halusi tai ei. Varsinkin tällaisessa työssä, jossa joutuu työkavereiden kanssa reissaaamaan. Eihän esimiestä voi käyttää tiedonvälittäjänä. Olisi älytöntä soittaa Atlantin toiselta puolelta Suomeen pomolle ja kysyä, mahtaako tuo metrin päässä oleva työkaverini lähteä hotellissa aamiaiselle vai ei, kun se ei suostu vastaamaan mulle. Taitaisi saada työkaveri aikamoisen puhuttelun pomolta ja seuraavaan reissuun kanssani lähtisi sellainen työkaveri, joka kykene myös puhumaan.
No sanotaan sitten että jos työkaverit juttelisi vain pakolliset työasiat. Ei ikinä kysyisi mitä kuuluu, ja jos sinä kysyisit, korkeintaan näyttäisi peukkua ja sitten keskittyisi lukemaan lehteään. Eli toisin sanoen olisitko onnellinen, vaikka kukaan ei vapaaehtoisesti viihtyisi seurassasi edes säästä juttelun verran?
Vierailija kirjoitti:
Olisin, ja olen ollutkin tosi kauan. En edes olisi halunnut parisuhdetta, mutta satuin kuitenkin rakastumaan. Emme kuitenkaan asu yhdessä.
Höpöhöpö, et muka halunnut :). Jos ei halua parisuhdetta, niin silloin ei parisuhteeseen lähde. Ei rakastumisella ole asian kanssa mitään tekemistä.
Kävitkö treffeillä? Miksi kävit, jos et halunnut suhdetta? Halusitko vain vedättää toista ihmistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosin luulen, että joku näistä läheisemmistä ihmissuhteista sitten kuitenkin syvenisi parisuhteenomaiseksi, jos ei tätä nykyistä perhettä olisi.
Aika erikoinen olettamus, että tiedät noinkin suurella varmuudella, että joku niistä muistakin haluaisi sinun kanssasi "parisuhteenomaiseen yhteiseloon". Eihän parisuhde ole vain yhden osapuolen päätettävissä.
Huomaa, että elät aika etuoikeutettua elämää, kun kuvittelet muiden noin vain toimivan toiveidesi mukaan.
Vierailija kirjoitti:
Yksinäisyydestähän nauttii, kun se on -KIN. Mutta kun se on ainoa olomuoto eikä itse vaikutettavissa, se muuttuu lannistavaksi ja surulliseksi.
Bingo.
Täällä toinen hang-around roikkuja, jota kukaan ei kelpuuta ystäväksi eikä kumppaniksi. Vähäiset ihmissuhteeni ovat kaikki olleet hyötymissuhteita, minua kohtaan. Kun minusta ei ole enää ollut mitään tiristettävää, "ystävä" on poistunut elämästäni.
Osallistun joihinkin ryhmärientoihin, mihin muut tulevat 2-3-4:n porukassa, minä ainoana yksin. Kyytiäkään minun on turha kysellä, ei tipu. Nyt olen itse jopa järjestänyt yhden pikkutapahtuman, johon tulossa parikymmentä osallistujaa. Mutta ei siitä mitään muuta seuraa, jälkeenpäin saan olla taas tutusti keskenäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisten ihmisten - erityisesti omien lasten - menettäminen olisi tietenkin ihan hirveää. Mutta jos ajatellaan, ettei heitä olisi koskaan ollutkaan, olisin ihan yhtä onnellinen kuin nytkin. Sinkku olen ollut jo neljännesvuosisadan siksi, ettei parisuhde sovi mun luonteelleni. Yksin olen asunut jo vuosia, koska lapset aikuisia ja maailmalla. Teen asioita hyvin mielelläni yksin, pikemminkin vähän harmittaa, jos joku (paitsi lapset perheineen) haluaa ängetä mukaan. Juttuseuraa olen aina saanut halutessani. Ei mulle juttuseuran tarvitse olla joku emotionaalisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen. Useimmiten muutenkin tulee juteltua lähinnä työkavereiden ja naapureiden kanssa.
Mutta olisitko ihan yhtä onnellinen, jos nämä työkaverit ja naapurit tai kukaan muukaan ei haluaisi jutella kanssasi?
Hyvä kysymys. Vaikea kuvitella tilannetta, jossa työkaverit istuisivat täysin hiljaa kahvihuoneessa tai lounaalla, koska minä olen paikalla. Tai tilannetta, jossa työkaveri istuu jopa 10 tuntisen lennon ajan vieressäni sanomatta sanaakaan. Eikä puhu mitään, vaikka jaamme myös hotellihuoneen työreissuilla. Tai että naapurit minut nähdessään kiirehtisivät nopeasti sisälle ja palaisivat takaisin pihatöihin vasta, kun minä olisin poistunut näköpiiristä. Tai että kantabaarissa kukaan ei sanoisi mulle sanaakaan... ei edes henkilökunta. En tosiaan tiedä, miltä silloin tuntuisi. Ainakin työmatkat hankaloituisivat todella paljon, jos ei pystyisi edes sopimaan, millä lennolla mennään, koska toinen kieltäytyisi keskustelemasta kanssani.
Welcome to my world. Kai sen verran omaat mielikuvitusta, että osaisit valita että ottaisitko mieluummin tuon skenaarion vai nykytilanteesi?
On mulla mielikuvitusta, mutta jos tosiaan kukaan ei koskaan olisi halunnut puhua mun kanssani mistään, hommahan olisi mennyt pieleen jo siinä, että töissä nyt vaan on pakko puhua, halusi tai ei. Varsinkin tällaisessa työssä, jossa joutuu työkavereiden kanssa reissaaamaan. Eihän esimiestä voi käyttää tiedonvälittäjänä. Olisi älytöntä soittaa Atlantin toiselta puolelta Suomeen pomolle ja kysyä, mahtaako tuo metrin päässä oleva työkaverini lähteä hotellissa aamiaiselle vai ei, kun se ei suostu vastaamaan mulle. Taitaisi saada työkaveri aikamoisen puhuttelun pomolta ja seuraavaan reissuun kanssani lähtisi sellainen työkaveri, joka kykene myös puhumaan.
No sanotaan sitten että jos työkaverit juttelisi vain pakolliset työasiat. Ei ikinä kysyisi mitä kuuluu, ja jos sinä kysyisit, korkeintaan näyttäisi peukkua ja sitten keskittyisi lukemaan lehteään. Eli toisin sanoen olisitko onnellinen, vaikka kukaan ei vapaaehtoisesti viihtyisi seurassasi edes säästä juttelun verran?
Okei. Joo, ei me nytkään puhuta työkavereiden kanssa kuulumisista eikä kysellä toistemme kuulumisia. Puhutaan siitä, mikä on sillä hetkellä ajankohtaista. Kuten mihin ravintolaan mennään illalla syömään, kun ollaan työreissussa, mitä päivän aikana on tapahtunut eli työasiaa ja mitä halutaan tehdä vielä illalla, jos lento lähtee vasta aamulla. En mä naapureidenkaan kanssa vaihda kuulumisia vaan jutellaan just varsinkin keväisin ja kesäisin puutarhanhoidosta, mitä on istutettu pihoihin, taloyhtiön asioista (asun rivitalossa) jne. Kysymykseen "Mitä kuuluu?" vastataan kuitenkin aina "Ihan hyvää, entä itsellesi?" eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä oikeasti kuuluu. Teen paljon työreissuja Yhdysvaltoihin ja olen tottunut siihen, että puhutaan smalltalkia. Mulle se riittää oikein hyvin, koska ei mulla ole mitään tarvetta kertoa itsestäni ja elämästäni kenellekään mitään. Sä kuitenkin ilmeisesti tarkoitit, että jos kysyt naapuriltasi (kun tämä on just istuttamassa pihaansa jotain), mitä hän istuttaa, naapurisi ei vastaa sulle mitään tai korkeintaan "omenapuun" ja sen jälkeen kääntää selkänsä sulle?
Terve ihminen on onnellinen luonnostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Todennäköisesti en olisi yhtä onnellinen yksin kuin nyt kun olen ja elän yksin muta minulla on läheisiä ja monin tavoin merkittäviä ihmissuhteita vaikka en ole, enkä ole vuosiin ollut parisuhteessa. Saman katon alla en ole toistaiseksi elänyt kenenkään kanssa parisuhteessa ja ikää minulla on yli 40 vuotta.
Toisinaan minua kiusaa se, että osalla menee sekaisin käsitteet olla yksin ja olla yksinäinen. - Vai ymmärränkö sitten itse jotenkin väärin, koska itse ymmärrän yksinäisyyden paljon kokonaisvaltaiempana kuin sen, että on "vain" yksin.
Luultavasti, sillä nyt tuntuu ettei omaa aikaa ole kuin se tunti tai pari ennen nukkumaan menoa. Välillä haluaisin vaan mennä töiden jälkeen jonnekin metsään ja löhöillä riippukeinussa auringonlaskuun saakka, mutta eihän se näin perheellisenä ole mahdollista. Rahaakin jäisi enemmän käyttöön, kun voisin asua halvassa yksiössä ja matkustella vaikka joka kuukausi ulkomaille. Myös omia projekteja on kasautunut hirveä määrä toteutettavaksi, mutta se oma aika vain puuttuu. Eli kyllä varmaan sinkkunakin olisin onnellinen, vaikka ennen pitkää aikaisin kyllä kaivata tätä perhe-elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen.
Onnellinen yksin.
Paras kaverini on ex mieheni.
Fyysistä /seksuaalista läheisyyttä / jakamista saan miesystävältäni, joka on tahollaan naimisissa ja useamman lapsen isä ja isoisä. Jaame keskenämme myös paljon arkipäivän tapahtumia, haasteita, iloja ja suruja.
Jo 16v:n ajan.
Ja ei; en todellakaan halua vaimoksi vaimon paikalle.
Näin on hyvä.
T. N 53/
Itse olen se yksinäinen jolla ei ole ystäviä. Voin kyllä sanoa, että haluaisin kyllä pari hyvää ystävää. Se riittäisi minulle. Muuten en kaipaa mitään suurta porukkaa. En vaan oikein pysty edes kuvittelemaan, että olisi kerrankin seuraa kun sitä ei ole ollut niin pitkään aikaan. En ole onnellinen tällä hetkellä. Pärjään yksinkin, mutta en haluaisi aina olla yksin ja mennä joka paikkaan aina yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilman täysin muiden ihmisten seuraa en uskoisi olevani onnellinen. En ymmärrä miksi kenenkään pitäisi.
Ilman parisuhdetta voisin tietyissä olosuhteissa olla ihan onnellinen. Tosin luulen, että joku näistä läheisemmistä ihmissuhteista sitten kuitenkin syvenisi parisuhteenomaiseksi, jos ei tätä nykyistä perhettä olisi.
Juu, en minäkään tiedä miksi pitäisi, mutta joka kerta kun joku jossain puhuu yksinäisyydedtään, kerrotaan hänelle että sitten kun on onnellinen yksin niin muutkin hakeutuu seuraan. Kukaan ei vain kerro, miten tämä ihmetemppu tehdään, jos se onnettomuus johtuu nimenomaan ihmisseuran puutteesta. Catch 22.
Todellakin kaikki ihmiset kaipaa välillä omaa aikaa, mutta mitä jos muuta ei olekaan kuin omaa aikaa..
Nyt ymmärrän. Kyse on luonne-eroista. Mä en tarvitse onnellisuuteeni muita ihmisiä. Tai no tietty siten, että on hyvä juttu, jos sairastuu ja on olemassa lääkäreitä ja hoitajia. Tai että on olemassa kauppoja, josta voin ostaa ruokaa, jonka joku on tuottanut. Jos mulla ei olisi mun lapsiani, siskoani ja vanhempiani koskaan ollutkaan, en osaisi heitä edes kaivatakaan. Suurin osa mulle iloa tuottavista asioista on sellaisia, jotka teen jokatapauksessa yksin. Mulle riittää sosiaaliseen kanssakäymiseen se, mitä on työelämässä. Vaikka teenkin pääasiassa etätöitä. En tarvitse sen enempää. Joskus on kiva käydä lähibaarissa juomassa lasillinen viiniä tai yksi olut ja jutella muiden kanssa, mutta en mä sinne pidemmäksi aikaa viitsi jäädä, vaikka juttuseura olisi ihan mukavaakin. Mun kiintiöni muista ihmisistä tulee täyteen aika nopeasti, 30 minuuttia on hyvä, tunti on jo liikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Ei, kyllä tuolla neuvolla tarkoitetaan että pitää ensin olla onnellinen yksin, ennen kuin ansaitsee muiden seuraa. Kysymykseni muotoilu tarkoitti, että olisitko yhtä onnellinen ilman nykyisiä tai mitään muitakaan ihmissuhteita. .
Eiköhän kaikki halua olla välillä itsekseen. YKsinäisiltä vain usein vaaditaan sitä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka joutuisi vasten tahtoaan olemaan ihan koko ajan yksin.
Ohis...koitan selventää asiaa. En halua olla vastuussa kenenkään muun onnellisuudesta kuin omastani. Tietenkin silloin, kun lapseni olivat vielä alaikäisiä, olin osaltani vastuussa myös heidän onnellisuudestaan. Mutta vain siksi, että olen heidän ÄITINSÄ. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja vastuussa omasta onnellisuudestaan. He voivat elää elämäänsä siten, että joko ovat onnellisia tai eivät ole, mutta mun tehtäväni ei enää ole huolehtia, että he olisivat onnellisia.
Ihmiset, jotka ovat onnellisia ilman minuakin, ovat yleensä ihan mukavaa seuraa. Heidän kanssaan viihtyy ja jos löytyy jotain sopivasti yhteistä, heidän kansaan voi ystävystyäkin. Miksi? Koska en joudu olemaan vastuussa tai pitämään huolta heidän onnellisuudestaan vaan voin elää ihan omaa elämääni, tavata heitä silloin kun mulle itselleni (ja tietysti heillekin) sopii, pitää yhteyttä just sen verran kuin katson tarpeelliseksi jne. Sellainen ihminen, jonka onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, sälyttää aivan mielettömän taakan tämän toisen ihmisen harteille. Hyvin harva ihminen - ehkä joku toinen yksinäinen (?????) - haluaa kantaa sellaista taakkaa. Ihmissuhteen ei pitäisi perustua siihen, että toinen on onnellinen, kunhan toinen kantaa taakan.
Yksinäisiä kehotetaan tulemaan onnelliseksi ilman ihmissuhteitakin. Ja tämä siksi, että elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei sälytä toiselle ihmiselle vastuuta onnellisuudestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Ei, kyllä tuolla neuvolla tarkoitetaan että pitää ensin olla onnellinen yksin, ennen kuin ansaitsee muiden seuraa. Kysymykseni muotoilu tarkoitti, että olisitko yhtä onnellinen ilman nykyisiä tai mitään muitakaan ihmissuhteita. .
Eiköhän kaikki halua olla välillä itsekseen. YKsinäisiltä vain usein vaaditaan sitä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka joutuisi vasten tahtoaan olemaan ihan koko ajan yksin.
Ohis...koitan selventää asiaa. En halua olla vastuussa kenenkään muun onnellisuudesta kuin omastani. Tietenkin silloin, kun lapseni olivat vielä alaikäisiä, olin osaltani vastuussa myös heidän onnellisuudestaan. Mutta vain siksi, että olen heidän ÄITINSÄ. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja vastuussa omasta onnellisuudestaan. He voivat elää elämäänsä siten, että joko ovat onnellisia tai eivät ole, mutta mun tehtäväni ei enää ole huolehtia, että he olisivat onnellisia.
Ihmiset, jotka ovat onnellisia ilman minuakin, ovat yleensä ihan mukavaa seuraa. Heidän kanssaan viihtyy ja jos löytyy jotain sopivasti yhteistä, heidän kansaan voi ystävystyäkin. Miksi? Koska en joudu olemaan vastuussa tai pitämään huolta heidän onnellisuudestaan vaan voin elää ihan omaa elämääni, tavata heitä silloin kun mulle itselleni (ja tietysti heillekin) sopii, pitää yhteyttä just sen verran kuin katson tarpeelliseksi jne. Sellainen ihminen, jonka onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, sälyttää aivan mielettömän taakan tämän toisen ihmisen harteille. Hyvin harva ihminen - ehkä joku toinen yksinäinen (?????) - haluaa kantaa sellaista taakkaa. Ihmissuhteen ei pitäisi perustua siihen, että toinen on onnellinen, kunhan toinen kantaa taakan.
Yksinäisiä kehotetaan tulemaan onnelliseksi ilman ihmissuhteitakin. Ja tämä siksi, että elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei sälytä toiselle ihmiselle vastuuta onnellisuudestaan.
Mutta silti, kuten tässäkin ketjussa tulee ilmi, hyvin harva on "onnellinen yksin" eli siis ilman niitä ihmisiä elämässä. Nekin jotka ketjussa sanoo, että olisivat ilman perhettäänkin onnellisia, eivät ole kokeneet miltä se oikeasti tuntuisi, ettei ole ketään läheistä ihmistä elämässä, mutta he voivat toki uskoa, etteivät sitä perhettä mihinkään semmoiseen tarvitse, mikä lisää onnellisuutta.
Joten vaatimus siitä että pitää olla onnellinen ilman mitään ihmissuhteita, vaikuttaisi olevan käytännössä aika vaikeaa toteuttaa useimmille ihmisille. Poikkeuksia tietty on, jos ei ole koskaan kaivannutkaan ihmisten seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Ei, kyllä tuolla neuvolla tarkoitetaan että pitää ensin olla onnellinen yksin, ennen kuin ansaitsee muiden seuraa. Kysymykseni muotoilu tarkoitti, että olisitko yhtä onnellinen ilman nykyisiä tai mitään muitakaan ihmissuhteita. .
Eiköhän kaikki halua olla välillä itsekseen. YKsinäisiltä vain usein vaaditaan sitä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka joutuisi vasten tahtoaan olemaan ihan koko ajan yksin.
Ohis...koitan selventää asiaa. En halua olla vastuussa kenenkään muun onnellisuudesta kuin omastani. Tietenkin silloin, kun lapseni olivat vielä alaikäisiä, olin osaltani vastuussa myös heidän onnellisuudestaan. Mutta vain siksi, että olen heidän ÄITINSÄ. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja vastuussa omasta onnellisuudestaan. He voivat elää elämäänsä siten, että joko ovat onnellisia tai eivät ole, mutta mun tehtäväni ei enää ole huolehtia, että he olisivat onnellisia.
Ihmiset, jotka ovat onnellisia ilman minuakin, ovat yleensä ihan mukavaa seuraa. Heidän kanssaan viihtyy ja jos löytyy jotain sopivasti yhteistä, heidän kansaan voi ystävystyäkin. Miksi? Koska en joudu olemaan vastuussa tai pitämään huolta heidän onnellisuudestaan vaan voin elää ihan omaa elämääni, tavata heitä silloin kun mulle itselleni (ja tietysti heillekin) sopii, pitää yhteyttä just sen verran kuin katson tarpeelliseksi jne. Sellainen ihminen, jonka onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, sälyttää aivan mielettömän taakan tämän toisen ihmisen harteille. Hyvin harva ihminen - ehkä joku toinen yksinäinen (?????) - haluaa kantaa sellaista taakkaa. Ihmissuhteen ei pitäisi perustua siihen, että toinen on onnellinen, kunhan toinen kantaa taakan.
Yksinäisiä kehotetaan tulemaan onnelliseksi ilman ihmissuhteitakin. Ja tämä siksi, että elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei sälytä toiselle ihmiselle vastuuta onnellisuudestaan.
Mutta silti, kuten tässäkin ketjussa tulee ilmi, hyvin harva on "onnellinen yksin" eli siis ilman niitä ihmisiä elämässä. Nekin jotka ketjussa sanoo, että olisivat ilman perhettäänkin onnellisia, eivät ole kokeneet miltä se oikeasti tuntuisi, ettei ole ketään läheistä ihmistä elämässä, mutta he voivat toki uskoa, etteivät sitä perhettä mihinkään semmoiseen tarvitse, mikä lisää onnellisuutta.
Joten vaatimus siitä että pitää olla onnellinen ilman mitään ihmissuhteita, vaikuttaisi olevan käytännössä aika vaikeaa toteuttaa useimmille ihmisille. Poikkeuksia tietty on, jos ei ole koskaan kaivannutkaan ihmisten seuraa.
Miten mä tämän nyt selittäisin...ei oikeastaan tarvitse olla varsinaisesti onnellinen vaan elämäänsä tyytyväinen. Että elämäsi on hyvää sellaisena kuin se on. Sulla on elämässäsi asioita, joista nautit. Ihan ilman ihmisiäkin. Työ, harrastuksia,matkustelua, erilaisia nautintoja tai vaikka kissa ta koira. Että voit viettää suurimman osan ajastasi ilman muita ihmisiä ja silti olla elämääsi tyytyväinen.
Ihmiset, jotka ovat omaan elämäänsä tyytyväisiä, löytävät yleensä kohtuullisen helposti uusia ihmissuhteitakin. Ensin tuttavia, joistain tulee kavereita ja jos hyvin käy, joistain kavereista tule vielä ystäviäkin. Näiden ihmisten ei tarvitse takertua toiseen ihmiseen. Heille riittää ihan hyvin, että nähdään ja pidetään yhteyttä sillointällöin. Jos onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, siitä tulee tälle toiselle taakka. Hän tuntee huonoa omaatuntoa, jos haluaa viettää aikaansa perheen kanssa tai ihan vain yksin sohvalla maaten, viiniä juoden ja romaania lukien. Koska silloin tämä vain ja ainoastaan hänestä onnelliseksi tuleva onkin onneton. Ei kukaan halua tehdä toista onnettomaksi. Varsinkaan, jos pitää kyseisestä henkilöstä. Mutta ei keneltäkään toiselta voi vaatia olemaan oman onnellisuutensa tuoja. Jos niin tekee - edes ajatuksen tasolla - on selvää, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä. Jokainen elää omaa elämäänsä. Olet oman elämäsi junan veturinkuljettaja ja ystävät ja kaverit vain asemia matkan varrella.
Itse ajattelen sen niin, että on eri asia olla yksin ja olla yksinäinen.
Yksin olen paljonkin. Työskentelen kotoa, sukulaiset ja suurin osa (niistä muutamasta) ystävästä asuu toisella puolen Suomea. Saattaa joskus mennä viikkojakin, että ainut kasvotusten tapahtuva ihmiskontakti on se lähikaupan kassatyöntekijä. Puhelimessakin puhun harvoin mutta viestittelen ihmisille lähes päivittäin. Yksinäinen en siis ole enkä haluaisikaan olla.
Nautin tästä elämäntyylistä suunnattomasti. Joskus jopa se viestittely tuntuu rankalta. Olen onnellisin, kun olen yksin. Mutta en tunne yksinäisyyttä, tiedän, että on niitä joiden puoleen kääntyä pahalla hetkellä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisin, joo, mutta kyllä mä ihan samalla tavalla kuten aiemminkin sinkkuna ollessani kaipaisin välillä ihmisten seuraa.
Mikä on välillä? Kerran kuussa, vuodessa?
No ihan sellaista normaalia sosiaalista kanssakäymistä, mitä nyt on töissä/opiskellessa ja sitten ystävien ja sukulaisten kanssa sosialisoimista.
No ethän sinä silloin olisi onnellinen yksin, jos kuitenkin kaipaisit päivittäistä/viikottaista ystävien ja sukulaisten seuraa.
Yksin olemisella en tarkoita sinkkuutta! Vaan olemista ilman ihmissuhteita. Eli olisitko yhtä onnellinen ilman ihmissuhteita, kuten yksinäisille aina neuvotaan?
Avauksessasi sanottiin, että yksinäisille ihmisille sanotaan, että pitää opetella olemaan onnellinen yksinKIN. Minusta se ei todellakaan tarkoita sitä, että ihmisen pitää jättäytyä erakoksi, joka ei koskaan ole tekemisissä muiden ihmisten kanssa, vaan sitä, että voi myös nauttia siitä omasta seurastaan ja yksinäisyydestä.
En siis vastannut sinun erikoisen tulkintasi mukaan, vaan sen mukaan, mistä oikeasti on kyse. Ja kyllä, voisin olla onnellinen, koska en ole koskaan kaivannut jatkuvasti seuraa, vaan aina arvostanut myös yksinoloa.
Ei, kyllä tuolla neuvolla tarkoitetaan että pitää ensin olla onnellinen yksin, ennen kuin ansaitsee muiden seuraa. Kysymykseni muotoilu tarkoitti, että olisitko yhtä onnellinen ilman nykyisiä tai mitään muitakaan ihmissuhteita. .
Eiköhän kaikki halua olla välillä itsekseen. YKsinäisiltä vain usein vaaditaan sitä, että pitäisi olla onnellinen, vaikka joutuisi vasten tahtoaan olemaan ihan koko ajan yksin.
Ohis...koitan selventää asiaa. En halua olla vastuussa kenenkään muun onnellisuudesta kuin omastani. Tietenkin silloin, kun lapseni olivat vielä alaikäisiä, olin osaltani vastuussa myös heidän onnellisuudestaan. Mutta vain siksi, että olen heidän ÄITINSÄ. Nyt lapseni ovat jo aikuisia ja vastuussa omasta onnellisuudestaan. He voivat elää elämäänsä siten, että joko ovat onnellisia tai eivät ole, mutta mun tehtäväni ei enää ole huolehtia, että he olisivat onnellisia.
Ihmiset, jotka ovat onnellisia ilman minuakin, ovat yleensä ihan mukavaa seuraa. Heidän kanssaan viihtyy ja jos löytyy jotain sopivasti yhteistä, heidän kansaan voi ystävystyäkin. Miksi? Koska en joudu olemaan vastuussa tai pitämään huolta heidän onnellisuudestaan vaan voin elää ihan omaa elämääni, tavata heitä silloin kun mulle itselleni (ja tietysti heillekin) sopii, pitää yhteyttä just sen verran kuin katson tarpeelliseksi jne. Sellainen ihminen, jonka onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, sälyttää aivan mielettömän taakan tämän toisen ihmisen harteille. Hyvin harva ihminen - ehkä joku toinen yksinäinen (?????) - haluaa kantaa sellaista taakkaa. Ihmissuhteen ei pitäisi perustua siihen, että toinen on onnellinen, kunhan toinen kantaa taakan.
Yksinäisiä kehotetaan tulemaan onnelliseksi ilman ihmissuhteitakin. Ja tämä siksi, että elämäänsä tyytyväinen ja onnellinen ihminen ei sälytä toiselle ihmiselle vastuuta onnellisuudestaan.
Mutta silti, kuten tässäkin ketjussa tulee ilmi, hyvin harva on "onnellinen yksin" eli siis ilman niitä ihmisiä elämässä. Nekin jotka ketjussa sanoo, että olisivat ilman perhettäänkin onnellisia, eivät ole kokeneet miltä se oikeasti tuntuisi, ettei ole ketään läheistä ihmistä elämässä, mutta he voivat toki uskoa, etteivät sitä perhettä mihinkään semmoiseen tarvitse, mikä lisää onnellisuutta.
Joten vaatimus siitä että pitää olla onnellinen ilman mitään ihmissuhteita, vaikuttaisi olevan käytännössä aika vaikeaa toteuttaa useimmille ihmisille. Poikkeuksia tietty on, jos ei ole koskaan kaivannutkaan ihmisten seuraa.
Miten mä tämän nyt selittäisin...ei oikeastaan tarvitse olla varsinaisesti onnellinen vaan elämäänsä tyytyväinen. Että elämäsi on hyvää sellaisena kuin se on. Sulla on elämässäsi asioita, joista nautit. Ihan ilman ihmisiäkin. Työ, harrastuksia,matkustelua, erilaisia nautintoja tai vaikka kissa ta koira. Että voit viettää suurimman osan ajastasi ilman muita ihmisiä ja silti olla elämääsi tyytyväinen.
Ihmiset, jotka ovat omaan elämäänsä tyytyväisiä, löytävät yleensä kohtuullisen helposti uusia ihmissuhteitakin. Ensin tuttavia, joistain tulee kavereita ja jos hyvin käy, joistain kavereista tule vielä ystäviäkin. Näiden ihmisten ei tarvitse takertua toiseen ihmiseen. Heille riittää ihan hyvin, että nähdään ja pidetään yhteyttä sillointällöin. Jos onnellisuus perustuu toiseen ihmiseen, siitä tulee tälle toiselle taakka. Hän tuntee huonoa omaatuntoa, jos haluaa viettää aikaansa perheen kanssa tai ihan vain yksin sohvalla maaten, viiniä juoden ja romaania lukien. Koska silloin tämä vain ja ainoastaan hänestä onnelliseksi tuleva onkin onneton. Ei kukaan halua tehdä toista onnettomaksi. Varsinkaan, jos pitää kyseisestä henkilöstä. Mutta ei keneltäkään toiselta voi vaatia olemaan oman onnellisuutensa tuoja. Jos niin tekee - edes ajatuksen tasolla - on selvää, että ihmiset kaikkoavat ympäriltä. Jokainen elää omaa elämäänsä. Olet oman elämäsi junan veturinkuljettaja ja ystävät ja kaverit vain asemia matkan varrella.
Minkä perheen kanssa tämä kuvitteellinen yksin oleva henkilö istuskelee? Tässä puhutaan nyt ihmisestä, jonka pitäisi olla onnellinen ILMAN perhettä ja ystäviä ja muita ihmisiä, eli kuten sanoit, olla tyytyväinen elämäänsä vaikka viettäisi kaiken aikansa yksin (työssäkäyntiä jne lukuunottamatta).
Minä taas väitän, että tällaisia ihmisiä ei ole kovin monta jotka tuohon kykenisivät, he ei vain välttämättä tajua sitä kun niitä ihmisiä on aina itsestään selvästi ympärillä ollut.
Ilman täysin muiden ihmisten seuraa en uskoisi olevani onnellinen. En ymmärrä miksi kenenkään pitäisi.
Ilman parisuhdetta voisin tietyissä olosuhteissa olla ihan onnellinen. Tosin luulen, että joku näistä läheisemmistä ihmissuhteista sitten kuitenkin syvenisi parisuhteenomaiseksi, jos ei tätä nykyistä perhettä olisi.