Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka päästä emotionaalisesti yli vanhasta seurustelukumppanista?
Kyllästynyt
10.06.2019 |
Hei kaikille arvon AV-palstalaisille! Joudun jakamaan tekstin pariin osaan pituuden vuoksi, pahoittelut siitä.
Tästä aiheesta on varmasti jo useampia ketjuja kautta historian tehty, mutta ajattelinpa silti laittaa vielä yhden. Tämä ongelmani on varmaan suurimmalle osalle triviaali, joku toinen taas saattaa löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Kaikkinensa, jos saisin arvon AV-palstalaisten näkemyksiä aiheesta, olisin erittäin iloinen.
Taustaa hieman senverran, että kyseessä on tosiaan vanha seurustelukumppani nuoruusvuosilta. Olin jo omasta mielestäni päässyt hänestä ylitse, vaikka siinäkin kesti kyllä aivan liian monta vuotta työstää tuskaa. Kyseessä oli ensimmäinen ns. kunnon rakkaussuhde. Aikaisemminkin toki oli ihastuksia tullut ja mennyt, mutta tämän yhden kanssa tuli koettua sellaisia tunteita, joita en ole sen jälkeen edes murto-osaltaan päässyt kokemaan. Joku ehkä saattaa tässä vaiheessa tunnistaa itsensä. Kaikillahan meillä on ollut niitä ensirakkauksia ja "mukamas" elämän paras kumppani siinä vierellä, mutta hommat on vain menneet jossain kohtaa sivuraiteelle tai tunteet loppuivat kesken.
1/3
Kommentit (81)
Tässä hiljattain kävi niin, että satuin erään sattuman kautta näkemään kyseisen ihmisen etäältä omien kavereidensa ja nykyisen partnerinsa kanssa. En osaa edes sanoin kuvailla sitä hirveää oloa, joka silloin iski. Tuntui kun, koko ulkomaailma olisi muuttunut sumuksi, korvissa soi tinnitus, rintakehää pakotti ja poltti. Elin uudestaan kaiken sen paskan, josta luulin jo päässeeni ylitse. Nyt viimeinen viikko on mennyt sellaisessa hämmentävässä melankolisessa usvassa, onneksi olen kesälomalla. Havahduin äsken tässä tietokoneen ääressä siihen, että ajoin juuri 400 kilometriä autolla, enkä muista kyseisestä automatkasta oikeastaan mitään. Kaikki meni jotenkin automaattiohjauksella ja pikakelauksella.
On selvää, että Hän on päässyt elämässään eteenpäin ja niin minäkin kaikessa muussa paitsi emotionaalisesti. On koulut käyty ja hyvä ura meneillään, taloudellisesti olen vakaa, ihmissuhteita ja kavereita on, ei toki kunnollisia ystäviä oikein. Mitään diagnooseja ei ole, lääkkeitä en käytä satunnaista särkylääkettä lukuunottamatta. Nyt päätin kuitenkin lomaa tekosyynä käyttäen ostaa pari pulloa hyvää Barbarescoa ja osittain tämänkin kannustamana päätin avautua nyt täällä. Pahoittelen, jos tässä on jotain kirjoitusvirheitä sattunut matkan varrelle.
Aivan varmasti joku muu on käynyt tämän saman vuoristoradan läpi. Kaipaankin käytännön neuvoja, kuinka pääsitte asiasta ylitse? Muutkin neuvot ovat tarpeen. Alkaa jo ahdistaa sekä vituttaa tämä oma tunteiden kehittymättömyys. Tuskin ketään on pakotettu lopun elämäänsä käymään yhä uudelleen ja uudelleen läpi kaikkein kivuliaimpia kokemuksia, kuin Sisyphus tai Prometheus konsaan.
Kiitos ja anteeksi pitkähkö vuodatus.
3/3 tämä pättyy tähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokeillaan nostaa tätä, jos jollakulla olisi ajatuksia. On muuten hyvää viiniä. Pitäisi kehitellä jotain ruokaakin illalle. Hmms.
t. AP
Oletko käynyt psykologin juttusilla? Ehkä asian työstäminen jonkun ammattilaisen kanssa voisi auttaa sinua eteenpäin ja yli. Mietin, että nuo olosuhteet. jotka erottivat teidät saattavat olla se avaintekijä, joka sinua painaa.
Joo, osaan samaistua, hyvin. Minullakin pahoja menetyksiä samalla ja ensirakkauden kanssa ei päässyt kokeilemaan tosissaan, kun olin liian nuori ja perhesyiden vuoksi elämä hataralla pohjalla.
Olen elänyt sen jälkeen paljon pidempään kuin sinä enkä ole koskaan mennyt naimisiin. Olen kyllä yrittänyt tosissani suhdetta kolmen ihmisen kanssa.
Tapahtui uusi paha menetys ja suru tämä ihminen nousi pinnalle mielessäni. Sitä on jatkunut nyt jokunen vuosi ja se on pahentunut siihen pisteeseen, että olen jo aloittanut toimenpiteet sen eteen, että etsin hänet käsiini, ihaan vaan vaikka että voitaisiin sanoa ne hyvästit, mitä ei koskaan sanottu.
Jos tuohon pisteeseen joskus pääsen, pitää varmaan minua hulluna ja olettettavasti on rakentanut itselleen hyvän elämän tässä välissä eikä koe enää mitään eläviä tunteita minua kohtaan. Mutta en ole keksinyt muutakaan keinoa sille, että asia saisi päätöksen.
Toisaalta pelkään, että häviääkö minulta sitten rakkaat muistot tuon myötä, että menetänkö jotain, mitä olen voinut nyt vaalia.
Realiteeteilla ymmärrän, että en edes tuntenut häntä riittävän hyvin. Hänellä on kuitenkin edelleen hallussaan pala sydäntäni ja tämä tilanne on ihan hullu.
Ehkä sitten konkreettisen päätöksen jälkeen minäkin olisin aidosti mahdollinen löytämään itselleni puolison.
Vierailija kirjoitti:
Oletko käynyt psykologin juttusilla? Ehkä asian työstäminen jonkun ammattilaisen kanssa voisi auttaa sinua eteenpäin ja yli. Mietin, että nuo olosuhteet. jotka erottivat teidät saattavat olla se avaintekijä, joka sinua painaa.
Kiitos vastauksesta!
En tiedä oikeastaan, onko se olosuhde erotessa ollut niin merkittävä. Tavallaan ehdittiin siihen varautua puoli vuotta, mutta silti asia "pääsi yllättämään". Sikäli olen samaa mieltä, että mitään sellaista kunnon klausuulia ei suhteelle saatu.
Olen keskustellut jonkin verran ammattilaisten kanssa, mutta he tuntuvat viertävän asian aivan sivujuonteille, joiden kautta ei olla päästy puuta pidemmälle. En siis kaipaa mitään freudilaista analytiikkaa tähän.
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, osaan samaistua, hyvin. Minullakin pahoja menetyksiä samalla ja ensirakkauden kanssa ei päässyt kokeilemaan tosissaan, kun olin liian nuori ja perhesyiden vuoksi elämä hataralla pohjalla.
Olen elänyt sen jälkeen paljon pidempään kuin sinä enkä ole koskaan mennyt naimisiin. Olen kyllä yrittänyt tosissani suhdetta kolmen ihmisen kanssa.
Tapahtui uusi paha menetys ja suru tämä ihminen nousi pinnalle mielessäni. Sitä on jatkunut nyt jokunen vuosi ja se on pahentunut siihen pisteeseen, että olen jo aloittanut toimenpiteet sen eteen, että etsin hänet käsiini, ihaan vaan vaikka että voitaisiin sanoa ne hyvästit, mitä ei koskaan sanottu.
Jos tuohon pisteeseen joskus pääsen, pitää varmaan minua hulluna ja olettettavasti on rakentanut itselleen hyvän elämän tässä välissä eikä koe enää mitään eläviä tunteita minua kohtaan. Mutta en ole keksinyt muutakaan keinoa sille, että asia saisi päätöksen.
Toisaalta pelkään, että häviääkö minulta sitten rakkaat muistot tuon myötä, että menetänkö jotain, mitä olen voinut nyt vaalia.
Realiteeteilla ymmärrän, että en edes tuntenut häntä riittävän hyvin. Hänellä on kuitenkin edelleen hallussaan pala sydäntäni ja tämä tilanne on ihan hullu.
Ehkä sitten konkreettisen päätöksen jälkeen minäkin olisin aidosti mahdollinen löytämään itselleni puolison.
Kiitos viestistäsi!
En halua paljastaa tarkemmin ikääni, mutta tosiaan varmasti aloitusviestistä saat olennaisia vinkkejä esiin. On tässä elämää tullut nähtyä muutoinkin ja siinä kolhiinnuttu varmaan puolin jos toisinkin. Suurin osa ikätovereistani on aviossa, perheellisiä ja osalla jo toinen kierros menossa (huhhuh....).
En oikeastaan halua etsiä kyseistä ihmistä käsiini selvittääkseni asiat hänen kanssaan, koska ei varsinaisesti ole mitään selvitettävää. Elämä vain vei eri urille. En kanna kaunaa, en kanna harhaluuloja (omasta mielestäni toki). Tapaaminen tuskin ratkaisisi mitään, koska hänet näkiessäni minut valtaa ylitsevuotava ahdistus, vitutus ja kaikki ne muistot siitä menetetystä "jostain"... Tätä on vähän vaikeampi selittää.
Kuvaamasi "hänellä on pala sydäntäni hallussaan" on nimenomaan hyvin lähellä totuutta. Tuntuu, kuin osa minusta olisi silloin annettu pois ja nyt yritän epätoivoisesti saada sitä takaisin. Jäljellä lienee vain häivähdys siitä, mitä joskus otettiin. No, nyt taas yritän sysätä tästä jotain "syytä" toiselle, vaikkei se tilannetta kuvaa tai korjaakaan.
Onko meidät tarkoitettu vain paloittelemaan minuutemme ja antamaan niitä pois? Jotenkin tämä ei vain vastaa ymmärrystäni maailmasta. Vähän kuin Voldemort pilkkomassa sieluansa...
t. AP
Minulle selvisi vasta nyt vuosikausia myöhemmin, miksi minun osaltani tapahtui mitä tapahtui = peräännyin, vaikka sydän huusi ihan muuta. Oletko sinä saanut selvitettyä itsellesi, miksi te erkaannuitte?
Auttoiko sinua yhtään lopulliseen irtipäästämiseen se, että näit hänet toisen kanssa = fakta.
Vai onko niin, ettet nytkään haluaisi mitään konkreettista hänen kanssaan vaan ainoastaan kaipaat vanhaa?
5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko käynyt psykologin juttusilla? Ehkä asian työstäminen jonkun ammattilaisen kanssa voisi auttaa sinua eteenpäin ja yli. Mietin, että nuo olosuhteet. jotka erottivat teidät saattavat olla se avaintekijä, joka sinua painaa.
Kiitos vastauksesta!
En tiedä oikeastaan, onko se olosuhde erotessa ollut niin merkittävä. Tavallaan ehdittiin siihen varautua puoli vuotta, mutta silti asia "pääsi yllättämään". Sikäli olen samaa mieltä, että mitään sellaista kunnon klausuulia ei suhteelle saatu.
Olen keskustellut jonkin verran ammattilaisten kanssa, mutta he tuntuvat viertävän asian aivan sivujuonteille, joiden kautta ei olla päästy puuta pidemmälle. En siis kaipaa mitään freudilaista analytiikkaa tähän.
t. AP
Ihmisen psyyke on niin monimutkainen, että jostain sivujuonteesta tai useamman sellaisen perusteellisesta läpikäynnistä saattaa lähteä liikkeelle jotain, jonka jälkeen huomaat jonain päivänä päässeesi yli jostain toisesta asiasta. Kannattaa kyllä tarttua kaikkiin, omituisiltakin tuntuviin oljenkorsiin. Omasta kokemuksesta puhun. Toivottavasti pääset pian yli, on kuluttava tunne joutua roikkumaan entisessä vaikka haluaisi jo eteenpäin. Tsempit!
En tiedä kannattaisiko tätä tänne kirjoitella, mutta minulla ensirakkaus on nytkin tuossa vieressä. Meillä kävi noin viidentoista vuoden erossaolon jälkeen niin, että mies otti yhteyttä ja kertoi, ettei vain pääse yli ja on elämässään tajunnut, että se mitä meillä oli oli ainutlaatuista. No nähtiin sitten ja hullaannuttiin aivan täysin. Olen onnellinen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulle selvisi vasta nyt vuosikausia myöhemmin, miksi minun osaltani tapahtui mitä tapahtui = peräännyin, vaikka sydän huusi ihan muuta. Oletko sinä saanut selvitettyä itsellesi, miksi te erkaannuitte?
Auttoiko sinua yhtään lopulliseen irtipäästämiseen se, että näit hänet toisen kanssa = fakta.
Vai onko niin, ettet nytkään haluaisi mitään konkreettista hänen kanssaan vaan ainoastaan kaipaat vanhaa?
5
Kiitos vastauksesta!
Olen saanut, ainakin omasta mielestäni, käytyä läpi elämän polkujen erkaantumiseen johtaneet syyt. Ne eivät olleet, todennäköisesti, sosiaalisesti tai emotionaalisesti pakotettuja. Id est; en mielestäni tehnyt missään vaiheessa valintaa, vaan olosuhteet sanelivat vaihtoehdot, joita oli tasan yksi.
Näin hänet toisen kanssa, jota pidän kohtalaisen totuudenmukaisena faktana, ainakaan minulla ei ole tarvetta sitä epäillä. En halua käyttää aikaa ja tarmoa asian tarkempaan selvittämiseen... En niinkään kaipaa häntä nykyisellään, kuin että olisimme saaneet viedä pidemmälle sen, mitä joskus oli. Nykyinen Hän ei tuota muuta kuin ahdistuneisuutta, ketutusta, masennusta ja varmaan jollain tasolla vihaa nykytilannetta kohtaan. Viha on tosin aika vahva termi, en tykkää käyttää sitä yleisesti, koska se viittaisi hyvin vahvoihin negatiivisiin tunteiisin.
Tätä on tosia vaikea pukea sanoiksi. Kiitos kuitenkin, kun vastaatte. Olen aika hukassa näköjään.
t. AP
Vierailija kirjoitti:
En tiedä kannattaisiko tätä tänne kirjoitella, mutta minulla ensirakkaus on nytkin tuossa vieressä. Meillä kävi noin viidentoista vuoden erossaolon jälkeen niin, että mies otti yhteyttä ja kertoi, ettei vain pääse yli ja on elämässään tajunnut, että se mitä meillä oli oli ainutlaatuista. No nähtiin sitten ja hullaannuttiin aivan täysin. Olen onnellinen :)
Kiitos viestistäsi!
Olen onnellinen puolestasi, jos näin on todella päässyt käymään! :)
Ehkä jollakin tasolla toivon, että olisin samassa tilanteessa. Tosiasioita pohtiessa en ole enää yhtään niin varma. Tiedän - valitettavasti - hänen historiastaan liiaksi, jotta osaisin uudelleen hullaantua samaan ihmiseen. Lienen rakentanut jonkinlaisen harhakuvitelman siitä mitä on ja mitä on oleva ja sen perusteella tunteeni toimivat. Juuri siitä noidankehästä haluaisin irti, koska nyt faktana tiedän, mitä EI ole oleva....
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla se ahdistus liittyy siihen, että siinä vaiheessa elämää en vielä osannut/ pystynyt tekemään itsenäisiä valintoja sydäntäni kuunnellen, kuten olen myöhemmin elämässäni tehnyt isojen suuntaviivojen valintoja.
Entäpä miten ajattelet hänen kokeneen teidän eronne? Voisiko osa ahdistuksesta johtua siitä vai ainoastaan siitä, miten sinä koet sen tilanteen, että olisit halunnut kokeilla siipiäsi, kulkea polun loppuun, mutta sinulla ei ollut sitä mahdollisuutta? Minulla tämä on ainoa tekemätön asia, joka elämässä kaduttaa.
5
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko käynyt psykologin juttusilla? Ehkä asian työstäminen jonkun ammattilaisen kanssa voisi auttaa sinua eteenpäin ja yli. Mietin, että nuo olosuhteet. jotka erottivat teidät saattavat olla se avaintekijä, joka sinua painaa.
Kiitos vastauksesta!
En tiedä oikeastaan, onko se olosuhde erotessa ollut niin merkittävä. Tavallaan ehdittiin siihen varautua puoli vuotta, mutta silti asia "pääsi yllättämään". Sikäli olen samaa mieltä, että mitään sellaista kunnon klausuulia ei suhteelle saatu.
Olen keskustellut jonkin verran ammattilaisten kanssa, mutta he tuntuvat viertävän asian aivan sivujuonteille, joiden kautta ei olla päästy puuta pidemmälle. En siis kaipaa mitään freudilaista analytiikkaa tähän.
t. AP
Ihmisen psyyke on niin monimutkainen, että jostain sivujuonteesta tai useamman sellaisen perusteellisesta läpikäynnistä saattaa lähteä liikkeelle jotain, jonka jälkeen huomaat jonain päivänä päässeesi yli jostain toisesta asiasta. Kannattaa kyllä tarttua kaikkiin, omituisiltakin tuntuviin oljenkorsiin. Omasta kokemuksesta puhun. Toivottavasti pääset pian yli, on kuluttava tunne joutua roikkumaan entisessä vaikka haluaisi jo eteenpäin. Tsempit!
Heippa!
Olen kyllä miettinyt viime viikot, josko kävisin uudemman kerran kallonkutistajan pakeilla. Alkaa tuntua nämä ajoittaiset voimakkaat tunteet senverran ylitsevuotavilta, että on vaikea välttää niiden vaikutusta arkielämään.
En siis ole varsinaisesti psykiatrilla vieraillut asian tiimoilta, mutta varmaan olisi tarpeen. Jotenkin vain sen luottamuksen luominen täysin tuntemattomaan - olkoonkin ammattilainen - on aika hankalaa ainakin ajatuksen tasolla.
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika harmillinen juttu. Itse pääsin "ensirakkaudesta" yli niin että ensin sairastuin anoreksiaan (En suosittele, halusin huomiota, sainkin hetkeksi), sitä kautta psykologille ja terapiaan, joka auttoi hieman mutta samoja kokemuksia sieltä kuin sinulla. Mutta sitten jossain vaiheessa tajusin että en mä sitä ole oikeasti rakastanutkaan, ihan tosiaan, se oli jotain muuta (En nyt jaksa avata yksityiskohtia) ja siinä vaiheessa sain sen palan sielusta takaisin jonka luulin hänelle antaneeni. Sen pituinen se.
Vierailija kirjoitti:
Aika harmillinen juttu. Itse pääsin "ensirakkaudesta" yli niin että ensin sairastuin anoreksiaan (En suosittele, halusin huomiota, sainkin hetkeksi), sitä kautta psykologille ja terapiaan, joka auttoi hieman mutta samoja kokemuksia sieltä kuin sinulla. Mutta sitten jossain vaiheessa tajusin että en mä sitä ole oikeasti rakastanutkaan, ihan tosiaan, se oli jotain muuta (En nyt jaksa avata yksityiskohtia) ja siinä vaiheessa sain sen palan sielusta takaisin jonka luulin hänelle antaneeni. Sen pituinen se.
No niinpä. Mutta mitä se oli?
Minä sain ensirakkaudelta energiaa ja iloa elämääni, kun sitä kipeästi tarvitsin. Sylin. En koskaan ehtinyt tutustua riittävän hyvin tietääkseni, mitä hän olisi tarvinnut ja olisinko minä voinut tarjota sitä hänelle ja mitä hän minusta sai. Huvitusta vai syvempiä, aitoja tunteita. MUTTA olisin halunnut kääntää sen kortin. Se jäi tekemättä enkä voi tietää, olisiko siitä tullut jotain, mitä en ole vieläkään saanut keneltäkään muultakaan.
5
Vierailija kirjoitti:
Minulla se ahdistus liittyy siihen, että siinä vaiheessa elämää en vielä osannut/ pystynyt tekemään itsenäisiä valintoja sydäntäni kuunnellen, kuten olen myöhemmin elämässäni tehnyt isojen suuntaviivojen valintoja.
Entäpä miten ajattelet hänen kokeneen teidän eronne? Voisiko osa ahdistuksesta johtua siitä vai ainoastaan siitä, miten sinä koet sen tilanteen, että olisit halunnut kokeilla siipiäsi, kulkea polun loppuun, mutta sinulla ei ollut sitä mahdollisuutta? Minulla tämä on ainoa tekemätön asia, joka elämässä kaduttaa.
5
Kiitos vastauksesta!
Ehdotuksesi voi hyvin olla lähellä totuutta. Jos eläisimme jossakin simuloitavissa olevassa todellisuudessa, olisin varmasti halunnut käydä tuon kyseisen simulaation loppuun ja kasvattaa yhteisiä lapsia jne. Nyt koen jotenkin pudonneeni sen todellisuuden tai vaihtoehtoisen todellisuuden ulkopuolelle. Siipien kokeilu varmasti olisi ollut silloisen kumppanin kanssa parasta, mutta miten nyt haluat tämän tulkita, olen kyllä tarpeeksi kokenut sen jälkeenkin.
Mitä tulee valintoihin, niiden tekemisiin tai tekemättä jättämisiin, olin silloin tehnyt jo suurimmat nykyistä elämäntilannettani koskevat valinnat. Käytännössä siis valinnut urapolun, jolla yhä taaperran, sekä päätöksen jäädä tänne kotimaan kamaralle elämä toteuttamaan. En oikein nää mitään sellaisia suuria päätöksiä tai valintoja, jotka muuttuessaan olennaisesti muuttaisivat tilannetta nykyhetkestä.
t. AP
Onko hän ulkomaalainen? Ulkomailla?
Vierailija kirjoitti:
Aika harmillinen juttu. Itse pääsin "ensirakkaudesta" yli niin että ensin sairastuin anoreksiaan (En suosittele, halusin huomiota, sainkin hetkeksi), sitä kautta psykologille ja terapiaan, joka auttoi hieman mutta samoja kokemuksia sieltä kuin sinulla. Mutta sitten jossain vaiheessa tajusin että en mä sitä ole oikeasti rakastanutkaan, ihan tosiaan, se oli jotain muuta (En nyt jaksa avata yksityiskohtia) ja siinä vaiheessa sain sen palan sielusta takaisin jonka luulin hänelle antaneeni. Sen pituinen se.
Kiitos vastauksesta!
En osaa sanoa, onko kokemani tuntemukset huomionhakuisuutta tai skandaalinkäryä. Nyt toki kirjaimellisesti korkkasin pullon ja päätin anonyymisti vuodattaa tätä tarinaa tänne palastalle.
En ole koskaan hakeutunut huomioon, en keskipisteeseen tai mitenkään muutenkaan elämässä noteeratuksi. Edustan varmaan sellaista aika perisuomalaista insinööristyyppiä, joka ei paljon brassaile, mutta saa asioita aikaan. Ainakin työhön vedoten yleensä näin. Monasti olen myös kaveripiirissä se hiljainen järjen ääni, joka puhuu, kun tarvetta on, en kehuskele enkä tuo itseäni esille. Jos minua tarvitaan, olen käytettävissä.
En kovin mieluusti sairastuisi mihinkään tauteihin tai oireyhtymiin. Tavallaan silti ymmärrän tuon sinun "annoit palan pois". Olen kenties hieman kateellinen, jos sait sen palasen takaisin, vaikkakin maksoit siitä kovan hinnan. Jos saisin mahdollisuuden palauttaa se palanen ja lopettaa nämä kaikki negatiiviset tunteet lopun ajaksi, voisin olla valmis aika uhkarohkeisiin kauppoihin.
t. AP
Mikä sen negatiivisen tunteen tuo? Olet onnistunut muussa, mutta et tuossa? Loukkasit häntä? Hän loukkasi sinua? Et ole löytänyt tilalle uutta? Olet epäonnistunut ilman perhettä? Kaipaat häntä?
Alue: Aihe vapaa
Oma tarinani voi olla ihan samanlainen, mutta minua korpeaa se tosiasia, että näin melkein vuosikymmen myöhemmin tuntuu, etten ole päässyt kokonaan asiasta ylitse. Olimme yhdessä n. neljä vuotta ja ero tapahtui lähinnä olosuhteiden pakosta ei niinkään kummankaan aloitteesta tai tunteiden loppumisesta. En lähde avaamaan näitä olosuhteita, koska hieman pelottaa, että joku tuttava tunnistaa. Minulle kyseessä tuntui olevan todellakin "se oikea", the One. Kaikki vain silloin natsasi niin hyvin, eikä useammankaan vuoden aikana se hullaantuminen, rakkaus ja käsittämätön kemia hälvennyt.
Eron jälkeisestä ajasta en muista paljon mitään, ensimmäinen vuosi meni jossain sumussa, josta ei ole muistjälkiä jäänyt. Lisäksi samaan ajankohtaan osui useampi perhetragedia sekä läheisen ystäväni poismeno, joka luonnollisesti ruokki tuota melankoliaa. Hiljalleen n. viiden vuoden jälkeen olo alkoi olla sellainen, ettei asia tulvahtanut unissa mieleen enkä herännyt voimakkaaseen ahdistukseen, suruun ja sellaiseen pistoon sydämessä, joka eron tullessa todelliseksi, tunsin. Kokeilin tapailla muita, varmaan 3-5 lyhyttä suhteenpoikasta oli, mutta kaikkien kohdalla oli vain sellainen välinpitämätön olo, mikään ei tuntunut miltään. Aivan kuin olisin elänyt omaa elämääni jonain ulkoa ohjailtavana tietokonehahmona. En sen vuoksi halunnut viedä kyseisiä juttuja kovin pitkälle vaan puhalsin pelin poikki melko varhain milloin milläkin verukkeella, muutaman kerran toki vastapuolen aloitteesta, joka tuntui lähinnä helpottavalta.
Viimeiset pari vuotta olen jo päässyt niinkin pitkälle, että koin ensimmäisiä ihastumisen tunteita muutamankin eri ihmisen kohdalla. Kemiat eivät sitten kuitenkaan kohdanneet ja jutut jäi sikseen. Yksinäinen olen siis ollut oikeastaan viimeisen kymmenen vuotta. Yksinäisyyteenkin toki tottuu, vaikka tuttavat yrittävät kilpaa parittaa minua joillekin mielestään potentiaalisille kumppaneille.
2/3