Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka päästä emotionaalisesti yli vanhasta seurustelukumppanista?
Kyllästynyt
10.06.2019 |
Hei kaikille arvon AV-palstalaisille! Joudun jakamaan tekstin pariin osaan pituuden vuoksi, pahoittelut siitä.
Tästä aiheesta on varmasti jo useampia ketjuja kautta historian tehty, mutta ajattelinpa silti laittaa vielä yhden. Tämä ongelmani on varmaan suurimmalle osalle triviaali, joku toinen taas saattaa löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Kaikkinensa, jos saisin arvon AV-palstalaisten näkemyksiä aiheesta, olisin erittäin iloinen.
Taustaa hieman senverran, että kyseessä on tosiaan vanha seurustelukumppani nuoruusvuosilta. Olin jo omasta mielestäni päässyt hänestä ylitse, vaikka siinäkin kesti kyllä aivan liian monta vuotta työstää tuskaa. Kyseessä oli ensimmäinen ns. kunnon rakkaussuhde. Aikaisemminkin toki oli ihastuksia tullut ja mennyt, mutta tämän yhden kanssa tuli koettua sellaisia tunteita, joita en ole sen jälkeen edes murto-osaltaan päässyt kokemaan. Joku ehkä saattaa tässä vaiheessa tunnistaa itsensä. Kaikillahan meillä on ollut niitä ensirakkauksia ja "mukamas" elämän paras kumppani siinä vierellä, mutta hommat on vain menneet jossain kohtaa sivuraiteelle tai tunteet loppuivat kesken.
1/3
Kommentit (81)
Minä aion yrittää tehdä jotain uhkarohkeaa. Toivon, että sen jälkeen saan rauhan. Ja toivon, että hän joko on niin yli minusta, että käväisemiseni hänen elämässään ei liikauta häntä yhtään tai että anteeksipyyntöni parantaa, jos hänellä on jäänyt jotain hampaankoloon. Olen kuitenkin aikuisuudessa tehnyt muitakin isoja juttuja ja tässä hannaaminen jäisi todellakin kaivelemaan.
- se toinen, jota ensirakkaus on alkanut vainota todenteolla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinuahan tuossa narsistiksi epäiltiin eikä "uhriasi" ap. Koska jäät roikkumaan etkä päästä irti hänestä vaikka hänellä on jo uusi.
Luultavasti sinä kaipaat sitä tunnetta, et varsinaisesti tätä ihmistä. Rakkautta, kaipausta, intohimoa, kun toinen ymmärtää täysin, yhteenkuuluvuutta jne. Se muisto saa sut kipuilemaan. Yhdistät nämä asiat ko.henkilöön ja sen vuoksi myös hän elää sinussa kaipauksena... vaikka et halua häntä takaisin.
Mistä tiedän? —> Elän samassa tilanteessa. Olen mennyt itse eteenpäin, on perhe ja olen vilpittömästi onnellinen. Ensirakkaus on kuitenkin ensirakkaus ja sen jälki on ikuinen.
Varmaan rationaalisella tasolla ymmärrät, ettei elämässä liene juuri koskaan vain yhtä mahdollisuutta, varsinkaan parisuhteeseen. Täällä on jo sanottukin, että luultavasti linkität jotain omia tuntemuksiasi tuohon henkilöön sinänsä tarpeettomasti. Minulla on ollut verrattain paljon pettymyksiä ihmissuhteissa, ja luultavasti jotakuinkin jokaiseen niistä suhtauduin kotvan aikaa juuri tuolla tavalla, että siinä meni se viimeinen mahdollisuus. Mutta eihän se niin mene.
Jälkeenpäin olen tajunnut myös muuttuneeni itse niin paljon ajan oloon (varsinkin tuossa ikävuosina 20-35) että on täysin mahdollista jopa todennäköistä, että suhteet olisivat pidemmän päälle kuitenkin päättyneet, enkä nykyisellään olisi edes ihastunut noihin ihmisiin ainakaan sellaisena kuin he silloin olivat, tuskin nykyiselläänkään. Ihmissuhteet kuitenkin muodostuvat aina osin vastineena johonkin sen hetkiseen tarpeeseen, eivät ainoastaan kohteen ominaisuuksien vuoksi.
Terapiaa on hyvää ja huonoa, mutta hyvässä kyllä selviää se, mikä on se pohjimmainen tarpeesi mihin arvelit tuon (ja miksi vain tuon) suhteen vastanneen. Kun sen tietää itse, on helpompi suhtautua myös potentiaalisiin ihmissuhteisiin. Itse kärsin nuorena ulkopuolisuuden tunteesta, ja yksi epäonnistunut suhde perustui juuri siihen, että henkilö oli todella etevä antamaan ymmärtää, että tajuaa minut paremmin kuin kukaan muu. Hän itseasiassa jopa saattoi olla jonkunasteinen narsisti siinä mielessä, että pyrki herättämään ihmisissä juuri sellaista erityislaatuisuuden tunnetta saadakseen itse huomiota. Toisaalta siinä tilanteessa olisin saattanut sivuuttaa jonkun ihan kunnollisen ihmisen vain siksi, ettei hän pommita tuota tuntemusta samalla taajuudella.
Vierailija kirjoitti:
"Tuntui kun, koko ulkomaailma olisi muuttunut sumuksi, korvissa soi tinnitus, rintakehää pakotti ja poltti. Elin uudestaan kaiken sen paskan, josta luulin jo päässeeni ylitse"
Tämä tunne... Jotain niin kauheeta. Toi on saattanut olla paniikkikohtaus.
Kiitos vastauksestasi,
voin ihan kokemuksella sanoa, että kyse ei ole paniikkikohtauksesta, jollaisia olen aikanaan saanut. Kokemusta on vaikea verrata, paniikkikohtaus menee ohi, mutta tämä kestää päivätolkulla, jopa viikkoja. Kyse ei ole niinkään akuutista ahdistumisesta vaan sellainen olo, että koko elämä on pelkkää usvaa eikä millään ole mitään merkitystä - ja silti kuitenkin on.
Paniikkikohtauksessa löytää kuitenkin aina jonkin kiinnepisteen, johon tarttua. Näissä kokemuksissani ei ole mitään konkretiaa, kaikki katoaa, ihan kuin kaikki maailman toivo, usko ja ilo olisi syöksetty mustaan aukkoon. En valitettavasti osaa tätä paremmin kuvailla.
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Varmaan rationaalisella tasolla ymmärrät, ettei elämässä liene juuri koskaan vain yhtä mahdollisuutta, varsinkaan parisuhteeseen. Täällä on jo sanottukin, että luultavasti linkität jotain omia tuntemuksiasi tuohon henkilöön sinänsä tarpeettomasti. Minulla on ollut verrattain paljon pettymyksiä ihmissuhteissa, ja luultavasti jotakuinkin jokaiseen niistä suhtauduin kotvan aikaa juuri tuolla tavalla, että siinä meni se viimeinen mahdollisuus. Mutta eihän se niin mene.
Jälkeenpäin olen tajunnut myös muuttuneeni itse niin paljon ajan oloon (varsinkin tuossa ikävuosina 20-35) että on täysin mahdollista jopa todennäköistä, että suhteet olisivat pidemmän päälle kuitenkin päättyneet, enkä nykyisellään olisi edes ihastunut noihin ihmisiin ainakaan sellaisena kuin he silloin olivat, tuskin nykyiselläänkään. Ihmissuhteet kuitenkin muodostuvat aina osin vastineena johonkin sen hetkiseen tarpeeseen, eivät ainoastaan kohteen ominaisuuksien vuoksi.
Terapiaa on hyvää ja huonoa, mutta hyvässä kyllä selviää se, mikä on se pohjimmainen tarpeesi mihin arvelit tuon (ja miksi vain tuon) suhteen vastanneen. Kun sen tietää itse, on helpompi suhtautua myös potentiaalisiin ihmissuhteisiin. Itse kärsin nuorena ulkopuolisuuden tunteesta, ja yksi epäonnistunut suhde perustui juuri siihen, että henkilö oli todella etevä antamaan ymmärtää, että tajuaa minut paremmin kuin kukaan muu. Hän itseasiassa jopa saattoi olla jonkunasteinen narsisti siinä mielessä, että pyrki herättämään ihmisissä juuri sellaista erityislaatuisuuden tunnetta saadakseen itse huomiota. Toisaalta siinä tilanteessa olisin saattanut sivuuttaa jonkun ihan kunnollisen ihmisen vain siksi, ettei hän pommita tuota tuntemusta samalla taajuudella.
Minusta tuntuu, että se olosuhteiden pakosta eroaminen on se avainsana. Se, ettei saanut elää sitä suhdetta läpi, vaikka sen elinkaari olisi lopulta ollut vain pari kuukautta tai vuoden.
Vierailija kirjoitti:
Sinuahan tuossa narsistiksi epäiltiin eikä "uhriasi" ap. Koska jäät roikkumaan etkä päästä irti hänestä vaikka hänellä on jo uusi.
Touché!
Epäilin kyllä tätäkin, mutta edellämainituilla kallonkutistajilla aikani käytyäni, minut todettiin terveeksi. En siis valitettavasti voi syyttää tästä itseäni, vaikka kenties jotenkin alitajuisesti tahtoisinkin.
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luultavasti sinä kaipaat sitä tunnetta, et varsinaisesti tätä ihmistä. Rakkautta, kaipausta, intohimoa, kun toinen ymmärtää täysin, yhteenkuuluvuutta jne. Se muisto saa sut kipuilemaan. Yhdistät nämä asiat ko.henkilöön ja sen vuoksi myös hän elää sinussa kaipauksena... vaikka et halua häntä takaisin.
Mistä tiedän? —> Elän samassa tilanteessa. Olen mennyt itse eteenpäin, on perhe ja olen vilpittömästi onnellinen. Ensirakkaus on kuitenkin ensirakkaus ja sen jälki on ikuinen.
Hei,
tämä kieltämättä kuulostaa juuri samalta. Toisaalta en ole varma, kaipaanko edes sitä tunnetta, kaipaan jotain sellaista, jota en osaa nimetä. Se on osa, osuus, aika tai todellisuus siitä ihmisestä, jonka muistan. Liian vähän tietty muistan, koska en suuremmin vihaa kyseistä ihmistä.
Miten pääsit eteenpäin? Menit ja teit vaan? En vain jotenkin hahmota sitä omalta osaltani. Vaikka hahmottaisi omalta osaltani, en osaisi suhteuttaa sitä tähän tilanteeseen. Haluan perheen, haluan lapsia, haluan rakastavan ympäristön.
t. AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan rationaalisella tasolla ymmärrät, ettei elämässä liene juuri koskaan vain yhtä mahdollisuutta, varsinkaan parisuhteeseen. Täällä on jo sanottukin, että luultavasti linkität jotain omia tuntemuksiasi tuohon henkilöön sinänsä tarpeettomasti. Minulla on ollut verrattain paljon pettymyksiä ihmissuhteissa, ja luultavasti jotakuinkin jokaiseen niistä suhtauduin kotvan aikaa juuri tuolla tavalla, että siinä meni se viimeinen mahdollisuus. Mutta eihän se niin mene.
Jälkeenpäin olen tajunnut myös muuttuneeni itse niin paljon ajan oloon (varsinkin tuossa ikävuosina 20-35) että on täysin mahdollista jopa todennäköistä, että suhteet olisivat pidemmän päälle kuitenkin päättyneet, enkä nykyisellään olisi edes ihastunut noihin ihmisiin ainakaan sellaisena kuin he silloin olivat, tuskin nykyiselläänkään. Ihmissuhteet kuitenkin muodostuvat aina osin vastineena johonkin sen hetkiseen tarpeeseen, eivät ainoastaan kohteen ominaisuuksien vuoksi.
Terapiaa on hyvää ja huonoa, mutta hyvässä kyllä selviää se, mikä on se pohjimmainen tarpeesi mihin arvelit tuon (ja miksi vain tuon) suhteen vastanneen. Kun sen tietää itse, on helpompi suhtautua myös potentiaalisiin ihmissuhteisiin. Itse kärsin nuorena ulkopuolisuuden tunteesta, ja yksi epäonnistunut suhde perustui juuri siihen, että henkilö oli todella etevä antamaan ymmärtää, että tajuaa minut paremmin kuin kukaan muu. Hän itseasiassa jopa saattoi olla jonkunasteinen narsisti siinä mielessä, että pyrki herättämään ihmisissä juuri sellaista erityislaatuisuuden tunnetta saadakseen itse huomiota. Toisaalta siinä tilanteessa olisin saattanut sivuuttaa jonkun ihan kunnollisen ihmisen vain siksi, ettei hän pommita tuota tuntemusta samalla taajuudella.
Minusta tuntuu, että se olosuhteiden pakosta eroaminen on se avainsana. Se, ettei saanut elää sitä suhdetta läpi, vaikka sen elinkaari olisi lopulta ollut vain pari kuukautta tai vuoden.
Se voi olla raastavaa, mutta näinhän elämässä käy, että kaikkia kortteja ei vaan aina voi katsoa. Itselläni kävi niin, että pitkäaikainen ihastukseni kuoli aivan yllättäin, kun oli viimein alkanut näyttää merkkejä lämpenemisestä suhteelle (hänellä oli monenlaisia tunne-elämän estoja). EI kai se oleellisesti niin erilaista ole, että toinen siirtyy eteenpäin ja itse ei. Tuostakin ajattelin shokista selvittyäni (siihenkin meni pari vuotta), että ei ole mitenkään kiveen hakattua se että olisin häntä saanut tunteillani sulatettua. Yhtä todennäköistä, että sekin suhde olisi ollut pettymys. Nykyisin tunnen lähinnä surua hänen omaistensa puolesta, joiden elämässä hän olisi varmasti pysynyt, vaikka minun ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu jo hoitoon, ällötys.
Kiitos tästä kontribuutiosta.... =D
Se voi kestää todella kauan. Emotionaalinen eroon pääseminen.
Itsellä erosta nyt noin 4 vuotta. Liitto kesti pitkälti yli 10 vuotta. Ja silti sydän aina muljahtaa rinnassa jos joudun olemaan eksän kanssa tekemisissä (lapset). Alan pikkuhiljaa hyväksymään, että pääsen yli vasta sitten kun löydän uuden puolison itselleni. Hieman pyöreänä tavismiehenä on ihan turha kuvitella mitään laastarisuhteita tai seksisuhteita. Pitäisi maksaa irtoseksistä jos sellaista haluaa. Naisilla on tuon suhteen helpompaa...aina löytyy joku kunhan vaan levittää sakset eikä nirsoile liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jeesus auttaa. Muut ihmiset eivät voi sitä kaipuuta täyttää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan rationaalisella tasolla ymmärrät, ettei elämässä liene juuri koskaan vain yhtä mahdollisuutta, varsinkaan parisuhteeseen. Täällä on jo sanottukin, että luultavasti linkität jotain omia tuntemuksiasi tuohon henkilöön sinänsä tarpeettomasti. Minulla on ollut verrattain paljon pettymyksiä ihmissuhteissa, ja luultavasti jotakuinkin jokaiseen niistä suhtauduin kotvan aikaa juuri tuolla tavalla, että siinä meni se viimeinen mahdollisuus. Mutta eihän se niin mene.
Jälkeenpäin olen tajunnut myös muuttuneeni itse niin paljon ajan oloon (varsinkin tuossa ikävuosina 20-35) että on täysin mahdollista jopa todennäköistä, että suhteet olisivat pidemmän päälle kuitenkin päättyneet, enkä nykyisellään olisi edes ihastunut noihin ihmisiin ainakaan sellaisena kuin he silloin olivat, tuskin nykyiselläänkään. Ihmissuhteet kuitenkin muodostuvat aina osin vastineena johonkin sen hetkiseen tarpeeseen, eivät ainoastaan kohteen ominaisuuksien vuoksi.LukittuParas biisi just nyt?
Terapiaa on hyvää ja huonoa, mutta hyvässä kyllä selviää se, mikä on se pohjimmainen tarpeesi mihin arvelit tuon (ja miksi vain tuon) suhteen vastanneen. Kun sen tietää itse, on helpompi suhtautua myös potentiaalisiin ihmissuhteisiin. Itse kärsin nuorena ulkopuolisuuden tunteesta, ja yksi epäonnistunut suhde perustui juuri siihen, että henkilö oli todella etevä antamaan ymmärtää, että tajuaa minut paremmin kuin kukaan muu. Hän itseasiassa jopa saattoi olla jonkunasteinen narsisti siinä mielessä, että pyrki herättämään ihmisissä juuri sellaista erityislaatuisuuden tunnetta saadakseen itse huomiota. Toisaalta siinä tilanteessa olisin saattanut sivuuttaa jonkun ihan kunnollisen ihmisen vain siksi, ettei hän pommita tuota tuntemusta samalla taajuudella.
Minusta tuntuu, että se olosuhteiden pakosta eroaminen on se avainsana. Se, ettei saanut elää sitä suhdetta läpi, vaikka sen elinkaari olisi lopulta ollut vain pari kuukautta tai vuoden.
Kiitos vastauksesta!
Tämä ja muut viestit antavat taas aiheen kohdistaa katse sinne peilikuvaan. Jotain on pahasti pielessä, mutta onneksi en ole ainoa. Siksi siis kiitän ja, kumarran, koska näin on tapana tehdä (tai sanoa). Hyppään suoraan syvään päähän.
Tämä sessio tai ilta ei valitettavasti saanut minua asian osalta hurskasta hullummaksi, mutta toivottavasti tåmä voisi tulevaisuudessa olla edes jonkinmoinen keskustelunavaus.
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se voi kestää todella kauan. Emotionaalinen eroon pääseminen.
Itsellä erosta nyt noin 4 vuotta. Liitto kesti pitkälti yli 10 vuotta. Ja silti sydän aina muljahtaa rinnassa jos joudun olemaan eksän kanssa tekemisissä (lapset). Alan pikkuhiljaa hyväksymään, että pääsen yli vasta sitten kun löydän uuden puolison itselleni. Hieman pyöreänä tavismiehenä on ihan turha kuvitella mitään laastarisuhteita tai seksisuhteita. Pitäisi maksaa irtoseksistä jos sellaista haluaa. Naisilla on tuon suhteen helpompaa...aina löytyy joku kunhan vaan levittää sakset eikä nirsoile liikaa.
Miten tämänkin sai käännettyä miesten vaikea naisten helppo -saamiskeskusteluksi? eihän nuo irtoseksisuhteet edes varmastikaan täyttäisi sitä aukkoa elämässäsi. Eihän alkuperäisenkään kirjoittajan ongelma ollut irtoseksin saaminen, vaan emotionaalinen ylipääseminen.
Ei kannata satuttaa muita ihmisiä, ennen kuin olet hoitanut omat haavasi kuntoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu jo hoitoon, ällötys.
Kiitos tästä kontribuutiosta.... =D
Joku palstaharhainen täällä. :D siis toi tyhmä kommentti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hakeudu jo hoitoon, ällötys.
Kiitos tästä kontribuutiosta.... =D
Sivistyssanojen viljely kertoo vain ja ainoastaan typeryydestä. No, tällainen teennäisyys kyllä uppoaa moniin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varmaan rationaalisella tasolla ymmärrät, ettei elämässä liene juuri koskaan vain yhtä mahdollisuutta, varsinkaan parisuhteeseen. Täällä on jo sanottukin, että luultavasti linkität jotain omia tuntemuksiasi tuohon henkilöön sinänsä tarpeettomasti. Minulla on ollut verrattain paljon pettymyksiä ihmissuhteissa, ja luultavasti jotakuinkin jokaiseen niistä suhtauduin kotvan aikaa juuri tuolla tavalla, että siinä meni se viimeinen mahdollisuus. Mutta eihän se niin mene.
Jälkeenpäin olen tajunnut myös muuttuneeni itse niin paljon ajan oloon (varsinkin tuossa ikävuosina 20-35) että on täysin mahdollista jopa todennäköistä, että suhteet olisivat pidemmän päälle kuitenkin päättyneet, enkä nykyisellään olisi edes ihastunut noihin ihmisiin ainakaan sellaisena kuin he silloin olivat, tuskin nykyiselläänkään. Ihmissuhteet kuitenkin muodostuvat aina osin vastineena johonkin sen hetkiseen tarpeeseen, eivät ainoastaan kohteen ominaisuuksien vuoksi.
Terapiaa on hyvää ja huonoa, mutta hyvässä kyllä selviää se, mikä on se pohjimmainen tarpeesi mihin arvelit tuon (ja miksi vain tuon) suhteen vastanneen. Kun sen tietää itse, on helpompi suhtautua myös potentiaalisiin ihmissuhteisiin. Itse kärsin nuorena ulkopuolisuuden tunteesta, ja yksi epäonnistunut suhde perustui juuri siihen, että henkilö oli todella etevä antamaan ymmärtää, että tajuaa minut paremmin kuin kukaan muu. Hän itseasiassa jopa saattoi olla jonkunasteinen narsisti siinä mielessä, että pyrki herättämään ihmisissä juuri sellaista erityislaatuisuuden tunnetta saadakseen itse huomiota. Toisaalta siinä tilanteessa olisin saattanut sivuuttaa jonkun ihan kunnollisen ihmisen vain siksi, ettei hän pommita tuota tuntemusta samalla taajuudella.
Minusta tuntuu, että se olosuhteiden pakosta eroaminen on se avainsana. Se, ettei saanut elää sitä suhdetta läpi, vaikka sen elinkaari olisi lopulta ollut vain pari kuukautta tai vuoden.
Se voi olla raastavaa, mutta näinhän elämässä käy, että kaikkia kortteja ei vaan aina voi katsoa. Itselläni kävi niin, että pitkäaikainen ihastukseni kuoli aivan yllättäin, kun oli viimein alkanut näyttää merkkejä lämpenemisestä suhteelle (hänellä oli monenlaisia tunne-elämän estoja). EI kai se oleellisesti niin erilaista ole, että toinen siirtyy eteenpäin ja itse ei. Tuostakin ajattelin shokista selvittyäni (siihenkin meni pari vuotta), että ei ole mitenkään kiveen hakattua se että olisin häntä saanut tunteillani sulatettua. Yhtä todennäköistä, että sekin suhde olisi ollut pettymys. Nykyisin tunnen lähinnä surua hänen omaistensa puolesta, joiden elämässä hän olisi varmasti pysynyt, vaikka minun ei.
Olen pahoillani puolestasi ja etenkin menehtyneen puolesta.
Olen menettänyt toisen vanhempani kuolemalle ja toisen muuten vaan ja tunneskaala näiden kahden välillä on ollut täysin erilainen kestää ja käsitellä. Kuolemaa vastaan en ole osannut jossitella enkä protestoida.
Alue: Aihe vapaa
"Tuntui kun, koko ulkomaailma olisi muuttunut sumuksi, korvissa soi tinnitus, rintakehää pakotti ja poltti. Elin uudestaan kaiken sen paskan, josta luulin jo päässeeni ylitse"
Tämä tunne... Jotain niin kauheeta. Toi on saattanut olla paniikkikohtaus.