Onko normaalia, että terapiassa tullaan (terapeutin kanssa) sellaiseen lopputulokseen, että tietyille asioille ei ole olemassa ratkaisua, vaan niiden kanssa täytyy vaan opetella elämään?

Yksinäisyyttähän ei voi terapialla ratkaista, koska myös joku toinen ihminen pitäisi terapoida sun kaveriksesi. Mielestäni asennemuutos voisi olla sitä, että opit nauttimaan yksinäisyydestä. Minäkin kärsin aikani siitä, että olin erilainen enkä koskaan kuulunut mihinkään. Mutta nyt päälle viisikymppisenä en edes haluaisi kuulua yhtään mihinkään. Riitän hienosti itselleni, muista ihmisistä on vain vaivaa. Se ei tarkoita, etten tapaisi ihmisiä esim töissä ja tulisi toimeen heidän kanssaan. He eivät vaan merkitse minulle mitään, aiheuttavat vaan stressiä kun pitäisi esittää heidän muottiensa mukaista että kelpaisi. Miksi hitossa haluaisin yhtään enempää moista?

Se on juurikin se terapian perimmäinen tarkoitus. Esim menneitä traumoja ei tietenkään voi enää aikamatkustaa ja korjata vaan vanhojen arpien kanssa on tultava sujut niin että normielämä sujuu. Terapia ei voi ratkaista ongelmiasi vaan muuttaa suhtautumistasi niihin ongelmiin. Se voi rohkaista sinua heittämään kaikki pelot narikkaan ja mennä rohkeasti sosialisoimaan, tai se voi opettaa olemaan tyytyväinen myös yksin eläessä.

Kun on sinut itsensä kanssa niin pärjää sekä yksin että porukassa.

Vierailija kirjoitti:

Mun kokemus ainakin on että tuo on yleisin asia mitä terapeutit sanoo, siis "sun täytyy vain oppia elämään sen asian kanssa". Mullakin ongelmana silkka tyhjyydentunne. Aivan turha tuo terapeuttien neuvo oli, koska johan mä olin elänyt tyhjyydentunteen kanssa melkein koko ikäni, johan mä elin sen kanssa jo ilman sitä neuvoakin. Joten ei ollut terapioista mulle hyötyä.

Ohiksena vaan sanon, että tyhjyydentunteeseen löytyy kyllä parannus kun hurahdat oikein kunnolla uskoon ja alat elää oikein kunnolla uskoasi todeksi, lähdet vaikka lähetystyöhön. Sori saarnaus mutta oli ihan pakko XD