Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko normaalia, että terapiassa tullaan (terapeutin kanssa) sellaiseen lopputulokseen, että tietyille asioille ei ole olemassa ratkaisua, vaan niiden kanssa täytyy vaan opetella elämään?
07.06.2019 |
Kyseessä ovat siis psyykkiset asiat, esim. yksinäisyyden ja tyhjyyden tunne.
Olen kai omaksunut mediasta ajattelutavan, jonka mukaan "aina on toivoa" ja että terapia auttaisi asioita ratkeamaan.
Nyt näyttäisi siltä, että ratkaisua ei olekaan tulossa.
Terapeutti on väläytellyt ajatusta "vaan hyväksyä". Esimerkiksi siis yksinäisyyden. Opetella elämään sen kanssa, ja painaa elämässä eteenpäin yksinäisyydestä ja masennuksesta huolimatta.
Kun se yksinäisyys on alunperinkin asia, joka on vienyt jaksamisen, tavoite tuntuu haastavalta. Ehkä ne voimavarat ovat kuitenkin irroitettavissa jostakin.
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Jos olet pässi niin ole sitä keskenäs. EI mua kiinnnosta.
T. Terapeutti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurimmalle osalle asioita ratkaisu on juurikin hyväksyä ne. Yksinäisyyden tunne on ihmisen itsensä kehittämä tunne ja niistä tunteista opetellaan olemaan vastuussa. Terapeutti ei voi olla vastuussa siitä että ihmisestä tuntuu yksinäiseltä, ei voi syyttää terapeuttia siitä, ettei hän heilautakaan mitään taikasauvaa.
Tää oli ainakin mulle suuri läpimurto ajattelussa. Yksinäisyyden tunne katkesi kiukkuun siitä, että olin sietänyt monilta ihmisiltä hylkäävää käytöstä vuosien ajan. Kun otin heihin etäisyyttä ja aloin etsiä uusia ihmisiä elämään, moni asia muuttui. Sitä ennen syytin niitä hylkääviä ihmisiä. Vaikka olin itse vastuussa omasta elämästäni.
No mutta ethän sinä "hyväksynyt yksinäisyyttäni" vaan etsit itsellesi kivempaa seuraa. Jos olisit ajatellut, että "okei, olen lopun ikää yksin", niin et olisi etsinyt ihmisistä uusia ystäviä itsellesi.
En hyväksynyt yksinäisyyttäni tilanteena vaan sen, että yksinäisyyden tunteesta kärsiminen on omatekoista. Itse asiassa ajattelin, että olen tosiaan lopun ikääni yksin jos en parempaa kohtelua saa.
Hyvin sanottu!
Ap:lla taitaa olla sellainen mt-vika, että hän kuvittelee sen oma yksinäisyytensä vaikka sitä ei olisikaan. Siitä on siis tullut osa omaa persoonaa, eikä persoonaa pysty kukaan enää muuttamaan. Fiksu terapeutti kun huomaa tämän, eikä enää lähde väkisin yrittämään mahdotonta. On nimittäin sellaisiakin terapeutteja jotka jäävät potilaan kanssa vellomaan ikusiksi ajoiksi siihen potilaan tilaan.
T: Yksinäinen myös
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen ja siitä kärsivä ihminen käyttäytyy yleensä tavalla, joka karkottaa muita. Liian tarvitsevasti ja ripustautuvasti. Esim. jos toinen peruu tapaamisen, saattaa reagoida niin vihaisesti että toinen tulee ottaneeksi etäisyyttä ihan tiedostamattaankin.
Eli kun hyväksyt tilanteen ja opit olemaan onnellinen yksinäisenä, mahdollisuutesi rakentaa hyviä ihmissuhteita kasvavat.
Kuinka moni on muka onnellinen yksinäisenä? Onko kukaan ollut vuosia yksinäinen ja onnellinen, vaikka haluaisi seuraa (eikä siis ole tyyppiä "en pidä ihmisistä, olen mieluiten yksin")?
Minä olen. Olen monesta syystä elänyt pitkiä aikoja ilman ystäviä ja kaipaan heitä, mutta kun tutustun uusiin ihmisiin huomaan kuinka moni ei oikeasti ole millään tavalla ystävällinen ja siten ei mitenkään hyvä ystävä henkilönä ja on taas parempi olla yksin ja olen onnellisempi.
Harvat ihmiset osaavat olla hyviä ystäviä. Ihmiset käyttävät toisia hyväkseen ettei heidän tarvitsisi mennä yksin tilaisuuksiin ja paikkoihin, mutta sellainen aito kohtaaminen ja toisen hyväksyminen sellaisena kun oikeasti on, on harvinaista.
Piiloveetuilu, häpeily, kyllästyminen on yllättävänkin usein läsnä ystävyyssuhteissa jolloin yksinäisyys tuntuu paremmalta ja olo on onnellisempi.
Monet ihmiset etsivät sitä täydellistä ystävää ja kun he tapaavat uusia ihmisiä (minut), he pyrkivät muokkaamaan minusta itselleen mieleisen. Mutta minä olen minä, ajatuksieni kanssa, ehkä voi olla muuta tulematta onnettomaksi, koska joutuisin leikkimään jotain muuta, mitä en ole kokoajaan.
Joten vaikka kaipaan ystäviä, niin olen tosiaalta onnellinen, että saan vapaasti olla se mikä olen yksinäni ollessani.
En tiedä sinusta, mutta minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia tutustua ihmisiin ja puhua heille, koska olen ekstroverttiluonne. Puhun paljon kaikille ja kaikenikäisille. Se saa minut tuntemaan oloni vähemmän yksinäiseksi, koska en ole sentään puhumatta.
Elämässä selviytymiseen tarvitaaan yhä enemmän älyä käsitttäää logiikkaa. Siiinä kun pärjää niiin kykenee saavuttamaaan mielenrauhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Elämässä selviytymiseen tarvitaaan yhä enemmän älyä käsitttäää logiikkaa. Siiinä kun pärjää niiin kykenee saavuttamaaan mielenrauhan.
Tai ei käsittäää logiikkaa vaaan aikaa selvitelllä palapelin palasia ja vaaatii myös muistia muttta logiikka ja käsittäminen ovaat melkein yhtä kuiin työmuisti.
Varmaan aika usein... menin terapiaan mieheni kuoltua äkillisesti. Ei häntä enää henkiin saatu vaan asian kanssa oli vaan opittava elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämässä selviytymiseen tarvitaaan yhä enemmän älyä käsitttäää logiikkaa. Siiinä kun pärjää niiin kykenee saavuttamaaan mielenrauhan.
Tai ei käsittäää logiikkaa vaaan aikaa selvitelllä palapelin palasia ja vaaatii myös muistia muttta logiikka ja käsittäminen ovaat melkein yhtä kuiin työmuisti.
Muttta työmuistikiin on hetellinen muisti etttä sitten kapasiteetti korvautuu taas uusilla ajatuskokonaisuuksilla ja prosssoinnit on varmastikin monilla fokusoituneiiina omaan uraansa ja perhe elämääänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämässä selviytymiseen tarvitaaan yhä enemmän älyä käsitttäää logiikkaa. Siiinä kun pärjää niiin kykenee saavuttamaaan mielenrauhan.
Tai ei käsittäää logiikkaa vaaan aikaa selvitelllä palapelin palasia ja vaaatii myös muistia muttta logiikka ja käsittäminen ovaat melkein yhtä kuiin työmuisti.
Muttta työmuistikiin on hetellinen muisti etttä sitten kapasiteetti korvautuu taas uusilla ajatuskokonaisuuksilla ja prosssoinnit on varmastikin monilla fokusoituneiiina omaan uraansa ja perhe elämääänsä.
Mutta ehkää se hyviinvointi onkiin juuri sitä rajallisuuttta ettei ehdi liiiaksi murehtia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan normaalia on. Minullakin toinen vanhemmistani on tapettu kun olin pieni lapsi ja tulimme terapeutin kanssa siihen tulokseen, että pelkotilojen kanssa tulen elämään koko loppuelämäni. Niitä on helpompi "hallita", kun hyväksyy sen, että ne on mukana koko loppuelämän. Jos niistä yrittää päästä kokonaan eroon, niin ne vaan pahenee.
Mun kokemus ainakin on että tuo on yleisin asia mitä terapeutit sanoo, siis "sun täytyy vain oppia elämään sen asian kanssa". Mullakin ongelmana silkka tyhjyydentunne. Aivan turha tuo terapeuttien neuvo oli, koska johan mä olin elänyt tyhjyydentunteen kanssa melkein koko ikäni, johan mä elin sen kanssa jo ilman sitä neuvoakin. Joten ei ollut terapioista mulle hyötyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suurimmalle osalle asioita ratkaisu on juurikin hyväksyä ne. Yksinäisyyden tunne on ihmisen itsensä kehittämä tunne ja niistä tunteista opetellaan olemaan vastuussa. Terapeutti ei voi olla vastuussa siitä että ihmisestä tuntuu yksinäiseltä, ei voi syyttää terapeuttia siitä, ettei hän heilautakaan mitään taikasauvaa.
Tää oli ainakin mulle suuri läpimurto ajattelussa. Yksinäisyyden tunne katkesi kiukkuun siitä, että olin sietänyt monilta ihmisiltä hylkäävää käytöstä vuosien ajan. Kun otin heihin etäisyyttä ja aloin etsiä uusia ihmisiä elämään, moni asia muuttui. Sitä ennen syytin niitä hylkääviä ihmisiä. Vaikka olin itse vastuussa omasta elämästäni.
No mutta ethän sinä "hyväksynyt yksinäisyyttäni" vaan etsit itsellesi kivempaa seuraa. Jos olisit ajatellut, että "okei, olen lopun ikää yksin", niin et olisi etsinyt ihmisistä uusia ystäviä itsellesi.
En hyväksynyt yksinäisyyttäni tilanteena vaan sen, että yksinäisyyden tunteesta kärsiminen on omatekoista. Itse asiassa ajattelin, että olen tosiaan lopun ikääni yksin jos en parempaa kohtelua saa.
Yksinäisyyden on todettu olevan vakava terveysriski, ei se ole mikään omatekoinen, itsekeksitty tunne. Ihminen on sosiaalinen eläin, joten on täysin normaalia kärsiä, jos joutuu vasten tahtoaan olemaan pitkään yksin.
Minusta ehkää elämässä suuurin rikkaus on se että elämä on niiin monisäikeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta ehkää elämässä suuurin rikkaus on se että elämä on niiin monisäikeistä.
Kaiikki atomitasolta tietoiseen mieleen ja kultuuriin sekä vuorovaikutukseeen ja yhteiskunnan toimivuuuteeen sekä globaalin maaailmaan ja luontoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksinäinen ja siitä kärsivä ihminen käyttäytyy yleensä tavalla, joka karkottaa muita. Liian tarvitsevasti ja ripustautuvasti. Esim. jos toinen peruu tapaamisen, saattaa reagoida niin vihaisesti että toinen tulee ottaneeksi etäisyyttä ihan tiedostamattaankin.
Eli kun hyväksyt tilanteen ja opit olemaan onnellinen yksinäisenä, mahdollisuutesi rakentaa hyviä ihmissuhteita kasvavat.
Kuinka moni on muka onnellinen yksinäisenä? Onko kukaan ollut vuosia yksinäinen ja onnellinen, vaikka haluaisi seuraa (eikä siis ole tyyppiä "en pidä ihmisistä, olen mieluiten yksin")?
Minä olen. Olen monesta syystä elänyt pitkiä aikoja ilman ystäviä ja kaipaan heitä, mutta kun tutustun uusiin ihmisiin huomaan kuinka moni ei oikeasti ole millään tavalla ystävällinen ja siten ei mitenkään hyvä ystävä henkilönä ja on taas parempi olla yksin ja olen onnellisempi.
Harvat ihmiset osaavat olla hyviä ystäviä. Ihmiset käyttävät toisia hyväkseen ettei heidän tarvitsisi mennä yksin tilaisuuksiin ja paikkoihin, mutta sellainen aito kohtaaminen ja toisen hyväksyminen sellaisena kun oikeasti on, on harvinaista.
Piiloveetuilu, häpeily, kyllästyminen on yllättävänkin usein läsnä ystävyyssuhteissa jolloin yksinäisyys tuntuu paremmalta ja olo on onnellisempi.
Monet ihmiset etsivät sitä täydellistä ystävää ja kun he tapaavat uusia ihmisiä (minut), he pyrkivät muokkaamaan minusta itselleen mieleisen. Mutta minä olen minä, ajatuksieni kanssa, ehkä voi olla muuta tulematta onnettomaksi, koska joutuisin leikkimään jotain muuta, mitä en ole kokoajaan.
Joten vaikka kaipaan ystäviä, niin olen tosiaalta onnellinen, että saan vapaasti olla se mikä olen yksinäni ollessani.
En tiedä sinusta, mutta minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia tutustua ihmisiin ja puhua heille, koska olen ekstroverttiluonne. Puhun paljon kaikille ja kaikenikäisille. Se saa minut tuntemaan oloni vähemmän yksinäiseksi, koska en ole sentään puhumatta.
Hmm... itse en ole taipuvainen muuttamaan ketään miksikään. Toki aina haluaisi hyvää kohtelua ystävyyssuhteissa ja että arvomaailmat kohtaisivat. Niin ei aina kuitenkaan asiat välttämättä mene. Jos siis esim. se, että mainitsee ikävästä kohtelusta, on toisen ihmisen muokkaamisen yritystä, sitten yritän muokata, muuten en.
Entä sitten, jos on vaikka introvertti ja vetäytyvä luonne? Hekö eivät ansaitse kavereita vai? Täytyy sanoa, että täytyy olla todella vahva luonne, jos pystyy olemaan paljon yksin, ellei se sitten ole oma halu. Itselle varmaan iskisi mökkihöperyys tms., jos ei pääse edes silloin tällöin sosialisoimaan. Ei se silti tarkoita, että täysin olisi tyytyväinen ihmissuhteisiinsa. Siksikin mielestäni ketään ei saisi syrjäyttää ja jättää yksin, ellei sitä itse halua. Kaikki pitäisi hyväksyä sellaisena kuin ovat, myös introvertit yms., ellei sitten aiheuta tahallaan vahinkoa muille.
Mun mielestä ihan pätevä neuvo. En mä sitä voi muuttaa, että mua on hyvöksikäytetty, mutta mä voin oppia elämään sen kanssa. Se kuuluu osana mun elämäntarinaa.
Ap tilanteesta miettisin ehkä niin, että tilanne on nyt tämä ja tämän hetki tulee oppia hyväksymään. Tulevaisuudesta me ei tiedetä.
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia on. Minullakin toinen vanhemmistani on tapettu kun olin pieni lapsi ja tulimme terapeutin kanssa siihen tulokseen, että pelkotilojen kanssa tulen elämään koko loppuelämäni. Niitä on helpompi "hallita", kun hyväksyy sen, että ne on mukana koko loppuelämän. Jos niistä yrittää päästä kokonaan eroon, niin ne vaan pahenee.
Eikös ne pelkotilat tule kohdata ja käsitellä "pois"? Onko se sitten kiva elää jatkuvasti pelkotilojen kanssa, mitä kaikilla ei kuitenkaan ole? Aina välillä niitä pelkotiloja voi tietysti tulla vielä myöhemminkin, mutta ei jatkuvasti. Mutta toisaalta, jos yhdessä päätitte niin kuin päätitte, niin ei kai siinä sitten mitään "ongelmaa" ole. Itse vain ajattelisin sitäkin vaihtoehtoa, että terapeutti ei ollut tarpeeksi pätevä hoitamaan tilannettasi. Aina parempi tietysti on, jos on muutakin tukijoukkoa, joka tuo elämään turvallisuuden tunnetta ym.
Mikä ratkaisu menneisyyteen muka olisi.
Terapiahan perustuu siihen että vellotaan mennyt elämä ja sen traumat läpi, kahlataan niissä kurkkua myöten.
Ihan huuhaata koko touhu, minulle ei sopinut ollenkaan. Ainoa mikä hyöty oli vuoden terapiasta nuorena oli se, että tulin niin vihaiseksi koska jouduin siellä käymään, että sain vihasta voimaa lähteä ulos muulloinkin. Olin ollut neljän seinän sisällä kaksi vuotta, kun jouduin terapiaan. Eli auttoihan se siihen että pääsin kotoa ulos, ja viha pulppusi. Terapeutti sanoikin, että viha on minulle voimavara, jota voin käyttää hyödyksi. No, siinä oli oikeassa. Muutoin oli ihan turhaa touhua.
Nykyään käyn vain hoitajalla juttelemassa, ihan sen vuoksi, että jos tulee pahempi olo, on turvaverkko, ja saan yhteyden lääkäriini nopeammin.
Olen koko aikuisikäni juossut mt-palveluissa, keskustelusta ei minulle ole mitään hyötyä koskaan ollut. Ainakaan niin että olisin parantunut persoonallisuus"vioistani", olen tällainen kun olen, enkä muuksi muutu. Hetkellisesti voi tulla hyvä olo jos jollekin olen jotain kertonut, ei muuta. Se että on lähtenyt pois kotoa.
On.
Ihme että vielä kuvitellaan että terapiasta olisi jotain apua.
Aikakonetta ei ole, jolla menneisyyttä pääsis muuttamaan. Kauheudet on siellä ja ne muokkaa meistä sen mitä oomme.
Alue: Aihe vapaa
En hyväksynyt yksinäisyyttäni tilanteena vaan sen, että yksinäisyyden tunteesta kärsiminen on omatekoista. Itse asiassa ajattelin, että olen tosiaan lopun ikääni yksin jos en parempaa kohtelua saa.