Onko normaalia, että terapiassa tullaan (terapeutin kanssa) sellaiseen lopputulokseen, että tietyille asioille ei ole olemassa ratkaisua, vaan niiden kanssa täytyy vaan opetella elämään?

No eihän terapian tarkoitus olekaan muokata menneisyyttä, vaan parantaa nykyhetkeä, johon joillain auttaa menneisyyden läpikäyminen.

On. Se on terapeutti, ei taikuri. Resilienssin lisääntyminen on hyvä terapian tavoite.

"Olen masentunut, koska olen yksinäinen. En voi muuttaa tilannetta, koska masentuneena en jaksa tehdä mitään yksinäisyyteni lopettamiseksi." Tuollaisesta kehästä ei pääse ulos kuin muuttamalla suhtautumista juuri yksinäisyyteen. Luulen että sitä terapeuttikin ajaa takaa tuolla hyväksymisen ehdottamisella.

Vierailija kirjoitti:

Millaisen ja kuinka pitkän työn tulos tuo lause on? Mitä olet tehnyt kohentaaksesi tilannettasi?

Niin. Kauanko apinaa koijattiin? Le happy merchant ompi psykiatrisi.

Vähänniinkuin minullakin, olen avautunut elämäni hankaluuksista mm. työelämässä, koska olen luonteeltani epäsosiaalinen erakko. Eipä nuo oikein muuta ole osanneet sanoa, kuin että "koetahan jaksaa". Ja mitä voisivatkaan, kun ei minusta muunlaista saa eikä muukaan maailma voi muuttua minua miellyttäväksi.

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla taitaa olla sellainen mt-vika, että hän kuvittelee sen oma yksinäisyytensä vaikka sitä ei olisikaan. Siitä on siis tullut osa omaa persoonaa, eikä persoonaa pysty kukaan enää muuttamaan. Fiksu terapeutti kun huomaa tämän, eikä enää lähde väkisin yrittämään mahdotonta. On nimittäin sellaisiakin terapeutteja jotka jäävät potilaan kanssa vellomaan ikusiksi ajoiksi siihen potilaan tilaan.  

T:  Yksinäinen myös

Joo. Siis terapeutti saattaa arvella että potilas on toivoton tapaus. Terapeutti sitten kutsuu sitä persoonallisuushäiriöksi ja tahtoo päästä eroon potilaasta. Mutta yksikään terapeutti ei ikinä sano tätä suoraan. Sen sijaan terapeutti alkaa sanoa jotain ihan muuta siinä toivossa että potilas itse lopettaisi. Siis niinkuin nainen ei sano miehelle "en tahdo tapailla sinua koska en pidä sinusta" vaan nainen sanoo "en tällä hetkellä etsi parisuhdetta mutta voimme kyllä olla kavereita". En tiedä miksi terapeutit ovat samalla lailla omituisia, mutta siis terapeutit sanovat esim tälläsiä juttuja:

"sinun täytyy vain oppia hyväksymään ongelmasi / ota itse vastuuta elämästäsi / tee itse elämänvalintasi, tee itse itsestäsi onnellinen / minä olen vain terapeutti, en voi tehdä töitäsi puolestasi, sinun täytyy itse tehdä paranemistyösi / mitä sinä itse arvelet mikä olisi sinulle hyväksi? / jos et itse tiedä mikä sinulle olisi hyväksi niin minä en voi sinua auttaa"

Nuo ovat aivan turhia neuvoja siinä vaiheessa kun potilas on niin epätoivoisen yksinäinen ettei itse keksi mitään muuta ulospääsyä kuin elämänsä lopettaminen. Sitä vartenhan terapeutille mennään - siksi kun itse ei tiedä miten itseä auttaisi. Jos joku osaisi itse auttaa itseään niin hän ei terapeuttia tarvitsisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäinen ja siitä kärsivä ihminen käyttäytyy yleensä tavalla, joka karkottaa muita. Liian tarvitsevasti ja ripustautuvasti. Esim. jos toinen peruu tapaamisen, saattaa reagoida niin vihaisesti että toinen tulee ottaneeksi etäisyyttä ihan tiedostamattaankin.

Eli kun hyväksyt tilanteen ja opit olemaan onnellinen yksinäisenä, mahdollisuutesi rakentaa hyviä ihmissuhteita kasvavat.

Kuinka moni on muka onnellinen yksinäisenä? Onko kukaan ollut vuosia yksinäinen ja onnellinen, vaikka haluaisi seuraa (eikä siis ole tyyppiä "en pidä ihmisistä, olen mieluiten yksin")?

Minä olen. Olen monesta syystä elänyt pitkiä aikoja ilman ystäviä ja kaipaan heitä, mutta kun tutustun uusiin ihmisiin huomaan kuinka moni ei oikeasti ole millään tavalla ystävällinen ja siten ei mitenkään hyvä ystävä henkilönä ja on taas parempi olla yksin ja olen onnellisempi.

Harvat ihmiset osaavat olla hyviä ystäviä. Ihmiset käyttävät toisia hyväkseen ettei heidän tarvitsisi mennä yksin tilaisuuksiin ja paikkoihin, mutta sellainen aito kohtaaminen ja toisen hyväksyminen sellaisena kun oikeasti on, on harvinaista.

Piiloveetuilu, häpeily, kyllästyminen on yllättävänkin usein läsnä ystävyyssuhteissa jolloin yksinäisyys tuntuu paremmalta ja olo on onnellisempi.

Monet ihmiset etsivät sitä täydellistä ystävää ja kun he tapaavat uusia ihmisiä (minut), he pyrkivät muokkaamaan minusta itselleen mieleisen. Mutta minä olen minä, ajatuksieni kanssa, ehkä voi olla muuta tulematta onnettomaksi, koska joutuisin leikkimään jotain muuta, mitä en ole kokoajaan.

Joten vaikka kaipaan ystäviä, niin olen tosiaalta onnellinen, että saan vapaasti olla se mikä olen yksinäni ollessani.

En tiedä sinusta, mutta minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia tutustua ihmisiin ja puhua heille, koska olen ekstroverttiluonne. Puhun paljon kaikille ja kaikenikäisille. Se saa minut tuntemaan oloni vähemmän yksinäiseksi, koska en ole sentään puhumatta.

Hmm... itse en ole taipuvainen muuttamaan ketään miksikään. Toki aina haluaisi hyvää kohtelua ystävyyssuhteissa ja että arvomaailmat kohtaisivat. Niin ei aina kuitenkaan asiat välttämättä mene. Jos siis esim. se, että mainitsee ikävästä kohtelusta, on toisen ihmisen muokkaamisen yritystä, sitten yritän muokata, muuten en.

Entä sitten, jos on vaikka introvertti ja vetäytyvä luonne? Hekö eivät ansaitse kavereita vai? Täytyy sanoa, että täytyy olla todella vahva luonne, jos pystyy olemaan paljon yksin, ellei se sitten ole oma halu. Itselle varmaan iskisi mökkihöperyys tms., jos ei pääse edes silloin tällöin sosialisoimaan. Ei se silti tarkoita, että täysin olisi tyytyväinen ihmissuhteisiinsa. Siksikin mielestäni ketään ei saisi syrjäyttää ja jättää yksin, ellei sitä itse halua. Kaikki pitäisi hyväksyä sellaisena kuin ovat, myös introvertit yms., ellei sitten aiheuta tahallaan vahinkoa muille.

Puhun itsestäni, en siitä kuka ja millainen ihminen ansaitsee mitäkin. En ajattele ansaitsevani yhtään sen enempää ystävyyssuhteita, koska ole ekstrovertti verrattuna introverttiin. Kerron omista kokemuksista tapaamieni ihmisten kanssa ja miten niissä käy monesti.

Se on hienoa ettet ole taipuvainen muuttamaan toisia, mutta minun kokemukseni mukaan sellaisia ihmisiä on paljon. Se voi näkyä esimerkiksi, että olet tottunut ja haluat määrätyn välin tapaamisiinne. Jossittellaan liioitellen, että haluat tavat kerran kahdessa kuussa. Mutta ystäväsi haluaa, että olette lähes päivittäin yhteydessä. Hän suuttuu sinulle, hän keskustelee kanssasi, hän pyrkii kompromissiin kanssasi, hän loukkaantuu, hän itse soittaa vaikka olet yrittänyt sanoa asiasta jne.

Koska olet mitä olet, tämä tiivis kanssakäyminen alkaa ahdistamaan sinua. Oletko onnellisempi yksin eikä kukaan painosta sinua heidän toiveisiinsa vai kun kokoajaan muokkaat itseäsi siihen suuntaan mitä se toinen haluaa?

Tai mieti jos olet aika negatiivinen ihminen. Kokoajaan sinua pyritään muokata positiivisemmaksi? Tai hiljemmaksi tai vähemmän nauravaksi tai laihemmaksi tai lihavimmaksi tai vähemmän matkustavaksi tai heidän kanssaan matkustavaksi tai bilettäjäksi?

En oikeastaan ymmärrä tätä sinun ”ketään ei saisi syrjäyttää tai jättää yksin”. Ehkä tämä on asia joko toimii kouluissa ja määrätyissä työpaikoissa. Käytännössä emmehän voi kaikkien kanssa olla ja jutella ja ottaa heitä johonkin ryhmään. En oikein osaa ottaa vastuuta kaikkien muiden yksinäisyydestä. Ja toisaalta en haluaisi, että minua muokataan siihen, että huomioisin kokoajaan muita ja heidän tunteensa ja tarpeensa yhdessäolon suhteen.

Tunnen paljon ihmisiä, tapaan monessa tilanteessa ihmisiä, joten en oikein kärsi mökkihöperyydestä, mutta olen silti suurimmaksi osaksi ilman ystäviä, koska muiden kanssa puhuminen ei ole sama asia kuin ystävyys. Koska jos puhumattomuus on ongelma, niin ei tarvitse kun mennä johonkin kauppaan ja jutella myyjän kanssa tai jonkun koiranulkoiluttajat tai jonkun rattaita työntävän pikkulapsen äidin kanssa selittäen kuinka söpö lapsi on.

Hyväksy tosiasiat tai olet sekopää, niin se menee

Ei terapiassa tarvitse etsiä ratkaisua vaan oppia elämään elämää, johon kuuluu epäonnistumiset ja muut elämän negatiiviset tunteet.

Ei se että hyväksyy asian sulje pois sitä ettäkö toiveet voisikin toteutua joskus. Sitten on vaan helpompi olla kun ei niin hirveästi ahdistu jostain mikä ei ole toteutunut elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla taitaa olla sellainen mt-vika, että hän kuvittelee sen oma yksinäisyytensä vaikka sitä ei olisikaan. Siitä on siis tullut osa omaa persoonaa, eikä persoonaa pysty kukaan enää muuttamaan. Fiksu terapeutti kun huomaa tämän, eikä enää lähde väkisin yrittämään mahdotonta. On nimittäin sellaisiakin terapeutteja jotka jäävät potilaan kanssa vellomaan ikusiksi ajoiksi siihen potilaan tilaan.  

T:  Yksinäinen myös

Joo. Siis terapeutti saattaa arvella että potilas on toivoton tapaus. Terapeutti sitten kutsuu sitä persoonallisuushäiriöksi ja tahtoo päästä eroon potilaasta. Mutta yksikään terapeutti ei ikinä sano tätä suoraan. Sen sijaan terapeutti alkaa sanoa jotain ihan muuta siinä toivossa että potilas itse lopettaisi. Siis niinkuin nainen ei sano miehelle "en tahdo tapailla sinua koska en pidä sinusta" vaan nainen sanoo "en tällä hetkellä etsi parisuhdetta mutta voimme kyllä olla kavereita". En tiedä miksi terapeutit ovat samalla lailla omituisia, mutta siis terapeutit sanovat esim tälläsiä juttuja:

"sinun täytyy vain oppia hyväksymään ongelmasi / ota itse vastuuta elämästäsi / tee itse elämänvalintasi, tee itse itsestäsi onnellinen / minä olen vain terapeutti, en voi tehdä töitäsi puolestasi, sinun täytyy itse tehdä paranemistyösi / mitä sinä itse arvelet mikä olisi sinulle hyväksi? / jos et itse tiedä mikä sinulle olisi hyväksi niin minä en voi sinua auttaa"

Nuo ovat aivan turhia neuvoja siinä vaiheessa kun potilas on niin epätoivoisen yksinäinen ettei itse keksi mitään muuta ulospääsyä kuin elämänsä lopettaminen. Sitä vartenhan terapeutille mennään - siksi kun itse ei tiedä miten itseä auttaisi. Jos joku osaisi itse auttaa itseään niin hän ei terapeuttia tarvitsisi.

Mitä ihan oikeasti luulet, että joku toinen voi tehdä asialle? Antaa jonkun maagisen reseptin ja sitten keität sen ja juot ja ystävä tupsahtaa eteesi? Tai hän laittaa puolestasi ilmoituksen jonnekin kirjeenvaihtopalstalle?

Minä voi siinä missä joku terapeutti heitä sinulle, että alat kiertelemään vaatekauppoja, sitten syöt kaurapuuroa ja lopulta menet tanhuamaan ja tulet siitä onnelliseksi, koska minä tiedän mikä tekee sinut onnelliseksi ja mikä on sinulle hyväksi.

Ehkä sinun pitäisi alkaa ihan vaan kokeilemaan yksi kerrallaan. Urheilulaji, soitin, kulttuuriharrastus, eläin, matka jne. kerrallaan, että mistä sinä oikein tykkäät ja tekee sinut onnellisemmaksi. Samako se missä järjestyksessä aloitat, mutta sitten ainakin osaat sanoa mikä tekee sinut iloiseksi ja mikä on sinulle hyväksi ja mikä ei.

Tuo vastuun ottaminen tarkoittaa toisilla sanoilla, aikuiseksi kasvamista. Hyväksyä ettei ole hyviä haltijattaria, ei tule taivaanlahjoja eikä muutakaan ilmaista onnenpotkua. Vaan kaikki me muutkin olemme joutuneet ihan itse joka ikisen ystävyyssuhteemme rakentamaan. Hitaasti ja pettymyksiä sietäen, mutta ennenkaikkea olemalla myös itse ystävä sille toiselle.

Vierailija kirjoitti:

--

Nuo ovat aivan turhia neuvoja siinä vaiheessa kun potilas on niin epätoivoisen yksinäinen ettei itse keksi mitään muuta ulospääsyä kuin elämänsä lopettaminen. Sitä vartenhan terapeutille mennään - siksi kun itse ei tiedä miten itseä auttaisi. Jos joku osaisi itse auttaa itseään niin hän ei terapeuttia tarvitsisi.

En usko että kukaan terapeutti haluaa tahallaan epäonnistua tai eroon potilaasta. Mutta esim Kelan maksama 1-2 krt/vk keskusteluterapia ei yksin taida olla riittävä apu, jos on itsetuhoinen. Lisäksi kannattaisi hankkia esim vertaistukea. Kannattaa googlettaa AAL, ja mennä ryhmään. Ei tarvitse olla alkoholistin lapsi vaan muutkin perheongelmat kuuluvat avun piiriin. Siellä tapaisi ainakin muitakin ihmisiä ja voisi jutella terapioiden välillä. Akuuteissa tilanteissa sitten kriisipuhelin ja psyk päivystys. Pidä kiinni siitä terapiasta, olen nähnyt monen selviävän. Ja ei, en ole itse terapeutti vaan apua saanut. Toivon, että selviät eteenpäin!

Vierailija kirjoitti:

Näinhän se elämässä on aika monessa asiassa. It is what it is. Tommy Hellsten sanoi, että saat Sen mistä luovut. Se onkin monasti totta, en tiedä miksi. Luovuin toiveesta löytää mies ja saada lapsia, ja hupsista keikkaa, olenkin naimisissa ja äiti. Yksinäisyydessä voi olla jotain samaa. Vaikkei olisi, miksi märehtiä tilannetta, joka on mitä se on. Hyväksymällä opit nauttimaan elämästäsi kaikesta huolimatta.

Ehkä tietyissä jutussa ihminen näkee liikaa "tiettyjen lasien" läpi elämää, ja siksi ei pääse eteenpäin koska ei "muuta näe".

Kun luopuu jostakin, alkaa nähdä muutakin/enemmän. Jos vaikka hakemalla hakee vaimoa/miestä itselleen, niin saattaa monta ihmistä "ohittaa" syystä tai toisesta, kun ei etsi ketään vaan on vaan, saattaakin lähentyä jonkun "en koskaan olisi uskonut" ihmisen kanssa.

Oma myötätuntoni on ap:n puolella. Hyväksyminen on prosessi, jota ei vaan voi pakottaa eikä se auta yhtään, jos joku kehottaa vaan "hyväksymään" jonkin asian. Hyväksyminen kypsyy ajan ja kokemusten myötä- joskus aivan yllättäen eikä ole tietoinen prosessi. Ihminen ei vaan aina ole valmis hyväksymään kaikkia asioita, eikä kaikkea tarvitse hyväksyä. Joihinkin asioihin on konkreettisia ratkaisuja, jotka pulpahtavat spontaanisti esiin alitajunnasta, kun päästää irti ehdottomuudesta ja siitä miten oli kuvitellut asioiden ratkeavan.

Toiseksi, on yksinoloa ja on yksinäisyyttä. Itse esimerkiksi tarvitsen paljon omaa aikaa, nautin yksinolosta ja rasitun jos joudun olemaan liikaa ihmisten parissa. Voisin ihan helposti muuttaa vaikka vuodeksi erämaahan enkä kaipaisi ketään. Tämä ei poissulje sitä, että koen välillä myös yksinäisyyttä. En pysty opettelmaan nauttimaan yksinolosta yhtään enemmän, koska normaaliolosuhteissa nautin siitä jo valmiiksi, mutta välillä yksinäisyys iskee. Olen myös ollut hyvin yksinäinen ajanjakson aikana elämässäni kun olin koko ajan menossa- töissä, koulussa, kavereiden kanssa, harrastuksissa, juhlimassa jne. En tiedä mistä se yksinäisyys tuli, mutta ainakin silloin todella kaipasin omaa rauhaa ja omaa tilaa. Itse veikkaan, että omalla kohdallani yksinäisyydessä on paljolti kyse siitä, koenko tulevani ymmärretyksi ja hyväksytyksi omana itsenäni. Vääränlaiset ihmissuhteet- mukaanlukien ihmissuhteet, joissa kokee tarvetta ripustautua, tai kokee negatiivisia tunnetiloja enemmän kuin positiivisia- eivät ainakaan auta yksinäisyyteen. Ystävyyden kuuluu olla vastavuoroista ja perustua molemminpuoliseen yhteisymmärrykseen. Silloin ei tule eripuraa siitä, kuinka usein nähdään, ahdistuuko toinen jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäinen ja siitä kärsivä ihminen käyttäytyy yleensä tavalla, joka karkottaa muita. Liian tarvitsevasti ja ripustautuvasti. Esim. jos toinen peruu tapaamisen, saattaa reagoida niin vihaisesti että toinen tulee ottaneeksi etäisyyttä ihan tiedostamattaankin.

Eli kun hyväksyt tilanteen ja opit olemaan onnellinen yksinäisenä, mahdollisuutesi rakentaa hyviä ihmissuhteita kasvavat.

Kuinka moni on muka onnellinen yksinäisenä? Onko kukaan ollut vuosia yksinäinen ja onnellinen, vaikka haluaisi seuraa (eikä siis ole tyyppiä "en pidä ihmisistä, olen mieluiten yksin")?

Minä olen. Olen monesta syystä elänyt pitkiä aikoja ilman ystäviä ja kaipaan heitä, mutta kun tutustun uusiin ihmisiin huomaan kuinka moni ei oikeasti ole millään tavalla ystävällinen ja siten ei mitenkään hyvä ystävä henkilönä ja on taas parempi olla yksin ja olen onnellisempi.

Harvat ihmiset osaavat olla hyviä ystäviä. Ihmiset käyttävät toisia hyväkseen ettei heidän tarvitsisi mennä yksin tilaisuuksiin ja paikkoihin, mutta sellainen aito kohtaaminen ja toisen hyväksyminen sellaisena kun oikeasti on, on harvinaista.

Piiloveetuilu, häpeily, kyllästyminen on yllättävänkin usein läsnä ystävyyssuhteissa jolloin yksinäisyys tuntuu paremmalta ja olo on onnellisempi.

Monet ihmiset etsivät sitä täydellistä ystävää ja kun he tapaavat uusia ihmisiä (minut), he pyrkivät muokkaamaan minusta itselleen mieleisen. Mutta minä olen minä, ajatuksieni kanssa, ehkä voi olla muuta tulematta onnettomaksi, koska joutuisin leikkimään jotain muuta, mitä en ole kokoajaan.

Joten vaikka kaipaan ystäviä, niin olen tosiaalta onnellinen, että saan vapaasti olla se mikä olen yksinäni ollessani.

En tiedä sinusta, mutta minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia tutustua ihmisiin ja puhua heille, koska olen ekstroverttiluonne. Puhun paljon kaikille ja kaikenikäisille. Se saa minut tuntemaan oloni vähemmän yksinäiseksi, koska en ole sentään puhumatta.

Hmm... itse en ole taipuvainen muuttamaan ketään miksikään. Toki aina haluaisi hyvää kohtelua ystävyyssuhteissa ja että arvomaailmat kohtaisivat. Niin ei aina kuitenkaan asiat välttämättä mene. Jos siis esim. se, että mainitsee ikävästä kohtelusta, on toisen ihmisen muokkaamisen yritystä, sitten yritän muokata, muuten en.

Entä sitten, jos on vaikka introvertti ja vetäytyvä luonne? Hekö eivät ansaitse kavereita vai? Täytyy sanoa, että täytyy olla todella vahva luonne, jos pystyy olemaan paljon yksin, ellei se sitten ole oma halu. Itselle varmaan iskisi mökkihöperyys tms., jos ei pääse edes silloin tällöin sosialisoimaan. Ei se silti tarkoita, että täysin olisi tyytyväinen ihmissuhteisiinsa. Siksikin mielestäni ketään ei saisi syrjäyttää ja jättää yksin, ellei sitä itse halua. Kaikki pitäisi hyväksyä sellaisena kuin ovat, myös introvertit yms., ellei sitten aiheuta tahallaan vahinkoa muille.

Puhun itsestäni, en siitä kuka ja millainen ihminen ansaitsee mitäkin. En ajattele ansaitsevani yhtään sen enempää ystävyyssuhteita, koska ole ekstrovertti verrattuna introverttiin. Kerron omista kokemuksista tapaamieni ihmisten kanssa ja miten niissä käy monesti.

Se on hienoa ettet ole taipuvainen muuttamaan toisia, mutta minun kokemukseni mukaan sellaisia ihmisiä on paljon. Se voi näkyä esimerkiksi, että olet tottunut ja haluat määrätyn välin tapaamisiinne. Jossittellaan liioitellen, että haluat tavat kerran kahdessa kuussa. Mutta ystäväsi haluaa, että olette lähes päivittäin yhteydessä. Hän suuttuu sinulle, hän keskustelee kanssasi, hän pyrkii kompromissiin kanssasi, hän loukkaantuu, hän itse soittaa vaikka olet yrittänyt sanoa asiasta jne.

Koska olet mitä olet, tämä tiivis kanssakäyminen alkaa ahdistamaan sinua. Oletko onnellisempi yksin eikä kukaan painosta sinua heidän toiveisiinsa vai kun kokoajaan muokkaat itseäsi siihen suuntaan mitä se toinen haluaa?

Tai mieti jos olet aika negatiivinen ihminen. Kokoajaan sinua pyritään muokata positiivisemmaksi? Tai hiljemmaksi tai vähemmän nauravaksi tai laihemmaksi tai lihavimmaksi tai vähemmän matkustavaksi tai heidän kanssaan matkustavaksi tai bilettäjäksi?

En oikeastaan ymmärrä tätä sinun ”ketään ei saisi syrjäyttää tai jättää yksin”. Ehkä tämä on asia joko toimii kouluissa ja määrätyissä työpaikoissa. Käytännössä emmehän voi kaikkien kanssa olla ja jutella ja ottaa heitä johonkin ryhmään. En oikein osaa ottaa vastuuta kaikkien muiden yksinäisyydestä. Ja toisaalta en haluaisi, että minua muokataan siihen, että huomioisin kokoajaan muita ja heidän tunteensa ja tarpeensa yhdessäolon suhteen.

Tunnen paljon ihmisiä, tapaan monessa tilanteessa ihmisiä, joten en oikein kärsi mökkihöperyydestä, mutta olen silti suurimmaksi osaksi ilman ystäviä, koska muiden kanssa puhuminen ei ole sama asia kuin ystävyys. Koska jos puhumattomuus on ongelma, niin ei tarvitse kun mennä johonkin kauppaan ja jutella myyjän kanssa tai jonkun koiranulkoiluttajat tai jonkun rattaita työntävän pikkulapsen äidin kanssa selittäen kuinka söpö lapsi on.

Ikävää, että olet tavannut enimmäkseen näitä toisen muokkaamiseen taipuvaisia ihmisiä. Ehkä tarvitsisi löytää enemmän itsensä kaltaisia ihmisiä jostain, jotka siis haluavat tavata saman verran kuin itse ym., JOS tuntee tarvetta? Kai meitä muitakin täällä maapallolla on.

Enkä tarkoittanut, että juuri sun tarvitsisi kenenkään yksinäisyydestä ottaa vastuuta. Se oli vain ihan yleinen toteamus, koska itse kannan huolta toisten yksin jäämisestä ilman omaa tahtoaan.

Vierailija kirjoitti:

Aika isolta osin oma terapia- matkani oli hyväksymisen oppimista.

On paljon asioita, joille ei mitään voi - ainoastaan voi muuttaa suhtautumistaan niihin ja kuinka paljon antaa niiden vaikuttaa.

Ja sitten on asioita, joita voi muuttaa, mutta muutos on hidasta ja vaatii pidemmän ajan kuin terapia kestää. Muutenkin terapia vaatii paljon itsenäistä työtä ja on joskus aika raskasta.

Harvemmin sieltä mitään valmiita ratkaisuja saa, vain pakillisen työkaluja ja kartan, ja loppu on itsestä kiinni.

Suosittelen kyllä terapiaa, mutta kannattaa tarkistaa omia odotuksia niin ei pety niin herkästi.

Mitä nämä paljon puhutut työkalut siis tarkalleen ottaen on? Itse käynyt terapiassa puolitoista vuotta, ei ole näkynyt työkaluja, terapeutti vaan toistelee samoja lauseita mitä juuri sanoin ja näyttää huolestuneelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika isolta osin oma terapia- matkani oli hyväksymisen oppimista.

On paljon asioita, joille ei mitään voi - ainoastaan voi muuttaa suhtautumistaan niihin ja kuinka paljon antaa niiden vaikuttaa.

Ja sitten on asioita, joita voi muuttaa, mutta muutos on hidasta ja vaatii pidemmän ajan kuin terapia kestää. Muutenkin terapia vaatii paljon itsenäistä työtä ja on joskus aika raskasta.

Harvemmin sieltä mitään valmiita ratkaisuja saa, vain pakillisen työkaluja ja kartan, ja loppu on itsestä kiinni.

Suosittelen kyllä terapiaa, mutta kannattaa tarkistaa omia odotuksia niin ei pety niin herkästi.

Mitä nämä paljon puhutut työkalut siis tarkalleen ottaen on? Itse käynyt terapiassa puolitoista vuotta, ei ole näkynyt työkaluja, terapeutti vaan toistelee samoja lauseita mitä juuri sanoin ja näyttää huolestuneelta.

Tällä palstalla on moneen kertaan sanottu, että jos terapiassa ei ala nopeasti näkyä jonkinlaisia tuloksia, niin kannattaa vaihtaa terapeuttia. Huonoja terapeutteja on valitettavasti maailma täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika isolta osin oma terapia- matkani oli hyväksymisen oppimista.

On paljon asioita, joille ei mitään voi - ainoastaan voi muuttaa suhtautumistaan niihin ja kuinka paljon antaa niiden vaikuttaa.

Ja sitten on asioita, joita voi muuttaa, mutta muutos on hidasta ja vaatii pidemmän ajan kuin terapia kestää. Muutenkin terapia vaatii paljon itsenäistä työtä ja on joskus aika raskasta.

Harvemmin sieltä mitään valmiita ratkaisuja saa, vain pakillisen työkaluja ja kartan, ja loppu on itsestä kiinni.

Suosittelen kyllä terapiaa, mutta kannattaa tarkistaa omia odotuksia niin ei pety niin herkästi.

Mitä nämä paljon puhutut työkalut siis tarkalleen ottaen on? Itse käynyt terapiassa puolitoista vuotta, ei ole näkynyt työkaluja, terapeutti vaan toistelee samoja lauseita mitä juuri sanoin ja näyttää huolestuneelta.

Tällä palstalla on moneen kertaan sanottu, että jos terapiassa ei ala nopeasti näkyä jonkinlaisia tuloksia, niin kannattaa vaihtaa terapeuttia. Huonoja terapeutteja on valitettavasti maailma täynnä.

Voi myös olla että yksi terapeutti sopii yhdelle ja toinen toiselle. Jos ei siis terapiasta tunnu olevan apua, niin ei kannata heti leimata kaikkia ko ammatinharjoittajia turhiksi. Jos kohtaa esim osaamattoman myyjän tai lääkärin, niin eihän silloinkaan ajattele, että kaikki myyjät ja lääkärit on ihan huonoja, ei niitä kukaan voi tarvita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla taitaa olla sellainen mt-vika, että hän kuvittelee sen oma yksinäisyytensä vaikka sitä ei olisikaan. Siitä on siis tullut osa omaa persoonaa, eikä persoonaa pysty kukaan enää muuttamaan. Fiksu terapeutti kun huomaa tämän, eikä enää lähde väkisin yrittämään mahdotonta. On nimittäin sellaisiakin terapeutteja jotka jäävät potilaan kanssa vellomaan ikusiksi ajoiksi siihen potilaan tilaan.  

T:  Yksinäinen myös

Joo. Siis terapeutti saattaa arvella että potilas on toivoton tapaus. Terapeutti sitten kutsuu sitä persoonallisuushäiriöksi ja tahtoo päästä eroon potilaasta. Mutta yksikään terapeutti ei ikinä sano tätä suoraan. Sen sijaan terapeutti alkaa sanoa jotain ihan muuta siinä toivossa että potilas itse lopettaisi. Siis niinkuin nainen ei sano miehelle "en tahdo tapailla sinua koska en pidä sinusta" vaan nainen sanoo "en tällä hetkellä etsi parisuhdetta mutta voimme kyllä olla kavereita". En tiedä miksi terapeutit ovat samalla lailla omituisia, mutta siis terapeutit sanovat esim tälläsiä juttuja:

"sinun täytyy vain oppia hyväksymään ongelmasi / ota itse vastuuta elämästäsi / tee itse elämänvalintasi, tee itse itsestäsi onnellinen / minä olen vain terapeutti, en voi tehdä töitäsi puolestasi, sinun täytyy itse tehdä paranemistyösi / mitä sinä itse arvelet mikä olisi sinulle hyväksi? / jos et itse tiedä mikä sinulle olisi hyväksi niin minä en voi sinua auttaa"

Nuo ovat aivan turhia neuvoja siinä vaiheessa kun potilas on niin epätoivoisen yksinäinen ettei itse keksi mitään muuta ulospääsyä kuin elämänsä lopettaminen. Sitä vartenhan terapeutille mennään - siksi kun itse ei tiedä miten itseä auttaisi. Jos joku osaisi itse auttaa itseään niin hän ei terapeuttia tarvitsisi.

Mitä ihan oikeasti luulet, että joku toinen voi tehdä asialle? Antaa jonkun maagisen reseptin ja sitten keität sen ja juot ja ystävä tupsahtaa eteesi? Tai hän laittaa puolestasi ilmoituksen jonnekin kirjeenvaihtopalstalle?

Minä voi siinä missä joku terapeutti heitä sinulle, että alat kiertelemään vaatekauppoja, sitten syöt kaurapuuroa ja lopulta menet tanhuamaan ja tulet siitä onnelliseksi, koska minä tiedän mikä tekee sinut onnelliseksi ja mikä on sinulle hyväksi.

Ehkä sinun pitäisi alkaa ihan vaan kokeilemaan yksi kerrallaan. Urheilulaji, soitin, kulttuuriharrastus, eläin, matka jne. kerrallaan, että mistä sinä oikein tykkäät ja tekee sinut onnellisemmaksi. Samako se missä järjestyksessä aloitat, mutta sitten ainakin osaat sanoa mikä tekee sinut iloiseksi ja mikä on sinulle hyväksi ja mikä ei.

Tuo vastuun ottaminen tarkoittaa toisilla sanoilla, aikuiseksi kasvamista. Hyväksyä ettei ole hyviä haltijattaria, ei tule taivaanlahjoja eikä muutakaan ilmaista onnenpotkua. Vaan kaikki me muutkin olemme joutuneet ihan itse joka ikisen ystävyyssuhteemme rakentamaan. Hitaasti ja pettymyksiä sietäen, mutta ennenkaikkea olemalla myös itse ystävä sille toiselle.

Ai että mitä terapeutti voisi tehdä sen sijaan että puhuu hölynpölyä siitä miten potilaan itse tulee hoitaa itsensä ja kyllä potilas itse tietää mikä on hänelle hyväksi yms? No, terapeutti voisi sanoa ihan suoraan: olet toivoton tapaus, en voi sinua auttaa, kukaan ei voi sinua auttaa, mene kotiin, hyvästi.

Ja nuo sun neuvot ja muiden yleiset neuvot että alkaa harrastaa ja matkustaa ja tapailla ihmisiä on myös turhia jos potilas on kyvytön tuntemaan mitään positiivista. Siinä vaiheessa pikemminkin voisi rehellisesti suoraan sanoa:

sinun ei tarvitse harrastaa eikä matkustaa eikä tapailla ihmisiä, sillä ei ole mitään merkitystä mitä sinä teet koska et tule koskaan tuntemaan mitään positiivista.

Vierailija kirjoitti:

Jos on ns. kroonisesti yksinäinen (mitä itse olen), että tuntee olonsa yksinäiseksi vaikka olisi kuinka paljon ystäviä ja hyvä parisuhde, niin eikö paras vaihtoehto ole oppia elämään asian kanssa? Terapian lähtökohta on kuitenkin se, että ihminen pystyy elämään mahdollisimman hyvää elämää omista lähtökohdistaan, eikä yritä tunkea itseään muottiin johon ei kuitenkaan mahdu.

Tuo "omista lähtökohdistaan elämään oppiminen" on hyvä kommentti, vihdoin viimein ymmärrän terapian pointin, silloin en terapian pointtia ymmärtänyt kun itse terapiassa kävin. Mutta siis, joillain ihmisillä ne omat lähtökohdat ovat silkkaa kärsimystä. Silloin ei mikään oppiminen tai hyväksyminen auta. Silloin ainoa toivo hyvään elämään on se että niitä lähtökohtia muutettaisiin (ihminen luotaisiin uudestaan). Ja kun se ei ole mahdollista niin terapeutin tulisi suositella kärsimyksen lopettamista eli euta.nasiaa, mutta koska euta.nasia on Suomessa laiton niin sen sijaan täytyisi suositella itsem.urhaa. Kerrottaisiin rehellisesti miten asia on. Mutta ei, ap on ihan oikeassa siinä että meille on ihan liikaa toitotettu ja mainostettu että "aina on toivoa" ja että itse voit itseäsi auttaa. Ei, aina ei ole toivoa.