Onko teillä muilla vähän alle nelikymppisillä tunne, että "tuun vielä tekeen jotain suurempaa"

Mulla on just toi näkemys näin yli viiskymppisenä :)

Olen jo vähän yli 40, mutta mulla ei tuollaista ”neljänkympin kriisiä” ole ollut. Päinvastoin, tuntuu että nyt on ihana aika elämässä, kun voin nauttia opiskelun, työssä raatamisen ja kaiken vaivannäön hedelmistä.

Olen onnellisempi kuin koskaan.

Jos tuntuu tyytymättömältä, kannattaa tehdä asialle jotain. Alle nelikymppinen ei ole vielä liian vanha.

Toteutan lapsuudenhaaveita, jotka olivat sangen pieniä.

Mitään suurta en kuvittele saavuttavani.

Elämä on potkinut päähän monella tavalla,

pitää nauttia pienistä asioista.

Assburger kirjoitti:

Toteutan lapsuudenhaaveita, jotka olivat sangen pieniä.

Mitään suurta en kuvittele saavuttavani.

Elämä on potkinut päähän monella tavalla,

pitää nauttia pienistä asioista.

Olen lähemmäs viisikymppinen, AP:n mainitsemaan ikään sijoittui elämäni suurimpia kriisejä.

On kyllä tosi iso kriisi kun mullakin ihan pikku lapsesta ollut sellainen tunne.

Kirjoitin gradua 38-39 ja oli kova hinku pois paskaduuneista.Nyt viitisen vuotta uutta alaa takana ja työtä on kyllä,mutta ei vastaa mitenkään odotuksia ja urakehitys on olematonta.Työelämä on ollut ilmapiirin ja heikon johtamisen vuoksi uudella alalla raskasta.Suunnittelen paluuta Siwan kassa-tasolle ja keskityn elämässä muihin asioihin.

Ehkä ihan ihmistyypistä johtuu onko sellainen tunne

Olen juuri täyttänyt neljäkymmentä ja työn, kodin, ihmissuhteiden (sukulaiset ym, ja ainiin, parisuhdekin... ) ja vielä suht pienten lasten yhdistelmä on kyllä viime vuodet ollut niin rankka yhdistelmä, että kyllä minä ainakin suurten asioiden saavuttamisen sijasta haaveilen jostakin pienestä. Nykyinen työelämäni on pelkkää riistoa, siitä kun pääsisi eroon. En halua jäädä 30 vuoden päästä eläkkeelle kehäraakkina, koko elämä elettynä muiden ehdoilla ja muiden käskytettynä. Haaveilen omasta yrityksestä, ihan pienimuotoisesta, sellaisesta että sillä juuri elättäisi itsensä. Tässä vaiheessa elämää se ei vaan ole mahdollista.

Mä oon 36v enkä ole vieläkään selvinnyt mun kolmenkympin kriisistäni, huoh.

Opiskelen tällä hetkellä "uutta" alaa yliopistossa, mutta jotenkin on tässä opintojen myötä iskenyt sellainen turhautuneisuus, että vaikka yrittäisin mitä ja pyrkisin elämässä eteenpäin, niin se ei muuta sitä tosiasiaa, että minä olen silti minä.

Kuvitelmat, että "olisin joskus jotain" on kyllä karsiutuneet. Kuhan nyt jotain töitä saisi valmistumisen jälkeen niin se ois ihan jees.

Hei mullakin oli nuorena toi! Nyt olen 36 ja pahin realismi on ehtinyt jo lyödä mua päähän, mutta silti koen välillä ettei mun kaikkea potentiaalia ole vielä huomattu 😅

Olen kyllä ihan hyvin tykittänyt eteenpäin ja johdan isoa yksikköä, mutta hohtohan siitä on mennyt. Eräänä päivänä kuitenkin yksi noin 25-vuotias nainen kertoi tän ihan saman jutun, että kuinka hänestä on aina tuntunut siltä että hän tulee tekemään jotain todella merkittävää.

Mikä deja vu, pääsin heti takaisin siihen tunnelmaan! Kyseisessä nuoressa naisessa on paljon muutakin "itseäni" hänen iässään, ja koitan kovasti panostaa hänen urakehitykseensä.

Ikävä kyllä on pienestä alkaen ollut joku tunne, että haluaisin tehdä jotain merkittävää. Myöhemmin aikuistumisen myötä se vaihtui siihen, että saavuttaisinpa edes jotain, mitä itse pidän merkittävänä. Yksi taiteellinen kunnianhimo on, mutta väsymys ja aikaansaamattomuus, niin ei edisty. Alaa haluaisin vaihtaa myös, mutta se on tehty vähän hankalaksi noiden ensikertalaiskiintiöiden takia.

Olen jo miettinyt, että pitäisikö tässä iässä jo luovuttaa oman elämänsä suhteen ja alkaa vaikka tehdä lapsia. Se tarkoittaisi, että keskittyisin elämään muita varten ja unohtaisin oman elämäni, josta ei tullut oikeastaan mitään. En siis ole niitä, jotka tekee väitöskirjan ja purjehtii maailman ympäri kolme lasta helmoissa. En mä jaksaisi lasten kanssa enää mitään omaa elämää.

Ehkä siitä muita varten elämisestä edes voisi saada jotain pientä merkityksellisyyden tunnetta odotellessa elämän päättymistä.