Lue keskustelun säännöt.
oletteko jättäneet lahjakkuuttanne käyttämättä? miksi?
Onko täällä muita jotka ovat jättäneet lahjakkuuttaan käyttämättä? En nyt hae mitään "musta ois voinu tulla vaikka mitä mutta rento elämä ja kaljanjuonti vei" vaan ihan tosissaan vähän erityisempää, tarkemmin yksilöitävää juttua.
Itse olen todennut että maailma menetti minussa räppärin. Riimiä irtoaa ja runosuoni virtaa vuolaasti, viime viikonloppuna vedin vitsillä freestyleä (ei mikään rap battle van ihan vain taidonnäyte) parin kovemman harrastajan kanssa ja ne jäi katsomaan ihan suu auki.
Fakta on kuitenkin että inhoan räppiä ja kaikkea mikä siihen liittyy. En haluaisikan touhuta siinä scenessä mitään. Myöskään niin musikaalinen en ole että minä hyvää karaoketasoa paremmin osaisin laulaa, säveleen sanoittamista en ole koskaan kokeillut.
Kommentit (480)
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon luovaa porukkaa täällä on! Kirjoittaminen näyttää olevan monella haaveena, minulla myös. Olen aina rakastanut sanoja, niitä polkuja ja tunnelmia, joita sanoilla voi luoda, mutta se uskallus, se uskallus..! Tuntuu, että pitäisi olla pitkälle kouluja käynyt, erityisen fiksu, älykäs. laajasti sivistynyt ja ennenkaikkea hyvällä itsetunnolla varustettu, ennenkuin uskaltaisi tehdä tässä elämässä yhtään mitään normista poikkeavaa. Olisi kauheaa asettaa tuotoksensa sillä tavalla arvostelun kohteeksi. Mikäpä siinä, jos kirjaa suitsutettaisiin, mutta jospa tulisikin pelkkää negatiivista palautetta, siinähän menisi loppuelämä toipuessa, eikä riittäisikään. Ja jo siinä vaiheessa, kun lähettelisin käsikirjoituksia kustantamoihin, olisin aivan hermoraunio, en nukkuisi, enkä tekisi mitään muuta kuin hermoilisin. Ja kun alkaisi tulla niitä "hylsyjä", niin olisin vielä enemmän maan matonen kuin aiemmin, vetäytyisin oikein syvälle maan uumeniin.
Niin, eli minun ainoa rakkauteni, kirjoittaminen, on jäänyt pöytälaatikkoasteelle, koska en vain uskalla. Kouluajoista on ikuisuus, eikä ne ainekirjoitusten kympit enää luo uskoa itseeni, jos koskaan ovat luoneetkaan. Tällainen surkea pelkääjä olisi tarvinnut hirveän paljon tukea ja takapuoleen potkimista, että olisi koskaan uskaltanut mitään. Kotona jo iskostettiin päähän, että muut ovat parempia käytöllisesti katsoen kaikessa, ihan vain pelkässä olemisessakin, enkä ole onnistunut aikuisen elämässäkään pyydystämään niitä onnistumisen kokemuksia. Toki olen elänyt ulkopuolisen silmin katsottuna ihan hyvän elämän, on perhe ja jotakin työtäkin, sellaista ihan normaalia elämää. Sisäisesti kuitenkin vain kituutan päivästä toiseen ja odotan ihmettä. Tosin en tiedä, minkälaista ihmettä. Käyköhän siinä niin, että kun ikää tulee oikein paljon (sitä on jo aika paljon), unohtaa turhat haihattelut ja tyytyy siihen aamupuuron ja iltateen väliseen kituuttamiseen, jota elämäksi kutsutaan?
Toivottavasti joskus uskallat kirjoittaa, sillä minusta jo tämä tekstisi näyttää sen, että sinulla on kirjoittamisen lahja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon että suurin osa ihmisistä ajattelee näin, että heissä on jotain spesiaalia lahjakkuutta, joka vain syistä X ja Y on jäänyt käyttämättä. Että jos olisivat käyttäneet sitä lahjakkuutta, niin olisivat aivan huippuja sillä alalla.
Tämä on yleinen psykologinen keino pitää yllä positiivisempaa minäkuvaa ja saada itselleen sitä jokaisen kaipaamaa erityisyyden kokemusta. On helppoa uskoa ja uskotella, että olisi ollut erikoislahjakas ja taitava asiassa A, kun sitä ei ikinä ole käytännössä yrittänyt viedä pidemmälle.
Esimerkki omasta elämästä: ajattelin noin ikävuodet 12-30, että olisin erityislahjakas kirjoittamisessa, ja että minussa olisi ainesta menestyksekkääksi kirjailijaksi. Kouluaikana olin äidinkielessä aina kympin oppilas, kirjoitelmista täydet pisteet, äidinkielen yo-kokeesta laudatur. Pidin ja pidän kirjoittamisesta. Varhaisaikuisuuteni käytin muihin asioihin, mutta koko ajan mieleni pohjalla oli se ajatus erityislahjakkuudestani kirjoittajana. Siis ihan tosiaan ajattelin, että jos vain keskittyisin ja panostaisin, minusta voisi tulla tyyliin J.K. Rowlingin tasoinen kirjailija. Elin siis tuudittautuneena tähän samaan ajatukseen kuin monet tässä ketjussa, että "jos vain käyttäisin lahjakkuuttani".
No sitten hieman yli kolmekymppisenä päätin ottaa sen lahjakkuuden käyttöön. Päätin, että en voi antaa elämäni lipua ohi käyttämättä näin suurta lahjakkuutta. Kirjoitin kirjan. Toisenkin. Ensimmäinen tyrmistyksen paikka oli se, kuinka vaikeaa kirjan kirjoittaminen oli. Kirjoitusprosessi ei todellakaan ollut sellaista ilotulitusta kuin olin odottanut. Ensimmäisellä kierroksella sain editoijalta todella tylyä punakynää - lähes kaikki vaati viilaamista.
Toinen yllätys (jopa järkytys) oli yleisön reaktio. Minun, fantastisen lahjakkaan kirjailijan, Suomen J.K. Rowlingin, uunituore kirja ei saanut lähellekään sellaista vastaanottoa kuin olin kaikki nuo vuodet kuvitellut. Kyllähän kirjani jotain myyvät ja positiivistakin palautetta on tullut, mutta ei mitään ylistystä. Kriitikoidenkin arviot ovat vaihdelleet keskinkertaisesta hyvään.
Todellisuus voi yllättää, jos sen "nukkuvan" erityislahjakkuutensa laittaakin eräänä päivänä oikeasti käytäntöön ja todella koettaa niitä omia rahkeitaan.
Itse melkeinpä toivon, että en olisi päättänyt kirjoittaa kirjaa. Oli paljon mukavampaa tuntea olevansa erityislahjakas 😜
On helppoa ajatella olevansa erityislahjakas, jos ei ole koskaan yrittänyt kunnolla käyttää sitä lahjakkuuttaan.
Vierailija kirjoitti:
Uskon että suurin osa ihmisistä ajattelee näin, että heissä on jotain spesiaalia lahjakkuutta, joka vain syistä X ja Y on jäänyt käyttämättä. Että jos olisivat käyttäneet sitä lahjakkuutta, niin olisivat aivan huippuja sillä alalla.
Tämä on yleinen psykologinen keino pitää yllä positiivisempaa minäkuvaa ja saada itselleen sitä jokaisen kaipaamaa erityisyyden kokemusta. On helppoa uskoa ja uskotella, että olisi ollut erikoislahjakas ja taitava asiassa A, kun sitä ei ikinä ole käytännössä yrittänyt viedä pidemmälle.
Esimerkki omasta elämästä: ajattelin noin ikävuodet 12-30, että olisin erityislahjakas kirjoittamisessa, ja että minussa olisi ainesta menestyksekkääksi kirjailijaksi. Kouluaikana olin äidinkielessä aina kympin oppilas, kirjoitelmista täydet pisteet, äidinkielen yo-kokeesta laudatur. Pidin ja pidän kirjoittamisesta. Varhaisaikuisuuteni käytin muihin asioihin, mutta koko ajan mieleni pohjalla oli se ajatus erityislahjakkuudestani kirjoittajana. Siis ihan tosiaan ajattelin, että jos vain keskittyisin ja panostaisin, minusta voisi tulla tyyliin J.K. Rowlingin tasoinen kirjailija. Elin siis tuudittautuneena tähän samaan ajatukseen kuin monet tässä ketjussa, että "jos vain käyttäisin lahjakkuuttani".
No sitten hieman yli kolmekymppisenä päätin ottaa sen lahjakkuuden käyttöön. Päätin, että en voi antaa elämäni lipua ohi käyttämättä näin suurta lahjakkuutta. Kirjoitin kirjan. Toisenkin. Ensimmäinen tyrmistyksen paikka oli se, kuinka vaikeaa kirjan kirjoittaminen oli. Kirjoitusprosessi ei todellakaan ollut sellaista ilotulitusta kuin olin odottanut. Ensimmäisellä kierroksella sain editoijalta todella tylyä punakynää - lähes kaikki vaati viilaamista.
Toinen yllätys (jopa järkytys) oli yleisön reaktio. Minun, fantastisen lahjakkaan kirjailijan, Suomen J.K. Rowlingin, uunituore kirja ei saanut lähellekään sellaista vastaanottoa kuin olin kaikki nuo vuodet kuvitellut. Kyllähän kirjani jotain myyvät ja positiivistakin palautetta on tullut, mutta ei mitään ylistystä. Kriitikoidenkin arviot ovat vaihdelleet keskinkertaisesta hyvään.
Todellisuus voi yllättää, jos sen "nukkuvan" erityislahjakkuutensa laittaakin eräänä päivänä oikeasti käytäntöön ja todella koettaa niitä omia rahkeitaan.
Itse melkeinpä toivon, että en olisi päättänyt kirjoittaa kirjaa. Oli paljon mukavampaa tuntea olevansa erityislahjakas 😜
Huuuuumblebrag much? 😁
Kiinnostusta olisi tiettyjä aloja kohtaan
mutta niihin tarvitsisi akateemisen
tutkinnon. Historia on kiinnostanut minua
jo pikkupojasta lähtien, varsinkin Antiikin Aika ja Keskiaika sekä poliittinen historia, varsinkin työväenliikkeen historia, jota Lasse Lehtinen on varsinkin tutkinut, työväenliikkeen historiaa ja yhteiskunnallista kehitystä. Matti Klinge taasen on tutkinut sekä Ruotsin että Venäjän vallan ajan Suomen historiaa osana Euroopan historiaa. Eino Jutikkala meni tutkimissaan jo niinkin kauas kuin Suomen historian alkulähteille, Kivikauteen. Mauno Koivisto oli hyvin perillä Suomen ja Venäjän suhteista kirjoituksissaan, ja olisi toivonut Karl-August Fagerholmin tavoin kauppasuhteita länsivaltojen kanssa jo
Urho Kekkosen pitkän (25 vuotta) presidenttikauden aikana, kun idänkauppa Neuvostoliiton kanssa oli pääasia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskon että suurin osa ihmisistä ajattelee näin, että heissä on jotain spesiaalia lahjakkuutta, joka vain syistä X ja Y on jäänyt käyttämättä. Että jos olisivat käyttäneet sitä lahjakkuutta, niin olisivat aivan huippuja sillä alalla.
Tämä on yleinen psykologinen keino pitää yllä positiivisempaa minäkuvaa ja saada itselleen sitä jokaisen kaipaamaa erityisyyden kokemusta. On helppoa uskoa ja uskotella, että olisi ollut erikoislahjakas ja taitava asiassa A, kun sitä ei ikinä ole käytännössä yrittänyt viedä pidemmälle.
Esimerkki omasta elämästä: ajattelin noin ikävuodet 12-30, että olisin erityislahjakas kirjoittamisessa, ja että minussa olisi ainesta menestyksekkääksi kirjailijaksi. Kouluaikana olin äidinkielessä aina kympin oppilas, kirjoitelmista täydet pisteet, äidinkielen yo-kokeesta laudatur. Pidin ja pidän kirjoittamisesta. Varhaisaikuisuuteni käytin muihin asioihin, mutta koko ajan mieleni pohjalla oli se ajatus erityislahjakkuudestani kirjoittajana. Siis ihan tosiaan ajattelin, että jos vain keskittyisin ja panostaisin, minusta voisi tulla tyyliin J.K. Rowlingin tasoinen kirjailija. Elin siis tuudittautuneena tähän samaan ajatukseen kuin monet tässä ketjussa, että "jos vain käyttäisin lahjakkuuttani".
No sitten hieman yli kolmekymppisenä päätin ottaa sen lahjakkuuden käyttöön. Päätin, että en voi antaa elämäni lipua ohi käyttämättä näin suurta lahjakkuutta. Kirjoitin kirjan. Toisenkin. Ensimmäinen tyrmistyksen paikka oli se, kuinka vaikeaa kirjan kirjoittaminen oli. Kirjoitusprosessi ei todellakaan ollut sellaista ilotulitusta kuin olin odottanut. Ensimmäisellä kierroksella sain editoijalta todella tylyä punakynää - lähes kaikki vaati viilaamista.
Toinen yllätys (jopa järkytys) oli yleisön reaktio. Minun, fantastisen lahjakkaan kirjailijan, Suomen J.K. Rowlingin, uunituore kirja ei saanut lähellekään sellaista vastaanottoa kuin olin kaikki nuo vuodet kuvitellut. Kyllähän kirjani jotain myyvät ja positiivistakin palautetta on tullut, mutta ei mitään ylistystä. Kriitikoidenkin arviot ovat vaihdelleet keskinkertaisesta hyvään.
Todellisuus voi yllättää, jos sen "nukkuvan" erityislahjakkuutensa laittaakin eräänä päivänä oikeasti käytäntöön ja todella koettaa niitä omia rahkeitaan.
Itse melkeinpä toivon, että en olisi päättänyt kirjoittaa kirjaa. Oli paljon mukavampaa tuntea olevansa erityislahjakas 😜
Taidat olla väärässä, alemmuuden tunne yleisempää. Itsetunto lähtee aina koetusta, pärjäsin tässä hyvin.
Tottakai lyttääjiä löytyy aina.
Omalla lahjakkuudellani en oikein saanut itseäni elätettyä,joten otin vastaan mitä vain töitä. Olen ollut keittiöllä,siivoomassa,raksalla,postilla,kahvilassa,puhelin myyjänä,hoitoalalla ja henkilökohtaisena avustajana hommissa. Toisilla onneksi on varaa unelmoida,ei minulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta olisi varmaan voinut tullut melko kovan tason hakkeri. Ala-asteella ollessa murtauduin terveysasemien järjestelmään, kuuntelin ihmisten saneluja, mursin kavereiden salasanoja jne.
Rippikoulun jälkeen jäin mukaan seurakunnan toimintaan, minkä myötä lopetin nuo jutut, koska pidin niitä väärinä. Okei.. no kuusi vuotta sitten kerran juotiin oluita kaverin ja pikkupienissä kaveri yllytti testaamaan, pystyisinkö murtautumaan yliopiston killan palvelimelle. No jooh, pääsin kyllä murtautumaan tietokantaan ja sain haltuuni sieltä salasanat yliopiston henkilökuntaa myöten. Peitin jälkeni parhaani mukaan, ja laitoin ylläpitäjille viestiä potentiaalisesta tietoturva-aukosta.
En ole nykyisin niin ajan tasalla, että minusta enää kovanluokan hakkeria tulisi. Joskus (aika usein) polttelee kyllä ylittää.. Etenkin joitain kusipäisiä ihmisiä kohtaan, tekisi mieli murtautua koneelle ja leväyttää vähän yksityisempiä kuvia jakoon.
Ikävä sanoa monille ketkä täällä haikailee sen perään, että eivät ole lahjoistaan huolimatta uskaltautuneet erinäisille taiteilijan urille, että valitettavasti suurikaan lahjakkuus ei takaa menestystä musiikin tai kuvataiteen parissa. Tiedän monia käsittämättömän lahjakkaita kuvataiteilijoita ja muusikoita jotka ovat panostaneet hommaan 110% lasissa, mutta jostaon syystä eivät edes pysty elettämään itseään sillä hommalla. En tiedä onko siinä kyse huonosta tuurista vai mistä. Monella menestyneellä laulajalla ei edes ole täydellisen kaunis ääni joka pysyy nuotissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
treffit kirjoitti:
Muhun otti kustannusfirma yhteytta, halusivat etta kirjoittaisin kirjan. Jai kirjoittamatta kun en keksinyt, miten saa helposti skandit nappikselle nain ulkomailta kasin, ja kirja olisi tietysti pitanyt olla suomeksi.
Haha!
Vierailija kirjoitti:
En tiedä olenko missään hirveän lahjakas, mutta koulutusalan valitsin selvästi siten, ettei minulla ollut juuri sille alalle taipumuksia eikä kiinnostusta. Kummallista on sekin, että huonoudestani huolimatta pääsin sisään, vaikka hakijoitakin oli paljon. Kohtalo teki tepposet.
Oletko jotenkin masokistinen luonne, vai mistä moinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kustannusfirma varmasti ottaa johonki tuntemattomaan yhtäkkiä yhteyttä ja pyytää kirjaa.
Jos siellä ois joku joka osaa niin ne varmaan hoitas näppiksen missä scandit, jos ei muuten osaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon luovaa porukkaa täällä on! Kirjoittaminen näyttää olevan monella haaveena, minulla myös. Olen aina rakastanut sanoja, niitä polkuja ja tunnelmia, joita sanoilla voi luoda, mutta se uskallus, se uskallus..! Tuntuu, että pitäisi olla pitkälle kouluja käynyt, erityisen fiksu, älykäs. laajasti sivistynyt ja ennenkaikkea hyvällä itsetunnolla varustettu, ennenkuin uskaltaisi tehdä tässä elämässä yhtään mitään normista poikkeavaa. Olisi kauheaa asettaa tuotoksensa sillä tavalla arvostelun kohteeksi. Mikäpä siinä, jos kirjaa suitsutettaisiin, mutta jospa tulisikin pelkkää negatiivista palautetta, siinähän menisi loppuelämä toipuessa, eikä riittäisikään. Ja jo siinä vaiheessa, kun lähettelisin käsikirjoituksia kustantamoihin, olisin aivan hermoraunio, en nukkuisi, enkä tekisi mitään muuta kuin hermoilisin. Ja kun alkaisi tulla niitä "hylsyjä", niin olisin vielä enemmän maan matonen kuin aiemmin, vetäytyisin oikein syvälle maan uumeniin.
Niin, eli minun ainoa rakkauteni, kirjoittaminen, on jäänyt pöytälaatikkoasteelle, koska en vain uskalla. Kouluajoista on ikuisuus, eikä ne ainekirjoitusten kympit enää luo uskoa itseeni, jos koskaan ovat luoneetkaan. Tällainen surkea pelkääjä olisi tarvinnut hirveän paljon tukea ja takapuoleen potkimista, että olisi koskaan uskaltanut mitään. Kotona jo iskostettiin päähän, että muut ovat parempia käytöllisesti katsoen kaikessa, ihan vain pelkässä olemisessakin, enkä ole onnistunut aikuisen elämässäkään pyydystämään niitä onnistumisen kokemuksia. Toki olen elänyt ulkopuolisen silmin katsottuna ihan hyvän elämän, on perhe ja jotakin työtäkin, sellaista ihan normaalia elämää. Sisäisesti kuitenkin vain kituutan päivästä toiseen ja odotan ihmettä. Tosin en tiedä, minkälaista ihmettä. Käyköhän siinä niin, että kun ikää tulee oikein paljon (sitä on jo aika paljon), unohtaa turhat haihattelut ja tyytyy siihen aamupuuron ja iltateen väliseen kituuttamiseen, jota elämäksi kutsutaan?
Toivottavasti joskus uskallat kirjoittaa, sillä minusta jo tämä tekstisi näyttää sen, että sinulla on kirjoittamisen lahja.
Ajattelin muuten aivan samaa! Kerrankin täällä kirjoittaa joku, joka varmasti osaa kirjoittaa ihan oikeasti, eikä vaan luule osaavansa. Toivottavasti tää tyyppi huomaa nämä palautteet. Muistahan on vaikea sanoa täällä mitään, paitsi just kirjoittamisesta. Mutta sanoisin kuitenki kaikille, että AINA, ihan AINA kannattaa yrittää. Muuten voipi joskus katua kun ei edes kokeillut ja yrittänyt. Mistä me saatais tänne sellainen yrittämisen kulttuuri ja että nostettais toinen toisiamme, eikä aina mollattais ja painettais alaspäin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Maalasin useita vuosia ja olin siinä oikeasti tosi hyvä. Meinaan sellaisia tosi realistisia maisema maalauksia. Kehuja tuli ihan kaikilta, mutta en raaskinut töitäni ikinä myydä vaan annoin ilmaiseksi eteenpäin. Ei jotenkin ollut sellaista oman taidon arvostusta tai ymmärrystä että ihmiset voisi niistä maksaakkin. Luovuin maalaus harrastuksesta puhtaasti rahan puutteen takia, ei vain ole varaa ostaa tarvikkeita. En ajatellut edes tekeväni siitä koskaan uraa, kun tosi harva taiteilija vain menestyy. Päätin ottaa itselleni sitten eri suunnan, ei ehkä niin mieluisan mutta taloudellisesti kannattavamman.
Joo, olen rimanalittaja. Olen ihan tutkitusti (enkä nyt tarkoita mitään mensan nettitestejä) poikkeuksellisen lahjakas mm. matemaattisesti, loogisen päättelykyvyn ja avaruudellisen hahmottamisen osalta. Mutta olen myös yli 30-vuotias ADHD, enkä ole vielä valmistunut mistään yliopistosta. Aloitettuja korkeakoulututkintoja kyllä on useampia. Mulla on oikeasti todella hyvät ongelmanratkaisutaidot ja tiedän että mulla olisi paljon annettavaa, jos vaan pystyisin keskittymään johonkin kunnolla ja repiä ne maisterin paperit kasaan, jotta olisin pätevä johonkin muualle, kuin puuduttaviin hanttihommiin, jotka ajaa mut aina masennukseen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miten paljon luovaa porukkaa täällä on! Kirjoittaminen näyttää olevan monella haaveena, minulla myös. Olen aina rakastanut sanoja, niitä polkuja ja tunnelmia, joita sanoilla voi luoda, mutta se uskallus, se uskallus..! Tuntuu, että pitäisi olla pitkälle kouluja käynyt, erityisen fiksu, älykäs. laajasti sivistynyt ja ennenkaikkea hyvällä itsetunnolla varustettu, ennenkuin uskaltaisi tehdä tässä elämässä yhtään mitään normista poikkeavaa. Olisi kauheaa asettaa tuotoksensa sillä tavalla arvostelun kohteeksi. Mikäpä siinä, jos kirjaa suitsutettaisiin, mutta jospa tulisikin pelkkää negatiivista palautetta, siinähän menisi loppuelämä toipuessa, eikä riittäisikään. Ja jo siinä vaiheessa, kun lähettelisin käsikirjoituksia kustantamoihin, olisin aivan hermoraunio, en nukkuisi, enkä tekisi mitään muuta kuin hermoilisin. Ja kun alkaisi tulla niitä "hylsyjä", niin olisin vielä enemmän maan matonen kuin aiemmin, vetäytyisin oikein syvälle maan uumeniin.
Niin, eli minun ainoa rakkauteni, kirjoittaminen, on jäänyt pöytälaatikkoasteelle, koska en vain uskalla. Kouluajoista on ikuisuus, eikä ne ainekirjoitusten kympit enää luo uskoa itseeni, jos koskaan ovat luoneetkaan. Tällainen surkea pelkääjä olisi tarvinnut hirveän paljon tukea ja takapuoleen potkimista, että olisi koskaan uskaltanut mitään. Kotona jo iskostettiin päähän, että muut ovat parempia käytöllisesti katsoen kaikessa, ihan vain pelkässä olemisessakin, enkä ole onnistunut aikuisen elämässäkään pyydystämään niitä onnistumisen kokemuksia. Toki olen elänyt ulkopuolisen silmin katsottuna ihan hyvän elämän, on perhe ja jotakin työtäkin, sellaista ihan normaalia elämää. Sisäisesti kuitenkin vain kituutan päivästä toiseen ja odotan ihmettä. Tosin en tiedä, minkälaista ihmettä. Käyköhän siinä niin, että kun ikää tulee oikein paljon (sitä on jo aika paljon), unohtaa turhat haihattelut ja tyytyy siihen aamupuuron ja iltateen väliseen kituuttamiseen, jota elämäksi kutsutaan?
Toivottavasti joskus uskallat kirjoittaa, sillä minusta jo tämä tekstisi näyttää sen, että sinulla on kirjoittamisen lahja.
Ihanaa kun ihmiset antavat toisilleen positiivista palautetta. Lämmittää mieltä :)
Vierailija kirjoitti:
Uskon että suurin osa ihmisistä ajattelee näin, että heissä on jotain spesiaalia lahjakkuutta, joka vain syistä X ja Y on jäänyt käyttämättä. Että jos olisivat käyttäneet sitä lahjakkuutta, niin olisivat aivan huippuja sillä alalla.
Tämä on yleinen psykologinen keino pitää yllä positiivisempaa minäkuvaa ja saada itselleen sitä jokaisen kaipaamaa erityisyyden kokemusta. On helppoa uskoa ja uskotella, että olisi ollut erikoislahjakas ja taitava asiassa A, kun sitä ei ikinä ole käytännössä yrittänyt viedä pidemmälle.
Esimerkki omasta elämästä: ajattelin noin ikävuodet 12-30, että olisin erityislahjakas kirjoittamisessa, ja että minussa olisi ainesta menestyksekkääksi kirjailijaksi. Kouluaikana olin äidinkielessä aina kympin oppilas, kirjoitelmista täydet pisteet, äidinkielen yo-kokeesta laudatur. Pidin ja pidän kirjoittamisesta. Varhaisaikuisuuteni käytin muihin asioihin, mutta koko ajan mieleni pohjalla oli se ajatus erityislahjakkuudestani kirjoittajana. Siis ihan tosiaan ajattelin, että jos vain keskittyisin ja panostaisin, minusta voisi tulla tyyliin J.K. Rowlingin tasoinen kirjailija. Elin siis tuudittautuneena tähän samaan ajatukseen kuin monet tässä ketjussa, että "jos vain käyttäisin lahjakkuuttani".
No sitten hieman yli kolmekymppisenä päätin ottaa sen lahjakkuuden käyttöön. Päätin, että en voi antaa elämäni lipua ohi käyttämättä näin suurta lahjakkuutta. Kirjoitin kirjan. Toisenkin. Ensimmäinen tyrmistyksen paikka oli se, kuinka vaikeaa kirjan kirjoittaminen oli. Kirjoitusprosessi ei todellakaan ollut sellaista ilotulitusta kuin olin odottanut. Ensimmäisellä kierroksella sain editoijalta todella tylyä punakynää - lähes kaikki vaati viilaamista.
Toinen yllätys (jopa järkytys) oli yleisön reaktio. Minun, fantastisen lahjakkaan kirjailijan, Suomen J.K. Rowlingin, uunituore kirja ei saanut lähellekään sellaista vastaanottoa kuin olin kaikki nuo vuodet kuvitellut. Kyllähän kirjani jotain myyvät ja positiivistakin palautetta on tullut, mutta ei mitään ylistystä. Kriitikoidenkin arviot ovat vaihdelleet keskinkertaisesta hyvään.
Todellisuus voi yllättää, jos sen "nukkuvan" erityislahjakkuutensa laittaakin eräänä päivänä oikeasti käytäntöön ja todella koettaa niitä omia rahkeitaan.
Itse melkeinpä toivon, että en olisi päättänyt kirjoittaa kirjaa. Oli paljon mukavampaa tuntea olevansa erityislahjakas 😜
En tiedä mitä valitat jos kirjasi kerran myyvät ja hyvää palautettakin on tullut. Tuollaistahan se on tuolla alalla melkein kaikille, kirjallisuudessa on käsittääkseni hyvin vähän supertähtiä tai sellaisia jotka pystyvät itsensä kirjoittamisella elättämään. Jos saa jotain julkaistua se on mielestäni jo vau.
Vierailija kirjoitti:
Uskon että suurin osa ihmisistä ajattelee näin, että heissä on jotain spesiaalia lahjakkuutta, joka vain syistä X ja Y on jäänyt käyttämättä. Että jos olisivat käyttäneet sitä lahjakkuutta, niin olisivat aivan huippuja sillä alalla.
Tämä on yleinen psykologinen keino pitää yllä positiivisempaa minäkuvaa ja saada itselleen sitä jokaisen kaipaamaa erityisyyden kokemusta. On helppoa uskoa ja uskotella, että olisi ollut erikoislahjakas ja taitava asiassa A, kun sitä ei ikinä ole käytännössä yrittänyt viedä pidemmälle.
Esimerkki omasta elämästä: ajattelin noin ikävuodet 12-30, että olisin erityislahjakas kirjoittamisessa, ja että minussa olisi ainesta menestyksekkääksi kirjailijaksi. Kouluaikana olin äidinkielessä aina kympin oppilas, kirjoitelmista täydet pisteet, äidinkielen yo-kokeesta laudatur. Pidin ja pidän kirjoittamisesta. Varhaisaikuisuuteni käytin muihin asioihin, mutta koko ajan mieleni pohjalla oli se ajatus erityislahjakkuudestani kirjoittajana. Siis ihan tosiaan ajattelin, että jos vain keskittyisin ja panostaisin, minusta voisi tulla tyyliin J.K. Rowlingin tasoinen kirjailija. Elin siis tuudittautuneena tähän samaan ajatukseen kuin monet tässä ketjussa, että "jos vain käyttäisin lahjakkuuttani".
No sitten hieman yli kolmekymppisenä päätin ottaa sen lahjakkuuden käyttöön. Päätin, että en voi antaa elämäni lipua ohi käyttämättä näin suurta lahjakkuutta. Kirjoitin kirjan. Toisenkin. Ensimmäinen tyrmistyksen paikka oli se, kuinka vaikeaa kirjan kirjoittaminen oli. Kirjoitusprosessi ei todellakaan ollut sellaista ilotulitusta kuin olin odottanut. Ensimmäisellä kierroksella sain editoijalta todella tylyä punakynää - lähes kaikki vaati viilaamista.
Toinen yllätys (jopa järkytys) oli yleisön reaktio. Minun, fantastisen lahjakkaan kirjailijan, Suomen J.K. Rowlingin, uunituore kirja ei saanut lähellekään sellaista vastaanottoa kuin olin kaikki nuo vuodet kuvitellut. Kyllähän kirjani jotain myyvät ja positiivistakin palautetta on tullut, mutta ei mitään ylistystä. Kriitikoidenkin arviot ovat vaihdelleet keskinkertaisesta hyvään.
Todellisuus voi yllättää, jos sen "nukkuvan" erityislahjakkuutensa laittaakin eräänä päivänä oikeasti käytäntöön ja todella koettaa niitä omia rahkeitaan.
Itse melkeinpä toivon, että en olisi päättänyt kirjoittaa kirjaa. Oli paljon mukavampaa tuntea olevansa erityislahjakas 😜
Lahjakkuuden osuutta liioitellaan nykymaailmassa. Varmasti olet hyvin lahjakas ja kyvykäs, mutta lahjakkaatkin tarvitsevat runsasta harjoitusta. Älä lopeta ja älä anna itsetuntosi tai motivaatiosi murentua :)
Vierailija kirjoitti:
Uskon että suurin osa ihmisistä ajattelee näin, että heissä on jotain spesiaalia lahjakkuutta, joka vain syistä X ja Y on jäänyt käyttämättä. Että jos olisivat käyttäneet sitä lahjakkuutta, niin olisivat aivan huippuja sillä alalla.
Tämä on yleinen psykologinen keino pitää yllä positiivisempaa minäkuvaa ja saada itselleen sitä jokaisen kaipaamaa erityisyyden kokemusta. On helppoa uskoa ja uskotella, että olisi ollut erikoislahjakas ja taitava asiassa A, kun sitä ei ikinä ole käytännössä yrittänyt viedä pidemmälle.
Esimerkki omasta elämästä: ajattelin noin ikävuodet 12-30, että olisin erityislahjakas kirjoittamisessa, ja että minussa olisi ainesta menestyksekkääksi kirjailijaksi. Kouluaikana olin äidinkielessä aina kympin oppilas, kirjoitelmista täydet pisteet, äidinkielen yo-kokeesta laudatur. Pidin ja pidän kirjoittamisesta. Varhaisaikuisuuteni käytin muihin asioihin, mutta koko ajan mieleni pohjalla oli se ajatus erityislahjakkuudestani kirjoittajana. Siis ihan tosiaan ajattelin, että jos vain keskittyisin ja panostaisin, minusta voisi tulla tyyliin J.K. Rowlingin tasoinen kirjailija. Elin siis tuudittautuneena tähän samaan ajatukseen kuin monet tässä ketjussa, että "jos vain käyttäisin lahjakkuuttani".
No sitten hieman yli kolmekymppisenä päätin ottaa sen lahjakkuuden käyttöön. Päätin, että en voi antaa elämäni lipua ohi käyttämättä näin suurta lahjakkuutta. Kirjoitin kirjan. Toisenkin. Ensimmäinen tyrmistyksen paikka oli se, kuinka vaikeaa kirjan kirjoittaminen oli. Kirjoitusprosessi ei todellakaan ollut sellaista ilotulitusta kuin olin odottanut. Ensimmäisellä kierroksella sain editoijalta todella tylyä punakynää - lähes kaikki vaati viilaamista.
Toinen yllätys (jopa järkytys) oli yleisön reaktio. Minun, fantastisen lahjakkaan kirjailijan, Suomen J.K. Rowlingin, uunituore kirja ei saanut lähellekään sellaista vastaanottoa kuin olin kaikki nuo vuodet kuvitellut. Kyllähän kirjani jotain myyvät ja positiivistakin palautetta on tullut, mutta ei mitään ylistystä. Kriitikoidenkin arviot ovat vaihdelleet keskinkertaisesta hyvään.
Todellisuus voi yllättää, jos sen "nukkuvan" erityislahjakkuutensa laittaakin eräänä päivänä oikeasti käytäntöön ja todella koettaa niitä omia rahkeitaan.
Itse melkeinpä toivon, että en olisi päättänyt kirjoittaa kirjaa. Oli paljon mukavampaa tuntea olevansa erityislahjakas 😜[/quote
No nyt en oikein ymmärrä. Sulta on julkaistu kaksi kirjaa ja olet saanut positiivista palautetta, sehän on jo aivan todella hienoa ja mahtavaa! Äärimmäisen harva saa ikinä yhtään kirjaa julkaistua, vaikka kuinka lähettelee kässäreitä kustantamoihin, moni olisi sun asemassa ikionnellinen. Olet varmasti hyvinkin lahjakas kirjoittaja, mutta et ole vielä keksinyt jotain suurta yleisöä kiinnostavaa tarinaa. Sehän se on monesti suurin puute oikein erinomaisen hyvinkin kirjoitetuissa kirjoissa, että ei vain ole kunnon tarinaa. Siihen tarvitaan mielikuvitusta ja sitä ei kaikilla ole, mutta onhan sitäkin mahdollista kehittää. Ja jonain päivänä sinäkin voit keksiä jonkun hienon tarinan, jonka haluat kertoa ihmisille. Älä hyvä ihminen ajattele, että et olisi lahjakas, jos et heti saavuta megamenestystä. Jatkat vaan kirjoittamista ja ideoimista ja jonain päivänä voit olla menestyskirjailija.
Mäkin sain kuviksesta usein kympin, mutta en koe olleeni mitenkään erityisen lahjakas piirtäjä. Tein mielellään kaikki tehtävät sekä onnistuin hyvin myös taidehistorian esseissä. Miettikää vähän, aikuiset ihmiset, millä perusteella niitä numeroita peruskoulussa ja lukiossa annetaan! Te ette välttämättä ole lahjakkuuksia jossain lajissa, jos olette saaneet kiitettävää numeroa. Ne annetaan tietyillä kriteereillä. Tottakai koulussa kuuluukin saada osviittaa siitä, millä alalla voisi onnistua, mutta kovin syvälle ei peruskoulun ja lukion aikana ehditä sukeltaa paljon missään aineissa ainakaan ilman omaa harrastuneisuutta. Ehkä joku pitkän matematiikan kevyesti suorittaminen voi kertoa hyvää matikan taidoista, mutta noista taide- ja taitoaineista on tosi helppo kerätä kiitettävää ihan vain osoittamalla kiinnostusta ja olemalla huolellinen. Riippuen todella paljon opettajastakin; koko yläasteen ajan sain kehnoja numeroita kuviksesta, koska opettaja koki murrosiän niskoitteluni hankalaksi. Lukiossa sainkin yllättäen pelkkää kymppiä, kun open kanssa synkkasi - tuskin oli kyse lahjojeni yhtäkkisestä paranemisesta.