Lue keskustelun säännöt.
Ruuhkavuodet ovat täysin p*rseestä!
04.06.2019 |
Varsinkin yksinhuoltajan elämä on kaikista hirvittävin kohtalo ihmiselle. Päivällä on työt ja sen jälkeen odottaa toinen työpäivä kotona. Työlleen ei voi omistautua täysin ja tuntuu, että lapsetkaan eivät saa täyttä huomiota. Kotona pitäisi samaan aikaan viihdyttää lapsia ja tehdä kotitöitä. Ketään aikuista juttukaveria ei ole, eikä sellaiselle ole aikaakaan. Yh-vanhempi jää paitsi kosketuksesta, s*ksistä ja leffailloista sekä hyvistä keskusteluista toisen aikuisen kanssa. Elämäni on täyttä p*skaa. Ei kannata erota oikeastaan mistään syystä ja kannattaa ennen lasten hankkimista olla niin varakas, että voi hankkia kotiapua/siivousapua/lastenhoitoapua ainakin pariksi tunniksi viikossa. Mikä tähän auttaisi vai auttaisiko mikään? V*tuttaa 24/7 tämä elämäni.
Kommentit (38)
Lisäksi nykyaikana lisästressin aiheena on se jatkuva lastensuojelun pelko. Neuvolassa ym. ruoditaan kaikkea tarkkaan ja yh:na on "riskiryhmää" sekä sosiaalisessa mielessä pohjasakkaa muutenkin. Joka puolelta tulee vain vaatimuksia, epäluuloa, kyttäystä, mutta kukaan ei ole myötätuntoinen tai vierellä kulkemassa. Vaikka tekisi kaiken täydellisesti, niin kukaan ei kiitä koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naapureitakin saa hävetä/luimistella, sillä osa halveksii juuri siksi, kun ei ole puolisoa. Mulla on ainakin pari naapuria, jotka katselevat nenänvarttaan pitkin eivätkä moikkaa, kun mulla ei ole av(i)omiestä.
Sinä olet ihan itse polkusi valinnut.
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet ihan itse polkusi valinnut.
Niin. Valitsin väärän miehen kumppanikseni ja se tuhosi koko elämäni. Ex-mies oli niin väkivaltainen, että mun oli pakko erota. Olisi pitänyt varmaankin seurustella pidempään ja etsiä puolisoa aktiivisesti ja määrätietoisesti sekä kriittisesti aiemminkin ja vasta riittävän seurusteluajan jälkeen mennä naimisiin. Nyt seurustelimme vain 2,5 vuotta ennen avioliittoa ja se oli liian vähän (miehen synkät puolet ilmenivät pahimmillaan vasta avioliiton solmimisen jälkeen). Miten toimisit itse tilanteessani?
Nyt kyllä kuulostaa, etä sulla on ihan muita ongelmia kuin että olet yh.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinänsä ex-miestäni edeltävä exänikin oli väkivaltainen. Se ilmeni jo noin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Sitä edellinen seurustelukumppani petti ja vedätti monta vuotta, eikä sitten halunnutkaan naimisiin tai perhettä. Hyvää (=väkivallaton ja luotettava) kumppania minulla ei ole ollut koskaan. Jälkikäteen on helppo viisastella, mutta miten tosiaan tällaisessa tilanteessa voisi edetä parempaan suuntaan?
T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Nyt kyllä kuulostaa, etä sulla on ihan muita ongelmia kuin että olet yh.
Mitä tarkoitat tällä? Siis toiminko jotenkin epäsopivalla tavalla ym.? Olisin kiinnostunut tosiaan pääsemään pois tilanteestani.
T. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naapureitakin saa hävetä/luimistella, sillä osa halveksii juuri siksi, kun ei ole puolisoa. Mulla on ainakin pari naapuria, jotka katselevat nenänvarttaan pitkin eivätkä moikkaa, kun mulla ei ole av(i)omiestä.
Mulla on ainakin yksi vanhempi naapuripariskunta, jossa se nainen vaikuttaa tosi omistavalta/omahyväiseltä sitä miestään kohtaan, jos kävelen vastaan. Aivan kuin hän halveksisi mua, kun olen miehetön tms. :/ Hän siis ei aina välttämättä tervehdikään tai vastaa tervehdykseeni ja on muutenkin jotenkin ikävä mua kohtaan. Tunnen itseni maan matoseksi aina hänet nähdessäni.
T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Sinä olet ihan itse polkusi valinnut.
Yleensä syy yksinhuoltajuuteen on pettävissä, väkivaltaisissa, juopottelevissa, itsekkäissä, tuhlailevaisissa MIEHISSÄ, jotka eivät vaan pysty kasvamaan vanhemmuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yh, mutta en koe ansaitsevani mitään erityistä arvostamista. Olen äiti siinä missä muutkin äidit. Parisuhteessa eläväkin voi kokea lapsiperhearjen raskaaksi ja on meitä yksinhuoltajiakin, jotka eivät koe. Kyse on mun mielestä enemmänkin asenteesta sekä luonteesta. En ole koskaan kokenut lapsiani työnä. Työstäni saan palkkaa, lapseni taas ovat vapaa-aikaani. En myöskään jaottele lasteni viihdyttämistä ja kotitöitä kahdeksi eri asiaksi vaan lasteni viihdyttämistä on sekin, että teemme kotitöitä yhdessä. Aika pienikin lapsi (3 v) osaa kattaa pöydän, lajitella likapyykeistä mustat, valkoiset ja värilliset vaatteet eri pinoihin, pestä tiskiharjalla lavuaarin jne. Mun mielestä kodin ei tarvitse olla toinen päiväkoti, jossa samanlaiset virikkeet kuin päiväkodissakin. Kodin virikkeitä on asiat, joita kotona arkisin tehdään. Kuten kotityöt.
Tsemppiä yh:lle, uskon että arkenne on välillä haastavaa. Mulla välillä vaikeuksia selvitä, vaikka on osallistuva mies.
Ihmisillä on erilaisia voimavaroja eri elämänvaiheissa, toisinaan jaksaa oaremmin, toisinaan heikommin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen yh, mutta en koe ansaitsevani mitään erityistä arvostamista. Olen äiti siinä missä muutkin äidit. Parisuhteessa eläväkin voi kokea lapsiperhearjen raskaaksi ja on meitä yksinhuoltajiakin, jotka eivät koe. Kyse on mun mielestä enemmänkin asenteesta sekä luonteesta. En ole koskaan kokenut lapsiani työnä. Työstäni saan palkkaa, lapseni taas ovat vapaa-aikaani. En myöskään jaottele lasteni viihdyttämistä ja kotitöitä kahdeksi eri asiaksi vaan lasteni viihdyttämistä on sekin, että teemme kotitöitä yhdessä. Aika pienikin lapsi (3 v) osaa kattaa pöydän, lajitella likapyykeistä mustat, valkoiset ja värilliset vaatteet eri pinoihin, pestä tiskiharjalla lavuaarin jne. Mun mielestä kodin ei tarvitse olla toinen päiväkoti, jossa samanlaiset virikkeet kuin päiväkodissakin. Kodin virikkeitä on asiat, joita kotona arkisin tehdään. Kuten kotityöt.
Näen tilanteen aivan toisin. En minäkään tarvitse erityistä arvostamista, mutta toivoisin, ettei kuitenkaan halveksittaisi tai naureskeltaisi tilanteeni vuoksi, vaan että saisin olla yhtä arvokas kuin varatutkin naiset.
Koen lasten kanssa ajan vieton toisinaan työlääksi, sillä en käytännössä voi useinkaan tehdä kotitöitä heidän ollessaan kotona. Esikoisella on kehitysviivettä ja vaatii jatkuvaa valvontaa. Nuorempi on hieman ylivilkas. Jos vaikka laittaisin pyykkejä koneeseen, mut todennäköisesti keskeytetään sen aikana noin kolmisen kertaa ja lisäksi mulla pitää olla koko ajan näköyhteys lapsiin samalla, jotta pystyn valvomaan heitä. Esikoinen saa myös ajoittain raivareita, jolloin sotkee tavaroita, heittää ruoat kaaressa lattialle tai repii kirjoja hyllystä jne. Isän luona on vieläpä aivan eri säännöt (kaikki sotkeminen on siellä ok), joten lapset käyttäytyvät välillä sen mukaisesti.
Viikonlopuille pitää suunnitella erityistä ohjelmaa ja silloin pitää huomioida lasten senhetkinen vireystila sekä aiempien päivien käytös. Lisäksi jännitän aina sitä, kun menen heidän kanssaan jonnekin, sillä he välillä käyttäytyvät arvaamattomasti. Illalla olen aina todella väsynyt ja hengähdän helpottuneena, että taas selvisin yhdestä päivästä. Voi olla, että normaalisti käyttäytyvien lasten kanssa olisi helpompaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen yh, mutta en koe ansaitsevani mitään erityistä arvostamista. Olen äiti siinä missä muutkin äidit. Parisuhteessa eläväkin voi kokea lapsiperhearjen raskaaksi ja on meitä yksinhuoltajiakin, jotka eivät koe. Kyse on mun mielestä enemmänkin asenteesta sekä luonteesta. En ole koskaan kokenut lapsiani työnä. Työstäni saan palkkaa, lapseni taas ovat vapaa-aikaani. En myöskään jaottele lasteni viihdyttämistä ja kotitöitä kahdeksi eri asiaksi vaan lasteni viihdyttämistä on sekin, että teemme kotitöitä yhdessä. Aika pienikin lapsi (3 v) osaa kattaa pöydän, lajitella likapyykeistä mustat, valkoiset ja värilliset vaatteet eri pinoihin, pestä tiskiharjalla lavuaarin jne. Mun mielestä kodin ei tarvitse olla toinen päiväkoti, jossa samanlaiset virikkeet kuin päiväkodissakin. Kodin virikkeitä on asiat, joita kotona arkisin tehdään. Kuten kotityöt.
Näen tilanteen aivan toisin. En minäkään tarvitse erityistä arvostamista, mutta toivoisin, ettei kuitenkaan halveksittaisi tai naureskeltaisi tilanteeni vuoksi, vaan että saisin olla yhtä arvokas kuin varatutkin naiset.
Koen lasten kanssa ajan vieton toisinaan työlääksi, sillä en käytännössä voi useinkaan tehdä kotitöitä heidän ollessaan kotona. Esikoisella on kehitysviivettä ja vaatii jatkuvaa valvontaa. Nuorempi on hieman ylivilkas. Jos vaikka laittaisin pyykkejä koneeseen, mut todennäköisesti keskeytetään sen aikana noin kolmisen kertaa ja lisäksi mulla pitää olla koko ajan näköyhteys lapsiin samalla, jotta pystyn valvomaan heitä. Esikoinen saa myös ajoittain raivareita, jolloin sotkee tavaroita, heittää ruoat kaaressa lattialle tai repii kirjoja hyllystä jne. Isän luona on vieläpä aivan eri säännöt (kaikki sotkeminen on siellä ok), joten lapset käyttäytyvät välillä sen mukaisesti.
Viikonlopuille pitää suunnitella erityistä ohjelmaa ja silloin pitää huomioida lasten senhetkinen vireystila sekä aiempien päivien käytös. Lisäksi jännitän aina sitä, kun menen heidän kanssaan jonnekin, sillä he välillä käyttäytyvät arvaamattomasti. Illalla olen aina todella väsynyt ja hengähdän helpottuneena, että taas selvisin yhdestä päivästä. Voi olla, että normaalisti käyttäytyvien lasten kanssa olisi helpompaa.
Sun tilanteesi onkin hieman toinen, koska sulla on erityislapsia. Voin kuvitella, että on rankkaa. Monelle olisi rankkaa, vaikka olisi puolisokin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia sinulle!
Tilanteessasi on monia kuormittavia asioita, eikä yh:na oleminen vaikuta olevan niistä raskain. Erityislapset, hylkäämisen kokemukset, väkivaltaiset parisuhteet...
Toivottavasti saat apua, valoa kesään.
Ap. Yritä hankkiutua mukavien ihmisten pariin. Aika harvassa nykyään ovat.
Itsellä on koira ja koiralenkillä törmää vaikka minkälaisiin ihmisiin. Muutama helmi on löytynyt ja jään välillä juttelemaan näiden kanssa.
Sitten on nämä ns täydelliset naiset. Joihin olen myös tutustunut koiran kans liikkuessa. Puhuvat just täydellisestä elämästään vaikka pysähtyisi vain sekunniksi. Kierrän nykyään nämä ihmiset kaukaa. Elävät jossain kuplassa.
Varmasti yh-vanhemman elämä on rankkaa, mutta ihan yhtä rankkaa se on sille, joka siihen kelkkaan mukaan hyppää. Ei siitä parisuhteesta saa yhtään mitään, kun toisen kaikki energia menee lasten asioiden hoitamiseen. Ja vielä jonkun toisen kanssa tehtyjen lasten.
Toistan: vapaat ihmiset, älkää ikinä lähtekö yh:n matkaan.
Ei se yksinhuoltajuus ole aina oma valinta. Kaveri jäi 5 lapsen yh:ksi kun mies vain yhtäkkiä lähti.
Vuosi 2019 ja joku alkaa yksinhuoltajaksi :)Voi teitä mammelit ja teidän typeriä halujanne :)Köyhyys ja kärsimys tulee olemaan osananne loppuun asti ja harva mies haluaa äp.ärän elättäjäksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naapureitakin saa hävetä/luimistella, sillä osa halveksii juuri siksi, kun ei ole puolisoa. Mulla on ainakin pari naapuria, jotka katselevat nenänvarttaan pitkin eivätkä moikkaa, kun mulla ei ole av(i)omiestä.
Mulla on ainakin yksi vanhempi naapuripariskunta, jossa se nainen vaikuttaa tosi omistavalta/omahyväiseltä sitä miestään kohtaan, jos kävelen vastaan. Aivan kuin hän halveksisi mua, kun olen miehetön tms. :/ Hän siis ei aina välttämättä tervehdikään tai vastaa tervehdykseeni ja on muutenkin jotenkin ikävä mua kohtaan. Tunnen itseni maan matoseksi aina hänet nähdessäni.
T. Ap
Pliis. Suomi on täynnä naapureita, jotka eivät tervehdi muita. Älä sinäkään tervehdi enää tätä muijaa, kun tiedät sen mulkuksi.
En kyllä koskaan olisi arvannut, miten hirveätä on olla yh-vanhempi. Oikeasti arvostakaa niitä tällä palstalla halveksittuja yh-vanhempia, jotka käyvät töissäkin. Se elämä sellaisena on NIIIIN raskasta ja yksinäistä. Sinkut saavat nauttia elämästä, omistautua työlle ja harrastuksille ja esim. parisuhteessa olevat kotiäidit saavat omistautua kodin- ja lastenhoidolle. Mutta työssäkäyvä yh-äiti tekee sen aivan kaiken aivan yksin. Jos vieläpä ei ole ystäviä tai läsnäolevia/auttavia vanhempiakaan, niin eipä auta kukaan koskaan. Eikä voi kenenkään kanssa jutella edes arjen tapahtumista.
T. "Hieman" katkera ja elämäänsä pettynyt ap