Aikuisiän ADHD

Vierailija kirjoitti:

käytös ja huolellisuus voi olla kiitettäviä haaveilevalla tapauksella, kuten minulla oli aina.

Mulla oli kanssa aina hyvä käytös ja huolellisuus koska koulu kiinnosti ja olin siitä tosi innoissani. Kuitenkin joitain ns ylilyöntejä oli että joitain kertoja jouduin puhutteluun yms, niistä muistan vaan se että tosi vahvasti itse koin että enhän mä ollut tehnyt mitään väärää? Lähtökohtaisesti vanhentunutta etenkin naisten diagnosoinnissa tuijottaa kouluarvosanoja koska jos on koulusta kiinnostunut ja älykäs, ongelmia ei välttämättä ole. Adhdstä etenkin naisilla aletaan vasta nyt tietää enemmän ja se oireilee niin eri tavoin kuin miehillä, onko syynä sitten kulttuuriset odotukset? Itse olin lapsena aina kaikesta innostunut mutta samaan aikaan tosi pelokas ja herkkä mutta innostus vei aina ensin. Kuulema olin lapsi jolla ei ollut koskaan tylsää enkä Koskaan valittanut tylsistymistä. Minä katsoin fanaattisesti videoita ja leikin leluilla ja elelin niissä maailmoissa. Opin myös lukemaan ja kirjoittamaan ennen koulua itse ja kouluun mennessä koulu ja opiskelu tuntui maailman siistimmältä jutulta. Kouluajoilta silmiin pistää muutama selkeä ja ei-tyypillinen ja yllättävä epäonnistuminen aineissa jotka ”pitäisi olla hallussa” ja osata, ja muistan etten osannut niitä epäonnistumisia ollenkaan selittää, miten esimerkiksi yhtäkkiä en osaakaan enää lempiainettani geometriaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

käytös ja huolellisuus voi olla kiitettäviä haaveilevalla tapauksella, kuten minulla oli aina.

Totta, ja vilkkaammillakin voi olla, jotkut vaan pystyvät hillitsemään ja piilottelemaan oireitaan paremmin kuin toiset. Avun saantikin voi siksi viivästyä, samalla kun ahdistus, uupumus, epätoivo ja häpeä kasvaa kasvamistaan lisäten riskiä saada myös muut liitännäisongelmat kuten masennus, päihdeongelma yms.

Tämä on juuri minun tarina! Liitännäisongelmia hoidettu 14-v lähtien. Diagnoosi 30v .

T. Tuo joka kirjoitti katselleensa fanaattisesti videoita

Aktiivisuuttani kuvattiin ADHD:na. Tämä oli 90-luvun villitys. Diagnoosia kaivettiin oikein mielellään esiin ja sitä heiluteltiin aina että tästä se johtuu. Olet niin vilkas. Vaikea keskittyä. Korkealentoiset aivot. 

Sitten sattui kova trauma, ja siitä sitten seurauksena vaikea masennus. 

Kuntoutusta ja sitten takaisin jaloilleen. Sattui seuraava trauma, uusi vaikea masennus ja kuntoutus ja jaloilleen.

Vasta n. 10-vuotta ensimmäisen trauman jälkeen väläytettiin lievää kaksisuuntaista mielialahäiriötä. 

Se pisti arvojärjestykseni ihan uusiksi ja käy järkeen kun piirtää kaikki asiat aikajanalle.

Se minkälainen olisin ilman traumoja on tietysti mysteeri. 

Ehkä oireilu olisi tullut vielä myöhemmin esiin. Ehkä olisin aina pitänyt itseäni vain vilkkaampana yksilönä.

Mutta mitkään masennuslääkkeet eivät ole koskaan purreet minuun. Päinvastoin ne ovat yleensä vain lisänneet ahdistusta. Tätä kummastelin useamman vuoden ajan.

Olen äidinroolissani ollut haastateltavana kahdesti lapsiani kun tutkittiin. Haastattelut olivat lähemmäs kaksi tuntia. Vanhempi lapsistani saikin sitten ADHD diagnoosin ja nuorempi ADD diagnoosin.

Kyselivät myös minun terveydestäni, mulla ollut burnoutti. Ja muutenkin perinnöllisyydestä. Halu auttaa lapsiani on aina ollut vahva, jotenka ihan avoimesti kertonut. Vaati vanhemmilta nöyryyttä ja kypsyyttä myöntää että löytyy suvusta. Harvemmin nämä erityisihmiset vaan tipahtavat taivaalta yllätyksenä.

Vierailija kirjoitti:

Aktiivisuuttani kuvattiin ADHD:na. Tämä oli 90-luvun villitys. Diagnoosia kaivettiin oikein mielellään esiin ja sitä heiluteltiin aina että tästä se johtuu. Olet niin vilkas. Vaikea keskittyä. Korkealentoiset aivot. 

Sitten sattui kova trauma, ja siitä sitten seurauksena vaikea masennus. 

Kuntoutusta ja sitten takaisin jaloilleen. Sattui seuraava trauma, uusi vaikea masennus ja kuntoutus ja jaloilleen.

Vasta n. 10-vuotta ensimmäisen trauman jälkeen väläytettiin lievää kaksisuuntaista mielialahäiriötä. 

Se pisti arvojärjestykseni ihan uusiksi ja käy järkeen kun piirtää kaikki asiat aikajanalle.

Se minkälainen olisin ilman traumoja on tietysti mysteeri. 

Ehkä oireilu olisi tullut vielä myöhemmin esiin. Ehkä olisin aina pitänyt itseäni vain vilkkaampana yksilönä.

Mutta mitkään masennuslääkkeet eivät ole koskaan purreet minuun. Päinvastoin ne ovat yleensä vain lisänneet ahdistusta. Tätä kummastelin useamman vuoden ajan.

Sukulaisellani bipo ja ADHD, elikkä molemmatkin voi olla.

Onko sinulla myös?

Sortuuko kukaan ajatusvirheeseen että jokainen tietää sen mitä sinä tiedät ja tämä johtaa pettymyksiin kun joka ikinen auktoriteetti paljastuu yksi toisensa jälkeen typerykseksi vai onko tämä assburgerien tyypillinen lankeemus?

Ja tämä vielä. Sosiaalinen ylikuormittuminen. Liikaa ihmistapaamisia alkaa v***ttamaan ja väsyttämään ja aistit, varsinkin äänet kuormittavat sekoamiseen saakka. On pakko vetäytyä hiljaiseen luolaan pois ihmisten luota. Tähän asti se on aina onnistunut. Alkaisin varmaan paiskomaan tavaroita ja sekoaisin muuten jos pako kuormittavasta tilanteesta olisi mahdotonta. Onko tämä adhd:ta vai assburgeriutta?

Vierailija kirjoitti:

Ja tämä vielä. Sosiaalinen ylikuormittuminen. Liikaa ihmistapaamisia alkaa v***ttamaan ja väsyttämään ja aistit, varsinkin äänet kuormittavat sekoamiseen saakka. On pakko vetäytyä hiljaiseen luolaan pois ihmisten luota. Tähän asti se on aina onnistunut. Alkaisin varmaan paiskomaan tavaroita ja sekoaisin muuten jos pako kuormittavasta tilanteesta olisi mahdotonta. Onko tämä adhd:ta vai assburgeriutta?

Moni adhd ihminen kuvaa sosiaalisen kanssakäymisen kuluttavaksi, itsekin olen sellainen. Se ei ole sosiaalista fobiaa vaan sitä että kaikki _joka ikinen_ ihmissuhde on mulle ihan käsittämättömän raskas! On parempia ja huonompia aikoja miten kuluttavana ihmisiä pidän. Sosiaalisesti olen lahjakas ja oikea ilopilleri. Osittain johtuu kai siitä kun puhun paljon. Puhun ihmiselle esim lounaalla työkaverille vaikka sitten siitä miten kuluttavaa on joutua lounaalla puhumaan ihmisille :D en täysin tiedä vielä mistä tämä johtuu, toivottavasti oppisin ymmärtämään paremmin miten tämä sosiaalinen kuormittuminen liittyy adhdhen. Kai jotenkin että kun on niin paljon ärsykkeitä ja virikkeitä ja vaikea keskittyä keskusteluun ja haluaa ottaa toisen huomioon ja kuunnella eikä olla törkeä jne niin se kuormittaa. Ja kuormittaa niinkin että isossa seurassa saattaa ns riehaantua ja on tosi hauskaa ja sitten tulee melkein kuin krapula siitä sosiaalisuudesta. Ja sit ku mulla menee huonommin enkä jaksa olla sosiaalinen tai oon tosi kuormittunut vaikka töistä, en kotona esim kuule mitä mies puhuu.. en vaan kuule, en jaksa kuunnella. En tajua mistä lapset puhuu, päästelen vaan innostuneita äännähdyksiä jotka kuulostaa kannustavilta. Ja mä teen työtä jossa saan olla kaksi päivää viikosta ihan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Julkisella siihen meni vain jotain kolme kuukautta, eikä ollut kyllä mikään elämää suurempi ponnistus. Koen saaneeni erittäin hyvää palvelua. Ikää oli muistaakseni 28v. Puolisoni sai diagnoosin uli kolmikymppisenä.

Lääkitys mullisti elämän, aiempi alisuoriutuja suorittikin pari korkeakoulututkintoa huippuarvosanoin ja työllistyi vaativalle asiantuntija-alalle epämääräisten pätkäduunien sijaan. Nyt ei ole enää samanlaista tarvetta lääkitykselle kun vuosien käyttö on opettanut toimimaan "oikein" ja miten keskitytään ja hoidetaan asiat. Aiemmin ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä "normaaleista" ihmisistä elämä tuntuu. 

Just tämä miltä normaali elämä tuntuu ?

Minulla elämäni on ensimmäinen työterveyslääkärin tarkastus tulossa 34-vuotiaana, ensi kertaa onnistunut olemaan samassa työssä sen aikaa. Kannattaisiko ottaa add/ADHD epäily esiin siellä?

Itsekin olen korkeakoulun pystynyt käymään ja hyvin arvosanoin.

Viimeiset 3 vuotta olen tuntenut että voi kun saisin selville mikä minulla on. Diagnosoitu aiemmin toistuva masennus. Kun masennus ja lääkitys loppui, ihmeellistä, oireisto jäi. En vaan ole masentunut enää.

Yksin asuessa voin paremmin. Parisuhteessa ja toisen ihmisen kanssa asuessa alkaa arjen ongelmat tulla esiin. Aina on ollut arjen ja ajan hallinta ongelmia, motivaationpuutetta ja välillä aloitekyvyttömyyttä. Alan tekemään asiaa X ja palaan asioiden Y, Z ja Ö kanssa, X löytyy 2kk päästä sängyn alta.

Miksi itse haluaisin edes selvittää asian on että pärjäisin työssäni paremmin. Kaipaan jotain tukea mutta mitä se voi olla? Terapeutti on sitä mieltä että en ole neurologisisesti poikkeava vaan kyse on persoonasta ja että en hyötyisi diagnoosista. Haluaisin itse jotain tukitoimia!

Elän nyt arkea jossa on puoliso ja herään aamulla, menen töihin ja satunnaisesti harrastan. Arjen pyöritys tuntuu aivan jäätävältä ja haluaisin tämän jatkuvan kiireen tunnun pois. Kirjaimellisesti tunnen että päässäni juoksen joka paikkaan. Ei ole mitään hätää mutta mun päässä on hätä. En osaa kuvailla tätä tunnetta. Tuntuu ettei pysy palikat kasassa. Kun asuin yksin ja en tehnyt muuta kuin töitä, kävelin töihin ja kotiin ja söin voileipiä ja nukuin - elämäni oli hyvää. Siihen mahtui nuo asiat. Kaikki muu on helvetillistä kaaosta. Jo ihan autolla ajo ja kaikki autoon liittyvä. Ruokailu ja kaupassa käynti. Siivoaminen kun asunto on isompi jne. Eväiden teko töihin.

Tunnistaako kukaan add/ADHD näitä oireita? Olen myös ihan täysin kyllästynyt selittämään asioista mitä kukaan ei ymmärrä.

Voisko arkea helpottaa radikaalilla yksinkertaistamisella puolison avulla? Minimalistinen koti, samantapaiset eväät 1-2 viikkoa kerrallaan, harrastukseksi käy kotona pyöriminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Julkisella siihen meni vain jotain kolme kuukautta, eikä ollut kyllä mikään elämää suurempi ponnistus. Koen saaneeni erittäin hyvää palvelua. Ikää oli muistaakseni 28v. Puolisoni sai diagnoosin uli kolmikymppisenä.

Lääkitys mullisti elämän, aiempi alisuoriutuja suorittikin pari korkeakoulututkintoa huippuarvosanoin ja työllistyi vaativalle asiantuntija-alalle epämääräisten pätkäduunien sijaan. Nyt ei ole enää samanlaista tarvetta lääkitykselle kun vuosien käyttö on opettanut toimimaan "oikein" ja miten keskitytään ja hoidetaan asiat. Aiemmin ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä "normaaleista" ihmisistä elämä tuntuu. 

Just tämä miltä normaali elämä tuntuu ?

Minulla elämäni on ensimmäinen työterveyslääkärin tarkastus tulossa 34-vuotiaana, ensi kertaa onnistunut olemaan samassa työssä sen aikaa. Kannattaisiko ottaa add/ADHD epäily esiin siellä?

Itsekin olen korkeakoulun pystynyt käymään ja hyvin arvosanoin.

Viimeiset 3 vuotta olen tuntenut että voi kun saisin selville mikä minulla on. Diagnosoitu aiemmin toistuva masennus. Kun masennus ja lääkitys loppui, ihmeellistä, oireisto jäi. En vaan ole masentunut enää.

Yksin asuessa voin paremmin. Parisuhteessa ja toisen ihmisen kanssa asuessa alkaa arjen ongelmat tulla esiin. Aina on ollut arjen ja ajan hallinta ongelmia, motivaationpuutetta ja välillä aloitekyvyttömyyttä. Alan tekemään asiaa X ja palaan asioiden Y, Z ja Ö kanssa, X löytyy 2kk päästä sängyn alta.

Miksi itse haluaisin edes selvittää asian on että pärjäisin työssäni paremmin. Kaipaan jotain tukea mutta mitä se voi olla? Terapeutti on sitä mieltä että en ole neurologisisesti poikkeava vaan kyse on persoonasta ja että en hyötyisi diagnoosista. Haluaisin itse jotain tukitoimia!

Elän nyt arkea jossa on puoliso ja herään aamulla, menen töihin ja satunnaisesti harrastan. Arjen pyöritys tuntuu aivan jäätävältä ja haluaisin tämän jatkuvan kiireen tunnun pois. Kirjaimellisesti tunnen että päässäni juoksen joka paikkaan. Ei ole mitään hätää mutta mun päässä on hätä. En osaa kuvailla tätä tunnetta. Tuntuu ettei pysy palikat kasassa. Kun asuin yksin ja en tehnyt muuta kuin töitä, kävelin töihin ja kotiin ja söin voileipiä ja nukuin - elämäni oli hyvää. Siihen mahtui nuo asiat. Kaikki muu on helvetillistä kaaosta. Jo ihan autolla ajo ja kaikki autoon liittyvä. Ruokailu ja kaupassa käynti. Siivoaminen kun asunto on isompi jne. Eväiden teko töihin.

Tunnistaako kukaan add/ADHD näitä oireita? Olen myös ihan täysin kyllästynyt selittämään asioista mitä kukaan ei ymmärrä.

Voisko arkea helpottaa radikaalilla yksinkertaistamisella puolison avulla? Minimalistinen koti, samantapaiset eväät 1-2 viikkoa kerrallaan, harrastukseksi käy kotona pyöriminen. 

Tämä ois ideaali tilanne! Ehkä kun saan lääkkeet (odotan edelleen lääkäriaikaa) pystyisin organisoimaan elämäni jotenkin näin. Tarvitsisin jonkun ammattijärjestäjän tulemaan apuun. Ja kun ongelma on etten voi heittää mitään pois.. kun ajattelenkin asioiden järjestämistä tuntuu että ne pitäisi järjestää tyyliin nuppineuloista lähtien ja keksiä kaikille paikat vaikka siinä minimalistisessa kodissa. Puoliso onneksi kokkaa ja tiskaa suurimman osan ajasta mutta sotkua meillä riittää koska mun kyky osallistua mihinkään on olematon ja sit kun osallistun päädyn keittelemään jotain omenahilloa vaikka piti lämmittää sauna yms. Kesällä sain sellaisen eväsrutiinin käyntiin kun lounasravintola oli kiinni ja se oli ihanan hallitun tuntuista. Nyt vaan taas aina syön lounasravintolassa joka on ihan kaoottinen ympäristö ja ei tule yhtään palkitseva olo kun siellä syö, mielummin ottaisin eväät.

Mutta tuo minimalismi kuulostaa niin ihanalta, vaikka tykkään kyllä tavaroista. Eniten haluaisin vain että asiat olisi paikoillaan ja pysyisi siellä, mutta jo ihan vaatteiden laittaminen kaappiin tuntuu niin työltä että sullon ne vaan sinne ja oon siihen tyytyväinen. Vaatekaapin siivouksen jälkeen se pysyy siistinä päivän kun en jaksa viikata.

Harrastukset jo lopetin. Kävin viime talven yhdessä harrastuksessa mistä tykkään mutta se oli ihan yhtä helv ettiä joten en mene enää. Ahdisti sekin että siellä piti olla tiettyyn aikaan ja tutustua ihmisiin ja matka oli pitkä.. Vuosia oon ollut semmonen että voin mennä vaa harrastuksiin jotka on ihan mun lähellä tai voi yhdistää arkeen, esim työmatkaan. Nyt harrastan sitten kävelyä, juoksua ja jumppaa kotona. Haluaisin esimerkiksi lukea, maalata, piirtää.. otan välineet eteeni ja sit onkin jo ajatukset jossain ihan muussa. Joskus saan väkisin piirrettyä semmoseen pieneen vihkoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sain ADHD diagnoosin juuri. Kyllä siihen kuukausitolkulla on mennyt julkisella. Lääkitystä en ole vielä saanut, mutta siitä keskustellaan seuraavalla käynnillä. Arveluttaa kyllä... vaikka kipeästi tarvitsisin avun keskittymiseen ja levottomuuteen.

Oireita on ollut aina, mutta olen silti näin aikuisiällä onnistunut pääsemään yliopistoon. Aikuislukionkin suoritin hyvin arvosanoin, mutta se johtuu siitä, että sain opiskella omalla tavallani. En esim koskaan käy luennoilla tms, jos vain voin sen välttää. En pysty istumaan paikallani puolta tuntia kauempaa. Rasittava, kusinen ominaisuus.

Minä opiskelin luokanopettajaksi yliopistossa ja tein nelkyt vuotta sitä työtä, vaikka mulla on ADHD, isälläkin jo oli. Opettajalla on vapauksia liikkua, kävelin tunnilla edestakaisin ja kokouksissa olin se, joka jakoi paperit ja haki välineet, suoristi valkotaulua. Ilman lääkitystä olin, kun siihen aikaan sitä ei vielä ollut. Isääkin sanottiin vain levottomaksi ja keskenjättäjäksi. Minä olin kaikessa nopea ja tylsistyin pian. Opettajan homma sopi minulle hyvin, kun se on niin hektistä. Toivottavasti löydät itsellesi sopivan elämän!

Miten te, jotka olette saaneet yliopistotutkinnon suoritettua, koitte opiskelun? Valmistuitteko tavoiteajassa ja oliko opinnoissa vaikeuksia lainkaan? T. Esseisiin ja graduun kompasteleva, muuten hyvin pärjäävä opiskelija

Ajauduin opiskelemaan toista minua enemmän kiinnostavaa alaa kuin pääaineittani sen verran, että aloitin toisen tutkinnon opiskelun ja sain burnoutin. Kaksi tutkintoa kyllä on mutta 8 vuotta meni burnoutista toipuessa. Ajauduin myös mukaan moneen opiskelijatoimintaan jne. Tentteihin luin edellisenä iltana ja kirjalliset työt kirjoitin viikossa yötä myöten kukkuen. Molempien gradujen kanssa oli suuria ongelmia. Toinen ohjaaja ei yrittänyt ja pitää minua varmaan laiskana, en vaan saanut tehtyä työtä loppuun kunnolla. Toinen ohjaaja pakotti tekemään kunnolla loppuun ja hänelle sain aivan reippaasti hajoilla, sain melkein toisen hermoromahduksen sitä gradua tehdessä. Mutta valmistuipa ja ihan hyvällä arvosanalla. Sen tosin ymmärsin etten ehkä koskaan voi haaveilla akateemisesta urasta. Mutta opiskelin sitä mikä aidosti kiinnostaa enkä yhtään mitään muuta. -se joka miettii tutkimuksiin menemistä

Anteeksi lillukanvarsi, mutta saitko siis tutkinnon kuitenkin hyväksytysti tehtyä, vaikket tehnyt gradua tehtyä loppuun ... kunnolla. Miksiköhän ne pitäisi tehdä aina "kunnolla" lopppuun, eikö riitä, että minimitaso ylittyy ja arvosana on sitten sen mukainen.  Päästetäänhän 30 prosenttisia plagiaattejakin läpi ja varmaan jopa kelpo arvosanoin.

Vierailija kirjoitti:

Sortuuko kukaan ajatusvirheeseen että jokainen tietää sen mitä sinä tiedät ja tämä johtaa pettymyksiin kun joka ikinen auktoriteetti paljastuu yksi toisensa jälkeen typerykseksi vai onko tämä assburgerien tyypillinen lankeemus?

Mä en enää ihaile ihmisiä, koska tiedän, että kaikki ovat kuitenkin pissipäitä. Tosin tiedän olevani itsekin, joten lasketaanko sitä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Julkisella siihen meni vain jotain kolme kuukautta, eikä ollut kyllä mikään elämää suurempi ponnistus. Koen saaneeni erittäin hyvää palvelua. Ikää oli muistaakseni 28v. Puolisoni sai diagnoosin uli kolmikymppisenä.

Lääkitys mullisti elämän, aiempi alisuoriutuja suorittikin pari korkeakoulututkintoa huippuarvosanoin ja työllistyi vaativalle asiantuntija-alalle epämääräisten pätkäduunien sijaan. Nyt ei ole enää samanlaista tarvetta lääkitykselle kun vuosien käyttö on opettanut toimimaan "oikein" ja miten keskitytään ja hoidetaan asiat. Aiemmin ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä "normaaleista" ihmisistä elämä tuntuu. 

Just tämä miltä normaali elämä tuntuu ?

Minulla elämäni on ensimmäinen työterveyslääkärin tarkastus tulossa 34-vuotiaana, ensi kertaa onnistunut olemaan samassa työssä sen aikaa. Kannattaisiko ottaa add/ADHD epäily esiin siellä?

Itsekin olen korkeakoulun pystynyt käymään ja hyvin arvosanoin.

Viimeiset 3 vuotta olen tuntenut että voi kun saisin selville mikä minulla on. Diagnosoitu aiemmin toistuva masennus. Kun masennus ja lääkitys loppui, ihmeellistä, oireisto jäi. En vaan ole masentunut enää.

Yksin asuessa voin paremmin. Parisuhteessa ja toisen ihmisen kanssa asuessa alkaa arjen ongelmat tulla esiin. Aina on ollut arjen ja ajan hallinta ongelmia, motivaationpuutetta ja välillä aloitekyvyttömyyttä. Alan tekemään asiaa X ja palaan asioiden Y, Z ja Ö kanssa, X löytyy 2kk päästä sängyn alta.

Miksi itse haluaisin edes selvittää asian on että pärjäisin työssäni paremmin. Kaipaan jotain tukea mutta mitä se voi olla? Terapeutti on sitä mieltä että en ole neurologisisesti poikkeava vaan kyse on persoonasta ja että en hyötyisi diagnoosista. Haluaisin itse jotain tukitoimia!

Elän nyt arkea jossa on puoliso ja herään aamulla, menen töihin ja satunnaisesti harrastan. Arjen pyöritys tuntuu aivan jäätävältä ja haluaisin tämän jatkuvan kiireen tunnun pois. Kirjaimellisesti tunnen että päässäni juoksen joka paikkaan. Ei ole mitään hätää mutta mun päässä on hätä. En osaa kuvailla tätä tunnetta. Tuntuu ettei pysy palikat kasassa. Kun asuin yksin ja en tehnyt muuta kuin töitä, kävelin töihin ja kotiin ja söin voileipiä ja nukuin - elämäni oli hyvää. Siihen mahtui nuo asiat. Kaikki muu on helvetillistä kaaosta. Jo ihan autolla ajo ja kaikki autoon liittyvä. Ruokailu ja kaupassa käynti. Siivoaminen kun asunto on isompi jne. Eväiden teko töihin.

Tunnistaako kukaan add/ADHD näitä oireita? Olen myös ihan täysin kyllästynyt selittämään asioista mitä kukaan ei ymmärrä.

Voisko arkea helpottaa radikaalilla yksinkertaistamisella puolison avulla? Minimalistinen koti, samantapaiset eväät 1-2 viikkoa kerrallaan, harrastukseksi käy kotona pyöriminen. 

Tämä ois ideaali tilanne! Ehkä kun saan lääkkeet (odotan edelleen lääkäriaikaa) pystyisin organisoimaan elämäni jotenkin näin. Tarvitsisin jonkun ammattijärjestäjän tulemaan apuun. Ja kun ongelma on etten voi heittää mitään pois.. kun ajattelenkin asioiden järjestämistä tuntuu että ne pitäisi järjestää tyyliin nuppineuloista lähtien ja keksiä kaikille paikat vaikka siinä minimalistisessa kodissa. Puoliso onneksi kokkaa ja tiskaa suurimman osan ajasta mutta sotkua meillä riittää koska mun kyky osallistua mihinkään on olematon ja sit kun osallistun päädyn keittelemään jotain omenahilloa vaikka piti lämmittää sauna yms. Kesällä sain sellaisen eväsrutiinin käyntiin kun lounasravintola oli kiinni ja se oli ihanan hallitun tuntuista. Nyt vaan taas aina syön lounasravintolassa joka on ihan kaoottinen ympäristö ja ei tule yhtään palkitseva olo kun siellä syö, mielummin ottaisin eväät.

Mutta tuo minimalismi kuulostaa niin ihanalta, vaikka tykkään kyllä tavaroista. Eniten haluaisin vain että asiat olisi paikoillaan ja pysyisi siellä, mutta jo ihan vaatteiden laittaminen kaappiin tuntuu niin työltä että sullon ne vaan sinne ja oon siihen tyytyväinen. Vaatekaapin siivouksen jälkeen se pysyy siistinä päivän kun en jaksa viikata.

Harrastukset jo lopetin. Kävin viime talven yhdessä harrastuksessa mistä tykkään mutta se oli ihan yhtä helv ettiä joten en mene enää. Ahdisti sekin että siellä piti olla tiettyyn aikaan ja tutustua ihmisiin ja matka oli pitkä.. Vuosia oon ollut semmonen että voin mennä vaa harrastuksiin jotka on ihan mun lähellä tai voi yhdistää arkeen, esim työmatkaan. Nyt harrastan sitten kävelyä, juoksua ja jumppaa kotona. Haluaisin esimerkiksi lukea, maalata, piirtää.. otan välineet eteeni ja sit onkin jo ajatukset jossain ihan muussa. Joskus saan väkisin piirrettyä semmoseen pieneen vihkoon.

Ja siis olen tuo sama ihminen kelle joku vastasi auttaisiko minimalismi, mulla diagnosoitii adhd! Ja luulin että terapeutti on eri mieltä mutta hän oli vain vakuuttunut ettei mulla ole asperger ja täysin samaa mieltä adhd epäilystä kun uskalsin ottaa asian esille hänen kanssaan. Terapeutti oli myös siinä luulossa että multa on aiemmin testattu adhd kun diagnoosia mulla ei ollut. Sitä kautta menin sitten yksityiselle tutkimuksiin ja DG tuli ihan heittämällä. Mun ongelmat alkoi 14-vuotiaana niin siihen nähden ihan kiva että 20 vuotta myöhemmin selviää mistä kaikki johtuu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sain ADHD diagnoosin juuri. Kyllä siihen kuukausitolkulla on mennyt julkisella. Lääkitystä en ole vielä saanut, mutta siitä keskustellaan seuraavalla käynnillä. Arveluttaa kyllä... vaikka kipeästi tarvitsisin avun keskittymiseen ja levottomuuteen.

Oireita on ollut aina, mutta olen silti näin aikuisiällä onnistunut pääsemään yliopistoon. Aikuislukionkin suoritin hyvin arvosanoin, mutta se johtuu siitä, että sain opiskella omalla tavallani. En esim koskaan käy luennoilla tms, jos vain voin sen välttää. En pysty istumaan paikallani puolta tuntia kauempaa. Rasittava, kusinen ominaisuus.

Minä opiskelin luokanopettajaksi yliopistossa ja tein nelkyt vuotta sitä työtä, vaikka mulla on ADHD, isälläkin jo oli. Opettajalla on vapauksia liikkua, kävelin tunnilla edestakaisin ja kokouksissa olin se, joka jakoi paperit ja haki välineet, suoristi valkotaulua. Ilman lääkitystä olin, kun siihen aikaan sitä ei vielä ollut. Isääkin sanottiin vain levottomaksi ja keskenjättäjäksi. Minä olin kaikessa nopea ja tylsistyin pian. Opettajan homma sopi minulle hyvin, kun se on niin hektistä. Toivottavasti löydät itsellesi sopivan elämän!

Miten te, jotka olette saaneet yliopistotutkinnon suoritettua, koitte opiskelun? Valmistuitteko tavoiteajassa ja oliko opinnoissa vaikeuksia lainkaan? T. Esseisiin ja graduun kompasteleva, muuten hyvin pärjäävä opiskelija

Ajauduin opiskelemaan toista minua enemmän kiinnostavaa alaa kuin pääaineittani sen verran, että aloitin toisen tutkinnon opiskelun ja sain burnoutin. Kaksi tutkintoa kyllä on mutta 8 vuotta meni burnoutista toipuessa. Ajauduin myös mukaan moneen opiskelijatoimintaan jne. Tentteihin luin edellisenä iltana ja kirjalliset työt kirjoitin viikossa yötä myöten kukkuen. Molempien gradujen kanssa oli suuria ongelmia. Toinen ohjaaja ei yrittänyt ja pitää minua varmaan laiskana, en vaan saanut tehtyä työtä loppuun kunnolla. Toinen ohjaaja pakotti tekemään kunnolla loppuun ja hänelle sain aivan reippaasti hajoilla, sain melkein toisen hermoromahduksen sitä gradua tehdessä. Mutta valmistuipa ja ihan hyvällä arvosanalla. Sen tosin ymmärsin etten ehkä koskaan voi haaveilla akateemisesta urasta. Mutta opiskelin sitä mikä aidosti kiinnostaa enkä yhtään mitään muuta. -se joka miettii tutkimuksiin menemistä

Anteeksi lillukanvarsi, mutta saitko siis tutkinnon kuitenkin hyväksytysti tehtyä, vaikket tehnyt gradua tehtyä loppuun ... kunnolla. Miksiköhän ne pitäisi tehdä aina "kunnolla" lopppuun, eikö riitä, että minimitaso ylittyy ja arvosana on sitten sen mukainen.  Päästetäänhän 30 prosenttisia plagiaattejakin läpi ja varmaan jopa kelpo arvosanoin.

Siis arvostelussa sanottiin että ”työ on keskeneräinen”. Teoriaosuus oli tosi hyvä mutta aineiston tulkinta ja analyysiosuus ihan kakka. Mun mielestä siinä arvostelussa käytettiin jopa termiä ”työ romahtaa ” tms. Aika perustavanlaatuisesti se tuli esille siis, että en siis saanut tehtyä sitä loppuun. Teoriaosuuden vuoksi sain sen läpi ja omassa tiedekunnassa ainakin silloin oli sääntö että B graduja ei läpi päästetä. Sain N joka on B : n yläpuolella josta kukaan ei edes tiedä että semmonen arvosana on. Ja siis osaamiseeni nähden arvosana oli todella heikko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Julkisella siihen meni vain jotain kolme kuukautta, eikä ollut kyllä mikään elämää suurempi ponnistus. Koen saaneeni erittäin hyvää palvelua. Ikää oli muistaakseni 28v. Puolisoni sai diagnoosin uli kolmikymppisenä.

Lääkitys mullisti elämän, aiempi alisuoriutuja suorittikin pari korkeakoulututkintoa huippuarvosanoin ja työllistyi vaativalle asiantuntija-alalle epämääräisten pätkäduunien sijaan. Nyt ei ole enää samanlaista tarvetta lääkitykselle kun vuosien käyttö on opettanut toimimaan "oikein" ja miten keskitytään ja hoidetaan asiat. Aiemmin ei ollut mitään käsitystä siitä, miltä "normaaleista" ihmisistä elämä tuntuu. 

Just tämä miltä normaali elämä tuntuu ?

Minulla elämäni on ensimmäinen työterveyslääkärin tarkastus tulossa 34-vuotiaana, ensi kertaa onnistunut olemaan samassa työssä sen aikaa. Kannattaisiko ottaa add/ADHD epäily esiin siellä?

Itsekin olen korkeakoulun pystynyt käymään ja hyvin arvosanoin.

Viimeiset 3 vuotta olen tuntenut että voi kun saisin selville mikä minulla on. Diagnosoitu aiemmin toistuva masennus. Kun masennus ja lääkitys loppui, ihmeellistä, oireisto jäi. En vaan ole masentunut enää.

Yksin asuessa voin paremmin. Parisuhteessa ja toisen ihmisen kanssa asuessa alkaa arjen ongelmat tulla esiin. Aina on ollut arjen ja ajan hallinta ongelmia, motivaationpuutetta ja välillä aloitekyvyttömyyttä. Alan tekemään asiaa X ja palaan asioiden Y, Z ja Ö kanssa, X löytyy 2kk päästä sängyn alta.

Miksi itse haluaisin edes selvittää asian on että pärjäisin työssäni paremmin. Kaipaan jotain tukea mutta mitä se voi olla? Terapeutti on sitä mieltä että en ole neurologisisesti poikkeava vaan kyse on persoonasta ja että en hyötyisi diagnoosista. Haluaisin itse jotain tukitoimia!

Elän nyt arkea jossa on puoliso ja herään aamulla, menen töihin ja satunnaisesti harrastan. Arjen pyöritys tuntuu aivan jäätävältä ja haluaisin tämän jatkuvan kiireen tunnun pois. Kirjaimellisesti tunnen että päässäni juoksen joka paikkaan. Ei ole mitään hätää mutta mun päässä on hätä. En osaa kuvailla tätä tunnetta. Tuntuu ettei pysy palikat kasassa. Kun asuin yksin ja en tehnyt muuta kuin töitä, kävelin töihin ja kotiin ja söin voileipiä ja nukuin - elämäni oli hyvää. Siihen mahtui nuo asiat. Kaikki muu on helvetillistä kaaosta. Jo ihan autolla ajo ja kaikki autoon liittyvä. Ruokailu ja kaupassa käynti. Siivoaminen kun asunto on isompi jne. Eväiden teko töihin.

Tunnistaako kukaan add/ADHD näitä oireita? Olen myös ihan täysin kyllästynyt selittämään asioista mitä kukaan ei ymmärrä.

Voisko arkea helpottaa radikaalilla yksinkertaistamisella puolison avulla? Minimalistinen koti, samantapaiset eväät 1-2 viikkoa kerrallaan, harrastukseksi käy kotona pyöriminen. 

Tämä ois ideaali tilanne! Ehkä kun saan lääkkeet (odotan edelleen lääkäriaikaa) pystyisin organisoimaan elämäni jotenkin näin. Tarvitsisin jonkun ammattijärjestäjän tulemaan apuun. Ja kun ongelma on etten voi heittää mitään pois.. kun ajattelenkin asioiden järjestämistä tuntuu että ne pitäisi järjestää tyyliin nuppineuloista lähtien ja keksiä kaikille paikat vaikka siinä minimalistisessa kodissa. Puoliso onneksi kokkaa ja tiskaa suurimman osan ajasta mutta sotkua meillä riittää koska mun kyky osallistua mihinkään on olematon ja sit kun osallistun päädyn keittelemään jotain omenahilloa vaikka piti lämmittää sauna yms. Kesällä sain sellaisen eväsrutiinin käyntiin kun lounasravintola oli kiinni ja se oli ihanan hallitun tuntuista. Nyt vaan taas aina syön lounasravintolassa joka on ihan kaoottinen ympäristö ja ei tule yhtään palkitseva olo kun siellä syö, mielummin ottaisin eväät.

Mutta tuo minimalismi kuulostaa niin ihanalta, vaikka tykkään kyllä tavaroista. Eniten haluaisin vain että asiat olisi paikoillaan ja pysyisi siellä, mutta jo ihan vaatteiden laittaminen kaappiin tuntuu niin työltä että sullon ne vaan sinne ja oon siihen tyytyväinen. Vaatekaapin siivouksen jälkeen se pysyy siistinä päivän kun en jaksa viikata.

Harrastukset jo lopetin. Kävin viime talven yhdessä harrastuksessa mistä tykkään mutta se oli ihan yhtä helv ettiä joten en mene enää. Ahdisti sekin että siellä piti olla tiettyyn aikaan ja tutustua ihmisiin ja matka oli pitkä.. Vuosia oon ollut semmonen että voin mennä vaa harrastuksiin jotka on ihan mun lähellä tai voi yhdistää arkeen, esim työmatkaan. Nyt harrastan sitten kävelyä, juoksua ja jumppaa kotona. Haluaisin esimerkiksi lukea, maalata, piirtää.. otan välineet eteeni ja sit onkin jo ajatukset jossain ihan muussa. Joskus saan väkisin piirrettyä semmoseen pieneen vihkoon.

Vaatemäärän vähentäminen on varmasti oleellinen asia, jos haluaa vähentää kotitöiden määrää. Pyykkäys, pesu, kaappiin laitto, valitseminen, nurkista keräily, onhan siinä.  50-60 -luvun elintasolla elämä olisi varmasti yksinkertaisempaa ja siitä voi ottaa mallia, kun miettii, mitä oikeasti tarvitsee.

Karsiminen helpottuu, kun tulee ikää, minäkin entinen hamsteri pystyisin luopumaan 90 prosentista tavaroistani ilman, että romahtaisin siitä.  Tärkeimmät tavarani mahtuisivat matkalaukkuun. 

Pystyisitkö muuten keskittymään esim. maalamiseen paremmin, jos joukko ihmisiä ympärillä tekisivät samaa asiaa? Helpottaako toisen ihmisen läsnäolo ylipäätään keskittymistä? Mulla on näin. Yksin vaellan vain pisteestä toiseen. 

Kuinka hankalaa on saada edes lähete TK:sta ?  tuntuu että moni joutunut taisteleen ja käymään monta kertaa. 

Voiko aikuinen saada väärällä diagnoosilla adhd:n ?  luulis että ei ainakaan kovin yleistä.

Toisaalla ketju että lapsilla voi tulla huteja joskus.

Minulla tutkimukset kestäneet jo 12 tai 13 käyntiä, eikä loppua näy, joten oli mikä oli,niin uskon että oikea dg. tulossa sen verran perusteellista kyselyä ja testia aina . (oli se sitten krooninen ahdistus lapsuudesta taimitävaan)

Noniin, lähete tehty, tai siis lekuri kirjoitti sen.    Eli mitä nyt tiedossa? ihan  tk ja julkisen puolen jutut .

Varmaankin pitkä odottelu, ei lääkärikään tiennyt psyk. puolen jutuista sen enempää .

Nyt on lääkehoito aloitettu. Kyllähän se toimii, eron huomaa jo ensimmäisestä lääkkeestä. Itse diagnoosin sulattelu on vielä kesken (minulla lääkehoito aloitettiin heti diagnoosin jälkeen koska kaikki muut tukitoimet olleet käytössä käytännössä jo 10 vuotta..). Kaipaisin tosi paljon vertaistukea tämän asian kanssa. Eihän se mun vika ole että mun aivot on tällaiset. Mutta jotenkin surettaa, kun joutuu lääkettä ottamaan. Kun huomasin miten lääke vaikutti mulle tuli oikeastaan siitä se surullinen olo, kun sitä ennen oli vielä pieni epäilys että entä jos diagnoosi onkin väärä. Ei ole enää epäilyksiä. Näillä aivoilla on synnytty ja näillä aivoilla mennään sitten. Miltä teistä muista on tuntunut diagnoosin saaminen ?

sinä edellisen kirjoittaja, kuinka sait diagnoosin ja kuinka paljon käyntejä missäkin ?