Aikuisiän ADHD

Vierailija kirjoitti:

MInun tutulla suurinpiirtein kaikki maholliset , masennusta,unettomuutta,ahdistusta, mutta se adhd diagnoosi ja sai siihen lääkityksen, autto kyllä paljon .

Ja muutenkin menny elämä tasasesti ylöspäin vaan sitten hänellä.

Sama täällä. Diagnoosi saatu ja tausta tuo samanlainen.

Nyt lääkitystä odotellessa on alkanut ahdistaa se, miten vuosia ja vuosia on käyttänyt elämästään siihen, että pysyy joten kuten järjissään. Lääkäreitä, psykiatreja, terapeutteja, sairauslomia. Mulla on ollut päihdeongelma nuorena, siitä selvisin. Olen joutunut kaikenlaisiin onnettomuuksiin, niistä selvisin. Olen joutunut rikoksen uhriksi, siitä selvisin. Olen menettänyt ihmissuhteita ja vaihtanut kotia ja työpaikkaa jatkuvasti, niistä selvisin.

Olen hokenut järjettömät määrät self help- mantroja siitä, että miten jokainen vastoinkäyminen tekee vain vahvemmaksi ja kasvattaa ja parantaa jne. Valitettavasti kaikkien kohdalla se ei vaan ole sitä että sattumalta elämä heittää noita edellä kuvaamiani haasteita ja kaiken tarkoitus on jonkinlainen itsensä kasvattaminen vahvaksi. Vaan joskus - aika usein ? - tällaisen elämäntarinan ja oireilun takaa voi paljastua adhd.

Onko kenelläkään muulla tullut surua diagnoosin jälkeen? Olen helpottunut mutta niin surullinen, ettei oikeaa diagnoosia ole löytynyt aiemmin. Ymmärrän kyllä, että elämä menee miten menee ja se on hyväksyttävä. Itse vaan toivoisin että tämä olisi tajuttu aiemmin. Mun elämä on ollut niin kohtuutonta selviytymistä ja niin raskasta. Olen päässyt töihin ja valmistunut opinnoista ja opetellut elämänhallintaa, mutta se kaikki on ollut niin helkkarin raskasta.

Minulla ei ole epäilty adhdtä aiemmin ikinä koska pärjäsin lapsena koulussa, opiskelin yliopistossa ja omat hoitavat lääkärit vaihtui jatkuvasti koska muutin paikkakunnilta toiselle ja olotilaani hoidettiin vain masennuksena ja ahdistushäiriönä.

Tässä sitä nyt sit ollaan.. lapsuuden ystävillä ja opiskelijatovereilla on perheet, urat, säästöt, asuntolainat, lapset. Minulla on lapsuuden jälkeen teini-iästä lähtien 20 vuotta sekavaa silppua. Kaikkeen tulee nyt selkeys ja olen kiitollinen että asia on ratkennut. Mutta suru asiasta tulee silti koska en voi olla ajattelematta mitä olisin voinut elämässä saada jos tämä olisi vain huomattu /tutkittu aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te dignoosin saaneet olette aikoinaan pärjänneet koulussa? Tuntuu, että kunnallisella puolella ainakin  oletusarvo on se, että oireita pitää olla ollut lapsesta saakka. Ei minulla mitään oireita ole ollut koska olen saanut olla omissa ajatuksissani lapsuuden sekä nuoruuden ja koulusta olen selvinnyt kympin tyttönä siitä huolimatta, että päivät piirsin vihkoon ja luin omia kirjojani opettajien luvalla. Lukiossa lähinnä lintsasin siksi, että pelkästään kymppejä kokeista saavaa lintaajaa pidettiin jokseenkin harmittomana tapauksena.

Ilman minkäänlaista ylppäreihin pänttäämistä kirjoitin pari ällää (reaali ja lyhyt matematiikka) ja loput eximioita. En voi siis vedota opiskeluvaikeuksiini vaikkakaan en ole koskaan joutunut oikeasti opiskelemaan vaan olen ammentanut peruskoulussa/lukiossa tarvittavat tiedot ja taidot uteliaisuuteni aikaansaamasta järjettömän laajasta yleistiedon määrästä. En yksinkertaisesti osaa opiskella ja tiedot jäävät päähäni vain, mikäli ne jollakin tavalla kiinnostavat.

Olen miettinyt adhd:n mahdollisuutta pian 25 vuotta. 15-vuotiaana luin aspergerin oireyhtymästä ja totesin, että minussa on paljon sitäkin mutta olen liian sosialinen/sosiaalisesti pärjäävä ollakseni sellainen. Add ja adhd olivat seuraavat vaihtoehdot.

Minulla on ollut masennusta ja ylipäätään olen alisuoriutunut kaikissa töissäni huolimatta ainakin jonkinlaisesta potentiaalistani.  Työmoraalini on hyvä mutta rutiinien toistaminen saa minut ahdistuksen partaalle parissa vuodessa ja silloin joko vaihdan työpaikkaa tai jään sairaslomalle. Toistuvan masennuksen takia minulle on jopa ehdotettu työkyvyttömyyseläkettä kunnan psykiatrin taholta mutta en minä sellaiselle halua, haluaisin vain voida hyvin ja tehdä samalla työtä, joka ei saa minua voimaan pahoin. 

Olen puhunut epäilyistäni monellekin lääkärille ja psykologille. Kaikki tyrmäävät sen, että minulla voisi olla adhd koska kuitenkin olen pärjännyt niin hyvin koulussa. Kukaan ei tunnu huomioivan sitä, että varsinaisesti en koulussa oppinut mitään vaan olin jo aiemmin opiskellut huomattavan paljon laajemmat määrät tietoa uteliaisuuteni vuoksi. Luokkakaverit varmaan muistavat minut tyyppinä, jolla oli aina läksyt tekemättä ja jolla oli aina kirja väärästä kohtaa auki pulpetilla ja toisinaan jopa väärin päin. Kukaan ei tiennyt sitäkään, että minulla oli taskussani paperilappuja, joille olin kirjoittanut kotiini menevien bussien numerot. 69 meni sekaisin luvun 96 kanssa ja toisena esimerkkinä en ikinä oppinut muistamaan edes kaikkien luokkakavereitteni nimiä (muistan vain itselleni läheisten ihmisten nimet). Puhelinnumeroiden toistaminen niiden kuuntelemisen jälkeen ei sekään ole ikinä onnistunut. Adhd-epäilyä mielestäni puoltaa se, että suvussani on verrattain paljon virallisen asperger-diagnoosin saaneita lapsia sekä näiden vanhempina hiukan autistisen oloisia tutkijatyyppejä.

Kokeeksi pyysin yksityistä lääkäriä kirjoittamaan minulle Voxraa kokeeksi pari vuotta sitten ja sanoin haluavani kokeilla sitä masennukseeni. Tosiasiassa masennuslääkkeet ovat aina vain lamauttaneet minut ja halusin kokeilla sitä, selkeyttäisikö Voxra jotenkin ajatuksiani. Yllättäen Voxra on antanut minulle energiaa ja mielestäni auttanut erittäin paljon päivittäisten rutiinien kanssa. Niin paljon, että olen sen syömistä halunnut jatkaa. Se jotenkin hiukan vaimentaa kymmenien, samanaikaisesti pyörivien ajatusten aiheuttamaa sekamelskaa päässäni. Haluaisin kokeilla Concertaa siksi, että se käsittääkseni on enemmän juuri adhd:n suhteen täsmälääke.

Anteeksi pitkä selostus, liian pitkä työpäivä takana ja en tapani mukaan oikein tiennyt, mistä aloittaa. Mitä te diagnoosin saaneet tuumaatte, tunnistatteko kertomastani omia olojanne?

Mä en nyt oikein saa kiinni, että mitä ne adhd:hen viittaavat oireet on? Muut kuin masennus ja ahdistus. Mulla oli ennen kouluikää oireita, ala-aste meni ok, koska oppiminen oli helppoa. Yläasteella alkoi jatkuva lintsaus. Vaikka olen tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä niin ei minusta kympin tytöksi ole, koska kuormittuminen on iso haaste. Samoin keskittyminen on ihan olematonta.

Mistä päättelit, että olisin masentunut? Rutiininomainen työ on aina saanut minut ahdistumaan enkä ole viihtynyt yhdessäkään työpaikassani puhumattakaan koulusta.

Masennukseni/ahdistukseni on aina lakannut päästessäni kotiin nukkumaan ja olemaan omassa rauhassani.

Ei koulu minua ole koskaan kuormittanut koska kuten kirjoitin, koko peruskouluaikana ei eteeni tullut yhtäkään tehtävää, jonka suorittamisen olisin kokenut vaikeaksi. Vuosilukuja piti muistaa kokeissa kerrallaan ehkä 5 kpl ja ne viisi vuosilukua oli helppo kirjoittaa vaikapa penaalissa olevaan pyyhekumiin ja lisäksi oli aika helppoa päätellä se, mitä vuosilukuja kysyttäisiin. Ala-asteella muistan kerran tuskastuneeni mm. siitä, että kokeessa kuulemma kysyttäisiin Pohjanmaan jokien nimiä. Edellä esittelemälläni tekniikalla ne joet oli helppo listata järjestykseen vaikkapa penaaliin piilotettavan viivottimen takapuolelle. Oma hätäni on aina keinot keksinyt mutta työelämässä/arjessa en oikein löydä paikkaani siksi, että minun pitäisi joka päivä pystyä keskittymään asioihin, joita kohtaan minulla ei ole mitään kiinnostusta (esimerkiksi työni tällä hetkellä).

Hmm, siis tuossahan kirjoitit toistuvasta masennuksesta aiemmin. Ei minuakaan koulun vaikeus kuormita vaan impulssiivisuys, keskittymiskyvyttömyys, läsnäolo ja jatkuva ajatusten virta päässä.

Kyllä, toistuvan masennuksen aiheuttaa tekemäni työn laatu. Luulen, että pohjimmiltaan silkka väsymykseni on vain tulkittu masennukseksi. Alkuun uutta työtä opetellessa mieli on virkeä mutta samojen rutiinien toistuessa seinät rupeavat kaatumaan päälle enkä saa vietyä loppuun helppoja työtehtäviäkään. Lopulta en saa niitä edes aloitettua ja olen pisteessä, jossa lopetan ahdistuksen takia ensin kaiken vapaa-ajan toiminnan ja lopulta myös nukkumisen. Pari päivää valvottuani yleensä kävelen lääkäriin ja minulle ehdotetaan sairauslomaa.

Töissä tunnen olevani papukaija toistamassa samaa lausetta tuhansia kertoja päivässä ja siihen keskittyminen vie voimani. Ei koulussa tarvinnut olla läsnä. Meillä ainakin riitti se, että oli fyysisesti paikalla ja siten sai ajatella vapaasti omiaan tai lukea omaa kirjaa.

Tämä on täysin kuin minulla!

Minullakin jo diagnosoitu. Lääkitystä odotan. Ja tuo sairauslomakierre menee juuri noin.

Koulussa olin hyvä koska kaikki kiinnosti eikä mitään pitänyt oikeasti opiskella ennen yliopistoa. Lukiossa epäonnistuin ylppäreissä kahdessa aineessa joissa olin aina ollut 9-10oppilas. En osannut ymmärtää miksi, nyt ymmärrän. Yliopistossakin humanistista alaa lukiessa menin joidenkin kurssien tentteihin käymättä kertaakaan luennolla ja vastasin oman tietämykseni mukaan, kun kyse oli asioista jotka kiinnosti mua muutenkin.

Kun mä osaan ja kiinnostaa, hyvin pitkään jaksan opiskella. Itsellä se tarkoitti yliopistoaikoina sairauslomia noin puolen vuoden välein ja ylipistossa menikin 10 vuotta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te dignoosin saaneet olette aikoinaan pärjänneet koulussa? Tuntuu, että kunnallisella puolella ainakin  oletusarvo on se, että oireita pitää olla ollut lapsesta saakka. Ei minulla mitään oireita ole ollut koska olen saanut olla omissa ajatuksissani lapsuuden sekä nuoruuden ja koulusta olen selvinnyt kympin tyttönä siitä huolimatta, että päivät piirsin vihkoon ja luin omia kirjojani opettajien luvalla. Lukiossa lähinnä lintsasin siksi, että pelkästään kymppejä kokeista saavaa lintaajaa pidettiin jokseenkin harmittomana tapauksena.

Ilman minkäänlaista ylppäreihin pänttäämistä kirjoitin pari ällää (reaali ja lyhyt matematiikka) ja loput eximioita. En voi siis vedota opiskeluvaikeuksiini vaikkakaan en ole koskaan joutunut oikeasti opiskelemaan vaan olen ammentanut peruskoulussa/lukiossa tarvittavat tiedot ja taidot uteliaisuuteni aikaansaamasta järjettömän laajasta yleistiedon määrästä. En yksinkertaisesti osaa opiskella ja tiedot jäävät päähäni vain, mikäli ne jollakin tavalla kiinnostavat.

Olen miettinyt adhd:n mahdollisuutta pian 25 vuotta. 15-vuotiaana luin aspergerin oireyhtymästä ja totesin, että minussa on paljon sitäkin mutta olen liian sosialinen/sosiaalisesti pärjäävä ollakseni sellainen. Add ja adhd olivat seuraavat vaihtoehdot.

Minulla on ollut masennusta ja ylipäätään olen alisuoriutunut kaikissa töissäni huolimatta ainakin jonkinlaisesta potentiaalistani.  Työmoraalini on hyvä mutta rutiinien toistaminen saa minut ahdistuksen partaalle parissa vuodessa ja silloin joko vaihdan työpaikkaa tai jään sairaslomalle. Toistuvan masennuksen takia minulle on jopa ehdotettu työkyvyttömyyseläkettä kunnan psykiatrin taholta mutta en minä sellaiselle halua, haluaisin vain voida hyvin ja tehdä samalla työtä, joka ei saa minua voimaan pahoin. 

Olen puhunut epäilyistäni monellekin lääkärille ja psykologille. Kaikki tyrmäävät sen, että minulla voisi olla adhd koska kuitenkin olen pärjännyt niin hyvin koulussa. Kukaan ei tunnu huomioivan sitä, että varsinaisesti en koulussa oppinut mitään vaan olin jo aiemmin opiskellut huomattavan paljon laajemmat määrät tietoa uteliaisuuteni vuoksi. Luokkakaverit varmaan muistavat minut tyyppinä, jolla oli aina läksyt tekemättä ja jolla oli aina kirja väärästä kohtaa auki pulpetilla ja toisinaan jopa väärin päin. Kukaan ei tiennyt sitäkään, että minulla oli taskussani paperilappuja, joille olin kirjoittanut kotiini menevien bussien numerot. 69 meni sekaisin luvun 96 kanssa ja toisena esimerkkinä en ikinä oppinut muistamaan edes kaikkien luokkakavereitteni nimiä (muistan vain itselleni läheisten ihmisten nimet). Puhelinnumeroiden toistaminen niiden kuuntelemisen jälkeen ei sekään ole ikinä onnistunut. Adhd-epäilyä mielestäni puoltaa se, että suvussani on verrattain paljon virallisen asperger-diagnoosin saaneita lapsia sekä näiden vanhempina hiukan autistisen oloisia tutkijatyyppejä.

Kokeeksi pyysin yksityistä lääkäriä kirjoittamaan minulle Voxraa kokeeksi pari vuotta sitten ja sanoin haluavani kokeilla sitä masennukseeni. Tosiasiassa masennuslääkkeet ovat aina vain lamauttaneet minut ja halusin kokeilla sitä, selkeyttäisikö Voxra jotenkin ajatuksiani. Yllättäen Voxra on antanut minulle energiaa ja mielestäni auttanut erittäin paljon päivittäisten rutiinien kanssa. Niin paljon, että olen sen syömistä halunnut jatkaa. Se jotenkin hiukan vaimentaa kymmenien, samanaikaisesti pyörivien ajatusten aiheuttamaa sekamelskaa päässäni. Haluaisin kokeilla Concertaa siksi, että se käsittääkseni on enemmän juuri adhd:n suhteen täsmälääke.

Anteeksi pitkä selostus, liian pitkä työpäivä takana ja en tapani mukaan oikein tiennyt, mistä aloittaa. Mitä te diagnoosin saaneet tuumaatte, tunnistatteko kertomastani omia olojanne?

Mä en nyt oikein saa kiinni, että mitä ne adhd:hen viittaavat oireet on? Muut kuin masennus ja ahdistus. Mulla oli ennen kouluikää oireita, ala-aste meni ok, koska oppiminen oli helppoa. Yläasteella alkoi jatkuva lintsaus. Vaikka olen tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä niin ei minusta kympin tytöksi ole, koska kuormittuminen on iso haaste. Samoin keskittyminen on ihan olematonta.

Mistä päättelit, että olisin masentunut? Rutiininomainen työ on aina saanut minut ahdistumaan enkä ole viihtynyt yhdessäkään työpaikassani puhumattakaan koulusta.

Masennukseni/ahdistukseni on aina lakannut päästessäni kotiin nukkumaan ja olemaan omassa rauhassani.

Ei koulu minua ole koskaan kuormittanut koska kuten kirjoitin, koko peruskouluaikana ei eteeni tullut yhtäkään tehtävää, jonka suorittamisen olisin kokenut vaikeaksi. Vuosilukuja piti muistaa kokeissa kerrallaan ehkä 5 kpl ja ne viisi vuosilukua oli helppo kirjoittaa vaikapa penaalissa olevaan pyyhekumiin ja lisäksi oli aika helppoa päätellä se, mitä vuosilukuja kysyttäisiin. Ala-asteella muistan kerran tuskastuneeni mm. siitä, että kokeessa kuulemma kysyttäisiin Pohjanmaan jokien nimiä. Edellä esittelemälläni tekniikalla ne joet oli helppo listata järjestykseen vaikkapa penaaliin piilotettavan viivottimen takapuolelle. Oma hätäni on aina keinot keksinyt mutta työelämässä/arjessa en oikein löydä paikkaani siksi, että minun pitäisi joka päivä pystyä keskittymään asioihin, joita kohtaan minulla ei ole mitään kiinnostusta (esimerkiksi työni tällä hetkellä).

Hmm, siis tuossahan kirjoitit toistuvasta masennuksesta aiemmin. Ei minuakaan koulun vaikeus kuormita vaan impulssiivisuys, keskittymiskyvyttömyys, läsnäolo ja jatkuva ajatusten virta päässä.

Kyllä, toistuvan masennuksen aiheuttaa tekemäni työn laatu. Luulen, että pohjimmiltaan silkka väsymykseni on vain tulkittu masennukseksi. Alkuun uutta työtä opetellessa mieli on virkeä mutta samojen rutiinien toistuessa seinät rupeavat kaatumaan päälle enkä saa vietyä loppuun helppoja työtehtäviäkään. Lopulta en saa niitä edes aloitettua ja olen pisteessä, jossa lopetan ahdistuksen takia ensin kaiken vapaa-ajan toiminnan ja lopulta myös nukkumisen. Pari päivää valvottuani yleensä kävelen lääkäriin ja minulle ehdotetaan sairauslomaa.

Töissä tunnen olevani papukaija toistamassa samaa lausetta tuhansia kertoja päivässä ja siihen keskittyminen vie voimani. Ei koulussa tarvinnut olla läsnä. Meillä ainakin riitti se, että oli fyysisesti paikalla ja siten sai ajatella vapaasti omiaan tai lukea omaa kirjaa.

Nimenomaan tarkoitin tuota fyysistä läsnäoloa. Yläasteella koko pakka alkoi hajota ja pelkkä paikallaan olo oli äärettömän hankalaa. Nyt teen fyysistä työtä ja opiskelen etänä (kumpikin osa-aikaista) mutta motorinen toiminta oli levotonta ja joudun jatkuvasti liikkumaan jollakin tavalla. Ja tämä on yksi iso kuormituksen syy. Voithan kokeilla hakeutua tutkimuksiin 😊

Mulla on tavallaan tuota vaikeutta olla paikallaan, mutta ei mitenkään yllä kuvatulla tavalla. Mulla diagnosoitiin silti adhd ihan H:n kanssa, oon myös kova päiväunelmoimaan kuten joku kirjoitti. Mutta ylivilkkausoireet näkyy muutenkin, ei kaikki adhdt ole sellaisia ettei voi paikallaan istua. Jos on opetettu mikä on hyvätapaista eli että esim kokouksessa istutaan ja kuunnellaan niin sitten niin tehdään ja tilanteen ahdistus koetaan sisällä päin.

Eilen tuli diagnoosi (adhd) ja ikää 41v. Muutama vuosi meni tähän pelleilyyn. Työterveydessä ei psykologista lähtien kukaan oikein uskonut, että mulla voisi adhd olla kun olen elämässä "pärjännyt" eli korkeakoulut käyty ja elämä noin suurinpiirtein kondiksessa. Yksikin lääkäri vain nauroi röhö naurua kun sanoin, että ahdistaa tylsät/yksinkertaiset työt enkä niitä pysty tekemään ja sen vuoksi koen suurta ahdistusta. No loppuviimein sain lähtetteen keskussairaalaan ja viime marraskuussa aloitettiin tutkimukset jotka päättyivät eilen. No aika näyttää onko lääkkeistä apua vai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Eilen tuli diagnoosi (adhd) ja ikää 41v. Muutama vuosi meni tähän pelleilyyn. Työterveydessä ei psykologista lähtien kukaan oikein uskonut, että mulla voisi adhd olla kun olen elämässä "pärjännyt" eli korkeakoulut käyty ja elämä noin suurinpiirtein kondiksessa. Yksikin lääkäri vain nauroi röhö naurua kun sanoin, että ahdistaa tylsät/yksinkertaiset työt enkä niitä pysty tekemään ja sen vuoksi koen suurta ahdistusta. No loppuviimein sain lähtetteen keskussairaalaan ja viime marraskuussa aloitettiin tutkimukset jotka päättyivät eilen. No aika näyttää onko lääkkeistä apua vai ei. 

MIllainen oli tutkimus-ruljanssi?    Vai menikö vain odotteluihin aikojen välissä

Jos muistat niin kerro miten lääke vaikuttaa  sitten joskus.

Odotteluahan se pitkälti on. Aikoja sai varattua aina kuukauden kahden päähän edellisestä. Ensimmäinen kerta oli hoitavan työryhmän haastattelu (lääkäri mukana) sen jälkeen hoitajan kanssa tehtiin näitä erilaisia testejä. Taisi olla 5-6 käyntiä näissä testeissä. Lopuksi lääkärin aika jossa testit ja muut havainnot käytiin läpi ja lääkäri teki sitten diagnoosin.

Tähän prosessiin liittyi myös puolison/vanhempien haastattelut sekä myös he tilasivat kaikki mahdolliset asiakirjat päiväkoti/neuvola/ala-aste ajoilta ja koulutodistukset eri oppilaituksista. Eli hyvin laajaa selvittelytyötä lapsuudesta lähtien.

t.ap

Vierailija kirjoitti:

Odotteluahan se pitkälti on. Aikoja sai varattua aina kuukauden kahden päähän edellisestä. Ensimmäinen kerta oli hoitavan työryhmän haastattelu (lääkäri mukana) sen jälkeen hoitajan kanssa tehtiin näitä erilaisia testejä. Taisi olla 5-6 käyntiä näissä testeissä. Lopuksi lääkärin aika jossa testit ja muut havainnot käytiin läpi ja lääkäri teki sitten diagnoosin.

Tähän prosessiin liittyi myös puolison/vanhempien haastattelut sekä myös he tilasivat kaikki mahdolliset asiakirjat päiväkoti/neuvola/ala-aste ajoilta ja koulutodistukset eri oppilaituksista. Eli hyvin laajaa selvittelytyötä lapsuudesta lähtien.

t.ap

tuo asiakirja homma kuulostaa aika kovalta touhulta,  yksityisellä hieman eri meno. Löytyisköhän minulta edes semmoisia,varmasti jossai arkistoissa, vaan kuka niitä jaksais lähtä penkomaan edes.  Eikä ole edes puolisoa ketä haastatella eikä vanhempia enään.

hei sinä nro 387    41v. Missä sinun testit tehtiin ? tai mitä kautta vihdoin pääsit niihin?

Mä oon menossa testeihin 30.9 yksityiselle, mutta yksityiselle menen palvelusetelillä. Psykiatria näin 4 krt kunnallisen puolelta ja teki lähetteen.

Testit kuulemma kestävät 3,5h. Minua huolettaa onko testit tarpeeksi kattavat. Turhaakaan diagnoosia en halua ja syödä vahvoja lääkkeitä sen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Mä oon menossa testeihin 30.9 yksityiselle, mutta yksityiselle menen palvelusetelillä. Psykiatria näin 4 krt kunnallisen puolelta ja teki lähetteen.

Testit kuulemma kestävät 3,5h. Minua huolettaa onko testit tarpeeksi kattavat. Turhaakaan diagnoosia en halua ja syödä vahvoja lääkkeitä sen vuoksi.

Varmaankaan se psykiatri ei olisi lähettänyt sua eteenpäin jos ei olisi jo vahva epäily aiheesta. Niin monen on vaikea päästä eteenpäin. Mulla vaati 3 tapaamista psykiatrin kanssa ja testit, tosin pitkä sairaushistoria takana ja erilaisia hoitosuhteita 15 vuotta. Itsekin mietin sitä miten itse testiin menee niin vähän aikaa kun yksityisellä kävin, mutta mulla siinä psykiatri käytti myös mun sairaushistoriaa ja ihan mun kanssa keskustelua perusteena ym. muuta. Nyt kun lukee asioista niin olen ihan adhd ihmisen arkkityyppi.. tärkeintä kai se on selvittää asia. Myös laboratoriokokeet otetaan ja selvitetään ettei ole elimellistä syytä, persoonallisuushäiriöt testataan, masennus testataan jne. Mulla ei ollut mitään koulutodistuksia tms neuvola asioita tai mitään. Oon aina pärjännyt koulussa joten ei ollut tarvetta ja kerroin vain mitä vanhemmat kertoneet musta millainen lapsi olin. Itse luottaisin lääkärin arvioon ja diagnoosiin! Se painaa eniten häiritseekö oireet nyt ja mitä diagnoosi voi antaa. Jos tilanne on että tarvitsee apua, diagnoosista on hyötyä. Se auttaa myös itsen ymmärtämiseen. Mä en ajattele että lyhyt testi tarkoittaisi että siihen ei voi luottaa... toki jos koskaan ei ole ollut mitään ongelmia niin se voi epäilyttää.. mutta mulla nopea diagnoosi oli mieletön helpotus kun 20 vuoden ongelmille löytyi selitys !

Vierailija kirjoitti:

Mä oon menossa testeihin 30.9 yksityiselle, mutta yksityiselle menen palvelusetelillä. Psykiatria näin 4 krt kunnallisen puolelta ja teki lähetteen.

Testit kuulemma kestävät 3,5h. Minua huolettaa onko testit tarpeeksi kattavat. Turhaakaan diagnoosia en halua ja syödä vahvoja lääkkeitä sen vuoksi.

Lääkkeitä ei ole pakko ottaa ja jos ei elämänlaatu parane niiden avulla niin ei niitä kai tarvitse syödä .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te dignoosin saaneet olette aikoinaan pärjänneet koulussa? Tuntuu, että kunnallisella puolella ainakin  oletusarvo on se, että oireita pitää olla ollut lapsesta saakka. Ei minulla mitään oireita ole ollut koska olen saanut olla omissa ajatuksissani lapsuuden sekä nuoruuden ja koulusta olen selvinnyt kympin tyttönä siitä huolimatta, että päivät piirsin vihkoon ja luin omia kirjojani opettajien luvalla. Lukiossa lähinnä lintsasin siksi, että pelkästään kymppejä kokeista saavaa lintaajaa pidettiin jokseenkin harmittomana tapauksena.

Ilman minkäänlaista ylppäreihin pänttäämistä kirjoitin pari ällää (reaali ja lyhyt matematiikka) ja loput eximioita. En voi siis vedota opiskeluvaikeuksiini vaikkakaan en ole koskaan joutunut oikeasti opiskelemaan vaan olen ammentanut peruskoulussa/lukiossa tarvittavat tiedot ja taidot uteliaisuuteni aikaansaamasta järjettömän laajasta yleistiedon määrästä. En yksinkertaisesti osaa opiskella ja tiedot jäävät päähäni vain, mikäli ne jollakin tavalla kiinnostavat.

Olen miettinyt adhd:n mahdollisuutta pian 25 vuotta. 15-vuotiaana luin aspergerin oireyhtymästä ja totesin, että minussa on paljon sitäkin mutta olen liian sosialinen/sosiaalisesti pärjäävä ollakseni sellainen. Add ja adhd olivat seuraavat vaihtoehdot.

Minulla on ollut masennusta ja ylipäätään olen alisuoriutunut kaikissa töissäni huolimatta ainakin jonkinlaisesta potentiaalistani.  Työmoraalini on hyvä mutta rutiinien toistaminen saa minut ahdistuksen partaalle parissa vuodessa ja silloin joko vaihdan työpaikkaa tai jään sairaslomalle. Toistuvan masennuksen takia minulle on jopa ehdotettu työkyvyttömyyseläkettä kunnan psykiatrin taholta mutta en minä sellaiselle halua, haluaisin vain voida hyvin ja tehdä samalla työtä, joka ei saa minua voimaan pahoin. 

Olen puhunut epäilyistäni monellekin lääkärille ja psykologille. Kaikki tyrmäävät sen, että minulla voisi olla adhd koska kuitenkin olen pärjännyt niin hyvin koulussa. Kukaan ei tunnu huomioivan sitä, että varsinaisesti en koulussa oppinut mitään vaan olin jo aiemmin opiskellut huomattavan paljon laajemmat määrät tietoa uteliaisuuteni vuoksi. Luokkakaverit varmaan muistavat minut tyyppinä, jolla oli aina läksyt tekemättä ja jolla oli aina kirja väärästä kohtaa auki pulpetilla ja toisinaan jopa väärin päin. Kukaan ei tiennyt sitäkään, että minulla oli taskussani paperilappuja, joille olin kirjoittanut kotiini menevien bussien numerot. 69 meni sekaisin luvun 96 kanssa ja toisena esimerkkinä en ikinä oppinut muistamaan edes kaikkien luokkakavereitteni nimiä (muistan vain itselleni läheisten ihmisten nimet). Puhelinnumeroiden toistaminen niiden kuuntelemisen jälkeen ei sekään ole ikinä onnistunut. Adhd-epäilyä mielestäni puoltaa se, että suvussani on verrattain paljon virallisen asperger-diagnoosin saaneita lapsia sekä näiden vanhempina hiukan autistisen oloisia tutkijatyyppejä.

Kokeeksi pyysin yksityistä lääkäriä kirjoittamaan minulle Voxraa kokeeksi pari vuotta sitten ja sanoin haluavani kokeilla sitä masennukseeni. Tosiasiassa masennuslääkkeet ovat aina vain lamauttaneet minut ja halusin kokeilla sitä, selkeyttäisikö Voxra jotenkin ajatuksiani. Yllättäen Voxra on antanut minulle energiaa ja mielestäni auttanut erittäin paljon päivittäisten rutiinien kanssa. Niin paljon, että olen sen syömistä halunnut jatkaa. Se jotenkin hiukan vaimentaa kymmenien, samanaikaisesti pyörivien ajatusten aiheuttamaa sekamelskaa päässäni. Haluaisin kokeilla Concertaa siksi, että se käsittääkseni on enemmän juuri adhd:n suhteen täsmälääke.

Anteeksi pitkä selostus, liian pitkä työpäivä takana ja en tapani mukaan oikein tiennyt, mistä aloittaa. Mitä te diagnoosin saaneet tuumaatte, tunnistatteko kertomastani omia olojanne?

Mä en nyt oikein saa kiinni, että mitä ne adhd:hen viittaavat oireet on? Muut kuin masennus ja ahdistus. Mulla oli ennen kouluikää oireita, ala-aste meni ok, koska oppiminen oli helppoa. Yläasteella alkoi jatkuva lintsaus. Vaikka olen tunnollinen ja täydellisyyteen pyrkivä niin ei minusta kympin tytöksi ole, koska kuormittuminen on iso haaste. Samoin keskittyminen on ihan olematonta.

Mistä päättelit, että olisin masentunut? Rutiininomainen työ on aina saanut minut ahdistumaan enkä ole viihtynyt yhdessäkään työpaikassani puhumattakaan koulusta.

Masennukseni/ahdistukseni on aina lakannut päästessäni kotiin nukkumaan ja olemaan omassa rauhassani.

Ei koulu minua ole koskaan kuormittanut koska kuten kirjoitin, koko peruskouluaikana ei eteeni tullut yhtäkään tehtävää, jonka suorittamisen olisin kokenut vaikeaksi. Vuosilukuja piti muistaa kokeissa kerrallaan ehkä 5 kpl ja ne viisi vuosilukua oli helppo kirjoittaa vaikapa penaalissa olevaan pyyhekumiin ja lisäksi oli aika helppoa päätellä se, mitä vuosilukuja kysyttäisiin. Ala-asteella muistan kerran tuskastuneeni mm. siitä, että kokeessa kuulemma kysyttäisiin Pohjanmaan jokien nimiä. Edellä esittelemälläni tekniikalla ne joet oli helppo listata järjestykseen vaikkapa penaaliin piilotettavan viivottimen takapuolelle. Oma hätäni on aina keinot keksinyt mutta työelämässä/arjessa en oikein löydä paikkaani siksi, että minun pitäisi joka päivä pystyä keskittymään asioihin, joita kohtaan minulla ei ole mitään kiinnostusta (esimerkiksi työni tällä hetkellä).

Hmm, siis tuossahan kirjoitit toistuvasta masennuksesta aiemmin. Ei minuakaan koulun vaikeus kuormita vaan impulssiivisuys, keskittymiskyvyttömyys, läsnäolo ja jatkuva ajatusten virta päässä.

Kyllä, toistuvan masennuksen aiheuttaa tekemäni työn laatu. Luulen, että pohjimmiltaan silkka väsymykseni on vain tulkittu masennukseksi. Alkuun uutta työtä opetellessa mieli on virkeä mutta samojen rutiinien toistuessa seinät rupeavat kaatumaan päälle enkä saa vietyä loppuun helppoja työtehtäviäkään. Lopulta en saa niitä edes aloitettua ja olen pisteessä, jossa lopetan ahdistuksen takia ensin kaiken vapaa-ajan toiminnan ja lopulta myös nukkumisen. Pari päivää valvottuani yleensä kävelen lääkäriin ja minulle ehdotetaan sairauslomaa.

Töissä tunnen olevani papukaija toistamassa samaa lausetta tuhansia kertoja päivässä ja siihen keskittyminen vie voimani. Ei koulussa tarvinnut olla läsnä. Meillä ainakin riitti se, että oli fyysisesti paikalla ja siten sai ajatella vapaasti omiaan tai lukea omaa kirjaa.

Nimenomaan tarkoitin tuota fyysistä läsnäoloa. Yläasteella koko pakka alkoi hajota ja pelkkä paikallaan olo oli äärettömän hankalaa. Nyt teen fyysistä työtä ja opiskelen etänä (kumpikin osa-aikaista) mutta motorinen toiminta oli levotonta ja joudun jatkuvasti liikkumaan jollakin tavalla. Ja tämä on yksi iso kuormituksen syy. Voithan kokeilla hakeutua tutkimuksiin 😊

Mulla on tavallaan tuota vaikeutta olla paikallaan, mutta ei mitenkään yllä kuvatulla tavalla. Mulla diagnosoitiin silti adhd ihan H:n kanssa, oon myös kova päiväunelmoimaan kuten joku kirjoitti. Mutta ylivilkkausoireet näkyy muutenkin, ei kaikki adhdt ole sellaisia ettei voi paikallaan istua. Jos on opetettu mikä on hyvätapaista eli että esim kokouksessa istutaan ja kuunnellaan niin sitten niin tehdään ja tilanteen ahdistus koetaan sisällä päin.

Ei tietenkään ole! Jokainen on yksilö. Kyllä minäkin osaan istua, yleensä vaan jalat heiluu tai tarvitsen esimerkiksi käteen, jonkun jolla näprätä. Mutta nyt kun minulla mahdollisuus opiskella etänä niin huomaan miten levoton olen motorisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten te dignoosin saaneet olette aikoinaan pärjänneet koulussa? Tuntuu, että kunnallisella puolella ainakin  oletusarvo on se, että oireita pitää olla ollut lapsesta saakka. Ei minulla mitään oireita ole ollut koska olen saanut olla omissa ajatuksissani lapsuuden sekä nuoruuden ja koulusta olen selvinnyt kympin tyttönä siitä huolimatta, että päivät piirsin vihkoon ja luin omia kirjojani opettajien luvalla. Lukiossa lähinnä lintsasin siksi, että pelkästään kymppejä kokeista saavaa lintaajaa pidettiin jokseenkin harmittomana tapauksena.

Ilman minkäänlaista ylppäreihin pänttäämistä kirjoitin pari ällää (reaali ja lyhyt matematiikka) ja loput eximioita. En voi siis vedota opiskeluvaikeuksiini vaikkakaan en ole koskaan joutunut oikeasti opiskelemaan vaan olen ammentanut peruskoulussa/lukiossa tarvittavat tiedot ja taidot uteliaisuuteni aikaansaamasta järjettömän laajasta yleistiedon määrästä. En yksinkertaisesti osaa opiskella ja tiedot jäävät päähäni vain, mikäli ne jollakin tavalla kiinnostavat.

Olen miettinyt adhd:n mahdollisuutta pian 25 vuotta. 15-vuotiaana luin aspergerin oireyhtymästä ja totesin, että minussa on paljon sitäkin mutta olen liian sosialinen/sosiaalisesti pärjäävä ollakseni sellainen. Add ja adhd olivat seuraavat vaihtoehdot.

Minulla on ollut masennusta ja ylipäätään olen alisuoriutunut kaikissa töissäni huolimatta ainakin jonkinlaisesta potentiaalistani.  Työmoraalini on hyvä mutta rutiinien toistaminen saa minut ahdistuksen partaalle parissa vuodessa ja silloin joko vaihdan työpaikkaa tai jään sairaslomalle. Toistuvan masennuksen takia minulle on jopa ehdotettu työkyvyttömyyseläkettä kunnan psykiatrin taholta mutta en minä sellaiselle halua, haluaisin vain voida hyvin ja tehdä samalla työtä, joka ei saa minua voimaan pahoin. 

Olen puhunut epäilyistäni monellekin lääkärille ja psykologille. Kaikki tyrmäävät sen, että minulla voisi olla adhd koska kuitenkin olen pärjännyt niin hyvin koulussa. Kukaan ei tunnu huomioivan sitä, että varsinaisesti en koulussa oppinut mitään vaan olin jo aiemmin opiskellut huomattavan paljon laajemmat määrät tietoa uteliaisuuteni vuoksi. Luokkakaverit varmaan muistavat minut tyyppinä, jolla oli aina läksyt tekemättä ja jolla oli aina kirja väärästä kohtaa auki pulpetilla ja toisinaan jopa väärin päin. Kukaan ei tiennyt sitäkään, että minulla oli taskussani paperilappuja, joille olin kirjoittanut kotiini menevien bussien numerot. 69 meni sekaisin luvun 96 kanssa ja toisena esimerkkinä en ikinä oppinut muistamaan edes kaikkien luokkakavereitteni nimiä (muistan vain itselleni läheisten ihmisten nimet). Puhelinnumeroiden toistaminen niiden kuuntelemisen jälkeen ei sekään ole ikinä onnistunut. Adhd-epäilyä mielestäni puoltaa se, että suvussani on verrattain paljon virallisen asperger-diagnoosin saaneita lapsia sekä näiden vanhempina hiukan autistisen oloisia tutkijatyyppejä.

Kokeeksi pyysin yksityistä lääkäriä kirjoittamaan minulle Voxraa kokeeksi pari vuotta sitten ja sanoin haluavani kokeilla sitä masennukseeni. Tosiasiassa masennuslääkkeet ovat aina vain lamauttaneet minut ja halusin kokeilla sitä, selkeyttäisikö Voxra jotenkin ajatuksiani. Yllättäen Voxra on antanut minulle energiaa ja mielestäni auttanut erittäin paljon päivittäisten rutiinien kanssa. Niin paljon, että olen sen syömistä halunnut jatkaa. Se jotenkin hiukan vaimentaa kymmenien, samanaikaisesti pyörivien ajatusten aiheuttamaa sekamelskaa päässäni. Haluaisin kokeilla Concertaa siksi, että se käsittääkseni on enemmän juuri adhd:n suhteen täsmälääke.

Anteeksi pitkä selostus, liian pitkä työpäivä takana ja en tapani mukaan oikein tiennyt, mistä aloittaa. Mitä te diagnoosin saaneet tuumaatte, tunnistatteko kertomastani omia olojanne?

Mä olen ihan samanlainen ns kympin tyttö. Tutkimuksissa otetaan huomioon onko älykkyys/ sosiaalinen ympäristö kompensoinut opiskeluvaikeuksia. Ihan sama dg historia mulla. Adhd diagnosoitiin tänä vuonna

Tutulta kuulostaa myös. Samoin olen kympin tyttö. En myöskääm muista numeroita, oma postinumerokin pitää aina tarkistaa. Ja olen maisterisnainen.

onko jollain käynyt niin että saanut lähetteen hyvillä perusteluilla   ja onkin paljastunut jotain ihan muuta?

[/quote]

tuo asiakirja homma kuulostaa aika kovalta touhulta,  yksityisellä hieman eri meno. Löytyisköhän minulta edes semmoisia,varmasti jossai arkistoissa, vaan kuka niitä jaksais lähtä penkomaan edes.  Eikä ole edes puolisoa ketä haastatella eikä vanhempia enään.[/quote]

No eipä tuo asiakirja tuohu mua kuormittanu, kysyivät vaan että saavatko luvan kysellä eri tahojen arkistoista minua koskevia dokumentteja. Luvan annoin ja saivat vanhat arkistosta löytyvät paperit käyttöönsä. Kuulemma on oleellista kun yritetään selvittää onko oireita ollut lapsuudessa. Katsovat juuri todistusten käytös/huolellisuus arvosanoja ym. Omat vanhempani eivät elossa joten siksi näillä vanhoilla todistuksilla ym. on painoarvoa.

Mikä *ittu on aikuisiän adhd?

Tarkoitat varmaan adhd:ta aikuisella?

:D

Vierailija kirjoitti:

hei sinä nro 387    41v. Missä sinun testit tehtiin ? tai mitä kautta vihdoin pääsit niihin?

Työterveydestä sain lähetteen, mutta se ei ollut helppoa. Keskussairaalassa tehtiin sitten tutkimukset.

Juttelin keskussairaalan lääkärin kanssa aiheesta ja sanoi että lähete on niin vaikea saada, että yleensä ne jotka lähetteen saa niin saavat melkein aina tutkimusten jälkeen diagnoosin.

käytös ja huolellisuus voi olla kiitettäviä haaveilevalla tapauksella, kuten minulla oli aina.

Vierailija kirjoitti:

käytös ja huolellisuus voi olla kiitettäviä haaveilevalla tapauksella, kuten minulla oli aina.

Totta, ja vilkkaammillakin voi olla, jotkut vaan pystyvät hillitsemään ja piilottelemaan oireitaan paremmin kuin toiset. Avun saantikin voi siksi viivästyä, samalla kun ahdistus, uupumus, epätoivo ja häpeä kasvaa kasvamistaan lisäten riskiä saada myös muut liitännäisongelmat kuten masennus, päihdeongelma yms.

Minulla oli joka todistuksessa käyttäytyminen ja huolellisuus 8  aina, vaikka välillä vähän riehaannuinkin.

Mutta suurimman osan ajasta istuin vain omiani miettimässä. Kirjat ei koskaan unohtuneet koska oli aina kaikki repussa. Kouluunlähtö oli aina viime minuutilla ja kiireellä .