Lue keskustelun säännöt.
Mieheni on ollut jo 4kk poissa kotoa...
23.05.2019 |
Miehen isä kuoli aiemmin tänä vuonna. Mies vietti entisellä kotipaikkakunnallaan aikaa jo ennen sitä viime syksystä asti, mutta kävi kuitenkin kotona melko säännöllisin väliajoin ja viipyi aina 10 päivästä kahteen viikkoon kerrallaan.
Mies työllistää itse itsensä, eli työ ei sido häntä millekään paikkakunnalle.
Nyt mies on ollut jo 3 kk vanhalla kotipaikkakunnalla käymättä kertaakaan kotona välissä. Hän ei osaa sanoa milloin palaa. Jokainen summittainen ajankohta jonka hän on antanut, on lopulta muuttunut. Viimeksi oli puhetta kesäkuun alusta, mutta kun otin asian pari päivää sitten puheeksi, hän ei taaskaan pysty sanomaan aikaa edes viikon tarkkuudella.
Asun yksin asuntoomme ja huolehdin miehen koirasta. Minä huolehdin myös esim. siitä, että hän maksaa laskunsa ja saa postinsa, sillä hän ei ole kääntänyt niitä tai tilannut e-laskuja. Minun täytyisi kipeästi tehdä erinäisiä asioita asuntoomme liittyen, mutta mies sanoo, että mitään ei tehdä ennen kuin hän palaa.
Hän on niin kaukana, etten ole pystynyt käymään hänen luonaan kuin kerran.
Miehen omien sanojen mukaan hän tyhjentää isänsä asuntoa ja hoitaa hänen asioitaan. Minä en kyllä tiedä yhtäkään tapausta, jossa asioiden hoitamiseen olisi mennyt monta kuukautta. Mies myös viettää aikaa vanhojen kavereidensa kanssa. Hänellä ei ole itsestään riippuvaisia sukulaisia, ja vanhempansa olivat eronneet jo kauan sitten.
Kun olen sanonut miehelle, että koen tilanteen epämukavana, ja että minusta tuntuu että hän laiminlyö minua ja parisuhdettamme, hän sanoo, että ylireagoin.
Minusta tuntuu, etten oikein tiedä arvoani ja asemaani miehen elämässä, enkä tiedä miten puhua hänelle enää. Hyvi vinkkejä otetaan vastaan!
Kommentit (57)
Olen tottakai huolissani myös miehen jaksamisesta, mutta koska muu kuin puhelimen välityksellä tapahtuva kanssakäyminen puuttuu, on vaikeaa olla kokonaisvaltaisesti mukana. Olen sanonut hänelle, että olen aina valmiina jos hän haluaa puhua, ja jonkin verran on puhunutkin. Hän ei kuitenkaan ole sitä tyyppiä, että käsittelisi asioita puhumalla.
Viestittelemme paljon joka päivä, eikä minulle ole tullut sellaista oloa, että hänellä olisi toinen. Hän kertoo ikävöivänsä minua ja kaipaavansa kotiin, mutta mitään konkreettista ei silti tapahdu.
Mies maksaa vuokransa ajallaan jne. eli minulle ei ole tullut mitään taloudellisia rasitteita, paitsi koiran kuluja on pitänyt maksaa omasta pussista jonkin verran.
Olen joutunut myöntämään itselleni, että alan olla katkera. Kun näen pariskuntia kulkemassa kadulla, arkisissa tilanteissa kuten ruokakaupassa miettimässä ostoksia, tai kun kuuntelen kuinka työkaveri suunnittelee kumppaninsa kanssa yhteistä tekemistä, olen niin kateellinen, että tekisi mieli kirkua ääneen. Minä kaipaan pariskuntana oloa niin paljon, että tekee kipeää. Minä kaipaan läheisyyttä ja seksiä. Kaipaan sitä, etten tule joka päivä tyhjään kotiin, ja että voi tehdä suunnitelmia. Kaipaan tavallisen arjen jakamista, jota ei ole nyt ollut kuukausiin.
En ole valinnut etäsuhdetta. Olin sellaisessa joskus reilun vuoden verran, ja se oli uuvuttavaa, vaikka silloinkin välimatka oli lyhyempi ja näimme usein.
Tällä hetkellä työni on sellainen, että minun on vaikeaa edes vapailla tehdä niin pitkää matkaa kuin mikä miehen luo on ottamatta lomaa, ja olen ollut työpaikassani sen verran vähän aikaa, että minulle ei ole kertynyt vielä juurikaan lomaa. Haluaisin myös lähteä tapaamaan vanhempiani ja kavereitani toiseen kaupunkiin, mutta en voisi ottaa koiraa sinne mukaan, joten sen hoitokin pitäisi järjestää jotenkin.
Olen miettinyt onko kohtuullista, että jos mies ei ole tullut kotiin kesäkuun loppuun mennessä, tekisin jonkin ultimaatumin? Hän laittaa asiassa vastakkain isänsä kuoleman ja minun stressini, ja sanoo että tottakai hänen tilanteensa on vaikeampi kuin minun. En yhtään väheksy hänen kokemaansa stressiä, enkä edes pysty kuvittelemaan miltä se tuntuu. Mutta toisaalta ajattelen, että suruajan aikanakin pitäisi huomioida parisuhteen olemassaolo, ja ettei kaikkea voi loputtomiin kuitata sillä, että on suruaika.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerro miehelle, että ymmärrät hänen surunsa, mutta tilanne alkaa olla sulle kestämätön. Että sinä et ihan yksinkertaisesti voi elää parisuhteessa näin.
Vierailija kirjoitti:
Onko hänen kotipaikkansa ulkomailla? Muuten ei voi olla liian pitkä välimatka tavata useammin.
Näin pkseutulaisena sanoisin, että Tallinna (ulkomailla) on paaaaljon lähempänä kuin Kemijärvi.
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin AP:n mies. Talon tyhjennyksessä kesti jopa 2 vuotta. Katsos, kaikkea ei voi vain heittää roskiin, kun niillä on arvoa. Ne pitää joko myydä, tai varastoida jonnekin, talokin pitää laittaa myyntikuntoon ja sitten vielä myydä.
Joten, 4kk ei ole vielä mitään. Odottaisin, että tässä menee jopa 2 vuotta. Se on oikeastaan minimi, mitä odottaisin.
Missä miehesi asuu siellä toisella paikkakunnalla?
Voi olla, että hän haluaa erota, mutta ei uskalla puhua asiasta, koska pelkää reaktiotasi.
Jos asunto on vuokra-asunto, pääset siitä helposti eroon. Kerrot vaan miehelle, että olet harkinnut muuttoa omaan asuntoon ja toivot, että hän hakisi koiransa luokseen. Hänen reaktiostaan voit sitten päätellä, mikä on kupletin juoni.
Mies voi olla helpottunut, jos sinä teet ratkaisun. Hän ei varmasti nyt siihen itse pysty. Jotain muutosta hän hakee elämälleen.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et sanonut mihin päin mies lähti. Täällä pohjoisessa miehet on tottuneet olemaan pitkiä aikoja pois kotoa. Naiset ovat hoitaneet lapset ja talon sillä aikaa. Jos sulla on pohjoisen mies, niin se ei välttämättä ajattele tekevänsä hallaa.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin AP:n mies. Talon tyhjennyksessä kesti jopa 2 vuotta. Katsos, kaikkea ei voi vain heittää roskiin, kun niillä on arvoa. Ne pitää joko myydä, tai varastoida jonnekin, talokin pitää laittaa myyntikuntoon ja sitten vielä myydä.
Joten, 4kk ei ole vielä mitään. Odottaisin, että tässä menee jopa 2 vuotta. Se on oikeastaan minimi, mitä odottaisin.
Niin, täällä ei ole mitään empatiakykyä, tai ei ole koettu vastaavaa, jos ei ymmärretä että tämä on todellisuus tällaisessa tilanteessa.
Suuri omakotitalo joka jää perinnöksi on aivan VALTAVA työmaa. Pari vuotta ennakko-oletus on hyvin paikkaansapitävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tottakai huolissani myös miehen jaksamisesta, mutta koska muu kuin puhelimen välityksellä tapahtuva kanssakäyminen puuttuu, on vaikeaa olla kokonaisvaltaisesti mukana. Olen sanonut hänelle, että olen aina valmiina jos hän haluaa puhua, ja jonkin verran on puhunutkin. Hän ei kuitenkaan ole sitä tyyppiä, että käsittelisi asioita puhumalla.
Viestittelemme paljon joka päivä, eikä minulle ole tullut sellaista oloa, että hänellä olisi toinen. Hän kertoo ikävöivänsä minua ja kaipaavansa kotiin, mutta mitään konkreettista ei silti tapahdu.
Mies maksaa vuokransa ajallaan jne. eli minulle ei ole tullut mitään taloudellisia rasitteita, paitsi koiran kuluja on pitänyt maksaa omasta pussista jonkin verran.Olen joutunut myöntämään itselleni, että alan olla katkera. Kun näen pariskuntia kulkemassa kadulla, arkisissa tilanteissa kuten ruokakaupassa miettimässä ostoksia, tai kun kuuntelen kuinka työkaveri suunnittelee kumppaninsa kanssa yhteistä tekemistä, olen niin kateellinen, että tekisi mieli kirkua ääneen. Minä kaipaan pariskuntana oloa niin paljon, että tekee kipeää. Minä kaipaan läheisyyttä ja seksiä. Kaipaan sitä, etten tule joka päivä tyhjään kotiin, ja että voi tehdä suunnitelmia. Kaipaan tavallisen arjen jakamista, jota ei ole nyt ollut kuukausiin.
En ole valinnut etäsuhdetta. Olin sellaisessa joskus reilun vuoden verran, ja se oli uuvuttavaa, vaikka silloinkin välimatka oli lyhyempi ja näimme usein.
Tällä hetkellä työni on sellainen, että minun on vaikeaa edes vapailla tehdä niin pitkää matkaa kuin mikä miehen luo on ottamatta lomaa, ja olen ollut työpaikassani sen verran vähän aikaa, että minulle ei ole kertynyt vielä juurikaan lomaa. Haluaisin myös lähteä tapaamaan vanhempiani ja kavereitani toiseen kaupunkiin, mutta en voisi ottaa koiraa sinne mukaan, joten sen hoitokin pitäisi järjestää jotenkin.Olen miettinyt onko kohtuullista, että jos mies ei ole tullut kotiin kesäkuun loppuun mennessä, tekisin jonkin ultimaatumin? Hän laittaa asiassa vastakkain isänsä kuoleman ja minun stressini, ja sanoo että tottakai hänen tilanteensa on vaikeampi kuin minun. En yhtään väheksy hänen kokemaansa stressiä, enkä edes pysty kuvittelemaan miltä se tuntuu. Mutta toisaalta ajattelen, että suruajan aikanakin pitäisi huomioida parisuhteen olemassaolo, ja ettei kaikkea voi loputtomiin kuitata sillä, että on suruaika.
Ap
Oletko miehellesi kertonut noi kappaleet, jotka kursiiviin laitoin? Kirjoita tai kopsaa. Miehesi on ollut sua kohtaan todella epäreilu. Hänellä on tietenkin oikeus surra, mutta ei aikuinen ihminen voi noin lamaantua ja jättää muun elämän elämättä sen varjolla.
Sä olet ollut hirmu kärsivällinen miestäsi kohtaan. Mä olisin mäkättänyt jo noista syksyn viikoista, vaikka vissiin ihan asiakseen siellä kävi silloinkin.
Toivottavasti asiat alkaa selvitä ja rullata. Itse en usko sekuntiakaan, että miehes siellä uutta lämmittelee jo. Onhan siinä kaikkea järjestelyä, kun vanhempi kuolee... mutta joku roti. Hän on saanut luvan tehdä surutyötään liian rauhassa ja jäänyt vellomaan, kun muut velvotteet "hoituu itsestään". Hänet pitää saada ravisteltua irti ymmärtääkseen, että hänellä on elämä toisaalla. Hänellä on parisuhde, koira ja arki. Ehkä noilla kirjoittamillasi sanoilla + uhkavaatimuksella. Et ole ollut hysteerinen, vaan todella kärsivällinen tämän asian kanssa. Vaikka oikeus hysteriaan olisi ollut ajat sitten.
Olen toki huolissani miehen hyvinvoinnista, mutta koska kaikki kanssakäyminen tapahtuu puhelimen välityksellä, on vaikeaa muodostaa kokonaisvaltaista kuvaa tai olla täydellisesti läsnä. Viestittelemme kyllä paljon joka päivä. Minulle ei ole tullut sellaista oloa, että kuvioissa olisi joku toinen.
Mies sanoo ikävöivänsä minua ja kaipaavansa kotiin, mutta mitään konkreettista ei silti tapahdu. Haluaisin myös lähteä tapaamaan perhettäni, mutta en voisi ottaa koiraa sinne mukaan, joten sen hoito pitäisi jotenkin järjestää.
Olen huomannut itsessäni jo tietynlaisia katkeroitumisen merkkejä. Kun näen pariskuntia kadulla tai vaikka kaupassa ostoksilla. Tai jos kuulen kuinka joku tuttu tekee asioita kumppaninsa kanssa pariskuntana, olen niin kateellinen, että tekisi mieli kirkua ääneen. Kaipaan läheisyyttä, ja sitä että voi tehdä asioita yhdessä. Kaipaan arjen jakamista ja sitä, ettei aina saavu tyhjään kotiin. Kaipaan sitä normaalia elämää, joka minulla joskus oli.
Nyt minun on vaikeaa matkustaa hänen luokseen työvuorojeni vuoksi. olen lisäksi ollut työpaikassani vasta vähän aikaa, joten minulle ei ole vielä kertynyt juurikaan lomaa.
Olen miettinyt, että antaisin miehelle aikaa kesäkuun loppuun ennen kuin teen jonkin ultimaatumin. Mutta mies laittaa vastakkain hänen menetyksensä ja minun stressini, ja sanoo tyyliin ”katso nyt mitä minä olen menettänyt, etkö ole vähän kohtuuton”?
En tietenkään pysty edes kuvittelemaan miltä hänestä tuntuu, mutta samalla ajattelen, että surutyön aikanakin pitäisi huomioida parisuhde, ja ettei surun piikkiin voi laittaa kaikkea loputtomasti. Minulla on ystäviä jotka ovat niin ikään menettäneet läheisiään viimeisen vuoden aikana, ja kaikilla on omien sanojensa mukaan ollut lopulta halu ja pyrkimys palata normaaliin arkeen, sillä se on auttanut heitä selviytymään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äh, nyt tuli lähes samansisältöinen viesti kahdesti puhelimen sekoilun vuoksi.
Ap
Ei kukaan voi laittaa omaa elämäänsä jäihin tuolla tavalla. Siis vain kadota ja jättää muut huolehtimaan asioista, joita pitäisi hoitaa itse. Omat vastuut kuten omat laskut, lapset ja lemmikit on sellaisia, jotka jokainen hoitaa itse. Ei niistä voi ottaa lomaa millään verukkeella.
Oletko Ap tullut ajatelleeksi, että mies haluaa ottaa etäisyyttä sinuun, ja tuo vanhemman kuolema antaa tilaisuuden siihen.
Ei hänellä selvästikään ole mikään kiire takaisin. Eikä hän ikävöi sinua.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, vaikka mies olisi ollut kotonakin, teidän parisuhde ei olisi ollut ykkösenä sittenkään. Ehkä siksikin mies haluaa erakoitua, ettei aiheuttaisi sinulle pettymystä lähisuhteessa. Ei välttämättä haluaisi seksiä ja jaksaisi kantaa normaalia rooliaan teidän arjessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin AP:n mies. Talon tyhjennyksessä kesti jopa 2 vuotta. Katsos, kaikkea ei voi vain heittää roskiin, kun niillä on arvoa. Ne pitää joko myydä, tai varastoida jonnekin, talokin pitää laittaa myyntikuntoon ja sitten vielä myydä.
Joten, 4kk ei ole vielä mitään. Odottaisin, että tässä menee jopa 2 vuotta. Se on oikeastaan minimi, mitä odottaisin.
Niin, täällä ei ole mitään empatiakykyä, tai ei ole koettu vastaavaa, jos ei ymmärretä että tämä on todellisuus tällaisessa tilanteessa.
Suuri omakotitalo joka jää perinnöksi on aivan VALTAVA työmaa. Pari vuotta ennakko-oletus on hyvin paikkaansapitävä.
Ette voi olla tosissanne? Ei kai kukaan voi vaan lähteä omasta kodistaan ja parisuhteesta pariksi vuodeksi ja olettaa, että kumppani vaan kiltisti hoitaa kodin ja lemmikin. Ja vielä ilman mitään erillistä sopimista.
Joo ehkä johonkin tavaroiden läpikäymiseen saisi 4 kk menemään jos kämpässä on 50 huonetta.
Katsoo ne tavarat mitä itse haluaa ja myy loput kuolinpesien ostajalle. Kämppä myyntiin firman kautta ja siinä se. Sitten voi piipahtaa paikkakunnalla vaikka pariskuntana viikonloppuisin.
Täysin kohtuutonta olla poissa kotoa tuollaisia aikoja ilmoittamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kakkahattutäti kirjoitti:
Ei kukaan voi laittaa omaa elämäänsä jäihin tuolla tavalla. Siis vain kadota ja jättää muut huolehtimaan asioista, joita pitäisi hoitaa itse. Omat vastuut kuten omat laskut, lapset ja lemmikit on sellaisia, jotka jokainen hoitaa itse. Ei niistä voi ottaa lomaa millään verukkeella.
Oletko Ap tullut ajatelleeksi, että mies haluaa ottaa etäisyyttä sinuun, ja tuo vanhemman kuolema antaa tilaisuuden siihen.
Ei hänellä selvästikään ole mikään kiire takaisin. Eikä hän ikävöi sinua.
Kyllä sitä vaan voi, vaikka sinä et olisikaan siihen törmännyt. Toki harva ihmissuhde kestää sitä eli ensimmäisen alkuongelman lisäksi ihminen menettää lisää.
Kakkahattutäti kirjoitti:
Ei kukaan voi laittaa omaa elämäänsä jäihin tuolla tavalla. Siis vain kadota ja jättää muut huolehtimaan asioista, joita pitäisi hoitaa itse. Omat vastuut kuten omat laskut, lapset ja lemmikit on sellaisia, jotka jokainen hoitaa itse. Ei niistä voi ottaa lomaa millään verukkeella.
Oletko Ap tullut ajatelleeksi, että mies haluaa ottaa etäisyyttä sinuun, ja tuo vanhemman kuolema antaa tilaisuuden siihen.
Ei hänellä selvästikään ole mikään kiire takaisin. Eikä hän ikävöi sinua.
Päivittäin ovat kuitenkin tekemisissä, etpä ikävöinneistä voi tietää yhtään mitään.
Kakkahattutäti kirjoitti:
Ei kukaan voi laittaa omaa elämäänsä jäihin tuolla tavalla. Siis vain kadota ja jättää muut huolehtimaan asioista, joita pitäisi hoitaa itse. Omat vastuut kuten omat laskut, lapset ja lemmikit on sellaisia, jotka jokainen hoitaa itse. Ei niistä voi ottaa lomaa millään verukkeella.
Oletko Ap tullut ajatelleeksi, että mies haluaa ottaa etäisyyttä sinuun, ja tuo vanhemman kuolema antaa tilaisuuden siihen.
Ei hänellä selvästikään ole mikään kiire takaisin. Eikä hän ikävöi sinua.
En muotoilisi asiaa lainkaan noin. Saattaa ikävöidä paljonkin ja kantaa syyllisyyttä tilanteesta,mutta voimavarat eivät riitä muuhun. Juuri eilen katsoin youtubesta videon aiheesta, miksi ihminen jättää rakkaansa, jota edelleen rakastaa. Kaikilla vaan ei ole kantokykyä rakkauden vaatimuksille, vaikka sinulla olisikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin AP:n mies. Talon tyhjennyksessä kesti jopa 2 vuotta. Katsos, kaikkea ei voi vain heittää roskiin, kun niillä on arvoa. Ne pitää joko myydä, tai varastoida jonnekin, talokin pitää laittaa myyntikuntoon ja sitten vielä myydä.
Joten, 4kk ei ole vielä mitään. Odottaisin, että tässä menee jopa 2 vuotta. Se on oikeastaan minimi, mitä odottaisin.
Niin, täällä ei ole mitään empatiakykyä, tai ei ole koettu vastaavaa, jos ei ymmärretä että tämä on todellisuus tällaisessa tilanteessa.
Suuri omakotitalo joka jää perinnöksi on aivan VALTAVA työmaa. Pari vuotta ennakko-oletus on hyvin paikkaansapitävä.
Ette voi olla tosissanne? Ei kai kukaan voi vaan lähteä omasta kodistaan ja parisuhteesta pariksi vuodeksi ja olettaa, että kumppani vaan kiltisti hoitaa kodin ja lemmikin. Ja vielä ilman mitään erillistä sopimista.
Joo ehkä johonkin tavaroiden läpikäymiseen saisi 4 kk menemään jos kämpässä on 50 huonetta.Katsoo ne tavarat mitä itse haluaa ja myy loput kuolinpesien ostajalle. Kämppä myyntiin firman kautta ja siinä se. Sitten voi piipahtaa paikkakunnalla vaikka pariskuntana viikonloppuisin.
Täysin kohtuutonta olla poissa kotoa tuollaisia aikoja ilmoittamatta.
No kuvittele tilanne, että perit omakotitalon jonka arvo on 0.4 Miljoonaa euroa.
Panostaisit sen tyhjentämiseen, siivoamiseen ja täydellä hinnalla myyntiin varmasti sen pari vuotta vaikka jättäytyen pois töistä.
Tätä tapahtuu jatkuvasti. Ei ole mitenkään poikkeuksellista. Eikä nämä jutut ole aina niin simppeleitä, vaikea päättää mistä luopuu ja mitä pitää. Siinä tilanteessa voi kestää kauemmin kuin itse pystyy kuvittelemaan. Kannattaa valmistautua kaaokseen, jos ei ole kokenut sitä vielä.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin AP:n mies. Talon tyhjennyksessä kesti jopa 2 vuotta. Katsos, kaikkea ei voi vain heittää roskiin, kun niillä on arvoa. Ne pitää joko myydä, tai varastoida jonnekin, talokin pitää laittaa myyntikuntoon ja sitten vielä myydä.
Joten, 4kk ei ole vielä mitään. Odottaisin, että tässä menee jopa 2 vuotta. Se on oikeastaan minimi, mitä odottaisin.
Ihan uteliaisuudesta haluaisin tietää, että menikö hommaan 2v siten että aika vietettiin kokonaan paikkakunnalla, vai tehtiinkö se erissä kahden vuoden aikana?
Aika hurjalta tuntuu, jos työssäkäyvä ja mahd. perheellinen ihminen lähtee kahdeksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle taloa tyhjentämään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut samanlaisessa tilanteessa kuin AP:n mies. Talon tyhjennyksessä kesti jopa 2 vuotta. Katsos, kaikkea ei voi vain heittää roskiin, kun niillä on arvoa. Ne pitää joko myydä, tai varastoida jonnekin, talokin pitää laittaa myyntikuntoon ja sitten vielä myydä.
Joten, 4kk ei ole vielä mitään. Odottaisin, että tässä menee jopa 2 vuotta. Se on oikeastaan minimi, mitä odottaisin.
Ihan uteliaisuudesta haluaisin tietää, että menikö hommaan 2v siten että aika vietettiin kokonaan paikkakunnalla, vai tehtiinkö se erissä kahden vuoden aikana?
Aika hurjalta tuntuu, jos työssäkäyvä ja mahd. perheellinen ihminen lähtee kahdeksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle taloa tyhjentämään.
Ap
Erissä. Ja oli toiselle puolelle Suomea matkustamista jatkuvasti. Mutta onneksi oli muuta perhettä, jonka kanssa taakkaa jakaa.
Jos mies on yksin perimässä ja tekemässä sitä yksin siellä, niin hänellä on aika suuri työmaa.
Eikä se nyt ole kovin hurjaa, jos perit omakotitalon jonka arvo on satoja tuhansia euroja. Siinä tilanteessa jättäytyy vaikka töistä, kunnes olet saanut realisoitua sen omaisuuden. Ei sitä ole järkeä jättää homehtumaankaan, vaan tehdä asialle jotain.
Parisuhteen aikana ja koiran omistaessa tilanne on tottakai hankala. Jos et pidä tilanteesta ja siellä todella on omakotitalo perintönä ja siinä kestää, niin kannattaahan se miettiä kestätkö tilannetta pari vuotta. Et kuitenkaan itse hyödy taloudellisesti odottamisesta, tuskin hyödyt itse miehen perinnöstä?
"jätä se sika"
"tapa sen koira"
"hanki sille maksuhäiriömerkintä"
"minä minä MINÄ"
Mammojen empatiakyky taas loistaa toiselle planeetalle asti. Varmaan olisi eri ääni kellossa jos roolit olisi käännetty toisinpäin.