Lue keskustelun säännöt.
Ensi kertaa lasta yrittämään 42 vuotiaana?
Niin, aiemmin mun suhteet ollu niin huonoja tai muuten vaan erikoisia, että lapsia en ole halunnut. Se on vain jäänyt kaiken muun vatjoon. Nyt ensimmäistä kertaa sellainen mies ja suhde, että jonkinlainen vauvakuume on tullut ensimmäistä kertaa eläissäni päälle. Miten on, annetaanko palaa vai pitäisikö koko homma unohtaa? On todella ristiriitainen olo asian suhteen, koska asia ei ole aiemmin mieltä vaivannut.
Kommentit (741)
Totta kai kannattaa yrittää, jos lasta todella haluatte. Itse tulin raskaaksi 39-vuotiaana kirjaimellisesti kertalaakista, kun mieheni kanssa päätimme ruveta yrittämään. Eli ei ollut hedelmällisyys kyllä mun kohdlla kovin paljoa ehtinyt laskemaan.
Kesällä syntyy pikkuinen tyttö, ja olemme todella onnellisia. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisit yli 60v kun lapsi täyttää 18v.
Entäs sitten. Niinistö oli lähes 70v kun lapsensa syntyi, Haukio 40v. Yrittäkää Ap lasta jos lapsen haluatte!
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppinen kehäraakki tässä hei. Mulla on nuori aikuinen lapsi, onnekseni, vielä terveenä hankittu. Terveys loppui hyvästä peruskunnosta ja säännöllisistä elämäntavoista huolimatta sairastumiseen 26-vuotiaana, ja nykyään yksinkertaisesti kuolisin uupumukseen vauvan tai pikkulapsen kanssa. Mun seitsemänkymppinen äitini on muuten 67-vuotiaan isäni omaishoitaja ja kiitollinen siitä, ettei ole enää pieniä lapsenlapsia. Tästä näkökulmasta, minä taas en ymmärrä niitä, jotka kuvittelevat omistavansa kristallipallon ja jaksavansa yhtä loistavasti vielä yhdeksänkymppisenäkin, koska syövät terveellisesti ja kuntoilevat. Voihan sillä olla jotain vaikutusta johonkin, mutta mikään tae se ei ole mistään.[/quote
Sulla on ollut huonoa tuuria kun olet noin nuorena sairastunut, mutta katso ympärillesi niin näet että suurin osa ikäisistäsi on täysin voimissaan ja työelämässä mukana! Miksi siis eivät pystyisi vanhemmuuteenkin? Jos sitten tyyliin 70v ei enää jaksa, niin ei tarvitsekaan! Onhan se lapsikin silloin jo lähemmäs kolmekymppinen!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitääkö sitä täältä kysyä? Eikös tuollaiset päätökset tehdä itse miettien? Ei välttämättä enää edes tärppää tuossa iässä ja voi tulla keskenmenoja jos tärppääkin. Jos oikeasti haluatte lapsen ja elää lapsiperhe-elämää ja palvella sitä lasta koko ajan, niin yrittäkää. Jos taas muu elämä kuin Hoplopit, leikkipuistot, uhmakohtaukset kuulostaa kivemmalta niin sitten ei. Minä en tuossa iässä enää haluaisi lasta. Nauttikaa siitä vapaudesta mikä on. Voipi olla aikamoinen elämänmuutos kun on noin pitkään elänyt vapaasti. Kyse on siis lähinnä kiinni siitä, oletko valmis enimmäkseen uhraamaan oman elämäsi toisen hyväksi 24/7. Ja itselläni on lapsi, että tiedän millaista tämä on.
No et kai lasta enää halua tuossa iässä jos olet sen jo kokenut aiemmin. Mitä jos sinulla ei olisikaan lasta/lapsia? Tilanne voisi olla eri.
Aikamoinen elämänmuutos se on, tuli äidiksi missä iässä tahansa. Ehkä 42 vuotiaana myös nauttii eri asioista kuin 20 vuotiaana tai 30 -vuotiaana. Itse olen tullut äidiksi juuri 22-vuotta täyttäneenä ja olinhan minä silloin tosi lapsellinen ja kapeakatseinen. Nyt 37-vuotiaana nautin ihan eri jutuista. Tulin nyt vielä kolmannen kerran äidiksi vajaa 2 vuotta sitten ja on tämä ihan erilaista. Seesteisempää. Juoksut on juostu ja nautin kotielämästä. Myös arvot ovat muuttuneet. On matkusteltu kun on haluttu näyttää lapsille maailmaa ja on käyty teattereissa ja museoissa. Ihmetellään luontoa kuopuksen kanssa ja kiire on kadonnut elämästä.
Voisin itse ajatella että saisin vielä yhden lapsen lisää 40+ vuotiaana. Tosin jää varmaan haaveeksi kun sitten haluaa nauttia jo ajasta miehen kanssa kahden. En tiedä.Mieheni tuli isäksi ekaa kertaa 37-vuotiaana. Hyvin on sopeutunut lapsiperhearkeen eikä ole ollut shokki. Nyt seuraavan lapsen sai kun oli 45-vuotias. Yhdessä ollaan oltu 11 vuotta ja voin sanoa että eletään suhteen parasta aikaa iltatähden kanssa 😊
Ap:lle sanon että jos siltä tuntuu niin miksei 😊 Toivotaan että vielä tärppää ja kaikki sujuisi hyvin! Harvemmin sitä lasta katuu. Varsinkin kun lapsi on jo vähän isompi niin hänen kanssaan on kiva tehdä kaikenlaista!
Tai sitten ei, kun ei millään jaksaisi niin paljon tekemistä ja aktiviteettia mitä muksu. Ap olisi jo liki 55-vuotias kun lapsi on 10-vuotias.
Ja mitähän on ne mystiset tekemiset ja aktiviteetit joita 55v ei jaksa mutta 35v jaksaa?
Me saatiin mieheni kanssa lapsemme lähemmäs 40-vuotiaina eikä kaduta. Siihen ikään mennessä varakkuus oli ehtinyt karttua ja tiedettiin molemmat, mitä elämältä haluamme. Rymyämiset oli rymytty. En usko, että perhe-elämä olisi ollut näin seesteistä parikymppisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppinen kehäraakki tässä hei. Mulla on nuori aikuinen lapsi, onnekseni, vielä terveenä hankittu. Terveys loppui hyvästä peruskunnosta ja säännöllisistä elämäntavoista huolimatta sairastumiseen 26-vuotiaana, ja nykyään yksinkertaisesti kuolisin uupumukseen vauvan tai pikkulapsen kanssa. Mun seitsemänkymppinen äitini on muuten 67-vuotiaan isäni omaishoitaja ja kiitollinen siitä, ettei ole enää pieniä lapsenlapsia. Tästä näkökulmasta, minä taas en ymmärrä niitä, jotka kuvittelevat omistavansa kristallipallon ja jaksavansa yhtä loistavasti vielä yhdeksänkymppisenäkin, koska syövät terveellisesti ja kuntoilevat. Voihan sillä olla jotain vaikutusta johonkin, mutta mikään tae se ei ole mistään.
Näinkin voi monelle käydä, kunto pettää. Kiitos kirjoituksestasi, kristallipallon omistajat tosin tulevat valittamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuon ikäisen äidin lapsena jättäisin kyllä tekemättä. Äitini oli 43 ja isäni 49 kun synnyin. Joo oli rahaa, velaton koti jne jne. Mutta mun vanhemmat ei ikinä tehneet mun kanssa mitään, koska eivät jaksaneet. Varsinkaan isä. Uimassa istuivat rannalla. Kun olin 15 jouduin hoitamaan kotia todella paljon, kun äidillä oli jo nivelrikkoa eikä hän pystynyt. Isä alkoi kehittää dementiaa kun olin 14.
Mä pääsin muuttamaan kotoa kun olin 25, kun äiti ja isä (jonka hautasin kun olin 19) eivät pärjänneet yksinään. Olisin varmaan asunut pitempäänkin, mutta otin ja menin naimisiin ja totta kai muutettiin yhteen.
Päätin itse, että jos mulla ei oo lapsia kun oon 35 niin sitten mä olen lapseton. Toki voi mennä hyvinkin, mutta kyllä se ikä lisää riskiä siihen, että joutuu jo teininä hoitamaan vanhempiaan.
Sain lapseni kun olin 42, mies oli 44. Nyt lapsi on 4v ja olemme juuri lähdössä yhdessä uimahalliin. Ei sun vanhempiesi ongelma ollut ikä vaan laiskuus.
Minä en halunnut uimahalliin 20-vuotiaanakaan, joten ei se siitäkään ole kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän kolmas syntyi kun olin 42 ja ekasta kierrosta luomusti sekin. Täysin terve tenava. Ei muuta kuin yrittämään. Yövalvomiset ym. sujuivat oikeastaan helpommin kuin aiemmin. Ensisynnyttäjälle ikä on korkea mutta ei mikään mahdottomuus. Pistäkää tuulemaan vaan.
Olen itse kuusikymppinen sitten kun nuorin lapsi on 18 mutta nyt vielä todella hyvässä kunnossa ikäisekseni, terveet elämäntavat, aktiivista liikuntaa jne. Tuo lapsi on tällä hetkellä jo kouluikäinen mutta en todellakaan koe olevani mikään mummoäiti. Olen paremmassa kunnossa kuin moni 20v.nuorempi, johtuen osin varmaan urheilutaustastakin. Lapsenkin kanssa urheilemme päivittäin.
Jos elämäntavat ovat vinksallaan niin sitten en suosittele lasten hankintaa edes nuoremmalle, kyllä ne lapset sen verran energiaa vievät että perusjaksamisen on syytä olla kohdillaan.
Voi miten paljon tässä maassa on mummoja ja pappoja, jotka ovat sijaisvanhempina lastenlapsilleen. Kun nuoret vanhemmat eivät pysty eivätkä jaksa, isovanhemmat jaksavat. Joten ei se iästä ole kiinni. Siitä vaan yritystä alkuun ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla alkoi vaihdevuodet tuossa iässä.
Kovin aikaisin alkoivat. Monella alkaa vasta yli 50 v.
Hedelmällisyys heikkenee huomattavasti jo 10 vuotta ennen vaihdevuosia. Jossain mainittiin nyrkkisääntönä, että jos tiedät äitisi menopaussin ajankohdan, niin kymmenen vuotta sitä nuorempana sulla on jo ihan viimeiset hetket raskautua.
Vierailija kirjoitti:
Meidän kolmas syntyi kun olin 42 ja ekasta kierrosta luomusti sekin. Täysin terve tenava. Ei muuta kuin yrittämään. Yövalvomiset ym. sujuivat oikeastaan helpommin kuin aiemmin. Ensisynnyttäjälle ikä on korkea mutta ei mikään mahdottomuus. Pistäkää tuulemaan vaan.
Olen itse kuusikymppinen sitten kun nuorin lapsi on 18 mutta nyt vielä todella hyvässä kunnossa ikäisekseni, terveet elämäntavat, aktiivista liikuntaa jne. Tuo lapsi on tällä hetkellä jo kouluikäinen mutta en todellakaan koe olevani mikään mummoäiti. Olen paremmassa kunnossa kuin moni 20v.nuorempi, johtuen osin varmaan urheilutaustastakin. Lapsenkin kanssa urheilemme päivittäin.
Jos elämäntavat ovat vinksallaan niin sitten en suosittele lasten hankintaa edes nuoremmalle, kyllä ne lapset sen verran energiaa vievät että perusjaksamisen on syytä olla kohdillaan.
Minäkin sain nuorimmaisen lapseni 42-vuotiaana, ja ihan samanlaiset kokemukset on mullakin. Raskaus alkoi ja sujui helposti, toivuin hyvin synnytyksestä, yövalvomiset olivat yllättävän helppoja, ja jaksoin muutenkin vauva-ajan hienosti, vaikka vauvalla oli koliikkiakin. Lapsi on nyt 17-vuotias ja oikein mukavasti meillä sujuu edelleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla alkoi vaihdevuodet tuossa iässä.
Kovin aikaisin alkoivat. Monella alkaa vasta yli 50 v.
Hedelmällisyys heikkenee huomattavasti jo 10 vuotta ennen vaihdevuosia. Jossain mainittiin nyrkkisääntönä, että jos tiedät äitisi menopaussin ajankohdan, niin kymmenen vuotta sitä nuorempana sulla on jo ihan viimeiset hetket raskautua.
Komppaan. Luin myös jostain, että 38 ikävuoden jälkeen raskaaksi tuleminen vaikeutuu huomattavasti. Miksiköhän juuri 38 v.?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nelikymppinen kehäraakki tässä hei. Mulla on nuori aikuinen lapsi, onnekseni, vielä terveenä hankittu. Terveys loppui hyvästä peruskunnosta ja säännöllisistä elämäntavoista huolimatta sairastumiseen 26-vuotiaana, ja nykyään yksinkertaisesti kuolisin uupumukseen vauvan tai pikkulapsen kanssa. Mun seitsemänkymppinen äitini on muuten 67-vuotiaan isäni omaishoitaja ja kiitollinen siitä, ettei ole enää pieniä lapsenlapsia. Tästä näkökulmasta, minä taas en ymmärrä niitä, jotka kuvittelevat omistavansa kristallipallon ja jaksavansa yhtä loistavasti vielä yhdeksänkymppisenäkin, koska syövät terveellisesti ja kuntoilevat. Voihan sillä olla jotain vaikutusta johonkin, mutta mikään tae se ei ole mistään.[/quote
Sulla on ollut huonoa tuuria kun olet noin nuorena sairastunut, mutta katso ympärillesi niin näet että suurin osa ikäisistäsi on täysin voimissaan ja työelämässä mukana! Miksi siis eivät pystyisi vanhemmuuteenkin? Jos sitten tyyliin 70v ei enää jaksa, niin ei tarvitsekaan! Onhan se lapsikin silloin jo lähemmäs kolmekymppinen!Jep, tuo olikin lähinnä selvitys sille, joka ihmetteli miten nelikymppinen voi olla kehäraakki. Muun muassa näin. Muuten yhdyn siihen ajatukseen, jonka joku aiemmin esitti, että työnsä jo tehnyt ja teinin kanssa vuodet vääntänyt on ns. kypsä uudestaan pikkulapsielämään, mutta syntyyhän joillekin iltatähtiäkin. Kaipa se perusoptimismi on edellytys koko lisääntymispuuhalle, eihän siinä olisi muuten mitään mieltä. Ja sitten tosiaan kun lapsi on jo olemassa, on vaan pakko jaksaa, vaikka saisi minkälaiset kortit, joten koko pohdinnalla ei loppujen lopuksi ole mitään väliä. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuon ikäisen äidin lapsena jättäisin kyllä tekemättä. Äitini oli 43 ja isäni 49 kun synnyin. Joo oli rahaa, velaton koti jne jne. Mutta mun vanhemmat ei ikinä tehneet mun kanssa mitään, koska eivät jaksaneet. Varsinkaan isä. Uimassa istuivat rannalla. Kun olin 15 jouduin hoitamaan kotia todella paljon, kun äidillä oli jo nivelrikkoa eikä hän pystynyt. Isä alkoi kehittää dementiaa kun olin 14.
Mä pääsin muuttamaan kotoa kun olin 25, kun äiti ja isä (jonka hautasin kun olin 19) eivät pärjänneet yksinään. Olisin varmaan asunut pitempäänkin, mutta otin ja menin naimisiin ja totta kai muutettiin yhteen.
Päätin itse, että jos mulla ei oo lapsia kun oon 35 niin sitten mä olen lapseton. Toki voi mennä hyvinkin, mutta kyllä se ikä lisää riskiä siihen, että joutuu jo teininä hoitamaan vanhempiaan.
Sain lapseni kun olin 42, mies oli 44. Nyt lapsi on 4v ja olemme juuri lähdössä yhdessä uimahalliin. Ei sun vanhempiesi ongelma ollut ikä vaan laiskuus.
Minä en halunnut uimahalliin 20-vuotiaanakaan, joten ei se siitäkään ole kiinni.
Kannattaa löytää harrastus, josta koko perhe nauttii. Meille se on uiminen.
Minun äiti sai minut 43-vuotiaana, ja kun olin 19 niin kaikki luuli häntä minun mummoksi ylioppilasjuhlissani :(
Palstalla epämääräisesti "sain lapsen yli 40-v:nä, aivan normaalia" -kommentteja heittelevät vääristävät todellista kuvaa siitä, kuinka viime tipassa 42-vuotias on lapsenteon kanssa. Itse sain ykkösen helposti toisesta kierrosta 37-vuotiaana. Toisen lapsen aika ei ollut kypsä ennen kuin 41-vuotiaana ja silloin ei sitten enää onnistunutkaan. Olimme toki tietoisia asiasta, mutta olimme pitkään ajatelleet, että yhdellä lapsella mennään, kunnes sitten päädyimme kuitenkin ajattelemaan, että kokeillaan. Hakeuduimme 5-6kk jälkeen jo tutkimuksiin ja hoitoihin. Klinikka näytti heidän tilastojaan: vain 13% 42-vuotiasta potilaista tulee raskaaksi siten, että raskaus päättyy elevänä synttneeseen lapseen (eli iso osa raskauksista päättyy jo hyvin alussa kesken). Meillä ivf toimi, ja saimme ihanan terveen vauvan, mutta se onnistumiskäyrä laskee todella jyrkästi 40-43 välissä hyvin lähelle nollaa. Vain luovutetuilla sukusoluilla on mahdollista pelata (hyvin rajallisesti) lisäaikaa, mutta silloin täytyy olla sinut sen kanssa sinut, että ne eivät ole sinun geenejäsi.
Koen eläväni elämäni rikkainta aikaa (ei taloudellisesti) ja äitiys ja perhe ovat elämäni merkityksellisin asia, vaikka uraihminen olenkin. Neuvoni on, että jos haluat antaa vauvalle mahdollisuuden, tee peliliike nyt ja hakeudu konsultaatioon samanaikaisesti kun aloitatte yrittämisen, koska se on todennäköisesti ainoa tapa antaa vauvalle oikeasti mahdollisuus. Saat ainakin tietoa ja realistisen kuvan omista mahdollisuuksistanne.
Kummastuttaa nää neuvojat täällä, jotka tekevät kovin suuren eron "luomuna" saatujen ja hoidoilla saatujen lasten välille. Siis ne jotka sanovat että jos ei luomuna tule niin tyytykää osaanne. Jos on varaa ja mahdollisuus hoitaa yksityisellä lääkärillä kohdilleen jokin hedelmällisyyteen vaikuttava, mahdollisesti vain pieni hormoniongelma lääkkeillä, miksi ei sitä tekisi? Ei se eroa mitenkään esim ehkäisypillereiden käytöstä. Kyllä koen että mun lapseni on ihan luomu, vaikka mulla on pco ja sain siihen lääkkeet ja avun ja tulin raskaaksi. Eivät kaikki sairaudet edes katso lasta yrittävän ikää, ne vaivaavat koko hedelmällisen iän jos vaivaavat. Ennen tällaisten takia ei lapsia saatu, nykyään voidaan hoitaa helpostikin. Kuten monet muutkin terveysongelmat.
Ihmeellinen kuva toisilla hedelmällisyyshoidoista, ne ovat ihan tavallisia asioita.
Itse tulin raskaaksi ensimmäisestä kierrosta 41v. ja sain toisen 43v. Ei keskenmenoja, ei kohonneita riskejä raskaudessa. Terveet ja liikunnalliset elämäntavat. Terveitä ja ihania lapsia molemmat. Tuon jälkeen laitatin kierukan, katsoin että omasta mielestäni ikä tulee vastaan.
Vierailija kirjoitti:
"Hullu pyytää viikunaa talvella. Samanlainen on se, joka pyytää lasta, kun sitä ei enää voi saada."
- Antiikin Rooman keisari Marcus Aurelius, 'Itselle' muistiinpanoissaan
Heh heh, hulluin on se joka tyytyy osaansa eikä yritä edes saada sitä mitä haluaa. Elämä on ihmeitä täynnä.
Minä sanoisin, että siitä vaan, jos kunto ja onni suosii. Itse se on päätettävä, jotta pystyy asian (=lapsettomuuden) kanssa elämään. Minulla/meillä oli sama tilanne: parisuhteeseen 42-43-vuotiaina, joten heti oli päätettävä aiommeko vai emme edes yrittää. Minulle/meille päätös oli helppo, sillä kunto/terveys oli heikko, koin itseni liian vanhaksi/väsyneeksi olemaan pienen lapsen äiti ja minulla ei ole ollut ikinä todellista halua tai pakottavaa tarvetta saada omaa lasta. Näin siis nyt "makaan niin kuin olen pedannut" 12 vuotta myöhemmin. Joskus käy ohimennen ajatuksissa, että olisiko sittenkin pitänyt, mutta ei, edellä mainitut faktat pitävät edelleen paikkansa ja lapsia ei pidä minusta tehdä vain sen takia, että heistä olisi turvaa vanhuudessa...