Lue keskustelun säännöt.
Vanhemman ja (aikuisen) lapsen käsitys menneisyydestä eroaa - kumpi on oikeassa vai onko kukaan?
23.05.2019 |
Äitini mielestä lapsuudessani ei ollut mitään vikaa, kaikki oli hyvin ja hän teki aina parhaansa mutta minä vaan olin hankala lapsi. Olen kuulemma nykyäänkin, liian erilainen ja vaikeampi kuin sisarukseni.
Minä taas muistan lapsuuteni ahdistavana aikana. Meiltä ei puuttunut mitään perusjuttuja eikä pahoinpidelty tai mitään vastaavaa (ainakaan meitä lapsia) eikä kotona ollut päihteiden käyttöä mutta päällimmäinen tunne minulla oli koko ajan hylätyksi tulemisen pelko tai kokemus, ahdistus, yksinäisyys ja näkymättömyys. Sama on jatkunut aikuisiällä suhteessa vanhempiin (suhde onkin nyt tauolla ja voin sanoa että voin oikeasti paremmin).
Kuka tässä nyt on oikeassa? Jos minua on ahdistanut lähes koko lapsuusajan ja sen jälkeenkin olen kokenut suhteen vanhempiin tukahduttavana ja ahdistavana, jossa en tule ollenkaan nähdyksi ja kuulluksi, niin ei kai se voi olla vain oman pääni tuotosta? Kai se jostain kertoo? Ei kai lapsi voi syntyä sellaiseksi, että olisi ahdistunut ilman syytä, vaan se ahdistus on oire jostain? Entä jos olisin ollut syyttä ahdistunut ja vaikea jne, eikö minut olisi silloin(kin) pitänyt saada jonkun avun piiriin eikä jättää yksin? Minulla on nykyään diagnosoitua mt-ongelmia joiden muistan selvästi syntyneen tietyssä iässä lapsena ja olen ihmetellut miksi vanhemmat eivät reagoineet niihin mitenkään. Vertauksena nyt vaikka tämän hetkisiin työkavereihin joilla ei ole velvollisuutta olla kiinnostuneita minun hyvinvoinnistani mutta huolehtivat silti joissain tilanteissa että onko minulla kaikki hyvin.
Kommentit (67)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän me erilaisin eväin tänne synnytään.
Sinun muistot ovat tietysti sinun muistojasi ja sinulla on niihin oikeus.
Olet nyt aikuinen. Vanhempasi on toinen ihminen, erillinen sinusta. Hänellä on omat muistonsa ja omat tunteensa, ja myös hänellä on oikeus niihin.
Tietysti on. Olen vaan ihmeissäni miten muistot/käsitykset jostain ajanjaksosta ja tapahtumista voivat erota näin. Kun muistaa oman lapsuutensa kaoottisena, ahdistavana ja yksinäisenä aikana jolloin ei tuntenut itseään rakastetuksi, on aika vaikea esim tuntea kiintymystä omiin vanhempiin. Väistämättä se muisto häiritsee suhdetta.
Eroaako muistot konkreettisista tapahtumista, vai muistit sinun tunteista? Nehän ei ole sama asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ehkä olette molemmat oikeassa, vaikka äidiltä on aika tökeröä sanoa, että olit "aina hankala lapsi". Mutta siis siinä, että hän on parhaansa tehnyt, hän lienee oikeassa, koska varmasti kuitenkin rakastaa sinua eikä tahallaan ole tuottanut sinulle ahdistusta yms.
Olet ehkä ollut herkkä lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän kuin äitisi osasi antaa, ja siitä tuollainen kokemus teillä molemmilla? Ehkä olisi parasta yrittää puolin ja toisin vaan todeta, että näin se nyt vaan meni, ja oli sitten toinen tai ei kumpikaan väärässä, niin teillä on omat kokemuksenne asiasta, ja ajan kanssa sitten ehkä antaa anteeksi. Vaikkei ehkä ole ihan selvää, mitä pitäisi pyytää tai antaa anteeksi, mutta näin se usein elämässä on.
Tällaiset viestit ovat todella vahingollisia. Käytännössä sanot että rakkaus on laiminlyöntiä ja toisen tunteiden mitätöintiä. Juuri tällaisten sanomien takia kaltoin kohdellut ihmiset jatkavat aikuisena huonoihin parisuhteisiin, koska heille rakkaus = laiminlyöntia.
Ei, rakkaus ei ole sitä että vanhempi leimaa lapsen hankalaksi, jos ei ole itse osannut antaa lapselle rakkautta ja ei ole osannut kohdata lasta. Rakkautta ei ole mitätöidä toisen tunteita. Rakkautta ei ole suojella omaa egoa lapsen hyvinvoinnin kustannuksella.
On olemassa paljon tunnevammaisia vanhempia jotka eivät kykene rakastamaan lastaan, ja hyvää tarkoittavat naiivit ihmiset vain aiheuttavat lisää vahinkoa väittämällä että kyllä se laiminlyövä, mitätöivä vanhempi kuitenkin rakastaa. Vielä kerran - rakastava vanhempi ei käyttäydy noin.
Ok, pahoittelen viestiä, en tajunnut että sen voi ymmärtää noin, tarkoitin ihan muuta. Ja selvästi olemme myös tulkinneet aluperäisen viestinkin ihan toisin, sellainen vaara tällaisilla palstoilla aina on.
Itsellä siis myös lapsuus ollut monella tavalla ahdistava, vaikka perusasiat kaikki kunnossa, ja minulla on myös erittäin voimakas hylkäämisen pelko jne. Mutta näille kaikille on selitys - äidin oma sairaus lapsuuden aikana sekä hänen omat lapsuuden aikaiset kokemuksensa. Äiti on itse asian myös ymmärtänyt ja sanonut, ettei ole aina osannut toimia hyvän äidin tavalla, mutta että hän on yrittänyt tehdä parhaansa, niillä tiedoilla ja voimavaroilla, joita hänellä on ollut. Ja minä voin sanoa, ettei hän ole koskaan toiminut huonon äidin tavalla, vaan on auttanut ja tukenut minua sitten sellaisilla tavoilla, joilla hän on osannut auttaa ja tukea. Mutta olisin varmasti tarvinnut enemmän. Kuten hänkin omassa lapsuudessan.
Ja tästä syystä itse taisin tulkita alkuperäisen viestin eri tavalla kuin se ehkä oli tarkoitettu. Tai kuten sinä sen tulkitsit.
Olet onnekas kun äitisi ilmeisesti kykenee itsereflektioon. Useimmat laiminlyövät vanhemmat eivät kykene. Käsitin että tästä on apnkin kohdalla kyse, koska hänen vanhempansa vain syyttävät aptä siitä kuinka häntä on lapsuudessa kohdeltu. Eli ihan erilainen reaktio kuin sinun äidilläsi.
Olet siis onnekkaan sinisilmäinen siinä kuinka huonosti vanhemmat voivat lastaan kohdella, eikä silloin kyse ole enää rakkaudesta. Esim omani ei tukenut ikinä millään lailla, ei lapsena kun minua kiusattiin (niin koulussa kuin sukulaisten toimesta), eikä aikuisena esim avopuolisosta erotessani, ei hyvissä eikä pahoissa asioissa. Kaikki keskustelunyritykset kaatuivat marttyyri-itkuun ja minun syyttelyyn.
Tällaiset ihmiset eivät rakasta lapsiaan eikä kenenkään pidä uskotella itselleen että tuollainen olisi rakkaudellista käytöstä.
Tiesivätkö vanhemmat noista kiusaamisista? Ainahan lapset eivät sitä edes kerro.
Kyllä. Minulle vastattiin vaan aina "No mitä sinä teit ensin?" eikä tietenkään uskottu että en olisi itse aiheuttanut kiusaamista. Minä olin oletuksena aina se paha, jos jotain pahaa tapahtui. Ja vain onnekas, jos jotain hyvää. Jossakin vaiheessa tietysti lakkasin kertomasta mitään kotona koska pahat asiat vain pahennettiin ja hyvät latistettiin. Sitten tietysti moitittiin kun istun vain hiljaa huoneessani. Ei tällaisten vanhempien lapsena voi voittaa teki mitä tahansa. Se on jotain mitä apnkin kannattaa muistaa - mikään mitä olisit tehnyt ei olisi muuttanut vanhempiasi. Lapsi ei voi korjata rikkonaisia ihmisiä.
Esimerkkejä on kuitenkin turha antaa - joko lukija uskoo että on olemassa rakkaudettomia vanhempia jolloin esimerkkejä ei tarvita.. tai elää uskomuksessa että kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan, jolloin esimerkit menevät hukkaan joka tapauksessa.
Äitisi varmaan kasvatti sinua parhaansa tehden. Se että ahdistuit, eikä äitisi osannut auttaa, on elämää.
Nyt sitten aikuisena puhdistat traumat pois ja annat äidillesi anteeksi.
Se on sinun asiasi.
Äitisi asia on mitä hän tekee.
Miten puhdistat traumat, ei ainakaan syyttämällä sukulaisia.
Etsi toimiva tapa. Niitä on useita.
Meditaatio on vain yksi, mutta paras.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän me erilaisin eväin tänne synnytään.
Sinun muistot ovat tietysti sinun muistojasi ja sinulla on niihin oikeus.
Olet nyt aikuinen. Vanhempasi on toinen ihminen, erillinen sinusta. Hänellä on omat muistonsa ja omat tunteensa, ja myös hänellä on oikeus niihin.
Tietysti on. Olen vaan ihmeissäni miten muistot/käsitykset jostain ajanjaksosta ja tapahtumista voivat erota näin. Kun muistaa oman lapsuutensa kaoottisena, ahdistavana ja yksinäisenä aikana jolloin ei tuntenut itseään rakastetuksi, on aika vaikea esim tuntea kiintymystä omiin vanhempiin. Väistämättä se muisto häiritsee suhdetta.
Tiedätkö persoonallisuustyypin, jossa ihmisellä on ikään kuin fiksaantuneet ajatusmallit siitä miten pitäisi käyttäytyä, ja hän toteuttaa niitä kuin näyttelijä? En tiedä onko se jonkin sortin autismia... matkia normaalia käytöstä, oli se sitten töissä tai kotona. Kuulostaa vähän robottimaiselta, ja pelottavalta, että persoonallisuus olisi näin keinotekoinen, ytimeltään kolkko? Mutta sellaisia piirteitä on yllättävän monella, varsinkin naisilla. Millaisia he ovat äiteinä, kun lapsi onkin vaativampi saadakseen hyvää hoitoa? No, heidän keinonsa ovat ikävä kyllä melko rajoittuneet. Lapsi tuntee sen avuttomuuden - ja kokee ahdistusta, kun hänellä ei ole turvallista välinettä jolla hallita itseään..! Näin äidin tunnevammaisuudesta tule osa lapsen pysyvää persoonallisuutta; jos lapsi aikuisena tajuaa tämän, hänen puutteensa voivatkin kääntyä vahvuudeksi, mutta se ei ole helppo prosessi ole.
Samasta tilanteesta jonka lapsi koki äärimmäisen kamalana, äiti saattoi kokea kylmän yksinkertaisesti: "lapsi nyt vain on hankala... en voi tehdä muuta kuin näin, koska näin olisi varmaan normaalia toimia". Kuinka äiti voisi ymmärtää lapsensa psyyken tarpeet, kun hän ei ymmärrä edes omiaan? Hän voisi teoriassa hoitaa yhtä lailla naapurin koiraa, ja tapahtumat vain olisivat helppoja tai vaikeita, ilman että hänellä olisi niihin oikein mitään syvällistä osuutta! Rakkauden osoittaminen lähtee vain hänen omasta tarpeesta puuhastella, se ei ole kovin vuorovaikutteista se on lähinnä itsensä toteuttamista... Mutta se on ainoa tapa, jolla hän osaa rakastaa. Ja kyllä hän rakastaa, hän ei vain ole koskaan kokenut mitä todellinen vuorovaikutus merkitsee eikä tulee koskaan kokemaan. Hänelle riittää se oma tapansa. Se on enemmän suorittamisen kaltaista. Ihmiset on erilaisia ja hänen tapansa riittää oikein hyvin, koska se oikeasti on parasta mihin hän pystyy! Uskon että äitisi kokee vilpittömästi yrittäneensä parhaansa, vaikka tiedostaakin, ettei kaikki mennyt aina toivotusti. No se kai olikin ongelma, jos oli aina vain toivomuksia/odotuksia, koska se on jäykkää eikä anna lapselle tilaa kehittyä... mutta ihmisissä on suuria eroja sen suhteen, kuinka luovia he pystyvät olemaan ihmissuhteissa, tarkoitan tässä kohtaa vanhempina.
Mainittiin äidille anteeksi antaminen: minkä anteeksi antaminen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhdellekin lapselle voi valita mutuilemalla ja vain omaa päätään seuraamalla väärän kasvatustyylin. Olen kuullut ihan riittävästi siitä, miten olen mahdoton kasvattaa ja kanssani ei tule toimeen ja olen hankala ihminen. Mielestäni olisin vain tarvinnut vähän erilaista lähestymistapaa kuin mitä sain osakseni.
Omia lapsia en ole uskaltanut hankkia, mutta yhdessä vaiheessa minulla oli kaksi koiraa. Toista kasvatettiin toisella tavalla ja toista toiselle, tavoitteena sama päämäärä. Luonteet kun olivat niin erilaiset. Ja toista vietiin toiseen harrastukseen ja toista toiseen, sen mukaan mistä tykkäsivät.
Miten sisaruksesi kokivat lapsuutenne?