Lue keskustelun säännöt.
Vanhemman ja (aikuisen) lapsen käsitys menneisyydestä eroaa - kumpi on oikeassa vai onko kukaan?
23.05.2019 |
Äitini mielestä lapsuudessani ei ollut mitään vikaa, kaikki oli hyvin ja hän teki aina parhaansa mutta minä vaan olin hankala lapsi. Olen kuulemma nykyäänkin, liian erilainen ja vaikeampi kuin sisarukseni.
Minä taas muistan lapsuuteni ahdistavana aikana. Meiltä ei puuttunut mitään perusjuttuja eikä pahoinpidelty tai mitään vastaavaa (ainakaan meitä lapsia) eikä kotona ollut päihteiden käyttöä mutta päällimmäinen tunne minulla oli koko ajan hylätyksi tulemisen pelko tai kokemus, ahdistus, yksinäisyys ja näkymättömyys. Sama on jatkunut aikuisiällä suhteessa vanhempiin (suhde onkin nyt tauolla ja voin sanoa että voin oikeasti paremmin).
Kuka tässä nyt on oikeassa? Jos minua on ahdistanut lähes koko lapsuusajan ja sen jälkeenkin olen kokenut suhteen vanhempiin tukahduttavana ja ahdistavana, jossa en tule ollenkaan nähdyksi ja kuulluksi, niin ei kai se voi olla vain oman pääni tuotosta? Kai se jostain kertoo? Ei kai lapsi voi syntyä sellaiseksi, että olisi ahdistunut ilman syytä, vaan se ahdistus on oire jostain? Entä jos olisin ollut syyttä ahdistunut ja vaikea jne, eikö minut olisi silloin(kin) pitänyt saada jonkun avun piiriin eikä jättää yksin? Minulla on nykyään diagnosoitua mt-ongelmia joiden muistan selvästi syntyneen tietyssä iässä lapsena ja olen ihmetellut miksi vanhemmat eivät reagoineet niihin mitenkään. Vertauksena nyt vaikka tämän hetkisiin työkavereihin joilla ei ole velvollisuutta olla kiinnostuneita minun hyvinvoinnistani mutta huolehtivat silti joissain tilanteissa että onko minulla kaikki hyvin.
Kommentit (67)
Itselläni vähän samat fiilikset, tosin vanhempani ehkä hieman myöntävät ettei mennyt lasten kasvatus ihan putkeen. Ei se kylläkään mitään enää auta, henkinen laiminlyönti on jättänyt niin syvät arvet etten tunne vanhempiani kohtaan oikeastaan muuta kuin halveksuntaa sekä ihan hieman sääliä. Sääliä sen takia että tiedän ettei vanhemmillanikaan ole lapsuus ollut ihan helpoimmasta päästä. Olisi kuitenkin ollut vanhempieni velvollisuus hoitaa ne omat lapsuudentraumat ennen kuin itse hankkivat lapsia.
Se jatkuva hylätyksi tulemisen tunne vainoaa päivittäin vielä aikuisenakin, joka päivä menee hirveästi energiaa pitääkseen päänsä kasassa.
Mulle tosin haettiin "apua" eli käytettiin psykologeilla ja terapiaankin pakotettiin. Koin silloin murrosikäisenä tuon kaiken hirveän ahdistavana ja nöyryyttävänä. Sain myös väärän diagnoosin ja uskoinkin vuosia että minulla tosiaan on jotain neurologista vikaa. Siis ahdistuneisuuteni tulkittiin ilmeisesti asperger/ADHD-oireiluksi. Oikeasti oireilin kodin kireän ilmapiirin, narsisti-isäni sekä myöhemmin vanhempien avioeron takia. Mitään hyötyä psykologeista sun muista ei minulle ollut, tunsin itseni vain entistä enemmän vialliseksi ja huonoksi.
Ehkä olet Ap, sisaruksiasi herkempi luonteeltasi ja siksi vanhempiesi mielestä se "hankala" lapsi? Herkkä luonne ja tunnevammaiset vanhemmat ovat sellainen yhdistelmä että seureuksena on takuuvarmat mt-ongelmat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vähän samat fiilikset, tosin vanhempani ehkä hieman myöntävät ettei mennyt lasten kasvatus ihan putkeen. Ei se kylläkään mitään enää auta, henkinen laiminlyönti on jättänyt niin syvät arvet etten tunne vanhempiani kohtaan oikeastaan muuta kuin halveksuntaa sekä ihan hieman sääliä. Sääliä sen takia että tiedän ettei vanhemmillanikaan ole lapsuus ollut ihan helpoimmasta päästä. Olisi kuitenkin ollut vanhempieni velvollisuus hoitaa ne omat lapsuudentraumat ennen kuin itse hankkivat lapsia.
Se jatkuva hylätyksi tulemisen tunne vainoaa päivittäin vielä aikuisenakin, joka päivä menee hirveästi energiaa pitääkseen päänsä kasassa.
Mulle tosin haettiin "apua" eli käytettiin psykologeilla ja terapiaankin pakotettiin. Koin silloin murrosikäisenä tuon kaiken hirveän ahdistavana ja nöyryyttävänä. Sain myös väärän diagnoosin ja uskoinkin vuosia että minulla tosiaan on jotain neurologista vikaa. Siis ahdistuneisuuteni tulkittiin ilmeisesti asperger/ADHD-oireiluksi. Oikeasti oireilin kodin kireän ilmapiirin, narsisti-isäni sekä myöhemmin vanhempien avioeron takia. Mitään hyötyä psykologeista sun muista ei minulle ollut, tunsin itseni vain entistä enemmän vialliseksi ja huonoksi.
Ehkä olet Ap, sisaruksiasi herkempi luonteeltasi ja siksi vanhempiesi mielestä se "hankala" lapsi? Herkkä luonne ja tunnevammaiset vanhemmat ovat sellainen yhdistelmä että seureuksena on takuuvarmat mt-ongelmat.
Mielenkiintoinen teksti. Mitä mielestäsi vanhempiesi olisi tullut tehdä tuossa tilanteessa? He ovat kuitenkin selvästi yrittäneet auttaa, kun eivät ole itse osanneet tehdä tilanteen eteen jotain hakemalla ulkopuolista apua. Ja vanhemmat eivät ole kuitenkaan jumalia, koska osaavat tietää ja tehdä kaiken oikein.
Tuo hylätyksi tulemisen kokemushan nyt toistuu, kun äitisi sanoo sinun olevan vääränlainen ja olleen vääränlainen lapsi. Se on siis totta tänäkin päivänä.
Olet ilmeisesti suht nuori, itselläni on jo aikuiset lapset ja en voisi oman tunneköyhyyteen pakottavan lapsuuteni takia ikinä sanoa heille mitään sellaista kuin sinun äitisi eli kieltää heidän tunteensa ja kokemuksensa. Ilmeisesti olet elänyt lapsuuden, jossa sinun tunteitasi ja kokemuksiasi ei hyväksytty, sanoitettu tai edes myönnetty, jolloin jäit näkymättömäksi.
Ainoa toivo tässä on pitkäaikainen terapia, jossa nuo tunteet tulevat ymmärretyiksi eikä sinun tarvitse hakea ymmärrystä sieltä, mistä et koskaan tule sitä saamaan (vanhemmiltasi). He jatkavat "mustan kasvatuksen" perinteitä, koska ovat itsekin kokeneet persoonan typistämistä omassa lapsuudessaan eivätkä ole koskaan saaneet siihen apua. Siksi heidän pitää kieltää muiden todellisuus.
Vähitellen pystyt antamaan heille anteeksi, viimeiestään sitten, kun omat lapsesi ovat jo aikuisia. Suurin osa vanhemmista ei tee pahaa tahallaan, vaikka löytyy niitäkin, jotka nauttivat muiden ja lastensa satuttamisesta. Sen sijaan vääränlaista vallankäyttöä vanhemmuudessa monet käyttävät mielihyvin lapsen parhaaksi. Tavallisin sellainen tapa on kieltää lapsen kokemus ja tunne vääränlaisena. Nyt jatkat samaa ajattelua miettiessäsi kumpi on oikeassa. Toisen erilainen kokemusmaailma on uhka sisäisesti hauraille ihmisille.
ehkä olette molemmat oikeassa, vaikka äidiltä on aika tökeröä sanoa, että olit "aina hankala lapsi". Mutta siis siinä, että hän on parhaansa tehnyt, hän lienee oikeassa, koska varmasti kuitenkin rakastaa sinua eikä tahallaan ole tuottanut sinulle ahdistusta yms.
Olet ehkä ollut herkkä lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän kuin äitisi osasi antaa, ja siitä tuollainen kokemus teillä molemmilla? Ehkä olisi parasta yrittää puolin ja toisin vaan todeta, että näin se nyt vaan meni, ja oli sitten toinen tai ei kumpikaan väärässä, niin teillä on omat kokemuksenne asiasta, ja ajan kanssa sitten ehkä antaa anteeksi. Vaikkei ehkä ole ihan selvää, mitä pitäisi pyytää tai antaa anteeksi, mutta näin se usein elämässä on.
Vierailija kirjoitti:
ehkä olette molemmat oikeassa, vaikka äidiltä on aika tökeröä sanoa, että olit "aina hankala lapsi". Mutta siis siinä, että hän on parhaansa tehnyt, hän lienee oikeassa, koska varmasti kuitenkin rakastaa sinua eikä tahallaan ole tuottanut sinulle ahdistusta yms.
Olet ehkä ollut herkkä lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän kuin äitisi osasi antaa, ja siitä tuollainen kokemus teillä molemmilla? Ehkä olisi parasta yrittää puolin ja toisin vaan todeta, että näin se nyt vaan meni, ja oli sitten toinen tai ei kumpikaan väärässä, niin teillä on omat kokemuksenne asiasta, ja ajan kanssa sitten ehkä antaa anteeksi. Vaikkei ehkä ole ihan selvää, mitä pitäisi pyytää tai antaa anteeksi, mutta näin se usein elämässä on.
Tällaiset viestit ovat todella vahingollisia. Käytännössä sanot että rakkaus on laiminlyöntiä ja toisen tunteiden mitätöintiä. Juuri tällaisten sanomien takia kaltoin kohdellut ihmiset jatkavat aikuisena huonoihin parisuhteisiin, koska heille rakkaus = laiminlyöntia.
Ei, rakkaus ei ole sitä että vanhempi leimaa lapsen hankalaksi, jos ei ole itse osannut antaa lapselle rakkautta ja ei ole osannut kohdata lasta. Rakkautta ei ole mitätöidä toisen tunteita. Rakkautta ei ole suojella omaa egoa lapsen hyvinvoinnin kustannuksella.
On olemassa paljon tunnevammaisia vanhempia jotka eivät kykene rakastamaan lastaan, ja hyvää tarkoittavat naiivit ihmiset vain aiheuttavat lisää vahinkoa väittämällä että kyllä se laiminlyövä, mitätöivä vanhempi kuitenkin rakastaa. Vielä kerran - rakastava vanhempi ei käyttäydy noin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vähän samat fiilikset, tosin vanhempani ehkä hieman myöntävät ettei mennyt lasten kasvatus ihan putkeen. Ei se kylläkään mitään enää auta, henkinen laiminlyönti on jättänyt niin syvät arvet etten tunne vanhempiani kohtaan oikeastaan muuta kuin halveksuntaa sekä ihan hieman sääliä. Sääliä sen takia että tiedän ettei vanhemmillanikaan ole lapsuus ollut ihan helpoimmasta päästä. Olisi kuitenkin ollut vanhempieni velvollisuus hoitaa ne omat lapsuudentraumat ennen kuin itse hankkivat lapsia.
Se jatkuva hylätyksi tulemisen tunne vainoaa päivittäin vielä aikuisenakin, joka päivä menee hirveästi energiaa pitääkseen päänsä kasassa.
Mulle tosin haettiin "apua" eli käytettiin psykologeilla ja terapiaankin pakotettiin. Koin silloin murrosikäisenä tuon kaiken hirveän ahdistavana ja nöyryyttävänä. Sain myös väärän diagnoosin ja uskoinkin vuosia että minulla tosiaan on jotain neurologista vikaa. Siis ahdistuneisuuteni tulkittiin ilmeisesti asperger/ADHD-oireiluksi. Oikeasti oireilin kodin kireän ilmapiirin, narsisti-isäni sekä myöhemmin vanhempien avioeron takia. Mitään hyötyä psykologeista sun muista ei minulle ollut, tunsin itseni vain entistä enemmän vialliseksi ja huonoksi.
Ehkä olet Ap, sisaruksiasi herkempi luonteeltasi ja siksi vanhempiesi mielestä se "hankala" lapsi? Herkkä luonne ja tunnevammaiset vanhemmat ovat sellainen yhdistelmä että seureuksena on takuuvarmat mt-ongelmat.
Mielenkiintoinen teksti. Mitä mielestäsi vanhempiesi olisi tullut tehdä tuossa tilanteessa? He ovat kuitenkin selvästi yrittäneet auttaa, kun eivät ole itse osanneet tehdä tilanteen eteen jotain hakemalla ulkopuolista apua. Ja vanhemmat eivät ole kuitenkaan jumalia, koska osaavat tietää ja tehdä kaiken oikein.
Tätä on ihan hirveän vaikea selittää, tiedän kyllä että pitäisi olla muka kiitollinen siitä että on yritetty auttaa. Isäni siis vastusti avun hakemista, en tiedä miksi. Ymmärrän kyllä että äitini yritti auttaa, ei vaan ilmeisesti ymmärtänyt miten hirveän pahalta tuo "auttaminen" tuntui, niinkuin olisi tehty selväksi että olen jotenkin viallinen. Olin jo valmiiksi masentunut ja itsetuntoni oli pohjamudissa, ei kauheasti helpottanut olla "syynättävänä". Minua ei näissä asioissa siis kuunneltu yhtään, tunteeni sivuutettiin täysin ja sulkeuduin entistä enemmän.
Muistan loppuelämäni äitini sanat kun teininä itkin ja ANELIN apua äidiltäni, kaipasin jotain myötätunnon osoitusta, edes halausta, vastauksena vain ilmeetön katse ja "sua on yritetty auttaa.", ei muuta. Millainen äiti kohtelee lastaan noin?
Tiedän myös että vanhemmiltakaan voi odottaa täydellisyyttä, ymmärrän että kaikki tekevät virheitä. Mutta täytyy olla melko paska ihmiseksi jos on liikaa vaadittu että huomioisi oman lapsensa tunteita.
Suosittelen lukeaman Liisa Keltikangas-Järvisen kirjanTemperamentti - ihmisen yksilöllisyys. Se ei välttämättä liityä tähän sinun tapaukseesi, mutta saattaa hyvin selittää sen, miksi äitisi ei kohdata sinua oikealla tavalla, sellaisella että olisit tuntenut itsesi tärkeäksi ja rakastetuksi yms. Ja joka tapauksessa on mielenkiintoinen kirja, ja auttaa myös omien lapsien kohtaamisessa - meillä kun on ikävä tapa toistaa joskus vanhempiemme virheitä, vaikka itse olisimme niistä kärsineet (mutta huom. ei toki aina tai ihan samalla tavalla/yhtä pahasti, mutta tietyt toimintamallit saattavat periytyä ilman, että itse edes sitä tajuaa)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ehkä olette molemmat oikeassa, vaikka äidiltä on aika tökeröä sanoa, että olit "aina hankala lapsi". Mutta siis siinä, että hän on parhaansa tehnyt, hän lienee oikeassa, koska varmasti kuitenkin rakastaa sinua eikä tahallaan ole tuottanut sinulle ahdistusta yms.
Olet ehkä ollut herkkä lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän kuin äitisi osasi antaa, ja siitä tuollainen kokemus teillä molemmilla? Ehkä olisi parasta yrittää puolin ja toisin vaan todeta, että näin se nyt vaan meni, ja oli sitten toinen tai ei kumpikaan väärässä, niin teillä on omat kokemuksenne asiasta, ja ajan kanssa sitten ehkä antaa anteeksi. Vaikkei ehkä ole ihan selvää, mitä pitäisi pyytää tai antaa anteeksi, mutta näin se usein elämässä on.
Tällaiset viestit ovat todella vahingollisia. Käytännössä sanot että rakkaus on laiminlyöntiä ja toisen tunteiden mitätöintiä. Juuri tällaisten sanomien takia kaltoin kohdellut ihmiset jatkavat aikuisena huonoihin parisuhteisiin, koska heille rakkaus = laiminlyöntia.
Ei, rakkaus ei ole sitä että vanhempi leimaa lapsen hankalaksi, jos ei ole itse osannut antaa lapselle rakkautta ja ei ole osannut kohdata lasta. Rakkautta ei ole mitätöidä toisen tunteita. Rakkautta ei ole suojella omaa egoa lapsen hyvinvoinnin kustannuksella.
On olemassa paljon tunnevammaisia vanhempia jotka eivät kykene rakastamaan lastaan, ja hyvää tarkoittavat naiivit ihmiset vain aiheuttavat lisää vahinkoa väittämällä että kyllä se laiminlyövä, mitätöivä vanhempi kuitenkin rakastaa. Vielä kerran - rakastava vanhempi ei käyttäydy noin.
Ok, pahoittelen viestiä, en tajunnut että sen voi ymmärtää noin, tarkoitin ihan muuta. Ja selvästi olemme myös tulkinneet aluperäisen viestinkin ihan toisin, sellainen vaara tällaisilla palstoilla aina on.
Itsellä siis myös lapsuus ollut monella tavalla ahdistava, vaikka perusasiat kaikki kunnossa, ja minulla on myös erittäin voimakas hylkäämisen pelko jne. Mutta näille kaikille on selitys - äidin oma sairaus lapsuuden aikana sekä hänen omat lapsuuden aikaiset kokemuksensa. Äiti on itse asian myös ymmärtänyt ja sanonut, ettei ole aina osannut toimia hyvän äidin tavalla, mutta että hän on yrittänyt tehdä parhaansa, niillä tiedoilla ja voimavaroilla, joita hänellä on ollut. Ja minä voin sanoa, ettei hän ole koskaan toiminut huonon äidin tavalla, vaan on auttanut ja tukenut minua sitten sellaisilla tavoilla, joilla hän on osannut auttaa ja tukea. Mutta olisin varmasti tarvinnut enemmän. Kuten hänkin omassa lapsuudessan.
Ja tästä syystä itse taisin tulkita alkuperäisen viestin eri tavalla kuin se ehkä oli tarkoitettu. Tai kuten sinä sen tulkitsit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ehkä olette molemmat oikeassa, vaikka äidiltä on aika tökeröä sanoa, että olit "aina hankala lapsi". Mutta siis siinä, että hän on parhaansa tehnyt, hän lienee oikeassa, koska varmasti kuitenkin rakastaa sinua eikä tahallaan ole tuottanut sinulle ahdistusta yms.
Olet ehkä ollut herkkä lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän kuin äitisi osasi antaa, ja siitä tuollainen kokemus teillä molemmilla? Ehkä olisi parasta yrittää puolin ja toisin vaan todeta, että näin se nyt vaan meni, ja oli sitten toinen tai ei kumpikaan väärässä, niin teillä on omat kokemuksenne asiasta, ja ajan kanssa sitten ehkä antaa anteeksi. Vaikkei ehkä ole ihan selvää, mitä pitäisi pyytää tai antaa anteeksi, mutta näin se usein elämässä on.
Tällaiset viestit ovat todella vahingollisia. Käytännössä sanot että rakkaus on laiminlyöntiä ja toisen tunteiden mitätöintiä. Juuri tällaisten sanomien takia kaltoin kohdellut ihmiset jatkavat aikuisena huonoihin parisuhteisiin, koska heille rakkaus = laiminlyöntia.
Ei, rakkaus ei ole sitä että vanhempi leimaa lapsen hankalaksi, jos ei ole itse osannut antaa lapselle rakkautta ja ei ole osannut kohdata lasta. Rakkautta ei ole mitätöidä toisen tunteita. Rakkautta ei ole suojella omaa egoa lapsen hyvinvoinnin kustannuksella.
On olemassa paljon tunnevammaisia vanhempia jotka eivät kykene rakastamaan lastaan, ja hyvää tarkoittavat naiivit ihmiset vain aiheuttavat lisää vahinkoa väittämällä että kyllä se laiminlyövä, mitätöivä vanhempi kuitenkin rakastaa. Vielä kerran - rakastava vanhempi ei käyttäydy noin.
Ok, pahoittelen viestiä, en tajunnut että sen voi ymmärtää noin, tarkoitin ihan muuta. Ja selvästi olemme myös tulkinneet aluperäisen viestinkin ihan toisin, sellainen vaara tällaisilla palstoilla aina on.
Itsellä siis myös lapsuus ollut monella tavalla ahdistava, vaikka perusasiat kaikki kunnossa, ja minulla on myös erittäin voimakas hylkäämisen pelko jne. Mutta näille kaikille on selitys - äidin oma sairaus lapsuuden aikana sekä hänen omat lapsuuden aikaiset kokemuksensa. Äiti on itse asian myös ymmärtänyt ja sanonut, ettei ole aina osannut toimia hyvän äidin tavalla, mutta että hän on yrittänyt tehdä parhaansa, niillä tiedoilla ja voimavaroilla, joita hänellä on ollut. Ja minä voin sanoa, ettei hän ole koskaan toiminut huonon äidin tavalla, vaan on auttanut ja tukenut minua sitten sellaisilla tavoilla, joilla hän on osannut auttaa ja tukea. Mutta olisin varmasti tarvinnut enemmän. Kuten hänkin omassa lapsuudessan.
Ja tästä syystä itse taisin tulkita alkuperäisen viestin eri tavalla kuin se ehkä oli tarkoitettu. Tai kuten sinä sen tulkitsit.
Olet onnekas kun äitisi ilmeisesti kykenee itsereflektioon. Useimmat laiminlyövät vanhemmat eivät kykene. Käsitin että tästä on apnkin kohdalla kyse, koska hänen vanhempansa vain syyttävät aptä siitä kuinka häntä on lapsuudessa kohdeltu. Eli ihan erilainen reaktio kuin sinun äidilläsi.
Olet siis onnekkaan sinisilmäinen siinä kuinka huonosti vanhemmat voivat lastaan kohdella, eikä silloin kyse ole enää rakkaudesta. Esim omani ei tukenut ikinä millään lailla, ei lapsena kun minua kiusattiin (niin koulussa kuin sukulaisten toimesta), eikä aikuisena esim avopuolisosta erotessani, ei hyvissä eikä pahoissa asioissa. Kaikki keskustelunyritykset kaatuivat marttyyri-itkuun ja minun syyttelyyn.
Tällaiset ihmiset eivät rakasta lapsiaan eikä kenenkään pidä uskotella itselleen että tuollainen olisi rakkaudellista käytöstä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sellaista se on.
Aikuisilta tyttäriltä on tullut seuraavaa palautetta:
Vanhempi tytär: "Lapsuus oli aika kurjaa aikaa. Meillä oli tosi masentava ja hävettävä perhe ja aina piti vaan raataa".
Nuorempi tytär: "Meillähän oli aivan älyttömän hyvä perhe! Vanhemmat välittivät, auttoivat ja kannustivat. Olivat läsnä!"
Olettaen että kaikkia on pyritty kohtelemaan tasapuolisesti, niin kuka on oikeassa?
Äiti on nähnyt vanhemman lapsensa "isona tyttönä" siitä hetkestä alkaen kun nuorempi syntyi. Ja hän on ollut "äidin pikku apulainen". Nuorempi taas on saanut olla pieni paljon vanhemmaksi. Et vaan tajunnut, milloin kuopuksesi oli sen ikäinen kuin esikoisesi oli kuopuksen syntyessä. Etkä muistanut, mitä vaadit esikoiseltasi sen ikäisenä.
No tietysti kokemukset ovat kokemuksia, mutta täytyy kyllä sanoa, että aika harva vanhempi pystyy aikuiselle lapselleen myöntämään virheensä ihan suoriltaan.
Minun lapseni ovat nyt kouluikäisiä, ja jos joku oikeasti väittää minulle että on ollut niin hyvä vanhempi, ettei lapsilla ole mitään valittamisen arvoista, niin ajattelen että joko tämä valehtelee tai sitten ei vain kykene kohtaamaan omia heikkouksiaan ja virheitään. Sillä ihan jokainen vanhempi tekee virheitä ja ihan jokainen vanhempi-lapsi -suhde sisältää säröjä. Toiset isompia kuin toiset.
Jos minun lapseni tulisi sanomaan saman kuin sinä, niin rehellisesti sanottuna löytäisin kyllä omasta toiminnastani montakin virhettä mikä on voinut vaikuttaa häneen - alkaen ihan sieltä ensimmäisestä uhmaiästä. Mutta kirkkaasti suurin osa aikuisista ei kykene jälkikäteen tutkimaan toimiaan ainakaan kovin kriittisesti. On paljon helpompaa vain todeta lapsen olleen herkkä tai hankala...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko olemassa vanhempia, jotka osaisivat jokaisen lapsensa kohdalla aina toimia optimaalisen oikein? Lapsissahan on eroja, jotkut on kovapintaisia ja jotkut herkkiä, on niitä, jotka ottaa kaiken kirjaimellisesti ja niitä, jotka ei osaa ottaa mitään vastaan, joilla on oma mielipide aina ensimmäisenä ja mielestään oikeana jne. Jotkut lapset ON vaativampia kuin toiset. Jotkut lapset tyytyy mihin vaan. Kaikkia pitäisi osata käsitellä tasan oikein. Ja sitten on vielä perheen tilanne, joka voi vaihdella.
Itsekin olen kokenut, että pikkuveljen synnyttyä minusta tuli perheen passari. Vanhempi siskoni oli jo murrosiässä ja hänellä omat menot ja lisäksi voimakas oma tahto. Hän alkoi jopa määräillä kaikkia ja häntä kuunneltiin. Minä olin siinä mielessä pahassa iässä, 9-vuotias, että minua pystyi määräilemään ja olin kiltimpi ja taipuvaisempi luonne. Niinpä minä olin sitten se, joka juoksi kaikki asiat ja jota juoksutettiin.
Kerronpa esimerkin. Asuimme maalla ja meillä oli ns. tinkimaito, eli joka päivä haettiin maalaistalosta kaksi tai kolme litraa maitoa. Se oli ilman muuta minun tehtäväni. Kerran satutin kaatuessani isovarpaani pahasti, siitä tuli melkoisesti verta ja kipu oli kaamea, melkein koko kynsi riuhtaantui irti. En saanut kunnolla kävellyksi, tietenkään. Sanoin, etten voi mennä sitä maitoa hakemaan, että nyt se on siskon vuoro. Sisko sanoi EN HAE, SINÄ HAET SEN! Äiti imetti vauvaa ja isä komensi minut vaan lähtemään. Linkutin sitten sen yhteensä neljä kilometriä julmetusti pakottavalla jalalla maitokannun kanssa. Tuo on jotenkin jäänyt mieleeni erityisesti. Kukaan ei uhrautunut minun vuokseni. Muistan kyllä kuinka itkin.
Nämä on niitä asioita, joista joku tietysti voi ilkkua, että pitääkö tuommoisesta ian kaiken kärsiä, mutta johonkin tuollaiseen seikkaan kulminoituu paljon, siksi sen muistaa ja aina ajattelee, miksi on niin eriarvoinen.
Muutenkin olin vuosikaudet se, joka aina laitettiin asialle, oli se mikä tahansa. Kauppaan oli vastakirja, johon sai ostaa velaksi. Se velka piti tietysti maksaa aina säännöllisin välein, mutta eihän meillä aina ollut rahaa sitä maksaa. Siitä olen katkera edelleen, että miksi minut, lapsi, laitettiin sinne kauppaan sanomaan, että meillä ei ole nyt rahaa sitä maksaa, että voisiko kuitenkin nyt vielä ostaa velaksi jne. Kauppias oli teräväkielinen äijä ja haukkui meidän perheen siinä kaikkien asiakkaitten kuullen. Minun oli ne haukut sitten siinä otettava vastaan, perheen puolesta. Minut lapsena oli helppo siihen laittaa, eikö se olisi ollut vanhempien tehtävä?
Kun näistä yrittää vanhemmille kertoa, se ei edelleenkään mene perille. Motto on, että kyllä lasten täytyy asioilla juosta, ei aikuiset aina ehdi ja heillä on ollut silloin muka jotain muuta ja mikä se sinulla muka oli siinä vastuksena, senkun menit vaan. Ei minkäänlaista myötätunnetta. Toisaalta mitä se miksikään muuttaisi. He ovat sellaisia kuin ovat ja mielestään tehneet parhaansa ja näin se on minunkin nähtävä. He oikeasti ovat asiansa takana. Sisko myöntää kyllä suoraan olleensa minua kohtaan julma, mutta pistää sen oman murrosikänsä ja tyhmyytensä piikkiin. Näillä sitä vaan on mentävä.
Katsoin äsken erään Valheenvangit jakson, missä on käynyt niin kuin otsikossa. SPOILEREITA:
-
Siinä kuvataan naista jolla on synkkä salaisuus, mitä hän on vatvonut koko elämänsä ja syytellyt itseään, mistä ei perheen kesken saa puhua, eikä puhuttukkaan lapsuudessa mitään. Hänen isänsä on kuolemassa ja nainen haluaisi paljastaa isälleen hänen salaisuutensa, mutta masentunut äiti kieltää, vaikkei tiedä mitä tämä nainen sanoisi.
Isä sitten kuolee ja jättää jälkeensä kirjeen, missä kertoo, että kun tyttö oli 7 ja pikkuveli 4 vuotias, he olivat isänsä kanssa uimassa. Isä ja tyttö lähtevät hakemaan jäätelöä kiskalta, kunnes tulevat takaisin, eivätkä löydä pikkuveljeä näkökenttäänsä, kunnes näkevät, että pientä poikaa elvytetään. Poika kuolee.
-
Tytär oli jotenkin omissa ajatuksissaan muunnellut tuon tapahtuman niin, että isä yksin lähti hakemaan jäätelöä, tämä tyttö oli haastanut pikkuveljensä sukeltelemaan yhdessä, kunnes pikkuveli ei enää noussut pinnalle.
Äiti ja tytär keskustelevat aiheesta ja äiti on pahoillaan, ettei tapauksesta saanut puhua mitään perheen kesken, joten tyttö oli joutunut miettimään asiaa yksinään ja saanut tuollaista päähänsä.
-
Ihan kamalaa että tuollaista on päässyt tapahtumaan, että kannat elämässä valemuistoa ja luulet olevasi syy miksi veljesi on kuollut, kun asiasta ei saanut keskustella perheen kesken. PUHUKAA.
---
Ihmisen pää on ihmeellinen, se rakentaa suojamekanismeja oli ne sitten huonoja tai hyviä, mutta aina muistot ei ole oikeita, siksi on olemassa valemuistoja. Kantsii lukea niistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti on tässä tapauksessa keskenkasvuinen ja kypsymätön. Ei suostu edelleenkään kuuntelemaan lapsen tunteita ja tuntemuksia vaan syyttelee ja puolustautuu.
Jos äiti todella rakastaisi lasta, hän sanoisi jotain että: " Olen kamalan pahoillani, että jouduit elämään lapsuutesi ahdistuneena ja peloissasi. Minulla ei ollut aavistustakaan, että sinulla oli tuollaisia tunteita. Myönnän, että omat kiireeni ja huoleni saivat minut laiminlyömään sinua, enkä ole ollut sinulle henkisesti läsnä kun olisit tarvinnut lohtua." tms
Vierailija kirjoitti:
Äiti on tässä tapauksessa keskenkasvuinen ja kypsymätön. Ei suostu edelleenkään kuuntelemaan lapsen tunteita ja tuntemuksia vaan syyttelee ja puolustautuu.
Jos äiti todella rakastaisi lasta, hän sanoisi jotain että: " Olen kamalan pahoillani, että jouduit elämään lapsuutesi ahdistuneena ja peloissasi. Minulla ei ollut aavistustakaan, että sinulla oli tuollaisia tunteita. Myönnän, että omat kiireeni ja huoleni saivat minut laiminlyömään sinua, enkä ole ollut sinulle henkisesti läsnä kun olisit tarvinnut lohtua." tms
Haluaisinpa tietää kuinka monessa perheessä tuollainen keskustelu onnistuu?
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vähän samat fiilikset, tosin vanhempani ehkä hieman myöntävät ettei mennyt lasten kasvatus ihan putkeen. Ei se kylläkään mitään enää auta, henkinen laiminlyönti on jättänyt niin syvät arvet etten tunne vanhempiani kohtaan oikeastaan muuta kuin halveksuntaa sekä ihan hieman sääliä. Sääliä sen takia että tiedän ettei vanhemmillanikaan ole lapsuus ollut ihan helpoimmasta päästä. Olisi kuitenkin ollut vanhempieni velvollisuus hoitaa ne omat lapsuudentraumat ennen kuin itse hankkivat lapsia.
Se jatkuva hylätyksi tulemisen tunne vainoaa päivittäin vielä aikuisenakin, joka päivä menee hirveästi energiaa pitääkseen päänsä kasassa.
Mulle tosin haettiin "apua" eli käytettiin psykologeilla ja terapiaankin pakotettiin. Koin silloin murrosikäisenä tuon kaiken hirveän ahdistavana ja nöyryyttävänä. Sain myös väärän diagnoosin ja uskoinkin vuosia että minulla tosiaan on jotain neurologista vikaa. Siis ahdistuneisuuteni tulkittiin ilmeisesti asperger/ADHD-oireiluksi. Oikeasti oireilin kodin kireän ilmapiirin, narsisti-isäni sekä myöhemmin vanhempien avioeron takia. Mitään hyötyä psykologeista sun muista ei minulle ollut, tunsin itseni vain entistä enemmän vialliseksi ja huonoksi.
Ehkä olet Ap, sisaruksiasi herkempi luonteeltasi ja siksi vanhempiesi mielestä se "hankala" lapsi? Herkkä luonne ja tunnevammaiset vanhemmat ovat sellainen yhdistelmä että seureuksena on takuuvarmat mt-ongelmat.
Lapsia olisi kyllä huomattavasti vähemmän, jos lapsen hakkimista ennen pitäisi hoitaa omat lapsuuden traumat! Omat traumansa kuitenkin aika monella vanhemmaksi aikovalla. Ei silti hyvähän se olisi, mutta käytännössä mahdotonta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ehkä olette molemmat oikeassa, vaikka äidiltä on aika tökeröä sanoa, että olit "aina hankala lapsi". Mutta siis siinä, että hän on parhaansa tehnyt, hän lienee oikeassa, koska varmasti kuitenkin rakastaa sinua eikä tahallaan ole tuottanut sinulle ahdistusta yms.
Olet ehkä ollut herkkä lapsi, joka olisi tarvinnut enemmän kuin äitisi osasi antaa, ja siitä tuollainen kokemus teillä molemmilla? Ehkä olisi parasta yrittää puolin ja toisin vaan todeta, että näin se nyt vaan meni, ja oli sitten toinen tai ei kumpikaan väärässä, niin teillä on omat kokemuksenne asiasta, ja ajan kanssa sitten ehkä antaa anteeksi. Vaikkei ehkä ole ihan selvää, mitä pitäisi pyytää tai antaa anteeksi, mutta näin se usein elämässä on.
Tällaiset viestit ovat todella vahingollisia. Käytännössä sanot että rakkaus on laiminlyöntiä ja toisen tunteiden mitätöintiä. Juuri tällaisten sanomien takia kaltoin kohdellut ihmiset jatkavat aikuisena huonoihin parisuhteisiin, koska heille rakkaus = laiminlyöntia.
Ei, rakkaus ei ole sitä että vanhempi leimaa lapsen hankalaksi, jos ei ole itse osannut antaa lapselle rakkautta ja ei ole osannut kohdata lasta. Rakkautta ei ole mitätöidä toisen tunteita. Rakkautta ei ole suojella omaa egoa lapsen hyvinvoinnin kustannuksella.
On olemassa paljon tunnevammaisia vanhempia jotka eivät kykene rakastamaan lastaan, ja hyvää tarkoittavat naiivit ihmiset vain aiheuttavat lisää vahinkoa väittämällä että kyllä se laiminlyövä, mitätöivä vanhempi kuitenkin rakastaa. Vielä kerran - rakastava vanhempi ei käyttäydy noin.
Ok, pahoittelen viestiä, en tajunnut että sen voi ymmärtää noin, tarkoitin ihan muuta. Ja selvästi olemme myös tulkinneet aluperäisen viestinkin ihan toisin, sellainen vaara tällaisilla palstoilla aina on.
Itsellä siis myös lapsuus ollut monella tavalla ahdistava, vaikka perusasiat kaikki kunnossa, ja minulla on myös erittäin voimakas hylkäämisen pelko jne. Mutta näille kaikille on selitys - äidin oma sairaus lapsuuden aikana sekä hänen omat lapsuuden aikaiset kokemuksensa. Äiti on itse asian myös ymmärtänyt ja sanonut, ettei ole aina osannut toimia hyvän äidin tavalla, mutta että hän on yrittänyt tehdä parhaansa, niillä tiedoilla ja voimavaroilla, joita hänellä on ollut. Ja minä voin sanoa, ettei hän ole koskaan toiminut huonon äidin tavalla, vaan on auttanut ja tukenut minua sitten sellaisilla tavoilla, joilla hän on osannut auttaa ja tukea. Mutta olisin varmasti tarvinnut enemmän. Kuten hänkin omassa lapsuudessan.
Ja tästä syystä itse taisin tulkita alkuperäisen viestin eri tavalla kuin se ehkä oli tarkoitettu. Tai kuten sinä sen tulkitsit.
Olet onnekas kun äitisi ilmeisesti kykenee itsereflektioon. Useimmat laiminlyövät vanhemmat eivät kykene. Käsitin että tästä on apnkin kohdalla kyse, koska hänen vanhempansa vain syyttävät aptä siitä kuinka häntä on lapsuudessa kohdeltu. Eli ihan erilainen reaktio kuin sinun äidilläsi.
Olet siis onnekkaan sinisilmäinen siinä kuinka huonosti vanhemmat voivat lastaan kohdella, eikä silloin kyse ole enää rakkaudesta. Esim omani ei tukenut ikinä millään lailla, ei lapsena kun minua kiusattiin (niin koulussa kuin sukulaisten toimesta), eikä aikuisena esim avopuolisosta erotessani, ei hyvissä eikä pahoissa asioissa. Kaikki keskustelunyritykset kaatuivat marttyyri-itkuun ja minun syyttelyyn.
Tällaiset ihmiset eivät rakasta lapsiaan eikä kenenkään pidä uskotella itselleen että tuollainen olisi rakkaudellista käytöstä.
Tiesivätkö vanhemmat noista kiusaamisista? Ainahan lapset eivät sitä edes kerro.
Oma äitini muistaa lapsuutensa valoisana, ihanana leikin ja onnen aikana. Hänellä on lämpimät muistot lapsuutensa perheestä.
Hänen nuorempi sisaruksensa on kokenut lapsuutensa ja suhteen heidän vanhempiinsa hyvin eri tavalla.
On tosi hämmentävää kuulla heidän kertomuksiaan lapsuudestaan. Samat ihmiset, samat tapahtumat. Toinen kokenut ne mukavina muistoina, toinen taas näkee ne jotenkin ahdistavina. En tiedä, mistä johtuu.
Te molemmat olette oikeassa, sinä ja äitisi.
Äitisi tunneälykkyys ei ehkä riittänyt tarjoamaan sinulle hoivaa sinun ehdoillasi; eihän se riittänyt, eikä riitä, edes tämän seikan tunnistamiseksi saati tunnustamiseksi..! Tämä on tietysti hyvin karkeistettua, koska lapsi ei elä umpiossa yhden aikuisen kanssa - mutta oli ympäristö mikä tahansa, ensisijainen hoitaja on yleensä ratkaiseva lapsen myöhemmälle hyvinvoinnille.
Vaikka äitisi onkin mitä todennäköisemmin aiheuttanut sinulle ongelmia, enää kyse ei ole hänestä, vaan sisäisestä mallista jolla reagoit ympäristöösi samaan tapaan kuin lapsena. Neuvoni on, että pysy äidistäsi mahdollisimman etäällä - hän rakastaa sinua omalla tavallaan, muttei kykene ottamaan vastuuta, joten hakkaisit vain päätäsi seinään. Parempi vointisi tulee aivan muista asioista, kuin äidistäsi. Ja kun alat voida paremmin, pysy silloinkin etäällä hänestä, vaikka kuinka rakastaisit häntä puutteineen ja tuntisit myötätuntoa.
Olen syvästi eri mieltä.