Vanhemman ja (aikuisen) lapsen käsitys menneisyydestä eroaa - kumpi on oikeassa vai onko kukaan?

Vierailija kirjoitti:

Hyvä, että kysyit täältä. Täällähän se tiedetään.

Keskustelu ja kokemusten vaihto on sulle tuntematon juttu? Väärä palsta sitten sulle.

Kyllä on olemassa jo syntymästään ahdistuneita ihmisiä, ihmisiä joiden lasi on aina puoliksi tyhjä. Ilman että on oikeasti tapahtunut yhtään mitään pahaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikea kysymys. Jos joku kokee jonkun asian jotenkin niin silloinhan se itse tuntemus on tosi.

Noin pyrin ajattelemaan oman sisarukseni ajatuksista koskien lapsuuttaan. En lähde väittämään, että hän olisi väärässä vaikka kukaan muu ei ole kokenut/nähnyt asioita samoin kun hän.

Hänen oma kokemuksensa on siis tosi, kokemuksena.

Sisarukset ovat eri ikäisiä ja usein tulevat kohdelluksi eri lailla. Ja lapset ovat lapsia, ette te muut ole välttämättä huomanneet mikäli yhtä sisarusta on kohdeltu erilailla kuin teitä. Etenkään,jos hän on vanhin.

Meitä on vain kaksi, ikäeroa on vain kolme vuotta ja minä olen se vanhempi sisarus.

En usko, että suurta eroa kohtelussa on ollut; ja se onkin varmaan syy siihen, että minun mielestäni lapsuutemme oli ihan tavallinen ja mukava kun toinen olisi tarvinnut jotain muuta kohtelua kuin (minun näkökulmastani) ihan tavallista kohtelua.

Hänen kokemuksensa on se mikä se on, eikä sitä muuksi voi muuttaa.

No, ehkä on tapahtunut jotain, mistä vanhempasi eivät tiedä? Tai äitisi ei tiedä?

Mistä lähtien olit ns. hankala lapsi? Oletko jo vauvana ollut vai onko käytöksesi jossain vaiheessa muuttunut?

Jos on, niin milloin? Mitä silloin elämässäsi tai perheessäsi tai lähiympäristössä tapahtui?

Veikkaan, että jotain on tapahtunut, mistä sinulle ln tullut se hylätyksi tukemisen pelko.

Toinen vaihtoehto on, että olet ollut vaativa lapsi, eikä äitisi ole osannut tukea sinua ... ehkä hän on turhautunut, kun ei ole osannut tukea sinua ja sitä kautta olet tavallaan jäänyt yksin. Siitä voi hyvin tulla se hylätty olo.

Sisaruksesi ovat olleet helpompia ja siksi hänen on oman ollut helpompi heidän kanssaan.

Näin ajattelen.

Onhan se henkinen turva tärkein.

Googlaa childhood emotional neglect.

Joka ikinen lapsiaan pahoinpitelevä vanhempi väittää että mitään ei tapahtunut. Hyvä vanhempi olisi huolestunut lapsensa hylkäämisen kokemuksesta, eikä keskittyisi puolustamaan itseään. Usein reaktio on se mikä vahvistaa syytteet, vaikkei niitä tunnustettaisikaan... Se kannattaa muistaa.

Ongelma voi olla se, että äidin "normaali" ei välttämättä ole normaalia. Jotkut vanhemmat ovat yhä hyvin vanhanaikaisia, esim kuvittelevat ettei nuoria jotka alkavat oireilemaan tarvitse viedä esim. psykologille juttelemaan, vaan tuo "vaihe" menee "ohitse". He saattavat myös yhä uskoa, ettei mielenterveydenhäiriöt ole oikeita häiriöitä, vaan "laiskuutta". 

Puhumatta siitä, että jotkut vanhemmat yhä kohtelevat sukupuolesta riippuen lapsia eri tavalla. Esim poikalapsia saatetaan yhä suosia tyttölapsien sijaan. Näin kävi minulle.

Ja vanhemmilla on saattanut olla sinun lapsuudessani niin paljon omia ongelmia, ettei heillä ole ollut kapaseteettia huomata oman lapsen ongelmia ja reagoida niihin. Joten he eivät lainkaan muista, vaikka olisitkin oireillut.

Ja tottakai sitten vielä se, että joillekkin vanhemmille lapsen normaali lapsuus on se, että on sänky, vaatteet ja ruokaa. Se emotionaalinen puoli unohdetaan täysin. 

Mutta ei se, että tuntee olevansa hylätty ja ei-kuultu tule ihan tyhjästä. Kyllä jollain tavalla perhe on siihen vaikuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmillasi on omat taustansa, omat muistonsa omista lapsuuksistaan, ja luultavasti ovat tehneet parhaansa vanhempina, niillä eväillä ja voimavaroilla mitä heillä silloin oli.

Se että se ei riittänyt sinulle, on sinun totuutesi. 

Miksi se siitä sitten tulee. Jos et halua lähteä ymmärtämään omia vanhempiasi eivätkä he jaksa muistella menneitä vuosiaan ja ymmärtää sinua, niin anna olla. Menet terapiaan, pidät etäisyyttä vanhempiin ja sillä siisti. 

Kasva aikuiseksi.

Juuri näin. Jos asiat sujuvat huonosti, ei aina ole yhtä syypäätä. Voi olla, että vanhempasi ovat todella yrittäneet parhaansa. Ymmärrät varmaan itsekin, että lapsilla on erilaisia temperamentteja ja jotkut ovat helpompia ja samantyyppisiä kuin vanhemmat itse ja toiset vaativampia ja erilaisia kuin vanhemmat. Vaikka vanhempi miten yrittäisi, ei ns. vaikean lapsen kanssa aina vaan kaikki onnistu. Olin itse esim. tosi arka mennessäni kouluun ja voisin ajatella, että vanhempani olisivat voineet tehdä jotain toisin, mutta luulen, että he tekivät parhaansa. Pitää myös muistaa, että aikakaudet eroavat toisistaan. Jos nykyisin on normaalia, että vanhempi pui huoliaan lapsen kehityksestä hyvin herkästi päiväkodin ja koulun henkilökunnan kanssa, niin esim. 80-luvulla se ei todellakaan ollut tavallista.

On ihan hyvä tajuta, missä asioissa omat vanhemmat menivät metsään, mutta olen täällä av:lla joskus kauhistuneena lukenut, kuinka pienistäkin asioista aikuiset vanhempiaan syyttävät. (Asia erikseen ovat todelliset kaltoinkohtelut, joita niitäkin valitettavasti on.) Käsi sydämellä voin sanoa yrittäneeni omien lasteni kanssa parhaani, mutta voin myös todeta tehneeni siitä huolimatta virheitä. Suoraan sanoen tuntuisi aika epäreilulta ja kurjalta, että lapseni vuosikymmenien päästä puisivat jollain palstalla näitä asioita tyyliin "kun ei se äiti minua huomannut sinä ja sinä päivänä, kun tulin koulusta". 

Pitää pyrkiä parantamaan toimintaansa ja todellista kaltoinkohtelua ei saa lakaista maton alle, mutta joskus tulee mieleen se opetus ensimmäisen kiven heittämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä? 

Eikä sinua vaivaa epäselvät asiat elämässä?

  Ei elämässä muuta ookkaan kuin keskeneräisiä epäselviä asioita.

Sellaista se on.

Aikuisilta tyttäriltä on tullut seuraavaa palautetta:

Vanhempi tytär: "Lapsuus oli aika kurjaa aikaa. Meillä oli tosi masentava ja hävettävä perhe ja aina piti vaan raataa".

Nuorempi tytär: "Meillähän oli aivan älyttömän hyvä perhe! Vanhemmat välittivät, auttoivat ja kannustivat. Olivat läsnä!"

Olettaen että kaikkia on pyritty kohtelemaan tasapuolisesti, niin kuka on oikeassa?

"Mutta ei se, että tuntee olevansa hylätty ja ei-kuultu tule ihan tyhjästä. Kyllä jollain tavalla perhe on siihen vaikuttanut"

Ja tämähän näkyy siinäkin kuinka he NYT kohtelevat apta. Eivät kuulosta siltä että hänen tunteensa ja hyvinvointinsa paljoa kiinnostaisi.

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se on.

Aikuisilta tyttäriltä on tullut seuraavaa palautetta:

Vanhempi tytär: "Lapsuus oli aika kurjaa aikaa. Meillä oli tosi masentava ja hävettävä perhe ja aina piti vaan raataa".

Nuorempi tytär: "Meillähän oli aivan älyttömän hyvä perhe! Vanhemmat välittivät, auttoivat ja kannustivat. Olivat läsnä!"

Olettaen että kaikkia on pyritty kohtelemaan tasapuolisesti, niin kuka on oikeassa?

Lapset ovat yksilöitä ja sen takia heitä myös kohdellaan eri tavalla. Sellaista ei ole kuin tasapuolinen kohtelu perheessä, ikävä kyllä, mutta se johtuu juuri siittä, että lapset ovat yksilöitä joilla on erilaiset tarpeet ja persoonallisuudet. Jotkut perheissä onnistuvat kohtelemaan lapsia heidän tarvitsemalla tavalla niin, että tälläistä oikeanlaisen huomion, tuen ja rakkauden antaminen jaataan tasa-puolisesti. Ongelmana vaan on, että samaa kasvatustekniikkaa käytetään kaikkiin lapsiin ja sitten syytetään lasta, jos kasvatustekniikka käy yhdelle, mutta ei toiselle. Ei siis ihme, että lapset kokevat itsensä viallisiksi, hylätyiksi ja huonoiksi, kun he nähdään syyllisenä heidän tilanteeseen sen sijaan, että se kasvatustekniikka ei vain käynyt sen lapsen tarpeisiin. 

Perheasetelmissa on sekin, että voi olla että yksi perheenjäsen päätyy "reagoijan" asemaan. Tyypillisesti lapsi, kun aikuiset eivät osaa hanskata tunteitaan rakentavasti.

Tällaisessa tilanteessa se oman tunnetyönsä ulkoistanut voi vaikuttaa hyvinkin tasaiselta, vaikka varsinainen hoidettava ongelma olisikin oikeastaan hänen tontillaan.

Molemmat. Kummallakin oma tarina. Vanhempies totuutta hämärtää päihteet ja muu. He tajuaa nitä tajuu eikä parempaan pysty. Joten on turha tyrkyttää heille omaa totuuttas. Saati odottaa vastuunottoa. Sen sijaan sinuna keskittyisin todella tutustumaan siihen mitä kaikkea lapsuus sun elämään on tuonut ja vaik terapiassa vapautumaan niistä. Äläkä anna kenenkään viedä sulta sun totuutta. Se on tasan se minkä sinä koet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se on.

Aikuisilta tyttäriltä on tullut seuraavaa palautetta:

Vanhempi tytär: "Lapsuus oli aika kurjaa aikaa. Meillä oli tosi masentava ja hävettävä perhe ja aina piti vaan raataa".

Nuorempi tytär: "Meillähän oli aivan älyttömän hyvä perhe! Vanhemmat välittivät, auttoivat ja kannustivat. Olivat läsnä!"

Olettaen että kaikkia on pyritty kohtelemaan tasapuolisesti, niin kuka on oikeassa?

Lapset ovat yksilöitä ja sen takia heitä myös kohdellaan eri tavalla. Sellaista ei ole kuin tasapuolinen kohtelu perheessä, ikävä kyllä, mutta se johtuu juuri siittä, että lapset ovat yksilöitä joilla on erilaiset tarpeet ja persoonallisuudet. Jotkut perheissä onnistuvat kohtelemaan lapsia heidän tarvitsemalla tavalla niin, että tälläistä oikeanlaisen huomion, tuen ja rakkauden antaminen jaataan tasa-puolisesti. Ongelmana vaan on, että samaa kasvatustekniikkaa käytetään kaikkiin lapsiin ja sitten syytetään lasta, jos kasvatustekniikka käy yhdelle, mutta ei toiselle. Ei siis ihme, että lapset kokevat itsensä viallisiksi, hylätyiksi ja huonoiksi, kun he nähdään syyllisenä heidän tilanteeseen sen sijaan, että se kasvatustekniikka ei vain käynyt sen lapsen tarpeisiin. 

Aina kivaa kun huomaa että joku muukin on perehtynyt kirjallisuuteen :)

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se on.

Aikuisilta tyttäriltä on tullut seuraavaa palautetta:

Vanhempi tytär: "Lapsuus oli aika kurjaa aikaa. Meillä oli tosi masentava ja hävettävä perhe ja aina piti vaan raataa".

Nuorempi tytär: "Meillähän oli aivan älyttömän hyvä perhe! Vanhemmat välittivät, auttoivat ja kannustivat. Olivat läsnä!"

Olettaen että kaikkia on pyritty kohtelemaan tasapuolisesti, niin kuka on oikeassa?

Niinpä. Jollekin se lapsuuden kauhea kurjuus on sitä, että piti siivota oma huone ja heppalehdet lainattiin serkulle.

Ei näistä ulkopuolinen näe totuutta, ellei kyse ole ihan ääritapauksesta (likaiset vaatteet jne).

Sitten vaikuttaa se oma asenne. Esim mun vanhemmat olivat väkivaltaisia juoppoja, mutta minä muistan lapsuudesta monta hyvää asiaa, ja keskityn niihin. Muistan miten kivaa oli kuunnella satukasetteja kirjastossa ja miten myöhemmin oli tosi läheisiä ja hyviä ystäviä. Muistan että mummon kanssa oli kivaa, mummo vaan kuoli liian aikaisin minun kannaltani. Mieluummin muistelen näitä asioita, kun niitä negatiivisia.

Lapsen kokemus on tosi. Lapsi aistii kodin tunneilmapiirin.

Aikuisena sitten sen kanssa on tultava toimeen ja "annettava anteeksi" vanhemmilleen, varsinkin, jos tietää, että he ovat toimineet parhaan kykynsä ja ymmärryksenä mukaan.

Joskus se vaatii terapiaa ja ammattiapua, asioiden työstämistä. Jos vanhempi torjuu aikuisen lapsensa puheet, ei niitä hänen kanssaan kannata ottaa puheeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se on.

Aikuisilta tyttäriltä on tullut seuraavaa palautetta:

Vanhempi tytär: "Lapsuus oli aika kurjaa aikaa. Meillä oli tosi masentava ja hävettävä perhe ja aina piti vaan raataa".

Nuorempi tytär: "Meillähän oli aivan älyttömän hyvä perhe! Vanhemmat välittivät, auttoivat ja kannustivat. Olivat läsnä!"

Olettaen että kaikkia on pyritty kohtelemaan tasapuolisesti, niin kuka on oikeassa?

Lapset ovat yksilöitä ja sen takia heitä myös kohdellaan eri tavalla. Sellaista ei ole kuin tasapuolinen kohtelu perheessä, ikävä kyllä, mutta se johtuu juuri siittä, että lapset ovat yksilöitä joilla on erilaiset tarpeet ja persoonallisuudet. Jotkut perheissä onnistuvat kohtelemaan lapsia heidän tarvitsemalla tavalla niin, että tälläistä oikeanlaisen huomion, tuen ja rakkauden antaminen jaataan tasa-puolisesti. Ongelmana vaan on, että samaa kasvatustekniikkaa käytetään kaikkiin lapsiin ja sitten syytetään lasta, jos kasvatustekniikka käy yhdelle, mutta ei toiselle. Ei siis ihme, että lapset kokevat itsensä viallisiksi, hylätyiksi ja huonoiksi, kun he nähdään syyllisenä heidän tilanteeseen sen sijaan, että se kasvatustekniikka ei vain käynyt sen lapsen tarpeisiin. 

Aina kivaa kun huomaa että joku muukin on perehtynyt kirjallisuuteen :)

Harvemmin lapsia kasvatetaan erityisellä tekniikalla. Useimmiten kyse on ihan mututuntumasta, jossa vaikuttaa kaikki vanhemmat saamat omat eväät, mukaanlukien traumat ja lapsuuden laiminlyönnit. Ja vanhemmat voivat kohdella lapsiaan eri lailla ja lasten persoonat reagoida eri lailla JA ihmiset myös tiedostavat lapsuuden eri lailla. Joku on herkempi ja reagoi laiminlyönteihin isosti vielä aikuisena, joku on selvinnyt niistä ja joku toinen taas oppinut elämään niin ettei tunnista mitä hänelle oikeesti kuuluu. Hyvinkin monisyisiä nuo asiat.

Vierailija kirjoitti:

Molemmat. Kummallakin oma tarina. Vanhempies totuutta hämärtää päihteet ja muu. He tajuaa nitä tajuu eikä parempaan pysty. Joten on turha tyrkyttää heille omaa totuuttas. Saati odottaa vastuunottoa. Sen sijaan sinuna keskittyisin todella tutustumaan siihen mitä kaikkea lapsuus sun elämään on tuonut ja vaik terapiassa vapautumaan niistä. Äläkä anna kenenkään viedä sulta sun totuutta. Se on tasan se minkä sinä koet.

Toki jokaisella on oikeus omaan totuuteensa. Jos se totuus tuo hyvää elämään, niin antaa palaa vaan.

Yleensä menneissä ikävissä asioissa rypeminen ei tuo mitään hyvää, elämä ei muutu paremmaksi huonoja asioita aktiivisesti muistelemalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sellaista se on.

Aikuisilta tyttäriltä on tullut seuraavaa palautetta:

Vanhempi tytär: "Lapsuus oli aika kurjaa aikaa. Meillä oli tosi masentava ja hävettävä perhe ja aina piti vaan raataa".

Nuorempi tytär: "Meillähän oli aivan älyttömän hyvä perhe! Vanhemmat välittivät, auttoivat ja kannustivat. Olivat läsnä!"

Olettaen että kaikkia on pyritty kohtelemaan tasapuolisesti, niin kuka on oikeassa?

Lapset ovat yksilöitä ja sen takia heitä myös kohdellaan eri tavalla. Sellaista ei ole kuin tasapuolinen kohtelu perheessä, ikävä kyllä, mutta se johtuu juuri siittä, että lapset ovat yksilöitä joilla on erilaiset tarpeet ja persoonallisuudet. Jotkut perheissä onnistuvat kohtelemaan lapsia heidän tarvitsemalla tavalla niin, että tälläistä oikeanlaisen huomion, tuen ja rakkauden antaminen jaataan tasa-puolisesti. Ongelmana vaan on, että samaa kasvatustekniikkaa käytetään kaikkiin lapsiin ja sitten syytetään lasta, jos kasvatustekniikka käy yhdelle, mutta ei toiselle. Ei siis ihme, että lapset kokevat itsensä viallisiksi, hylätyiksi ja huonoiksi, kun he nähdään syyllisenä heidän tilanteeseen sen sijaan, että se kasvatustekniikka ei vain käynyt sen lapsen tarpeisiin. 

Aina kivaa kun huomaa että joku muukin on perehtynyt kirjallisuuteen :)

Harvemmin lapsia kasvatetaan erityisellä tekniikalla. Useimmiten kyse on ihan mututuntumasta, jossa vaikuttaa kaikki vanhemmat saamat omat eväät, mukaanlukien traumat ja lapsuuden laiminlyönnit. Ja vanhemmat voivat kohdella lapsiaan eri lailla ja lasten persoonat reagoida eri lailla JA ihmiset myös tiedostavat lapsuuden eri lailla. Joku on herkempi ja reagoi laiminlyönteihin isosti vielä aikuisena, joku on selvinnyt niistä ja joku toinen taas oppinut elämään niin ettei tunnista mitä hänelle oikeesti kuuluu. Hyvinkin monisyisiä nuo asiat.

Tekniikan sijaan olisin voinut käyttää sanaa tapa tai vaikka mututuntumalla, kuten sanoit. Mutta idea tosiaan on, että yksi tapa/mututuntuma/tekniikka voi toimia yhdelle lapselle, mutta ei toiselle. Puhumatta siitä, että lapsen tilanteeseen vaikuttavat myös perheen ulkopuolinen ympäristö. Yhtä lasta voidaan koulukiusata, jolloin hän voi tarvita suurempaa kannustusta ja tukea, kuin sellainen lapsi jota ei koulukiusata. Tai perheessä voi olla kaksi lasta, yksi joka on moniongelmainen johon menee vanhempien kaikki aika ja toinen, joka on hiljainen ja mikä tulkitaan kilttinä lapsena olemiseen, jolloin lasten ongelmia ei välttämättä huomata tai ymmärretä antaa lapselle sen tarvitsemaa huomiota.

Mutta ikävä kyllä yhä jostain syystä koetaan, että jos yksi lapsi poikkeaa perheen muista lapsista, niin tämä lapsi nähdään viallisena ja "ongelmalapsena".