En yksinkertaisesti osaa puhua ihmisille

Vierailija kirjoitti:

Kuunteleminen ja uteliaisuus. Siinä se.

Juuri näin. Pitää oikeasti kuunnella eikä ajatella omiaan tai miettiä, mitä sanoisi. Toisen kertomaan voi esittää tarkentavia kysymyksiä. Saamistaan vastauksista voi löytyä yhtymäkohtia omaan elämään ja omiin kokemuksiin ja silloin voi kertoa niistä. Keskustelussa aihe muuttuu keskustelun edetessä. Keskustelu voi alkaa lomasuunnitelmista ja päättyä tippaleipien valmistukseen tai tasohiomakoneiden vertailuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jokin outo piirre. Monesti jossain esim kurssilla, missä ei esim tunneta toisiaan. Voin olla ekana päivänä ja tokanakin sellainen ryhmän 'kokoaja' tai jotenkin saan vaan ujommatkin ihmiset esiin kuorestaan. Eli annan toisen esimerkin; kerran olin ryhmähaastattelussa, jota jännitin aivan sairaasti ensin. Sitten huomasinkin olevani vahvoilla koska nämä haastattelija antoivat aina vapaan aiheen/kysymyksen mihin sai sitten alkaa vastailemaan. Heti kun huomasin porukan 'jäätyvän' aloin itse sitten vaikka jännitinkin aloittajaksi. Mutta aloittamaani siis takaisin; kurssilla ensin on aktiivinen ja sitten kun muut alkavat 2./3. pvänä kovinkin sosiaalisiksi menen itse taas jotenkin ihan lukkoon. Mitä ihmettä siinä tapahtuu siis ? kohta aloitan taas erään kurssin ja tiedän jo etukäteen sen menevän varmaan noin.

Mitä ihmettä, mulla on tää ihan sama! Oon miettinyt aina, että miksi olen näin outo, joten kiva että joku muukin. Olen myös tullut siihen tulokseen, että aluksi kun kaikki muut ovat vähän hiljaisia tai ujoja, mulla on mahtava tilaisuus tuoda itseäni helposti esiin. Muiden alkaessa puhua enemmän, minun itseni pitäisi alkaa nähdä enemmän vaivaa enkä jaksa sitä tehdä. En tykkää, että minut keskeytetään enkä tykkää odottaa vuoroani, jos haluaisin sanoa jotain, mutta joku toinen ehtii alkaa puhua ensin. Sitten menen just noin lukkoon. Tiivistettynä kai niin, että tykkään olla esillä, mutta en jaksa nähdä sen eteen vaivaa. 

Eikö tuo nyt mene vähän samaan kuin sekin, että ainakin itsellä usein uuteen asuntoon muuttaessani naapurit on hyvin tuttavallisia alkuun, mutta muuttuvat hetken päästä vältteleviksi tuppisuiksi, ikäänkuin olisivat saaneet minusta jotain hyvin pahaa selville. Tai ainakin itselle tulee sellainen tunne. Samoin jostain syystä kaikki odottaa minulta aina ensin vastaantullessa sitä tervehdystä yms. kun töllöttävät vaan mutta eivät sano mitään. Olen kaikenkaikkiaan väsynyt tuollaiseen ja päättänyt, että jos eivät sano minulle mitään niin ei minullakaan ole mitään velvollisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jokin outo piirre. Monesti jossain esim kurssilla, missä ei esim tunneta toisiaan. Voin olla ekana päivänä ja tokanakin sellainen ryhmän 'kokoaja' tai jotenkin saan vaan ujommatkin ihmiset esiin kuorestaan. Eli annan toisen esimerkin; kerran olin ryhmähaastattelussa, jota jännitin aivan sairaasti ensin. Sitten huomasinkin olevani vahvoilla koska nämä haastattelija antoivat aina vapaan aiheen/kysymyksen mihin sai sitten alkaa vastailemaan. Heti kun huomasin porukan 'jäätyvän' aloin itse sitten vaikka jännitinkin aloittajaksi. Mutta aloittamaani siis takaisin; kurssilla ensin on aktiivinen ja sitten kun muut alkavat 2./3. pvänä kovinkin sosiaalisiksi menen itse taas jotenkin ihan lukkoon. Mitä ihmettä siinä tapahtuu siis ? kohta aloitan taas erään kurssin ja tiedän jo etukäteen sen menevän varmaan noin.

Mitä ihmettä, mulla on tää ihan sama! Oon miettinyt aina, että miksi olen näin outo, joten kiva että joku muukin. Olen myös tullut siihen tulokseen, että aluksi kun kaikki muut ovat vähän hiljaisia tai ujoja, mulla on mahtava tilaisuus tuoda itseäni helposti esiin. Muiden alkaessa puhua enemmän, minun itseni pitäisi alkaa nähdä enemmän vaivaa enkä jaksa sitä tehdä. En tykkää, että minut keskeytetään enkä tykkää odottaa vuoroani, jos haluaisin sanoa jotain, mutta joku toinen ehtii alkaa puhua ensin. Sitten menen just noin lukkoon. Tiivistettynä kai niin, että tykkään olla esillä, mutta en jaksa nähdä sen eteen vaivaa. 

Jatkan vielä tuota tarinaani; eli olen kyllä se joka voi rikkoa sitä jäätä uudessa porukassa jne. mutta sitten muut alkaa ryhmäytymään ja tunnen jotenkin että no nyt minä, joka siis alunperinkin aloin olemaan äänessä pitäisi vaan jatkaa sitä samaa. Mutta jotenkin tunnen siinä sitten jääväni paitsioon. Eli ambiverttius tulee siinä esiin, ensin olen ekstro sitten muutunkin introksi. Jaa, jaa ei ole helppoa olla mä =D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jokin outo piirre. Monesti jossain esim kurssilla, missä ei esim tunneta toisiaan. Voin olla ekana päivänä ja tokanakin sellainen ryhmän 'kokoaja' tai jotenkin saan vaan ujommatkin ihmiset esiin kuorestaan. Eli annan toisen esimerkin; kerran olin ryhmähaastattelussa, jota jännitin aivan sairaasti ensin. Sitten huomasinkin olevani vahvoilla koska nämä haastattelija antoivat aina vapaan aiheen/kysymyksen mihin sai sitten alkaa vastailemaan. Heti kun huomasin porukan 'jäätyvän' aloin itse sitten vaikka jännitinkin aloittajaksi. Mutta aloittamaani siis takaisin; kurssilla ensin on aktiivinen ja sitten kun muut alkavat 2./3. pvänä kovinkin sosiaalisiksi menen itse taas jotenkin ihan lukkoon. Mitä ihmettä siinä tapahtuu siis ? kohta aloitan taas erään kurssin ja tiedän jo etukäteen sen menevän varmaan noin.

Mitä ihmettä, mulla on tää ihan sama! Oon miettinyt aina, että miksi olen näin outo, joten kiva että joku muukin. Olen myös tullut siihen tulokseen, että aluksi kun kaikki muut ovat vähän hiljaisia tai ujoja, mulla on mahtava tilaisuus tuoda itseäni helposti esiin. Muiden alkaessa puhua enemmän, minun itseni pitäisi alkaa nähdä enemmän vaivaa enkä jaksa sitä tehdä. En tykkää, että minut keskeytetään enkä tykkää odottaa vuoroani, jos haluaisin sanoa jotain, mutta joku toinen ehtii alkaa puhua ensin. Sitten menen just noin lukkoon. Tiivistettynä kai niin, että tykkään olla esillä, mutta en jaksa nähdä sen eteen vaivaa. 

Eikö tuo nyt mene vähän samaan kuin sekin, että ainakin itsellä usein uuteen asuntoon muuttaessani naapurit on hyvin tuttavallisia alkuun, mutta muuttuvat hetken päästä vältteleviksi tuppisuiksi, ikäänkuin olisivat saaneet minusta jotain hyvin pahaa selville. Tai ainakin itselle tulee sellainen tunne. Samoin jostain syystä kaikki odottaa minulta aina ensin vastaantullessa sitä tervehdystä yms. kun töllöttävät vaan mutta eivät sano mitään. Olen kaikenkaikkiaan väsynyt tuollaiseen ja päättänyt, että jos eivät sano minulle mitään niin ei minullakaan ole mitään velvollisuutta.

Veit ajatukseni päästäni! kerran muutti naapuriin eräs saksmannisuomalaispariskunta ja kun ekan kerran näin miespuoliskon hän hymyili valloittavasti ja häkellykseltäni päästyäni vastasin hymyllä. Siitä etiäpäin luimi kuin mikäkin siellä rapussa, ihan kuin olisin joku psykonaapuri. No ehkä kuvittelin siis. Tuohon tervehtimiseen sama, ennen jaksoin oikein iloisesti moikata rapun asukkaita, nykyään tosiaan tuo odotustuijotus... jos ei osata kohdattaessa samaan aikaan nyökätä olokoon miun puolest.

Vierailija kirjoitti:

Kuunteleminen ja uteliaisuus. Siinä se.

Kai se sitten on joillekin niin yksinkertaista, mutta ei kaikille. Ainakaan mulla ei riitä, että keskityn kuuntelemaan ja olen vilpittömän kiinnostunut aiheesta. Taustalla on ainakin vuosikausien rankka koulukiusaaminen ja muu ulkopuoliseksi jättäminen, jonka takia olen ylikriittinen ja pelkään kovasti sanovani jotain joka saa mut vaikuttamaan idiootilta. En siis pysty siihen, että antautuisin tilanteen vietäväksi ja sanoisin mitä sylki suuhun tuo, vaan jäädyn täysin jos en mieti kaikessa rauhassa etukäteen mitä sanon. En vaan pysty, eikä siihen auta mitkään käskyt antaa mennä vaan.

Opettele kysymään "Mennääx panemaan", harjoittele sitä joka aamu peilin edessä ennenkun maastoudut ihmispopulan seGaan.