Äitienpäivän pettymys

Vierailija kirjoitti:

Miksei sitä suutansa voi avata jos on niin selkeät toivomukset mitä äitienpäivänä haluaa? Sen jälkeen voi miehen tulla haukkumaan tänne jos ei siltikään onnistu, sitten vika on jo kuulijassa.

Voin kuule sanoa että on mukavaa ja helppoa kun ei ole juri koskaan perustanut mistään kaupallisista juhlista, ei ole koskaan tarvinnut kiukutella että jonkun takia päivänä olisi pilalla. Jos haluan kukan, ostan sen, jos haluan valmiin aamupalan, voin pyytää. Jos tulee fiilis että arki kaipaa romantiikkaa tai huomiota, puhumme ja teemme molemmat toisillemme mitä toinen kaipaakaan. Ei niihin tarvita juhlia tai merkkipäiviä, ihan arki riittää.

Itse puhuin kahta kuukautta ennen että äitienpäivä on toukokuussa. Mies merkkasi itse kalenteriin merkin. Pitkin kevättä vihjailin että olispa kiva saada kukkasia äitienpäivänä. Mies siihen että täytyy ostaa kukkasia.

Äitienpäivä koitti ja ei muuta kuin toivotti vaan hyvää äitienpäivää.

Kiitti.

Oma äitienpäivä pettymykseni liittyi siihen, että mies panosti "liikaa". Toi lauantaina kauppareissulta kukkia, leipoi illalla britakakun ja aamulla tuli herättämään 5kk tyttäremme kanssa, jolle oli ostanut uuden söpön bodyn ja minulle hemmottelulahjakortin sekä perinteisen kortin. Ehkä vähempikin olisi riittänyt. 

Toki meillä mies halusi lasta minua enemmän ja yrittää näin osoittaa kiitollisuuttaan.

N37

Muilla taitaa olla hiekkaa pimpissä, jos jonkun mies on panostanut enemmän kuin itsellä?

Vierailija kirjoitti:

Vaimo passitti lapset eilen anoppilaan yökylään ja alkoi kiskoa lonkeroa kun kokkailin hänelle pihvikynttiläillallisen. Ruoan päätteeksi alkoi motkottaa minulle elämänsä kurjuutta ja kehitteli kaikenlaista salaliittoteoriaa ja uhkaili kuukauden seksilakolla kunnes suuttuneena meni nukkumaan. Nyt makaa edelleen krapulaansa. En taida viedä kahvia sänkyyn. Lasten askartelutkin saanee sitten joskus iltasella. Hyvää äitienpäivää kaikille, joille äitiys on edes jollain asteella ilo ja ylpeys.

Hommahan kehittyi tuosta niin, että alkuiltapäivästä anoppi paukahti kylään tuoden lapset takaisin kotiin. Vaimo heräili meteliin ja pöllähti tukka pystyssä ja kylpytakissa sättimään äitinsä siitä hyvästä, että tämä tekee "yllätysvisiitin" varoittamatta. Alkoi sananvaihto, jossa vaimo mm. huusi inhoavansa äitienpäivää ja sen olevan turha juhla (kun tyttäremme koetti tyrkyttää askartelulahjaansa tälle) ja anoppi halveksi ja vähätteli oman tyttärensä ongelmia sekä tarpeita ja ylipäänsä koko perhettämme ja ilmaisi olemattoman kiinnostuksena lastenlapsiinsa tokaisemalla "omiapa ovat lapsenne". Että tällainen sarja äitejä kokoontui meillä äitienpäivänä. Kaikki tämä ja paljon rumia asioita lasten kuullen huutaen ja ovia paiskoen. Piittaamatta yrityksistäni rauhoittaa. Hullua porukkaa. 

Onneksi sen jälkeen pääsimme oman äitini luokse vierailulle lasten kanssa keskenämme. Siellä oli tunnelma lämmin ja mukava kaikille. 

Tässä sitä taas ollaan. En ole ap, mutta ihan sama meininki. Heräsin aamulla lapsen kanssa, hoidin aamutoimet, puin hänet ja valmistelin aamupalat. Mies makasi sängyssä selaamassa puhelinta. Meni ensimmäisenä syömään sillä aikaa kun pääsin omille aamutoimille. Kysyi pöydässä ensimmäisenä, että maito on vähissä, kumpi käy kaupassa.

Luulin että oli unohtanut äitienpäivän, kunnes muistutti että nyt otetaan videopuhelu hänen äidilleen heti aamusta, koska mummu varmasti jo odottaa onnittelujaan.

Toisaalta pikkumainen olo, mutta tuntuu pahalta kun toiset lähettelevät kuvia äitienpäiväbrunsseistaan ja valkovuokkokimpuistaan. Miksi minua ei voi muistaa? Isänpäivää on aina juhlittu ja järjestetty yllätys.

Viime vuonna huomasi iltapäivällä pettymykseni ja alkoi tivata, että mitä sinä nyt sitten haluat? Haluatko oikeasti nyt jotain erikoista tänään? Ai mitä kukkia sitten pitäisi olla? Eihän se siitä ole kiinni, pääasia olisi jotenkin spontaanisti osoittaa arvostusta. Jos sitä on. Joo, itsesääli loistaa varmaan pitkälle, mutta kai siinä nyt joskus saa kieriä.