Aikuinen lapsi ei halua pitää yhteyttä

Vierailija kirjoitti:

Itse olin tuossa tilanteessa useamman vuoden – siis se lapsi, joka ei pitänyt yhteyttä. Täyttä radiohiljaisuutta kesti lopulta viitisen vuotta, kun kys. vanhemmalla ei ollut edes puhelinnumeroani, eivätkä muutkaan sukulaiset "saaneet" sitä hänelle antaa. Kuulin aina aika ajoin, että vanhempi oli kysellyt kuulumisiani muilta sukulaisilta, ja saanut vastaukseksi jotakuinkin "eipä sille sen ihmeempää" (mikä oli kyllä ihan totta).

Otin itse lopulta uudestaan yhteyttä, vuosien jälkeen, ja puhuimme puhelimessa sinä päivänä n. tunnin, ja muutamaa kuukautta myöhemmin näimme parin tunnin ajan (kun kävin samalla reissulla tapaamassa muitakin sukulaisia).

Tuon tapaamisen jälkeen meni useampi kuukausi, että viestittelimme uudestaan, mikäli oli oikeastaan ihan uskomaton helpotus. "Pelkäsin" alunperin, että nyt kun olen ottanut uudestaan yhteyttä, niitä kuulumisia ja tapaamisia kärtettäisiin suunnilleen joka toinen päivä.

Lopulta vanhempani näyttääkin valinneen niin, että kaikki yhteydenpito tapahtuu minun aloitteestani, mutta joka kerta kun otan yhteyttä, vastaanotto on aina "onpa mukava kuulla sinusta!" – vaikka pelkkien WhatsApp-viestienkin väli olisi useita kuukausia.

Haluaisin tietää, miksi olit alun perin päätynyt pitämään radiohiljaisuutta suhteessa äitiisi ja sanonut myös sukulaisille, etteivät saa antaa numeroasi äidillesi? Paraniko tuo alkuperäinen ongelma, kun vuosien hiljaisuuden jälkeen palasit hänen kanssaan uudelleen tekemisiin?

Eikö ole hauskaa tehdä lapsi, joka äitienpäivänä sanoo, ettei tule käymään.

Vierailija kirjoitti:

Hyvää Äitienpäivää kaikille joille Äitienpäivä on rakas mutta raskas päivä.

Haavat tämän asian suhteen ovat jo arpeutuneet. Tästä on niin kauan aikaa ja nuoremman lapseni kanssa aion viettää mukavan äitienpäivän.

Mitä olet tehnyt sellaista miksi ei halua? Itse käyn terapiassa ja nyt sen myötä on noussut lapsuudesta niin pahoja asioita esille, että on pakko pitää välimatkaa. Lapsenahan sitä pitää omaa perhettään ja siellä tapahtuvia asioita normaaleina, vaikka ne ovat kaukana siitä... Mene itseesi ja mieti, menikö kaikki aikoinaan hyvin muidenkin kuin omasta mielestäsi.

Vierailija kirjoitti:

Poikalapset varsinkaan eivät turhia kyläile tai puhelimessa lörpöttele äitinsä kanssa. Jos on oikeaa asiaa niin sitten ottaa yhteyttä. Näin ainakin meillä. Pitää vaan hyväksyä.

Niin eivät puhu ja kyläile, jos ei ole kasvatettu keskustelemaan ja huomioimaan muita.

Ei ketään voi pakottaa yhteydenpitoon. Ikävää ja surullista, mutta voit vain kertoa, että sinuun voi aina ottaa yhteyttä ja toivot sitä. Hän sitten joskus ottaa, toivottavasti. Lähettäisin silti esim. synttärikortin. Se ei ole mielestäni liian tungettelevaa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä olet tehnyt sellaista miksi ei halua? Itse käyn terapiassa ja nyt sen myötä on noussut lapsuudesta niin pahoja asioita esille, että on pakko pitää välimatkaa. Lapsenahan sitä pitää omaa perhettään ja siellä tapahtuvia asioita normaaleina, vaikka ne ovat kaukana siitä... Mene itseesi ja mieti, menikö kaikki aikoinaan hyvin muidenkin kuin omasta mielestäsi.

Mielenkiintoista aina tämä äitien syyllistäminen, sukupolvesta toiseen jokaisella lapsella on traumoja joita pitää terapiassa selvitellä kun äiti teki sitä tai tätä tai jätti tekemättä. Itsekin aikani olen syyllistänyt ja viimein järki on kirkastunut että oma äitini ei vain osannut tuon enempää tai paremmin, teki ilmeisesti omalla pienellä kapasiteetillaan sen mitä osasi ja jaksoi. Äideiltä aina vaaditaan 100% onnistumista, isiltä ei niinkään. Itsekin nuorena äitinä vannoin mielessäni että en toimi kuin oma äitini. Niin vaan kävi että olosuhteet muodostui samantyylisiksi. Parhaani tein mitä siinä pystyin ja jaksoin. Nyt oma lapsi syyllistää minua. Ehkä hänellekin elämä opettaa että jokainen vanhempi tekee sen mitä osaa ja jaksaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun saa oman lapsen, ymmärtää. En ole ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin tuossa tilanteessa useamman vuoden – siis se lapsi, joka ei pitänyt yhteyttä. Täyttä radiohiljaisuutta kesti lopulta viitisen vuotta, kun kys. vanhemmalla ei ollut edes puhelinnumeroani, eivätkä muutkaan sukulaiset "saaneet" sitä hänelle antaa. Kuulin aina aika ajoin, että vanhempi oli kysellyt kuulumisiani muilta sukulaisilta, ja saanut vastaukseksi jotakuinkin "eipä sille sen ihmeempää" (mikä oli kyllä ihan totta).

Otin itse lopulta uudestaan yhteyttä, vuosien jälkeen, ja puhuimme puhelimessa sinä päivänä n. tunnin, ja muutamaa kuukautta myöhemmin näimme parin tunnin ajan (kun kävin samalla reissulla tapaamassa muitakin sukulaisia).

Tuon tapaamisen jälkeen meni useampi kuukausi, että viestittelimme uudestaan, mikäli oli oikeastaan ihan uskomaton helpotus. "Pelkäsin" alunperin, että nyt kun olen ottanut uudestaan yhteyttä, niitä kuulumisia ja tapaamisia kärtettäisiin suunnilleen joka toinen päivä.

Lopulta vanhempani näyttääkin valinneen niin, että kaikki yhteydenpito tapahtuu minun aloitteestani, mutta joka kerta kun otan yhteyttä, vastaanotto on aina "onpa mukava kuulla sinusta!" – vaikka pelkkien WhatsApp-viestienkin väli olisi useita kuukausia.

Haluaisin tietää, miksi olit alun perin päätynyt pitämään radiohiljaisuutta suhteessa äitiisi ja sanonut myös sukulaisille, etteivät saa antaa numeroasi äidillesi? Paraniko tuo alkuperäinen ongelma, kun vuosien hiljaisuuden jälkeen palasit hänen kanssaan uudelleen tekemisiin?

Missäänhän ei lukenut, että kyseessä olisi nimenomaan äitini.

Mutta en vain kokenut tulevani vanhempani kanssa toimeen. Olimme niin eriluonteisia, ja vanhempani oli/on ihmisenä sellainen, jonka seurassa en välittäisi viettää aikaa, "ellei olisi sukua".

Olin ja olen edelleen elämässäni melkoisella tuuliajolla, enkä juuri välittänyt vanhempani antamista "neuvoista". Kaikkeen mitä teinkin, tai monessa tapauksessa pikemminkin en tehnyt, sain vastaukseksi "no mitä sinä nyt noin, mikset jada jada jada".

Eli en pitänyt yhteyttä pitkälti siksi, etten liioin välitä vanhempani luonteisista ihmisistä. Eikä sitä "ongelmaa" voi oikein parantaa – mitä nyt hän näyttää pitävän vähemmän yhteyttä, mikä on minulle enemmän kuin OK.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikalapset varsinkaan eivät turhia kyläile tai puhelimessa lörpöttele äitinsä kanssa. Jos on oikeaa asiaa niin sitten ottaa yhteyttä. Näin ainakin meillä. Pitää vaan hyväksyä.

Niin eivät puhu ja kyläile, jos ei ole kasvatettu keskustelemaan ja huomioimaan muita.

Kyllä on kasvatettu, mutta pakottaa ei kuitenkaan voi. Elämä repii nuorempiakin joka suuntaan, ei jaksa eikä ehdi omalta perhe-elämältään, työltään, harrastuksiltaan niin usein.

Adoptioon annettuna ja pienenä äidistäni kiinnostuneena olisin toivonut hänen pitävän sitä yhteyttä kun kasvoin, minun mahdollisuuteni lapsena eivät siihen riittäneet ja kotini ja perheeni toki oli siellä missä olin. Mutta ihan oman äidin muistaminen olisi ollut minulle silloin tärkeää, kortti edes, mutta kun ei.

Joten ei kiinnosta hirveästi hänen vanhuutensa. (Olen nainen, joten en ap:n kaipuun kohde.)

Vierailija kirjoitti:

Adoptioon annettuna ja pienenä äidistäni kiinnostuneena olisin toivonut hänen pitävän sitä yhteyttä kun kasvoin, minun mahdollisuuteni lapsena eivät siihen riittäneet ja kotini ja perheeni toki oli siellä missä olin. Mutta ihan oman äidin muistaminen olisi ollut minulle silloin tärkeää, kortti edes, mutta kun ei.

Joten ei kiinnosta hirveästi hänen vanhuutensa. (Olen nainen, joten en ap:n kaipuun kohde.)

Tiesikö bioäitisi osoitteesi mihin kortin olisi lähettänyt? Itse en saanut lähettää postia kuin poste restanten kautta ja se oli aika hankalaa. Nyt en tiedä aikuisen lapsen osoitetta koska on muuttanut opiskelemaan muualle. Ap

Olet Ammattivalittaja vuosien varrella kirjoitellut tällä palstalla ja Kaksplussalla niin ikävään tyyliin tästä adoptioon antamastasi pojasta, etten yhtään ihmettele hänen haluttomuuttaan olla yhteydessä sinuun. Ethän halunnut hänen tutustuvan edes pikkuveljeensä, joten miksi kuvittelit, että hän haluaisi olla kanssasi enää tekemisissä? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Poikalapset varsinkaan eivät turhia kyläile tai puhelimessa lörpöttele äitinsä kanssa. Jos on oikeaa asiaa niin sitten ottaa yhteyttä. Näin ainakin meillä. Pitää vaan hyväksyä.

Niin eivät puhu ja kyläile, jos ei ole kasvatettu keskustelemaan ja huomioimaan muita.

Kyllä on kasvatettu, mutta pakottaa ei kuitenkaan voi. Elämä repii nuorempiakin joka suuntaan, ei jaksa eikä ehdi omalta perhe-elämältään, työltään, harrastuksiltaan niin usein.

Ainoa minne päästään selityksittä ja esteittä on perinnönjako.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adoptioon annettuna ja pienenä äidistäni kiinnostuneena olisin toivonut hänen pitävän sitä yhteyttä kun kasvoin, minun mahdollisuuteni lapsena eivät siihen riittäneet ja kotini ja perheeni toki oli siellä missä olin. Mutta ihan oman äidin muistaminen olisi ollut minulle silloin tärkeää, kortti edes, mutta kun ei.

Joten ei kiinnosta hirveästi hänen vanhuutensa. (Olen nainen, joten en ap:n kaipuun kohde.)

Tiesikö bioäitisi osoitteesi mihin kortin olisi lähettänyt? Itse en saanut lähettää postia kuin poste restanten kautta ja se oli aika hankalaa. Nyt en tiedä aikuisen lapsen osoitetta koska on muuttanut opiskelemaan muualle. Ap

Kyllä vain. Hän kävi katsomassa minua alkuvuosina, joten muistan häntä hieman - en kasvoja, mutta hiukset ja olemuksen. Häntä ei kielletty pitämästä yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä olet tehnyt sellaista miksi ei halua? Itse käyn terapiassa ja nyt sen myötä on noussut lapsuudesta niin pahoja asioita esille, että on pakko pitää välimatkaa. Lapsenahan sitä pitää omaa perhettään ja siellä tapahtuvia asioita normaaleina, vaikka ne ovat kaukana siitä... Mene itseesi ja mieti, menikö kaikki aikoinaan hyvin muidenkin kuin omasta mielestäsi.

Mielenkiintoista aina tämä äitien syyllistäminen, sukupolvesta toiseen jokaisella lapsella on traumoja joita pitää terapiassa selvitellä kun äiti teki sitä tai tätä tai jätti tekemättä. Itsekin aikani olen syyllistänyt ja viimein järki on kirkastunut että oma äitini ei vain osannut tuon enempää tai paremmin, teki ilmeisesti omalla pienellä kapasiteetillaan sen mitä osasi ja jaksoi. Äideiltä aina vaaditaan 100% onnistumista, isiltä ei niinkään. Itsekin nuorena äitinä vannoin mielessäni että en toimi kuin oma äitini. Niin vaan kävi että olosuhteet muodostui samantyylisiksi. Parhaani tein mitä siinä pystyin ja jaksoin. Nyt oma lapsi syyllistää minua. Ehkä hänellekin elämä opettaa että jokainen vanhempi tekee sen mitä osaa ja jaksaa. Viimeistään siinä vaiheessa kun saa oman lapsen, ymmärtää. En ole ap.

Niin no jos susta hakkaaminen, alistaminen, häpäisy jne on asioita, joista ei voi tulla traumoja eivätkä ne ole syitä olla katkera vanhemmalleen, niin se on sun mielipiteesi. Minun ei.

Up

Minä en pidä yhteyttä äitiini ennenkö pyytää anteeksi asiatonta riehumistaan, jolla hajotti koko perheen välit. Jos lapsi ei pidä yhteyttä, niin syyllinen löytyy yleensä peilistä.