Lue keskustelun säännöt.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö tulevalla kumppanilla
Silja90
05.05.2019 |
Olen tosi ihastunut mieheen, jolla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja useampia sairaalajaksoja sen johdosta. Kannattaako suhteeseen ryhtyä? Olisiko jolla kulla kokemuksia omasta takaa kyseisestä sairaudesta itsellä tai puolisolla tai vaikka ammatin puolesta? Tuleeko suhde olemaan vuoristorataa? Yhden sellaisen suhteen kokeneena, tiedän, että en halua samaa. Ovatko nämä sairaalajaksot pakollisia pahoja tietyin syklein?
Kommentit (101)
Silja90 kirjoitti:
Joskus ilmeisesti ollut myös psykoottista maniaa, suurin osa vain tavallisia maniajaksoja. Noin kerran 2v:ssa tai 1,5v:ssa. Käyttää Litoa 4x300mg ja kerran kuussa antipsykoottinen lihakseen annettava lääke. Näillä tiedoilla olen ajatellut, ettei ole helpoimmasta päästä :(? Ap
Vakava mt-ongelma! Mieti tarkkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinua on varoitettu. Nyt et tietenkään usko mitään pahaa miehestä ja jokainen tekee omat virheensä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä koko keskustelu on täynnä reposteluabja draamaa. Kuten missä tahansa mielialahäiriössä, ympäristöllä on todella suuri vaikutus.
Jokaisen pitäisi pystyä ottamaan vastuu omasta käytöksestään, eikä vierittää vastuuta muille/sille helpolle kohteelle.
Hieman mietityttää nämäkin negatiiviset kokemukset, palstan yleiseen ilmapiiriin nojaten epäilen niiden objektiivisuutta. Silloin ei parisuhde toimi, oli sillä toisella diagnoosi tai ei.
T. Kaksisuuntainen ja reippaasti yli 10v parisuhde takana.
Kyllä suhde on raskas, jos kumppani joutuu manian tai esim masennusvaiheen itsetuhoajatusten takia sairaalahoitoon. Meilläkin oli silloin kolme lasta ja voit vain kuvitella, miten raskasta se minulle oli.
Minulle se oli ainakin monta vuotta varpaillaan olemista. Olen edelleen saman miehen kanssa, mutta sairaalassa mies ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen.
Eikö ole kuitenkin hieman hassua antaa tällaisia, sävytettyjä neuvoja. Oli sairaus mikä tahansa, jokainen on erilainen.
Meillä minä olen se joka on joulutunut olemaan varpaillaan, ilmeisesti osittain siksi että diagnoosini jälkeen mies oli lukenut oireista ja unohti sen ihmisen joka olin ollut viimeiset kymmenen vuotta. Se oli äärimmäisen raskasta, kaiken sen päälle mitä samanaikaisesti työstin itseni kanssa.
Älkää menkö parisuhteeseen, jos etsitte täydellistä ja virheetöntä puolisoa. Täälläkin nähtynä suuren suosion saaneita ketjuja joissa puolisolle shoppaillaan kriteereitä kuin kaupasta. Ei se toimi niin.
Parisuhteesa täytyy kyetä sekä antamaan että vastaanottamaan asioita.
Nykyään ihmiset ovat niiiin itsekkäitä, että he kuvittelevat pelkän muilta ottamisen olevan ok ja se normi.
Kaksi ihmistä viemässä kakusta kermat ei ole parisuhde.
Vierailija kirjoitti:
En udkaltaisi mennä bipon kanssa naimisiin tai ainakin pitää olla hyvä avioehto, koska erossa velat tulee puolison maksettavaksi.
Eivätkä tule. Velat ovat henkilökohtaisia.
Ei kyllä hoitosuhdekaan ole mikään parisuhde.
Takana yksi bipo ja nyt ottaa toisen...aina ihmettelen, että miten maailmassa joku on niin hullu, että päästyään yhdestä alkoholistista, ottaa toisen samanlaisen. Onko se jotakin tarvetta pelastaa? Epävarmuutta, ajattelee ettei ansaitse täysipäistä puolisoa?
Ei tosin ole ihan tasapainoisimmasta päästä myöskään valita puolisoa tutustumatta kunnolla ensin. Toki pitää olla tunnetta, mutta myös järkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä koko keskustelu on täynnä reposteluabja draamaa. Kuten missä tahansa mielialahäiriössä, ympäristöllä on todella suuri vaikutus.
Jokaisen pitäisi pystyä ottamaan vastuu omasta käytöksestään, eikä vierittää vastuuta muille/sille helpolle kohteelle.
Hieman mietityttää nämäkin negatiiviset kokemukset, palstan yleiseen ilmapiiriin nojaten epäilen niiden objektiivisuutta. Silloin ei parisuhde toimi, oli sillä toisella diagnoosi tai ei.
T. Kaksisuuntainen ja reippaasti yli 10v parisuhde takana.
Älä pahastu, mutta ei kai sinulla tuossa mitään ongelmaa olekaan. Tahtoisin kuulla puolisosi näkemyksen.
Vierailija kirjoitti:
En pystyisi. Saisi koko ajan pelätä, mitä tapahtuu seuraavaksi.
Todella jännittävää. Lähetin aamulla pojan kouluun, toivotin miehelle hyvää työpäivää ja lähdin töihin. Työpaikkaan jossa olen ollut viimeiset 10 vuotta.
T. Kakkostyypin kaksisuuntainen mielialahäiriö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yleensä järki-ihminen, mutta tämän miehen kohdalla huomaan, että en pysty ajattelemaan järjellä. Menen itsekin aivan sekaisin, kun olen hänen seurassaan. Teen poikkeuksia periaatteisiini. Olen aivan hurmiossa. Tiedostan riskit, mutta en pysty ajattelemaan järjellä. Tai pystyn ajattelemaan hetken järjellä, kunnes tunne, joka on 90% vahvempi, ajaa järjen edelle. Aiemmat suhteet ovat olleet mulla usein järkisuhteita enemmän kuin tunnesuhteita.
Nyt mennään ja kovaa, ellei ulkopuolelta tule jotain, mikä saisi pääni kääntymään tai mies tekisi jotain peruuttamatonta tyhmää. Onko teillä, arvon kanssasisaret, ollut koskaan vastaavaa tunnetta? Kauanko se kesti ja millaista se oli? Onko tämä sitä rakkautta tai ihastumista, mistä ihmiset puhuvat ja rakkauslauluissa lauletaan? Ap
Ei ole. Tulet pettymään. Sama kaava toistaa itseään ja tuntee kuolee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä koko keskustelu on täynnä reposteluabja draamaa. Kuten missä tahansa mielialahäiriössä, ympäristöllä on todella suuri vaikutus.
Jokaisen pitäisi pystyä ottamaan vastuu omasta käytöksestään, eikä vierittää vastuuta muille/sille helpolle kohteelle.
Hieman mietityttää nämäkin negatiiviset kokemukset, palstan yleiseen ilmapiiriin nojaten epäilen niiden objektiivisuutta. Silloin ei parisuhde toimi, oli sillä toisella diagnoosi tai ei.
T. Kaksisuuntainen ja reippaasti yli 10v parisuhde takana.
Älä pahastu, mutta ei kai sinulla tuossa mitään ongelmaa olekaan. Tahtoisin kuulla puolisosi näkemyksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä koko keskustelu on täynnä reposteluabja draamaa. Kuten missä tahansa mielialahäiriössä, ympäristöllä on todella suuri vaikutus.
Jokaisen pitäisi pystyä ottamaan vastuu omasta käytöksestään, eikä vierittää vastuuta muille/sille helpolle kohteelle.
Hieman mietityttää nämäkin negatiiviset kokemukset, palstan yleiseen ilmapiiriin nojaten epäilen niiden objektiivisuutta. Silloin ei parisuhde toimi, oli sillä toisella diagnoosi tai ei.
T. Kaksisuuntainen ja reippaasti yli 10v parisuhde takana.
Älä pahastu, mutta ei kai sinulla tuossa mitään ongelmaa olekaan. Tahtoisin kuulla puolisosi näkemyksen.
Erikoista, vastaukseni katoaa.
Puolisoni sanoisi minun olevan todella tunteellinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silja90 kirjoitti:
Olen yleensä järki-ihminen, mutta tämän miehen kohdalla huomaan, että en pysty ajattelemaan järjellä. Menen itsekin aivan sekaisin, kun olen hänen seurassaan. Teen poikkeuksia periaatteisiini. Olen aivan hurmiossa. Tiedostan riskit, mutta en pysty ajattelemaan järjellä. Tai pystyn ajattelemaan hetken järjellä, kunnes tunne, joka on 90% vahvempi, ajaa järjen edelle. Aiemmat suhteet ovat olleet mulla usein järkisuhteita enemmän kuin tunnesuhteita.
Nyt mennään ja kovaa, ellei ulkopuolelta tule jotain, mikä saisi pääni kääntymään tai mies tekisi jotain peruuttamatonta tyhmää. Onko teillä, arvon kanssasisaret, ollut koskaan vastaavaa tunnetta? Kauanko se kesti ja millaista se oli? Onko tämä sitä rakkautta tai ihastumista, mistä ihmiset puhuvat ja rakkauslauluissa lauletaan? Ap
Voisit olla tyttäreni parin vuoden takaa eli hän hullaantui bipoon jolla elämä sekaisin.
Sairaalajaksoja useita ja rahat loppu sekä lapsia entisistä suhteista.
Tämä rahaton sielu muutti tyttären asuntoon loisimaan ja rahaa tuntuu uppoavan miehen elätykseen vieläkin pohjattomasti.
Rakkautta oli kestänyt reilu puoli vuotta, kun naapurit hälytti poliisin auttamaan tytärtämme miehen riehuessa ja oli käynyt käsiksi.
Ero tuli, mutta lyhyt sellainen ja luulen miehen itkeneen itsensä takaisin selityksellä ettei muuten mut kun mania... En ihmettele vaikka uhkailisi itsemurhalla.
Tätä on/off elämää on ollut kokoajan eikä paremmaksi näytä muuttuvan.
Emme ymmärrä miksi oma lapsemme haluaa kärsiä tämän miehen kanssa.
Mikäli rakastavat toisiaan, niin asuisivat edes eri osoitteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus alkaa jo olla hyväksyttävämpää ja tietoisuus siitä on levinnyt.
Kuvailetteko kaikkia masentuneitakin samanlaisksi? Masentunut löi, eli ne on kaikki samanlaisia.
Minuakin on lyöty, mutta kyseisellä henkilöllä ei ole diagnoosia. Minulla on diagnoosi, enkä koskaan arvota ihmisiä tai aseta itseäni muiden yläpuolelle.
Näin itse mielenterveysongelmaisena vinkki: kysy mieheltä millaista hänen arkensa on. Kun hän kerran on hoidossa niin kyllä hänen pitäisi tunnistaa miten se yhä näkyy hänen elämässään. Hyvällä hoidolla se on ihan kontrolloitavissa, kysymykseksi jää saako mies hyvää hoitoa, ja onko toisaalta valmis näkemään työtä sen eteen? Se, että jotkut eivät ole, ei tarkoita ettei kaikki ole. Itselläni ainakin terapeutit antoivat mahdollisuuden kumppanille tulla mukaan parille kerralle, silloin olisi hyvä hetki saada asiantuntijoilta käytännönneuvoja. Mutta, ja tiedän ettei tämä auta mutta niin se on, et voi tietää ennenkuin elät hänen kanssa arkea että miten se näkyy, ja miten itse jaksat. Ihan niin kuin missä tahansa parisuhteessa. Sen lupaan että se vaikuttaa suhteeseen jonkun verran, ja sun täytyy itse päättää haluatko kokeilla silti. Minusta se, että miehesi on vissiin puhunut asiasta avoimesti vaikka tietää sen voivan pelästyttää kumppanin pois, on ihan hyvä merkki.
Kontrolli kyllä puuttuu tässä sairaudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä koko keskustelu on täynnä reposteluabja draamaa. Kuten missä tahansa mielialahäiriössä, ympäristöllä on todella suuri vaikutus.
Jokaisen pitäisi pystyä ottamaan vastuu omasta käytöksestään, eikä vierittää vastuuta muille/sille helpolle kohteelle.
Hieman mietityttää nämäkin negatiiviset kokemukset, palstan yleiseen ilmapiiriin nojaten epäilen niiden objektiivisuutta. Silloin ei parisuhde toimi, oli sillä toisella diagnoosi tai ei.
T. Kaksisuuntainen ja reippaasti yli 10v parisuhde takana.
Kyllä suhde on raskas, jos kumppani joutuu manian tai esim masennusvaiheen itsetuhoajatusten takia sairaalahoitoon. Meilläkin oli silloin kolme lasta ja voit vain kuvitella, miten raskasta se minulle oli.
Minulle se oli ainakin monta vuotta varpaillaan olemista. Olen edelleen saman miehen kanssa, mutta sairaalassa mies ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen.
Eikö ole kuitenkin hieman hassua antaa tällaisia, sävytettyjä neuvoja. Oli sairaus mikä tahansa, jokainen on erilainen.
Meillä minä olen se joka on joulutunut olemaan varpaillaan, ilmeisesti osittain siksi että diagnoosini jälkeen mies oli lukenut oireista ja unohti sen ihmisen joka olin ollut viimeiset kymmenen vuotta. Se oli äärimmäisen raskasta, kaiken sen päälle mitä samanaikaisesti työstin itseni kanssa.
Älkää menkö parisuhteeseen, jos etsitte täydellistä ja virheetöntä puolisoa. Täälläkin nähtynä suuren suosion saaneita ketjuja joissa puolisolle shoppaillaan kriteereitä kuin kaupasta. Ei se toimi niin.
Parisuhteesa täytyy kyetä sekä antamaan että vastaanottamaan asioita.
Nykyään ihmiset ovat niiiin itsekkäitä, että he kuvittelevat pelkän muilta ottamisen olevan ok ja se normi.
Kaksi ihmistä viemässä kakusta kermat ei ole parisuhde.
En mielestäni antanut mitään sävytettyä neuvoa? Kerron vain, että miehelläni oli nuorempana monta sairaalajaksoa, useimmiten manian takia. En tuntenut koko maniakäsitettä, ennen kuin siihen törmäsin mieheni kanssa. Toki tiesin, mitä se tarkoittaa, mutta mitä se TODELLA tarkoittaa, opin ihan kantapään kautta. Tauti puhkesi ensimmäisen lapsen syntymän ja stressaavan työjakson jälkeen. En etsinyt virheetöntä puolisoa, uskalsinhan tehdä hänen kanssaan vielä kaksi lasta lisäänkin. Mutta kyllä aika monet asiat ovat olleet minun kontollani, enkä kaikista murheista ole miestäni halunnut vaivata. Ja edelleen vaikka sairaalajaksoja ei ole ollut yli kahteenkymmeneen vuoteen ja lääkityskin on ollut poissa jo ainakin 15 vuotta, mielessäni on ne varomerkit, milloin pitää alkaa olla huolissaan. Kaksisuuntaisen ennustehan on, että mielialajaksot tasaantuvat iän myöten ja näin on meillä ainakin käynyt. Vietämme oikein mukavaa ja tasaista elämää ja rakastamme toisiamme.
Vierailija kirjoitti:
Kontrolli kyllä puuttuu tässä sairaudessa.
Aikamoista yleistystä tämäkin ja luulen monien nimenomaan elävän itseään kovastikin kontrolloimalla.
Silja90 kirjoitti:
Olen yleensä järki-ihminen, mutta tämän miehen kohdalla huomaan, että en pysty ajattelemaan järjellä. Menen itsekin aivan sekaisin, kun olen hänen seurassaan. Teen poikkeuksia periaatteisiini. Olen aivan hurmiossa. Tiedostan riskit, mutta en pysty ajattelemaan järjellä. Tai pystyn ajattelemaan hetken järjellä, kunnes tunne, joka on 90% vahvempi, ajaa järjen edelle. Aiemmat suhteet ovat olleet mulla usein järkisuhteita enemmän kuin tunnesuhteita.
Nyt mennään ja kovaa, ellei ulkopuolelta tule jotain, mikä saisi pääni kääntymään tai mies tekisi jotain peruuttamatonta tyhmää. Onko teillä, arvon kanssasisaret, ollut koskaan vastaavaa tunnetta? Kauanko se kesti ja millaista se oli? Onko tämä sitä rakkautta tai ihastumista, mistä ihmiset puhuvat ja rakkauslauluissa lauletaan? Ap
Ei ole ollut tuollaista. Minulla soi hälytyskellot nopeasti jos miehessä on jotain mikä epäilyttää minua. En pysty silloin ihastumaan.
Aija paha... Kuulostaa siltä et on saattanut jättää lääkkeet ottamatta ja siksi uusinut noin tiheästi. Tai sitten oikeaa lääkitystä vasta haettu.
Voithan aloittaa suhteen, se ei sua sido vielä mihinkään.