Onko muita sellaisia, jotka eivät viikonloppuna tapaa koskaan ketään?

Ihan sama täällä.

Jos tapaan, tapaan sukulaisia, mutta heitäkin hyvin harvoin.

Mutta ei hirveästi haittaa vielä nyt kun on työelämässä. Eläkkeellä varmasti tulee haittaamaan.

Minä olen just tuollainen.

Minä olen hoikka ja hyväkuntoinenkin, mutta masentunut ( = kirosana täällä palstalla).

En tapaa en...jos ei joku tuttu tule kadulla vastaan.

Minä. Mies kyllä on. Mutta usein ollaan vain kotona molemmat. En kyllä kauheasti mitään äksöniä kaipaakaan. Töissä saa ihmiskontakteja ihan riittämiin. Tosin eihän se sama asia ole. Olen myös jotenkin pettynyt ystäviin niin monesti, etten jaksa sellaista.

Minäkin olen välillä ollut masentunut. Olen ollut sairaslomallakin, mutta sitten makaan täällä kotona ja popsin pillereitä. Parempi minun on vain sinnitellä töissä, vaikka se onkin raskasta. ap

Mä ajoin eilen mökille saadakseni olla pari päivää täysin yksin, tänään ei tarvi käydä edes kaupassa. Kotona pieni perhe, sekin älämölö riittää siihen ettei edes jaksa muita tavata kuin joskjs.

Sinkkuainoina joskus 2 vko vain kaupan kassaa tervehtien riitti siihen että teki jo mieli tavata kavereita.

Silleen me ollaan erilaisia kaikki :)

Täällä. Koiran kanssa käydään ulkona, teen ehkä ensimmäistä kertaa viikon aikana lämmintä ruokaa, korkkaan lonkeron tai viinipullon ja viihdyn netin ääressä. Olen ollut niin pitkään masentunut etten oikeastaan enää koe olevani masentunut, jos tässä nyt on mitään järkeä. Kaikki on harmaata eikä mikään kiinnosta mutta ei se enää oikein haittaakaan.

-sinkkunainen

En tapaa arkenakaan ketään, joten ei mitään eroa sen suhteen...

Minä myös. Lauantai - iltaisin tulen vähän surulliseksi, kun kävelen koiran kanssa ja tuoksuu savulta. Joku lämmittää saunaa. Minä menen asuntooni ja toivon, että tulisi nopeasti yö ja pääsisin nukkumaan. Olen niin tottunut tähän jo.

Minä. Kun olin työelämässä, vietin kaiken vapaa-aikani yksin, ja kun nyt olen työtön, vietän aivan kaiken aikani yksin. Viimeksi olen ollut tekemisissä ihmisten kanssa vapaa-aikanani melkein kaksikymmentä vuotta sitten, mutta silloinkin vain hyvin vähän. Kaikilla on parempaakin seuraa kuin minä. En vain osaa.

Joskus olen joutunut ajamaan autoa illalla 6-8 aikoihin ja jokaisella kerralla olen tuntenut olevani aivan vieraassa maailmassa: varsinkin kesäiltojen valo on outo, ja ihmiset kävelemässä koirien ja toistensa kanssa, pysäköityjen autojen rivit tapahtumapaikkojen liepeillä ja terassit täynnä ihmisiä ovat suorastaan pelottavia. Miten minusta pääsi tulemaan tällainen? :(

Hyvin harvoin tapaan erikseen ketään. Eikä kyllä pahemmin kiinosta tavata. Muijan kanssa kahdestaan ja joskus pitää vaivautua näkemään hänen tuttuja. Eikö se riitä että kännissä joskus soittelee kavereille?

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen välillä ollut masentunut. Olen ollut sairaslomallakin, mutta sitten makaan täällä kotona ja popsin pillereitä. Parempi minun on vain sinnitellä töissä, vaikka se onkin raskasta. ap

Olisin kyllä toivonut, että elämäni olisi ollut erilaista. Nuorena kävin juhlimassa ja minulla oli kavereita. Sitten vain hiljalleen kaikki kaverit valmistuivat, menivät naimisiin ja saivat lapsia. Minulla jäi opiskelut kesken, onneksi sain työpaikan, se on ollut pelastukseni. Itsetuhoiset ajatukset kyllä välillä jylläävät päässä, kun inhoan niin itseäni, kaikki tuntuu niin turhalta.

 Haaveilin pitkään lapsistakin ja on mukavaa, kun työkaverit käyvät työpaikalla näyttämässä vauvojaan, mutta silloin oma tyhjä elämä tuntuu taas vaikeammalta. Näin tuo elämä vain meni, nyt lapsenteko alkaa olla jo myöhäistä, vaikka millainen mies sattuisi polulleni. ap

Minä. En halua tavata ketään. Kunpa miehenikin lähtisi pois.

Sama täällä. Olen erakoitunut, vaikka sosiaalinen luonne olenkin. En vain koe olevani millään tavalla yhteiskunta kelpoinen enää, näin monen vuoden työttömyyden jälkeen. Mikään ei tunnu miltään.

Itse viikonloput kulutan yleensä mielummin omassa rauhassa, koska viikon aikana tulee jo yliannostus sosiaalisesta kanssakäymisestä työn takia. Ehkä kerran kuussa käyn kaverin luona, sukulaisissa noin 3kk välein. Silloin tällöin kavereiden kanssa netin välityksellä keskustellaan, mutta en jaksa joka viikonloppu raahautua jonnekin illanistujaisiin tai muihin kissanristiäisiin.

Täällä yksi. Teen sosiaalista työtä, että pyrin olemaan viikonloput rauhassa. Siten lataan parhaiten akut. Joskus se ei vain onnistu, kun on jotain juhlia tai harrastuksesta esiintymisiä. Arvostan suuresti omaa rauhaa.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Teen sosiaalista työtä, että pyrin olemaan viikonloput rauhassa. Siten lataan parhaiten akut. Joskus se ei vain onnistu, kun on jotain juhlia tai harrastuksesta esiintymisiä. Arvostan suuresti omaa rauhaa.

Niin, tuo on sinun oma valintasi, mutta minulla ei ole ketään. Sukulaisia vähän ja asuvat kaukana. Entisillä kavereilla  oma kiireinen perhe-elämä, en voi heitä vaivata. Olisin onnellinen, jos minulla olisi edes yksi meno viikonloppuisin jonkun kanssa,  seuraava elävä kontakti taas töissä maanantaina.  Täällä av:lla pyörin viikonloppuisin ja tuntuu, että se kutistaa aivoja. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Teen sosiaalista työtä, että pyrin olemaan viikonloput rauhassa. Siten lataan parhaiten akut. Joskus se ei vain onnistu, kun on jotain juhlia tai harrastuksesta esiintymisiä. Arvostan suuresti omaa rauhaa.

Niin, tuo on sinun oma valintasi, mutta minulla ei ole ketään. Sukulaisia vähän ja asuvat kaukana. Entisillä kavereilla  oma kiireinen perhe-elämä, en voi heitä vaivata. Olisin onnellinen, jos minulla olisi edes yksi meno viikonloppuisin jonkun kanssa,  seuraava elävä kontakti taas töissä maanantaina.  Täällä av:lla pyörin viikonloppuisin ja tuntuu, että se kutistaa aivoja. ap

Kannattaa hommata sellainen harrastus, jossa on aktiviteettia viikonloppuisinkin. Se on helppo ratkaisu ongelmaasi. Esim. kuorot ja aikuistanssiryhmät esiintyy välillä myös viikonloppuisin. Ja niillä on viikonloppuleirejä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama täällä.

Jos tapaan, tapaan sukulaisia, mutta heitäkin hyvin harvoin.

Mutta ei hirveästi haittaa vielä nyt kun on työelämässä. Eläkkeellä varmasti tulee haittaamaan.

Eläkkeellä syötät sitten puluja että on kavereita.

Taitaa olla ap:n kaltainen tilanne tämän ajan valtailmiö, että ihmiset lokeroituvat elämään vain ja ainoastaan omaa elämäänsä ja sitten jos on parisuhteessa ja/tai on omia lapsia, jotka joko pieniä tai jo aikuisia, niin heidän kanssaan sitten hengaillaan joko livessä ja aikuisten lasten kanssa yhä enemmän mediavälineiden kautta, jos sattuvat asumaan kauempana lapsuutensa paikkakunnalta.

Ystäviä tavataan päin yhteen enää hyvin harvoin, tai jonkin juhla-aiheen puitteissa, ja samoin sukulaistenkin kanssa.  Läheisimmät sukulaiset tietysti tilanteesta riippuen saattavat olla enemmän tekemisissä, ja asuinpaikkakunta sattuu olemaan samalla tienoolla, niin ehkä tapaamisia on joskus jopa spontaanistikin ilman mitään sen kummempaa juhlan aihettakin.

Joskus olen miettinytkin, että entäpä, jos itsekin olisin sinkku, ja ei olisi tullut perhettäkään perustettua aikoinani, niin kyllä varmasti olisi puuduttavaa olla aina miltei yksin, etenkin kun olen en ole tällä hetkellä edes töissä.  Sitä paitsi silloin kun olin vielä nuori ja sinkku, ja vaikka olin töissä, niin eihän työyhteisö ole vapaa-ajalla kimpassa, työkavereissani oli kyllä heitäkin, joita tapasin vapaa-aikanakin, mutta pääasiassa ystäväni ovat olleet ulkopuolelta työpaikkojeni. 

Ymmärrän erittäin hyvin sinkkuja, joilla on vähän lähiomaiskontaktejakin saatika ystäviä, että kuinka kalvava voikin olla välillä yksinäisyyden tunnetila.   Surulliseksi se tekee, jos ei ole ihmistä rinnalla, kenen kanssa voisi edes jutella niitä näitä elämän asioita ja pohtia elämän ilmiöitä ja tapahtumia, mitä maailmassa tapahtuu. Saatika, että ainahan on mukavempaa lähteäkin jonnekin retkille tai matkoille jonkun toisen kanssa kuin ihan ypöyksin.