Onko miesmakusi muuttunut iän myötä?

Kyllähän se muuttuu kun ahkerasti käy miestä läpi.

Eräänlainen sielun ja kehon turtuminen.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Olen aina pitänyt mukavan näköisistä, oli sitten vaalea, tumma tai punatukkainen, pitkä tai pätkä, hoikka tai tukevampi. Naama ratkaisee aina :)

Niin siis tietenkin luonteen päälle, se on oikeasti tärkein!

Ei ole.

t: Markku 54v

Runopoika-renttumuusikko-älykkö-nallekarhu.

No ehkä sillä lailla, että parikymppisenä tykkäsin poikamaisista nuorista miehistä, nyt keski-ikäisenä tykkään aikuisista miehistä, ja ehkä nykyisin vähän maskuliinisemmista kuin silloin. Mutta sinänsä makuni on aina ollut siinä mielessä samanlainen, että kiinnostun miehistä, joiden kanssa on seksuaalista vetovoimaa, ja siihen taas vaikuttaa moni asia, muukin kuin toisen ulkoinen olemus.

N45

Ei varsinaisesti ole muuttunut, mutta nykyään tiedän etten voi joustaa tietyistä asioista joihin vielä nuorempana löytyi hieman ymmärrystä. Tai ei ymmärrystä löytynyt silloinkaan, mutta kuitenkin kykyä katsoa sormien läpi koska kukas meistä täydellinen olisi ja ehkäpä se tuosta muuttuu ajan myötä.

Ulkonäkökeskeisyys on kadonnut, ja sen miettiminen mitä muut kumppanistani ajattele. Joskus 15-25 v:nä melkein tärkeintä oli se, mitä kaveripiiri ajatteli, parasta oli jos ne oli vähän kateellisia mun komeasta suositusta miesystävästä. Ja suunnilleen yhtä tärkeää sellainen alfamiestyyppinen komeus, vähän karskin miehekäs mutta riittävän klassisen näköinen silti. Pituus ei ollut isoin juttu mulle koskaan, mutta ruipeloista en syttynyt, piti näyttää vahvalta.

Siinäpä sitten olin onnettomissa lyhyissä suhteissa jännämiesteni kanssa, ja kadehdin kavereita joillla oli kilttejä, ihania miehiä, kunnes tajusin että minähän etsin juuri jänniksiä. Että pitää muuttaa miesmakua, jos haluan ongelmastani eroon. Annoin mahdollisuuden "tylsille" insinööreille ja muille nörteille, tavallisen näköisille, vähän pullukoille yms. Ja alkoi löytyä heti luotettavampaa ja mukavampaa seuraa. Tajusin että ei se pitkässä suhteessa se ulkonäkö ja ihmisten kateus paljoa lämmitä, vaan se millainen se ihminen on arjessa joka päivä. Naimisiin päädyin lyhyen, jo kolmikymppisenä kun tavattiin varsin kaljuuntuneen insinöörin kanssa. Onnellisena yhdessä jo 12 vuotta.

Ei niinkään luonteenpiirteiden suhteen, mutta ulkoisesti maku on muuttunut jonkun verran sen lisäksikin, että tykkään omanikäisistä ihan kuten nuorenakin.

Mulla on jokin valuvika kun en edes tiedä miesmakuani joten ihastun tasaisesti keskenään varsin erilaisiin miehiin. No ehkä se että ovat jotenkin elossa olevia ja hyväntuulisia, siis semmoinen päältä näkyvä pahantuulisuus ei vedä puoleensa. Mutta ulkonäön ei tarvitse olla kovin kummoinen. Kyllä se on persoona ja aitous jonka miehissä aina havainnoi alkajaisiksi.

Kun olen kuitenkin introvertti niin kuulun salaisten ihailijoiden klaaniin eikä oikeastaan suuremmin haittaa, yksinolo on niin vaivatonta.

Tyylillisesti on muuttunut, samantyyppiset kasvonpiirteet ja vartalon malli vetoavat edelleen.

Kenestä voi eniten lypsää rahaa, antamatta pillua.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena kelpasi vain komea mies, nyt vähän vanhempana älykkyys, status ja omaisuus merkkaavat enemmän kuin komeus.

Tämä kommentti on miehen kirjoittama provo.

Olen tosi tylsä ihminen ja mulla ollut vaan kolme miestä elämässäni. Kaikki totaalisen erilaisia. En ole vielä löytänyt sielunkumppania, miestä joka ymmärtäisi. 

Vierailija kirjoitti:

Tottakai. Nuorempana viehätti nuoret miehet, nyt vanhempana tykkää jos on vähän harmaatakin tukassa.

Mulla vähän toisinpäin, mitä itsekin ihmettelen. Parikymppisenä viehätyin jostakin syystä paljon vanhemmista, jo harmaantuvista miehistä, enkä nähnyt nuorissa kuumina pidetyissä miehissä mitään. En ymmärtänyt lainkaan, kun jollakulla vaikka kehuttiin olevan hyvä vartalo.

Mutta kun täytin 35, jokin muuttui ja yhtäkkiä nuoremmat ja ikäiseni miehet alkoivat kääntää pääni. Aloin myös nähdä miesten vartalot aivan eri tavalla katseltavina. Ehkä jokin hormonitoiminnassa naksahti, kun lapsentekoiän loppusuora käynnistyi. Aloin etsiä isähahmon sijaan miestä, tjsp.

Ei ole muuttunut. Joko pitkätukka-hevari tai Andrei Wikström - tyyppinen nörtti.

Pitkä, pitkähiuksinen ja parrakas. Teininä tuo parta ei vielä kuulunut kuvaan, ja nykykatseellani tuon ajan ihastukset näyttävät aika feminiinisiltä. Olen koettanut luopua näistä pinnallisista kriteereistä välillä, mutta todennut, että parempi niistä on pitää kiinni. Harmittaa vain, jos viehättäviä miehiä vilisee joka puolella, ja kotona odottaa ihan vaan joku mies.

Vierailija kirjoitti:

Ei, vaan pienen "välivaiheen" jälkeen maku palasi siihen samaan, mikä kiehtoi aiemminkin.

Tämä! Tuntuu, että pikemminkin ympyrä sulkeutuu. Olin nuorena ihastunut yhteen poikaan, ja nyt päälle kolmekymppisenä olen ihastunut hyvin samannäköiseen mieheen. Vaalea, saalistajansilmät, vähän sellainen eräjorma. Tossa välissä hairahduin seurustelemaan yhden hyvin tumman kanssa. Hyi.

Ruskeasilmäiset ja tummatukkaiset hoikat miehet ovat aina olleet mieleeni teinistä asti. Pariuduin ihan eri näköisen miehen kanssa hänen luonteensa perusteella. Eli joo miestyyppi on sinänsä pysynyt samana, mutta rakastuin sitten ihan erilaiseen mieheen kuin mitä se mun tyyppi on ollut. Mies on vakaa, rauhallinen ja introvertti ja ennen kiinnostuin räiskyvistä, sosiaalisista ja taiteellisemmista tyypeistä. Mieheni ei ole yhtään tällainen eikä se haittaa mua yhtään.

Joo. Nuorena tykkäsin keski-ikäisistä, nyt keski-ikäisenä nuoremmista. Ulkonäkö on nykyään paljon tärkeämpää kuin nuorena.

Tietysti on muuttunut, olenhan itsekin kasvanut ja kehittynyt ihmisenä. En mä enää nykyään haluaisi seurustella äidin luona asuvan kaljaa kittaavan, työhaluttoman kitaraa rämpyttävän taivaanrannanmaalarin kanssa. Mutta silloin halusin kun olin itsekin vielä sellainen.