Miksi joillain koululiikunnan tunneilla vieläkin oppilaat voivat valita joukkueet niin, että joku oppilas aina jää viimeiseksi?

Voi niitä peruskoulun aikoja. Muistan aina, että olin viimeisimpien joukossa. Taisin jopa pari kertaa olla ihan viimeinen. Varmasti tekee todella hyvää tällainen toiminta pienen lapsen itsetunnolla ja siinä vaan opettaja katsoi vierestä niin kuin ei mitään väärää olisi ikinä tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni kertoi, että heillä nimetään kaksi kapteenia, jotka ovat joka kerta eri ihmiset:

- toinen kapteeneista muodostaa haluamallaan tekniikalla kaksi joukkuetta (voi siis valita ihan nimeämällä tai jako kahteen -tekniikalla tai kenkien värin perusteella tai ihan miten vain)

- toinen kapteeni sitten valitsee, kumman joukkueen ottaa itselleen ja kumman se jakaja saa

Kysyin, tuntuuko tämä kaikista reilulta, ja kuulemma oppilaat ovat olleet käytäntöön tyytyväisiä. Tosin heillä ryhmähenki on muutenkin hyvä.

Nuoret saavat tällä tekniikalla kuulemma todella tasaväkiset joukkueet aikaiseksi, ja heillä on hauskoja ideoita ryhmien jakamiseen. Kuulemma on käytetty esim. seuraavia:

- kaikki, joilla on koira/pikkuveli/asia X, tulevat viivan tälle puolelle; sitten pikaisesti tsekkaus, onko yhtä monta kummallakin puolella ja siirretään sopivat henkilöt tarvittaessa toiselle puolelle

- kaikki jonoon ja silmät kiinni. Käsky: jos tykkäät suklaasta enemmän kuin salmiakista, ota askel eteen. Jos aiot katsoa tänään ohjelman X, ota askel taakse... Tätä jatketaan sopivin kysymyksin niin kauan että porukka menee suunnilleen tasan. Lopuksi tsekataan ettei ole esim. kaikki kyseisen lajin harrastajat samalla puolella.

Kun jakaja ei saa itse valita, mistä joukkueessa pelaa, tulee aina tehtyä tasaväkiset porukat. Ja myös ne huonot liikkujat ovat vuorollaan kapteeneja.

Liikkamaikoissa on paljon koulukiusaajia, niitä urheilullisia koulun kingejä ja kuningattaria.

Vierailija kirjoitti:

Meillä yläasteen liikunnanmaikka tarkoituksella laittoi pahimmat kiusaajat valitsemaan joukkueet, vaikka eivät olleet hyviä liikunnassa. Opettaja oikein nautti kun minä jäin viimeiseksi, ja joskus ennen joukkueiden jakoa oikein nauroi että "kummanhan kohdalle tuo Jenna napsahtaa, tirsk". En syytä vanhempiani, he valittivat opettajan toimista koululle, mutta mitään ei tehty koska "eihän oppilaiden harjoittamaa ryhmäjakamista ole laissa kielletty" ja "olemme yrittäneet tukea Jennaa sekä liikuntatunneilla että muutenkin koulussa, mutta hän on sosiaalisesti kömpelö ja emme voi pakottaa kaikkia olemaan hänen kaveri" Mutta jälkeenpäin ajateltuna, meidän olisi pitänyt muuttaa paikkakunnalta pois ja samalla mun olisi pitänyt vaihtaa koulua. Toisaalta mulla oli kuitenkin kotipaikkakunnalla kavereitakin. 

No, tästä seurasi mulle paniikkihäiriö, sos. tilanteiden pelko, masennus ja ikuinen inho liikuntaa kohtaan. Olen yrittänyt selättää liikuntainhoa, mutta aina saan tuijotuksia hiihtoladulla, hölkkäpolulla ja sellaisessa ulkofitnesspuistossa, missä olen käynyt. Olen vaan niin p*ska ja en ansaitse kunnioitusta ja terveyttä, se on hyväksyttävä.

Kyllä tuollaisista jää traumat pitkiksi ajoiksi. Voin tosin omasta kokemuksesta sanoa, että jos on aikoinaan kärsinyt liikuntatunneilla, niin sitä usein kuvittelee olevansa huonompi kuin oikeasti onkaan ja että kaikki arvostelevat liikkumistasi vielä aikuisenakin.

Kutosluokalla meillä oli koulussa juoksua, ja luokkamme pojat tulivat norkoilemaan kentän laidalle. Yhtäkkiä eräs luokkamme kivoimmista pojista huusi "hahaa, KATTOKAA nyt miten Maiju juoksee!" Nyt melkein 20 vuotta myöhemminkin inhoan juosta julkisilla paikoilla ja jään esim. mieluummin odottamaan seuraavaa metroa kuin juoksisin siihen. Hölkkäämässäkin käyn vain hiljaisilla teillä, joissa ei ole paljon liikennettä. Tavallaan tiedostan, ettei juoksutavassani oikeasti ole mitään vikaa, mutta näin ne ilkeät heitot vain jäävät vaivaamaan.

Meillä vasta lukiossa ymmärrettiin, että tuo käytäntö ei kuulu nykyaikaan. Yläasteella vielä tätä koulukiusaamisen muotoa harrastettiin ja tuettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No vaikka menemällä seisomaan riviin ja joka toinen sanoo yksi, joka toinen sanoo kaksi. Ja sitten ykköset muodostaa toisen joukkueen ja kakkoset toisen. Helppoa.

Ja tehdään epätasaiset joukkueet, koska heti kun kuulee "jako kahteen" niin ne parhaimmat siirtyvät jokatoiseksi.

Jos porukka jaettaisiin neljään osaan, ja sitten opettaja valitsisi, mitkä kaksi niistä lämäistäisiin yhteen, tuo ongelma poistuisi, sillä opettajan valintaa ei voi ennakoida, jos hänet nimenomaan on ohjeistettu valitsemaan täysin satunnaisesti esim. kruunaa ja klaavaa heittämällä joukkueista näin

jos kruuna: (1+2 ja 2+3)  (numerot joukkueiden järjestysnumeroita)

jos klaava:  (1+3 ja 2+4).

Minullakin todella p*skoja muistoja ala-asteen liikkatunneista juuri ap:n mainitsemasta syystä, hyvin usein olin viimeinen joukkueeseen valittu ja kuulin toisinaan syviä huokauksia, että tuokin on pakko mukaan ottaa... En muutenkaan innostunut koululiikunnasta missään vaiheessa, löysin lajini (ratsastuksen) koulun ulkopuolelta ja muistan miten hölmistynyt liikunnanopettajani oli kun kerran eksyi lapsensa kanssa tallille ja näki minut siellä tallityttönä. Ei olisi vissiin uskonut, että voisin harrastaa liikuntaa! Sittemmin olen löytänyt liikunnan ilon myös voimistelusta, pyöräilystä, juoksusta, vaeltamisesta, purjehduksesta, (vuori)kiipeilystä ja suunnistuksesta.

Mutta tuli mieleen, että joskus on oppilasryhmiä jaettu niinkin, että tyypit riviin ja jako 1-4, paikkoja ei saa vaihtaa. Sitten opettajan päätöksellä randomyhdistelmät esim.ryhmät 1+4 sekä 2+3 muodostavat joukkueen. Minusta ihan toimiva menetelmä, ei sorsi ketään ja tulee tervettä hajontaa ryhmiin.

sori, siis näin

jos kruuna: (1+2 ja 3+4)  (numerot joukkueiden järjestysnumeroita)

jos klaava:  (1+3 ja 2+4).

Vierailija kirjoitti:

Ei se mitään haittaa jäädä viimeiseksi varsinkaan, koska niitä viimeiseksi jääviä ei yleensä kiinnosta koko kyseinen urheilulaji pätkääkään ja mieluummin jäisivät koko liikuntatunniksi penkille istumaan.

Muutenkin tämä nykypäivän pelko siitä, että joku saa traumat on karannut pahasti käsistä. Lapsuus ei muuta saisi olla kuin loputonta kumbayaa-tanssia jotta "kukaan ei saisi traumoja".

Viimeisiksi jäävät usein myös kiusatut tai muuten hyljeksityt. Minua ei varsinaisesti kiusattu, mutta hieman syrjittiin yläasteella. Siksi olin yleensä aina viimeisten joukossa valittavana, vaikka pääsääntöisesti kaikissa joukkuelajeissa olin parhaimmistoa.

En tajua.

Olin huono lyömään pesäpallossa ja kunhutunkeiton jälkeen kapteenit valitsivat joukkueitaan ymmärsin hyvin, etten ollut kärkipäässä. Olisin itse toiminut samoin.

Tuolla menetelmällä valittaessa tulee hyvät ja tasaväkiset joukkueet. Se sen ensisijainen etu, jota ei muilla arvottamiseen pohjautumattomilla menetelmillä saada aikaa niin pienen ryhmän kuin luokan tai parin keskuudessa. Siksi menetelmä on hyvä.

T: aina viimeisten joukossa valittu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin aina toinen kapteeni, joka valitsi joukkuetta. Näin jälkeenpäin mietin, että se oli heikompien kiusaamista, jota opettaja johti. Samat oppilaat jäivät aina viimeisiksi, koska olivat huonoja liikunnassa. En tiedä olisivatko he jossain lajissa olleet hyviä, jos heitä olisi tuettu. Mutta koulukiusaamista se oli, kun syrjiminen ei rajoittunut pelkästään liikkatunneille. Vastaavaan syrjimiseen puuttuttaisiin työpaikalla.

Minä olin se joka aina jäi viimeiseksi. Mutta ymmärsin sen kyllä, sillä olin liikunnassa huono. Kun itse pääsin valitsemaan joukkuetta, pakko myöntää, valitsin itsekin ne joiden tiesin auttavan meitä voittamaan.

itse oli esim. nopea juoksemaan mutta silti vika jota kukaan ei halunut kun olin kiusattu, sama mun kaveri joka esim. harrasti pesäppalloa ja oli hyvä mutta oli kanssa kiusattu niin kukan ei olisi halunut joukkueeseen

Ei mua ainakaan koskaan haitannut olla se toiseksi viimeinen tai viimeinen joukkueeseen valittava. En osannut silloin enkä osaa vieläkään pelata mitään pallopeliä mutta en myöskään halua enkä välitä niistä. Kouluaikanakin itsetunto rakentui ihan muiden asioiden varaan.

Onneksi tästä menetelmästä on lähes kokonaan jo päästy eroon, mikä näkyykin mielenterveysongelmien huomattavana harvinaistumisena nuoremmissa ikäluokissa verrattuna vanhempiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No vaikka menemällä seisomaan riviin ja joka toinen sanoo yksi, joka toinen sanoo kaksi. Ja sitten ykköset muodostaa toisen joukkueen ja kakkoset toisen. Helppoa.

Ja tehdään epätasaiset joukkueet, koska heti kun kuulee "jako kahteen" niin ne parhaimmat siirtyvät jokatoiseksi.

Fiksummat opettajat osaakin laittaa jaon neljään ja vaikka ykköset ja kakkoset samaan joukkueeseen ja kolmoset sekä neloset samaan joukkueeseen. Tai sitten vaikka ykköset ja neloset plus kakkoset ja kolmoset. Tuota meillä käytettiin jo ysikytluvun alussa ala-asteella ja koskaan ei voinut tietää, että miten joukkueet muodostui - turha oli yrittää kikkailla omaa paikkaansa rivissä, että yrittäisi päästä parhaiden kavereiden kanssa samaan joukkueeseen.

Olen itse myös todella ihmeissäni, että vieläkö tosiaan oikeasti jossain käytetään huutojakoja joukkueisiin. Mutta itse olenkin Normaalikoulun kasvatti ja siellä on ollut vähän edistyksellisemmät kasvatumetodit tosiaan jo kun itse kouluun menin -89.

Meillä ainakin tehtiin joka liikuntatunnilla pituusjono, siitä olis helppo olla tehdä jako kahteen, mutta jostain syystä ei.

Ope valitsi kaksi parasta ja he jakoivat. Todellakin arvostus näin aikuisenakin sitä opettajaa kohtaan on täysi nolla. On paljon, mikä ei ole laitonta tai opsin vastaista, mutta on silti aivan idioottiia, ja tämä opettaja itse valitsi haluavansa olla täysi tollo.

Oli erittäin paljon hyviä opettajia, oikeastaan vain yksi vähän tampio ja sitten tämä täystollo liikunnanopettaja.

Kaikesta huolimatta harrastan liikuntaa paljon nykyään, kiitos tästä ei kuulu liikunnanopettajalle, vaan harrastusseuroille ja niiden kivoille ohjaajille.

Vierailija kirjoitti:

Ei mua ainakaan koskaan haitannut olla se toiseksi viimeinen tai viimeinen joukkueeseen valittava. En osannut silloin enkä osaa vieläkään pelata mitään pallopeliä mutta en myöskään halua enkä välitä niistä. Kouluaikanakin itsetunto rakentui ihan muiden asioiden varaan.

Entäpä, jos olisit ollut hyvä liikunnassa, ja silti sinut olisi valittu viimeisenä?

Vierailija kirjoitti:

Ei mua ainakaan koskaan haitannut olla se toiseksi viimeinen tai viimeinen joukkueeseen valittava. En osannut silloin enkä osaa vieläkään pelata mitään pallopeliä mutta en myöskään halua enkä välitä niistä. Kouluaikanakin itsetunto rakentui ihan muiden asioiden varaan.

Osaatko arvioida asiaa yleisemmästä näkökulmasta kuin vain omastasi?

Kaikilla nuorilla ei ole niin hyvä itsetunto, että kestäisi tuon.

Ja mitä tuolla kyseenalaisella systeemillä saavutetaan??

Meillä oli kyllä koulussa (90-luvulla) jo monta erilaista jakosysteemiä, esim. se kahteen tai neljään jako, eikä opettajat kahteen jaossakaan sallineet mitään paikkojen vaihtoa rivissä sen jälkeen, kun oli ilmoitettu millä systeemillä jaetaan. Oli meillä sitten joskus myös tuota että kapteenit valitsi, mutta ei sinne ketään yleensä liikunnallisuuden perusteella valittu, vaan kaveruuden (ei toki hyvä juttu sekään). Itse olin sen huonokuntoinen läski, mutta en silti jäänyt ikinä viimeiseksi, koska olin melko suosittu.

Vielä tänäkin päivänä jos jonakin virkistys tai koulutuspäivänä tehdään tuollaisia jakoja niin muistutan itseäni että jonkun vaan täytyy olla viimeisenä ja että nyt ei enää olla peruskoulussa. Pitää siis ihan tehdä oman päänsä kanssa hommia ettei ahdistaisi niin kauheasti. Ja jos joku viimeinen nyt sitten tulee meidän joukkueeseen niin teen parhaani että tuntee olonsa tervetulleeksi. Eli kyllä tuota kapteenit valitsee käytetään vieläkin mikä on ikävää.

Voi tätä uhriutumisen määrää! Tätä kun lukee, voisi kuvitella että pelkkiä kömpelöitä kiusattuja täynnä on koko tämä palsta. Aikuistukaa nyt jo, ja lakatkaa vatvomasta kouluvuosien todellisia ja kuviteltuja kärsimyksiä. Kun pääsette niistä eteenpäin, huomaatte ehkä, ettette enää olekaan mitään uhreja vaan voitte kehittyä toimijoiksi. Säälittävin tekosyy omalle huonokuntoisuudelle on ”koululiikunta tuhosi liikkumisen ilon”.