Miksi joillain koululiikunnan tunneilla vieläkin oppilaat voivat valita joukkueet niin, että joku oppilas aina jää viimeiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi koululiikunta on muuttunut, sitä arvioidaankin eri tavalla. Liikkumistaidoilla ei ole merkitystä vaan sillä miten aktiivisesti yrität ja otatko kaverin huomioon.

Ja Suomen urheilusijoitukset paranevat vuosi vuodelta.

Onko koululiikunta muka se paikka, jossa huippu-urheilijoita tehdään?

Ainakin siellä pitäisi olla lyttäämättä niitä jotka on hyviä ja kannustaa olemaan vielä parempia.

Ei tuollasta jakotapaa ole käytetty enää pitkiin aikoihin. Ei ole uuden opsin mukaistakaan. Jos noin tehdään, puhelu reksille tai koulutoimenjohtajalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin aina toinen kapteeni, joka valitsi joukkuetta. Näin jälkeenpäin mietin, että se oli heikompien kiusaamista, jota opettaja johti. Samat oppilaat jäivät aina viimeisiksi, koska olivat huonoja liikunnassa. En tiedä olisivatko he jossain lajissa olleet hyviä, jos heitä olisi tuettu. Mutta koulukiusaamista se oli, kun syrjiminen ei rajoittunut pelkästään liikkatunneille. Vastaavaan syrjimiseen puuttuttaisiin työpaikalla.

Liikuntatunnithan ovat sallittua kiusaamista. Jos samanlaista menoa olisi lukuaineissa, olisi opettaja pian syytettynä. Lisäksi liikunta lienee koulun surkein aine tuloksiltaan, sillä monestako kympin oppilaasta tulee liikunnan ammattilainen tai edes urheilullisen elämäntavan omaava? Vertaapa siihen monestako kympin oppilaasta esim. luonnontieteellisissä aineissa tulee DI, lääkäri yms.

Mä olen muuten miettinyt ihan samaa. Mä olin aina noissa vikana. Ylä-asteella tosin kun valittiin koulun edustusjoukkuetta niin opettaja itse valitsi mut siihen jälkeenpäin vaikka jäin taas vikana kun ns. urheilulliset tyypit oli vaan päättäneet etten ole hyvä vaikka opettajan mielestä olinkin.

Mutta ylä-asteella mun liikunnan numero oli 9 kun silloin tehtiin kaikkia mun juttuja niin kuin lenkkeilyä, jumppaa ja kuntosalia. Eli tehtiin niitä aikuisten lajeja. Silloin ne ns. urheilulliset nuoret marisi että eikä. Ja mietin että kuinka moni aikuinen harrastaa yleisurheilua tai joukkuelajeja. Eli luultavasti suurin osa niistä entisistä kapteeneista on luultavasti tänä päivänä sohvaperunoita ja mä käyn kuntosalilla ja lenkillä edelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi koululiikunta on muuttunut, sitä arvioidaankin eri tavalla. Liikkumistaidoilla ei ole merkitystä vaan sillä miten aktiivisesti yrität ja otatko kaverin huomioon.

Ja Suomen urheilusijoitukset paranevat vuosi vuodelta.

Onko koululiikunta muka se paikka, jossa huippu-urheilijoita tehdään?

Ainakin siellä pitäisi olla lyttäämättä niitä jotka on hyviä ja kannustaa olemaan vielä parempia.

Ja samaten siellä pitäisi olla lyttäämättä niitä jotka eivät ole niin hyviä ja kannustaa olemaan vielä parempia.

Koululiikunnan tehtävä on tutustuttaa koululaisia laajasti eri liikuntamuotoihin, ei tehdä (huippu-)urheilijoita. Urheilijoita tehdään urheiluseuroissa.

Olin aina viimeinen ja monesti opettajat kuulivat perustelun sille muiden oppilaiden suusta vaikkei keneltäkään sitä edes kysytty. Olin lihava lapsi = huono liikunnassa. Pesäpallossa kun oma vuoro tuli lyömään alkoi hirveä kuiskuttelu "ei tuo läski osu tai jaksa juosta". Kertaakaan ei opettajat sanoneet sanaakaan. Ei edes silloin kun uhattiin lyödä pesäpallo mailalla päähän ja leikisti vielä huitaisiin ilmaa päälle. Opettajat seisoivat vieressä hiljaa!

Ihana ala-aste. Yläasteella ei enää itse valittu joukkeita tai kapteeni valitsi mutta niin ettei nähnyt kenen valitsi.

Vierailija kirjoitti:

Turhaa ulinaa. Vaikka kuinka jaetaan lapset muun kuin kyvyn mikaan, tottakai he tietävät että Yasmin on huono lyömään ja Syksy—Timantti on pisin joten on assetti koriksessa.

On vain hyvä, että lapset jaetaan kykyjen mukaan, jokainen ei ole tähti ja jokainen ei ole maailman ihme vaikka sosdem kuinka tätä valhetta tyrkyttäisi.

Minä en ymmärtänyt tästä yhtään mitään.

Ihmiset eivät osaa enää kirjoittakaan siten, että kirjoituksessa olisi jotain tolkkua.

Ei se mitään haittaa jäädä viimeiseksi varsinkaan, koska niitä viimeiseksi jääviä ei yleensä kiinnosta koko kyseinen urheilulaji pätkääkään ja mieluummin jäisivät koko liikuntatunniksi penkille istumaan.

Muutenkin tämä nykypäivän pelko siitä, että joku saa traumat on karannut pahasti käsistä. Lapsuus ei muuta saisi olla kuin loputonta kumbayaa-tanssia jotta "kukaan ei saisi traumoja".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi koululiikunta on muuttunut, sitä arvioidaankin eri tavalla. Liikkumistaidoilla ei ole merkitystä vaan sillä miten aktiivisesti yrität ja otatko kaverin huomioon.

Ja Suomen urheilusijoitukset paranevat vuosi vuodelta.

Onko koululiikunta muka se paikka, jossa huippu-urheilijoita tehdään?

Ainakin siellä pitäisi olla lyttäämättä niitä jotka on hyviä ja kannustaa olemaan vielä parempia.

Ja samaten siellä pitäisi olla lyttäämättä niitä jotka eivät ole niin hyviä ja kannustaa olemaan vielä parempia.

Koululiikunnan tehtävä on tutustuttaa koululaisia laajasti eri liikuntamuotoihin, ei tehdä (huippu-)urheilijoita. Urheilijoita tehdään urheiluseuroissa.

Turhaa sanahelinää. Ne urheilijat ovat jo siellä koulussa ja järkevää olisi ettei koulu tapa heidän motivaatiotaan kuten tuntuu monesti käyvän.

Vierailija kirjoitti:

Ei tuollasta jakotapaa ole käytetty enää pitkiin aikoihin. Ei ole uuden opsin mukaistakaan. Jos noin tehdään, puhelu reksille tai koulutoimenjohtajalle.

Kannattaa muistaa tehdä vielä lasu päälle.

Oma lapseni kertoi, että heillä nimetään kaksi kapteenia, jotka ovat joka kerta eri ihmiset:

- toinen kapteeneista muodostaa haluamallaan tekniikalla kaksi joukkuetta (voi siis valita ihan nimeämällä tai jako kahteen -tekniikalla tai kenkien värin perusteella tai ihan miten vain)

- toinen kapteeni sitten valitsee, kumman joukkueen ottaa itselleen ja kumman se jakaja saa

Kysyin, tuntuuko tämä kaikista reilulta, ja kuulemma oppilaat ovat olleet käytäntöön tyytyväisiä. Tosin heillä ryhmähenki on muutenkin hyvä.

Liikuntatunnit ei jostain syystä ole kivoja vielä vuonna 2019, vaikka toisin väitetään. Kuvittelin, että yläkoulussa tutustutaan erilaisiin lajeihin, kokeillaan pallopelejä sulkapallosta käsipalloon, käydään kuntosalilla, luistelemassa, suunnistamassa (tai vaikka geokätköilemässä), opetellaan yleisurheilun perusteita tms.

Ja vielä mitä! Ensimmäisestä tunnista lähtien on mitattu, otettu aikaa, testattu. Mitään ei ole opetettu - ei edes oikeaoppista pikajuoksun lähtöasentoa tai sitä, miten pesäpallomailaa pidetään käsissä tai mitkä on sählyn säännöt. Ainoa tätä noin 30v ikäistä opettajaa kiinnostava asia on kehittyminen ja sen tulisi tapahtua vapaa-ajalla, liikuntatunti on sitten mittaamista varten. Porukka laitetaan riviin tulosten mukaan, jotta varmasti tiedetään, kuka osaa ja kuka ei.

Vierailija kirjoitti:

Koulukiusattuna oli todella kurjaa olla aina vika tai tokavika joukkueeseen valitusta.Luulisi että nykyään opettajat olisivat fiksumpia kun 70-luvulla.Koululiikunta ei todellakaan motivoinut liikkumaan.Olen löytänyt liikunnanilon vasta jälkeenpäin!

Samaa mieltä, mutta omat kokemukset lähinnä 90-luvulta.

Hyvä, kun löysit liikunnanilon aikuisena👍

Mun koulussa tehtiin aina niin että kaikki laittoivat käden ylös, ja sit opettaja kulki kaikkien läpi sanoen joko ”yksi” tai ”kaksi” ja numeron saatuaan jokainen laittoi käden alas kunnes jokaisen käsi oli alhaalla ja kaikilla oli joukkuenumero. Näin oli mahdotonta huijata systeemiä päästäkseen kavereiden kanssa samaan joukkueeseen vaan joukkueet olivat puhtaan satunnaisesti kasattuja.

Koska niitä vanhan liiton sadistiopettajia pyörii näköjään vieläkin kouluissa opettamassa liikkaa. Jäisivät jo eläkkeelle.

Meillä yläasteen liikunnanmaikka tarkoituksella laittoi pahimmat kiusaajat valitsemaan joukkueet, vaikka eivät olleet hyviä liikunnassa. Opettaja oikein nautti kun minä jäin viimeiseksi, ja joskus ennen joukkueiden jakoa oikein nauroi että "kummanhan kohdalle tuo Jenna napsahtaa, tirsk". En syytä vanhempiani, he valittivat opettajan toimista koululle, mutta mitään ei tehty koska "eihän oppilaiden harjoittamaa ryhmäjakamista ole laissa kielletty" ja "olemme yrittäneet tukea Jennaa sekä liikuntatunneilla että muutenkin koulussa, mutta hän on sosiaalisesti kömpelö ja emme voi pakottaa kaikkia olemaan hänen kaveri" Mutta jälkeenpäin ajateltuna, meidän olisi pitänyt muuttaa paikkakunnalta pois ja samalla mun olisi pitänyt vaihtaa koulua. Toisaalta mulla oli kuitenkin kotipaikkakunnalla kavereitakin. 

No, tästä seurasi mulle paniikkihäiriö, sos. tilanteiden pelko, masennus ja ikuinen inho liikuntaa kohtaan. Olen yrittänyt selättää liikuntainhoa, mutta aina saan tuijotuksia hiihtoladulla, hölkkäpolulla ja sellaisessa ulkofitnesspuistossa, missä olen käynyt. Olen vaan niin p*ska ja en ansaitse kunnioitusta ja terveyttä, se on hyväksyttävä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No vaikka menemällä seisomaan riviin ja joka toinen sanoo yksi, joka toinen sanoo kaksi. Ja sitten ykköset muodostaa toisen joukkueen ja kakkoset toisen. Helppoa.

Ja tehdään epätasaiset joukkueet, koska heti kun kuulee "jako kahteen" niin ne parhaimmat siirtyvät jokatoiseksi.

Fiksummat opettajat osaakin laittaa jaon neljään ja vaikka ykköset ja kakkoset samaan joukkueeseen ja kolmoset sekä neloset samaan joukkueeseen. Tai sitten vaikka ykköset ja neloset plus kakkoset ja kolmoset. Tuota meillä käytettiin jo ysikytluvun alussa ala-asteella ja koskaan ei voinut tietää, että miten joukkueet muodostui - turha oli yrittää kikkailla omaa paikkaansa rivissä, että yrittäisi päästä parhaiden kavereiden kanssa samaan joukkueeseen.

Olen itse myös todella ihmeissäni, että vieläkö tosiaan oikeasti jossain käytetään huutojakoja joukkueisiin. Mutta itse olenkin Normaalikoulun kasvatti ja siellä on ollut vähän edistyksellisemmät kasvatumetodit tosiaan jo kun itse kouluun menin -89.

Minäkin muistan miltä tuntui olla aina viimeinen. Ei yhtään miltään.

Inhosin koululiikuntaa ja niitä typeriä pelejä enkä koskaan tehnyt muuta kuin seisoin tumput suorina kentällä, joten eihän minua kukaan joukkueeseensa halunnut. En silti ollut koskaan mitenkään kiusattu tai kaveriton. Ehkä hyvä että olin aina se viimeinen ja ne syrjitytkin otettiin joukkueisiin ennen minua kun sentään yrittivät peleissä tehdä jotain, säästyivät sitten siltä traumalta että olisivat olleet viimeisiä kun niin moni näyttää täälläkin sen ottaneen jotenkin raskaasti.

Minä olin kyllä vapaa-ajalla liikunnallinen ja harrastin omaa lajiani vähintään viitenä päivänä viikossa, mutta joukkuepeleistä en pitänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No vaikka menemällä seisomaan riviin ja joka toinen sanoo yksi, joka toinen sanoo kaksi. Ja sitten ykköset muodostaa toisen joukkueen ja kakkoset toisen. Helppoa.

Ja tehdään epätasaiset joukkueet, koska heti kun kuulee "jako kahteen" niin ne parhaimmat siirtyvät jokatoiseksi.

Opettaja voi vain kehottaa riviin ja sitten jakaa jollain satunnaisella tavalla. Esim. jako neljään, ja ykköset ja neloset on joukkue. Kyllä keinoja on.

Tuo tuntui aina niin kivalta. Itse jäin viimeiseksi todella usein; minulla ei ollut luokalla kunnon kavereita, ja jos olin "ärsyttänyt" luokkani muita tyttöjä sillä viikolla oikein erityisesti, otettiin minut aivan varmasti viimeisenä. En ollut varsinaisesti huono liikunnassa, en tosin erityisen hyväkään, mutta ensin valittiin joukkeisiin ne parhaat ja seuraavaksi kaverit.

Mieleen on jäänyt tilanne, jossa minä ja eräs rinnakkaisluokan tyttö - joka oli vielä minuakin huonompi, ei halunnut ikinä juosta tai ottaa koppeja ja jolla oli sillä hetkellä myös korkkarit jalassa - seisoimme viimeisinä pesisjoukkueita valittaessa. Tuo tyttö valittiin kaikesta huolimatta ennen minua. Imartelevaa.

Jep, tuota tehtiin minulle ja nyt lapsilleni. Kaikki ollaan seisty siellä viimeisenä ja tuijoteltu varpaitamme, koska emme vaan ole nopeita ja ketteriä vaan kömpelöitä, vaikka liikumme paljon. Miten tätä ei saada loppumaan? Tämä vain tappaa niiden ”huonojen” liikunnanilon kokonaan, vaikka pikemminkin pitäisi kannustaa siihen, että liikunnasta tulisi kaikille koko elämänmittainen tapa, josta saa hyvää oloa ja energiaa. Nyt tulee vaan lapselle se tunne, että okei liikunta ei selvästikään sovi mulle, kun en ole tarpeeksi nopea..

Muistan miten häpesin sitä lapsena, vaikka yritin hymyillä. Miksi en kelpaa? Miksei kukaan valitse minua? Se oli nöyryyttävää. Nykyäänkkn liikun mielummin yksin, koska pelkään yhä että muut arvostelevat minua.