Missä iässä tajusit, että jäät lapsettomaksi sinkuksi?

Kyllä lapsen voi tehdä yksinkin. Itse havahduin 27-vuotiaana siihen rajallisuuteen, että tuskin tulen enää miestä löytämään. Lapsen kuitenkin sain.

Kokemuksia?

Peruskouluaikana sanottiin, että tytöt tykkäävät fiksuista nörttipojista lukiossa. Lukioaikana sanottiin, että naiset tykkäävät fiksuista nörttimiehistä yliopistossa. Yliopistoaikana sanottiin, että valmistumisen jälkeen kaikki muuttuu ja naiset kiinnostuvat työssäkäyvästä akateemisesta miehestä. Valmistumisen jälkeen kaikki ovat olleet hiljaa. Siinä vaiheessa tajusin

Tjaah, pari meidän suvussa on saanut luomuna 40 vuotiaana. Tosin en suosittele tätä, koska kenenkään keho ei ole mikään automatisoitu kone. Kokeile saada lapsi yksin, koska miehen ehtii kyllä hommata vaikkapa vanhainkodissa.

Hmm, sanoisin että ehkä 27 vuoden iässä aloin olla aika varma että en tule tämän elämän aikana päätymään perheenisäksi. Tuota ennen mielessä pyörähti silloin tällöin ajatus siitä mitä haluan tulevalle jälkikasvulleni aikanani opettaa jne. Sittemmin realiteetit ovat iskeneet päälle: todellista halua lapsien saamiseen ei ole, ja ihmissuhdemarkkinoilla tunnun olevan varsin arvoton. Toivo parisuhteesta pilkahtelee vielä hetkittäin tässä 38 vuoden iässä.

Erosin pitkäaikaisesta nuoruudenrakkaudesta 27-vuotiaana eikä uutta kumppania heti löytynytkään. Lapsettomuuden ja sinkkuuden kanssa kipuilin kovasti siinä 30 kieppeillä. Sitten tapasin aviomieheni 35-vuotiaana ja sain lapseni 37- ja 39-vuotiaana.

Nyt 1.- ja 3.luokkalaisen äitinä voisin lohduttaa muita, että turha panikoida: kyllä sen hyvin ehtii vähän myöhemminkin

32-vuotiaanakaan ei ole liian myöhäistä aloittaa rajua ryypiskelyä ja hankkia linnatuomio, jotta naiset kiinnostuvat.

Minä aloin 27-vuotiaana huonosta ja kuluttavasta parisuhteesta irtauduttuani järjestää elämääni siihen malliin, että voin elää onnellisena loppuun asti yksinkin. Olin sitä ennen odottanut jonkinlaista varmuutta ja vakaata parisuhdetta päättääkseni, miten asun, mistä ostan omistusasunnon ja mihin harrastuksiin sitoudun kunnolla. Tein kaikki nuo päätökset lyhyen ajan sisällä ja elämästä tulikin sitten ihanaa. Aika paljon siitä kokemastani kurjuudesta johtui tekemättömistä päätöksistä johtuvasta epävarmuudesta. Lakkasin myös tavoittelemasta parisuhdetta.

Kävi sitten kuitenkin niin, että törmäsin ihan arkielämän lomassa 32-vuotiaana 37-vuotiaaseen samanalaiseen mieheen, jonka kanssa kaikki tapahtui kuin itsestään. Meillä on nyt lapsi.

En tiedä, olisiko näin käynyt jos molemmat emme olisi jossain vaiheessa "luovuttaneet".

Lapsettomille nuorille sinkkumiehille tiedoksi. Miehelle ei loppupeleissä lapsettomuus ole iso menetys vaikka nuorempana siltä tuntuu. Asia on melkein päinvastoin - säästyy monelta harmilta. Aktiiviselle ja itsestään huolta pitäneelle miehelle löytyy mukavasti seuraa kaiken ikäisistä naisista, jos ja kun sitä haluaa ja aikaa riittää.

32 oli mulle se maaginen ikä. Tajusin, että mun persoona ei ole sellainen johon rakastutaan. Kävin hyvin rankan suruvaiheen läpi, mutta nyt 3 vuotta myöhemmin helpottaa. Ostin yksin just pienen mökin mitä saan laittaa.

Vierailija kirjoitti:

32-vuotiaanakaan ei ole liian myöhäistä aloittaa rajua ryypiskelyä ja hankkia linnatuomio, jotta naiset kiinnostuvat.

Näissä asioissa rikkinäisen taustan omaavat ihmiset vetävät toisiaan puoleensa. Eli tuo voi olla hyvä taktiikka, jos nimenomaan haluat naisen jolla on elämänhallintaongelmia ja tukku muita ongelmia lisäksi.

Tajusin sen varmaankin siinä kaksvitosena. Nyt nelivitosena alkaa olla liian myöhäistä. Lapsen voisin kyllä jollekin siittää, mutta miksikään isukiksi ja elakkojen maksajaksi en kuitenkaan aio alkaa...

M 45

Vierailija kirjoitti:

Peruskouluaikana sanottiin, että tytöt tykkäävät fiksuista nörttipojista lukiossa. Lukioaikana sanottiin, että naiset tykkäävät fiksuista nörttimiehistä yliopistossa. Yliopistoaikana sanottiin, että valmistumisen jälkeen kaikki muuttuu ja naiset kiinnostuvat työssäkäyvästä akateemisesta miehestä. Valmistumisen jälkeen kaikki ovat olleet hiljaa. Siinä vaiheessa tajusin

Naiset tykkäävät akateemisista eläkemiehistä.

Vierailija kirjoitti:

Kokemuksia?

Noin 3-kymppisenä kyllästyin sinkkuuteen ja "hölläsin" hieman kriteereitä. Kas, löysin pian ihan hyvän puolison ja nyt noin 50v minulla on kolme lasta. Oma kokemus on siis tarkastella itseään ja tehdä sen mukaisesti muutoksia käytöksessään. Olen hyvin tyytyväinen valintaani.

40 v. Ystävistäni yksi löysi miehen 39 v ja on nyt äiti.

Varmaan silloin kun päätin etten tarvitse tai halua miestä tai lapsia. Taisin olla 25-vuotias. Nyt olen 45-vuotias, olen ollut tyytyväinen päätökseeni. Mummoni piti minua kaappilesbona koska en halunnut miestä riesakseni. Sisaruksillani on lapsia ja ovat toki ihania. Parikymppisenä olin avoin ajatukselle perheestä. Sitten siitä tuli minulle ahdistava ajatus.

Itselläni jonkinlainen takaraja oli 30-vuotispäivän viettäminen pitkäaikaisena sinkkuna, erityisesti kuin eräs vähänkin orastava parisuhde oli juuri sitä ennen kariutunut. Samana vuonna tosin tapasin mieheni, mutta tuolloin jo ehdin käydä läpi suurimman lapsettomuuskriisini. Ehkä sen vuoksi ei olekaan tuntunut niin maailmanlopulta vaikka nyt yrityksen jälkeen lasta ei olekaan ilmaantunut.

Vierailija kirjoitti:

32 oli mulle se maaginen ikä. Tajusin, että mun persoona ei ole sellainen johon rakastutaan. Kävin hyvin rankan suruvaiheen läpi, mutta nyt 3 vuotta myöhemmin helpottaa. Ostin yksin just pienen mökin mitä saan laittaa.

Jep, 32-vuotta taitaa olla yleinen rajapyykki. Myös monet ovat kommentoineet 27-vuoden rajapyykkiä.

-ap

Miehenä ei kannata hankkia lapsia, koska se johtaa vaan elareihin ja lasten menoon äidille.

Vierailija kirjoitti:

Miehenä ei kannata hankkia lapsia, koska se johtaa vaan elareihin ja lasten menoon äidille.

Noin negatiivisella asenteella en suosittelekaan.