Oletko ollut todella vakavasti ja itsetuhoisesti masentunut? Miten sinua piti kohdella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pojan pitää päästä osastolle. Se on hänen paikkansa, ei tuohon muu auta. Minä soittaisin ja kertoisin että poika haluaa tappaa itsensä, ei syö, juo tai nuku, tilanne jatkunut niin ja niin pitkään. Monia vastaavassa tilassa olevia on osastoilla, en ymmärrä miksi poika ei pääsisi?

Kerroin jo, että kahdesti olemme soittaneet ambulanssin. Aina kotiin. Koska ei ole psykoottinen, eikä itse halua hoitoon.

kyllähän pakkohoidon kriteerit täyttyvät eli halu vahingoittaa itseään, kun ihminen on jatkuvasti itsetuhoinen vaikka ambulanssin tullessa ei sitä toisi ilmi.

Meidänkin mielestä, mutta ei malmin päivystävän psykiatrin mielestä. Poika siis sanoi siellä, ettei aio tappaa itseään. Koska ei halua hoitoon.

Niin, no viette pojan uudestaan päivystykseen ja pysytte kovina. Sanotte että poika valehtelee ettei ole itsetuhoinen koska ei halua hoitoon mutta itsetuhoisuus jatkuu heti kotiin päästyä. Sanotte että ettette jaksa enää, poika haluaa vaan kuolla eikä nuku, syö, juo. Haluaa vain kuolla. Resurssit kun on mitä on niin hoitoa pitää vaatia ja mielellään vähän liioitellakin. Kyllä he mielellään kotiin työntää jos vaan mahdollisuus on kun osastot on täynnä. Näkisin kuitenkin että se hoitoon pääsy on ainoa mikä auttaa. Kotihoito on jo nähty, ei toimi.

Vierailija kirjoitti:

Rakas ystäväni oli todella pitkään masentunut ja itsetuhoinen. Vaikka olin kuinka rakastava, tukeva, kannustava tahansa enkä syyllistänyt häntä pätkääkään mistään vaan ymmärsin ja tuin, niin siitä huolimatta hän päätyi yrittämään itsemurhaa. Ei kuollut kuitenkaan, pääsi osastolle ja sai jonkun ajan kuluttua oikean diagnoosin ja lääkkeet. Sanoi myöhemmin, että mikään ei olisi häntä estänyt yrittämästä itsemurhaa. Ei mikään mun teko tai sana. Hän kerta kaikkiaan oli sitä mieltä, että ei pysty enää elää ja myös itseinho oli suunnaton. Häpesi masennustaan.

Melkein sama täällä. Kolme vuotta olen tukenut, yksi riita on ollut kolmen vuoden aikana. Tukemalla tarkoitan sitä, että olen tarjoutunut tueksi erilaisiin aktiviteetteihin, jopa vertaistukiryhmiin, ettei tarvitsisi kotona miettiä vaan inhottavia asioita, jos ystävä on sanonut, ettei ole syönyt, olen tuonut ihan ohimennen mukanani ruokaa, joskus olen saanut esim elokuvalippuja lahjaksi ja olen heti vienyt ystäväni. Teen kaiken niin, ettei ystävälle tule paha olo / syyllistynyt olo. Olen kuunnellut kuunnellut ja kuunnellut. Jokaisen juhlapyhän aikaan olen piristänyt, koska silloin on "helppo" ohimennen muistaa ihmisiä ilman että jää mitään kiitollisuudenvelkaa.

Ilmeisesti sairauden vuoksi hän ei kuitenkaan millään tasolla nää miten lähipiiri hänen eteensä "ponnistelee". Hän puhuu jatkuvasti siitä, että kukaan ei arvosta, kukaan ei välitä, kaikki haukkuvat häntä jne. Vaikka hänen perheensä ja moni muukin ystävä kuin minä tekee jatkuvasti näitä asioita hänen vuokseen ja hyvin pyytteettömästikkin, koska kaikilla on tieto, että hän ei pysty vastavuoroisesti olemaan tukena masennuksen vuoksi ja hyvin huonolla rahatilanteella. Juuri pari pv sitten kertoi, että yksi yhteinen tuttu oli kevätsiivonnut hänen asuntonsa ja sitten valitteli kun ketään ei kiinnosta.

Masennus tavallaan myös sulkee ne silmät todellakaan näkemästä että kyllä ympärillä on ihmisiä joita kiinnostaa ja ketkä välittää. Joskus puheet tuntuvat todella itserakkailta.

Aplle vielä vinkki näin hoitoalan ihmisenä että nuoret miehet on vielä todella impulsiivisia ja aivot kehittyvät paljon hitaammin kuin naisten, joten en heittäisi poikaa ulos vaan pyrkisin pitämään asiat mahdollisimman vakaina nyt, koska impulsiivisuus ja nuoren mielenmaisema jossa ei juurikaan osata ajatella tekojen seurauksia ja tulevaisuutta vaikeuttaa asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pojan pitää päästä osastolle. Se on hänen paikkansa, ei tuohon muu auta. Minä soittaisin ja kertoisin että poika haluaa tappaa itsensä, ei syö, juo tai nuku, tilanne jatkunut niin ja niin pitkään. Monia vastaavassa tilassa olevia on osastoilla, en ymmärrä miksi poika ei pääsisi?

Kerroin jo, että kahdesti olemme soittaneet ambulanssin. Aina kotiin. Koska ei ole psykoottinen, eikä itse halua hoitoon.

kyllähän pakkohoidon kriteerit täyttyvät eli halu vahingoittaa itseään, kun ihminen on jatkuvasti itsetuhoinen vaikka ambulanssin tullessa ei sitä toisi ilmi.

Meidänkin mielestä, mutta ei malmin päivystävän psykiatrin mielestä. Poika siis sanoi siellä, ettei aio tappaa itseään. Koska ei halua hoitoon.

Niin, no viette pojan uudestaan päivystykseen ja pysytte kovina. Sanotte että poika valehtelee ettei ole itsetuhoinen koska ei halua hoitoon mutta itsetuhoisuus jatkuu heti kotiin päästyä. Sanotte että ettette jaksa enää, poika haluaa vaan kuolla eikä nuku, syö, juo. Haluaa vain kuolla. Resurssit kun on mitä on niin hoitoa pitää vaatia ja mielellään vähän liioitellakin. Kyllä he mielellään kotiin työntää jos vaan mahdollisuus on kun osastot on täynnä. Näkisin kuitenkin että se hoitoon pääsy on ainoa mikä auttaa. Kotihoito on jo nähty, ei toimi.

Mutta kun ihmistä ei voi pakkohoitaa, niin meille sanotaan kerta toisensa jälkeen: psyk polin lääkärit, psykologit, malmin päivustyksessä, auroran päivystyksessä. Pakkohoitoon pääsee vain, jos on vaarallinen muille tai on psykoottinen. Itsensä saa tappaa ihan vapaasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä tutkittu? Siihen kuuluu itsetuhoiset ajatukset.

Luulisi psyk polin tietävän mitä tekevät. Sanovat et on klassinen vakava masennus.

Mutta jos poika ei puhu hoitajilöe/psykologeille eikä halua apua eikä kerto itsetuhoisista ajatuksistakaan heille mistä ne tietää mikä oikeasti vikana. Itse menin vakava masennus nimikkeellä hoitoon 14 vuotias a, nyt 26vuotiaana diagnooseja on kertynyt ebenmänkin ja isa on ollut mulla ihan lapsesta asti, kukaan vaan ei tiennyt.

Alkuun puhui, ekat puoli vuotta. Nyt on iskenyt toivottomuus, kun sitä toivonpilkahdusta ei ole näkynyt.

Tiedän et kaksisuuntaista on monenlaista, mutta itse en ole koskaan maniaa hänessä nähnyt. Ja vaikka olisikin, niin eikö siinä masennusvaihetta hoideta masennuslääkkeillä?

Olen käsittänyt että kaksisuuntaista pitäisi hoitaa erilaisella tasaavalla yhdistelmälääkityksellä, jonka yksilöllisen sopivuuden löytämiseksi voi tarvita monia kokeiluja, ja siksi potilas pitäisikin saada sitoutumaan hoitoonsa. Pelkkä masennuslääkitys hoitaa ikään kuin väärää ongelmaa aivoissa ja voi saada aivokemiat entistä enemmän sekaisin. Mulla vaan tavallinen masennus taustalla, joten en tiedä tarkemmin, mutta olisin masentunut vielä vakavammin jos ihmiset ympärillä ei olisi antaneet mun olla rauhassa ”hullu”, vaan olisivat passanneet, kyselleet, vaatineet tai yrittäneet piristää ”väkisin”. Silloin olisin saanut vaan muistutuksia kokoajan surkeasta tilanteestani, joten oli hyödyllistä että olivat vaan taustalla tukemassa ja otin kontaktia silloin kun siihen oli joinain päivinä enemmän voimia kuin toisina, joten se itsenäisyyden tukeminen olisi tärkeää hänen ikäiselleen. Voimia vaikeaan tilanteeseen!

Voin psykoottisen läheisenä sanoa että edes silloinkaan ei välttämättä pääse/joudu pakkohoitoon. Vasta kun oli tarpeeksi häiriköinut eri tahoja niin otettiin sisään. Toisekseen pitää muistuttaa että on omituista puhua haluttomuudesta apuun kun on itsetuhoinen, kun itsetuhoisuuteen sairautena juuri kuuluu toivottomuus ja halu kuolla.

%/"¤¤%% että ihmiset on tyhmiä. Osa vastauksista on ihan järkyttäviä, vastuuttomia. Jos teillä ei ole kokemusta eikä asiantuntemusta, niin mitä jo menisitte toiseen ketjuun?

1. AP ota yhteyttä hoitopaikkaan, hoitavaan lääkäriin. Hän ei voi kertoa mitään sinulle, sinä voit kertoa tilanteen ja huolesi hänelle. Siellä ei ehkä edes tiedetä. Lääkitys ei selvästi tehoa / ole oikea.

2. Jos yrittää itsemurhaa, kertoo aikovansa juurikin, soitto hätäkeskukseen.

3. Sähköhoito auttaa ja nopeasti. Miten ei haluaisi sitä? Itse olen masennuksessa ollut valmis aivan mihin tahansa, että se tuska helpottaisi. Lääkkeitä on erilaisia, on myös geenitestejä, jotka paljastavat, auttaako tietty lääke vai ei. On olemassa muitakin hoitovaihtoehtoja. Masennukseen kuuluu ajatus, että toivoa parantumisesta ei ole. Soita ja hoida hänen puolestaan, että saa hoitoa, joka tehoaa.

Se että sanani kuultiin ja otettiin vakavasti merkitsi todella paljon. Se että ei tullut tunnetta että oltaisiin luultu tuskasta puhumista vain huomionhakuisuudeksi/liioitteluksi, sillä sitä se ei ollut, eikä kaikkea sitä surua pystynyt edes sanoiksi pukemaan, eli mitään liioittelua siinä ei ollut.

Mikä lääke pojalla on?

Venlafax nosti minut aika nopeasti masennuksesta pois. 

Lääkärit sanoivat, että sitä tulisi käyttää pitkään, mutta käytin vain 6kk, koska en halua, että kehoni jää riippuvaiseksi. Tuo 6kk oli sopiva aika.

Kaikille se ei sovi ja liian isolla annoksella saa kenelle vain manian ja sekoiluvaiheen päälle. Itsellä alkoi puhetta tulvimaan ja ideoita tulla. Tiesin ettei ole minua se käytös, joten laskin itsenäisesti annosta. Kaveri luotti lääkäriin ja söi isoa annosta, vaikka alkoi sekoilla ja tehdä tyhmyyksiä. Lopulta tajusi lopettaa. 300mg kyseistä lääkettä on ihan liian iso annos. Minulle 225mg oli liikaa. 150mg oli sopiva, mutta vähensin sitten 75mg ja lopetin seinään.

Ko. lääkkeessä lopetus jakaa mielipiteitä. Toiset eivät kyseke siihen, koska päähän tulee kuulemma sähköiskuja jne. Minulle ei tullut. Vastustin lääkkeiden syöntiä, mutta lopulta olin niin huonona, että annoin niille mahdollisuuden. Lyhytaikainen lääkitys sopi minulle. 

Mihin tästä hävisi yksi viesti juuri äsken?

Olisin vastannut siihen, että torstaina ängin itseni väkipakolla hoitavan lääkärin luokse. Sitähän eilääkärin olisi tarvinnut tehdä, koska kyse on täysi-ikäisestä. Hän teki sen mitä pystyi: soitti lääkäriambulanssin ja selitti tilanteen.

Lääkkeet vaihdettiin kolme viikkoa sitten, koska oli itsetuhoinen sitäkin ennen. Ei niitä nyt voi näin usein vaihtaa?

Puhuin sähköhoidosta mut lääkärien kanta on, et eka kokeillaan lääkkeet.

Kun on tarpeeksi masentunut, niin se on kuin pohjaton kaivo, jonne kaikki rakkaus ja välittäminen , kaikki hyvä, vaan uppoaa ja katoaa melkein heti. Mutta ei se tarkoita, etteikö kannata kertoa että häntä rakastetaan juuri hänenlaisenaan. Jokin siitä jää pinnalle, jokin jonka varassa jaksaa sinnitellä vaikka on pimeää.

Vakavassa masennuksessa lääkkeet on se ensimmäinen apu, jolla saadaan ihminen ulos sieltä kaivosta, kyllin vahvaksi ottamaan vastaan muutakin tukea.

Olette ihania vanhempia kun jaksatte lastanne kannustaa kun hänellä on vaikeaa. Jaksakaa vaan, mikään ei kestä ikuisesti, ei edes se synkin masennus.  Itse olen sieltä kuopasta ylös rämpinyt , joten voin sanoa, että se on mahdollista. 

Tärkeää: pitäkää huolta itsestänne. Kun ammentaa ja ammentaa rakkaalle eikä mikään tunnu auttavan, masentuu helposti itsekin. Koettakaa löytää jokin paikka jossa saatte itse puhua, jossa voitte purkaa tunteita. Koska kyllä se on okei, jos alkaa väsyttää ja turhauttaa ja suututtaakin. 

Paljon jaksamista teille. 

 

Vierailija kirjoitti:

Mikä lääke pojalla on?

Venlafax nosti minut aika nopeasti masennuksesta pois. 

Lääkärit sanoivat, että sitä tulisi käyttää pitkään, mutta käytin vain 6kk, koska en halua, että kehoni jää riippuvaiseksi. Tuo 6kk oli sopiva aika.

Kaikille se ei sovi ja liian isolla annoksella saa kenelle vain manian ja sekoiluvaiheen päälle. Itsellä alkoi puhetta tulvimaan ja ideoita tulla. Tiesin ettei ole minua se käytös, joten laskin itsenäisesti annosta. Kaveri luotti lääkäriin ja söi isoa annosta, vaikka alkoi sekoilla ja tehdä tyhmyyksiä. Lopulta tajusi lopettaa. 300mg kyseistä lääkettä on ihan liian iso annos. Minulle 225mg oli liikaa. 150mg oli sopiva, mutta vähensin sitten 75mg ja lopetin seinään.

Ko. lääkkeessä lopetus jakaa mielipiteitä. Toiset eivät kyseke siihen, koska päähän tulee kuulemma sähköiskuja jne. Minulle ei tullut. Vastustin lääkkeiden syöntiä, mutta lopulta olin niin huonona, että annoin niille mahdollisuuden. Lyhytaikainen lääkitys sopi minulle. 

Nyt aloitettiin valdoxan.

Aivan sama, miten kohtelet. Vain oikea hoito auttaa.

Osasto olisi oikea paikka lääkevaihtoon.

Kokemuksesta puhun.

Minun ei ehkä pitäisi kirjoittaa tähän ketjuun, koska minulla ei ole diagnosoitua sairautta. Olen silti muuten todella väsyksissä ja elämä tuntuu vaikealta. Olen tavallaan jumissa elämäni kanssa. En pääse opiskelemaan, vaikka tahtoisin ja kaikkiin töihin minusta ei ole, kun en ole niin sosiaalinen ihminen. Olen todella yksinäinen ihminen. Vanhemmilleni olen jo tietynlainen pettymys ja eivät ymmärrä mitään heikkoutta ja näistä asioista ei voi edes puhua. Asun yksin ja pärjään jotenkin rahallisesti. En silti tiedä haluanko elää tällaista elämää ja välillä tuntuu ettei  minusta tule ikinä mitään.

Joku varmasti ajattelee minun olevan pahasti sairas, mutta minulla ei vaan ole mitään suurta elämän halua ainakaan tällä hetkellä. Olen lapsesta asti ollut vähän sellainen surumielinen ja nyt olisin ihan valmis jo lähtemään. Paljon ikäviä ihmisiä on ollut elämässä ja siinä mielessä olen kestänyt jo paljon. Vanhemmat eivät edes ymmärrä mitään mielenterveysongelmia ja toisaalta en halua mitään lääkkeitä, koska tavallaan tämä alakuloisuus johtuu siitä etten koe pääseväni elämässä eteenpäin ja muutenkin kuten kerroin niin minulla ei ole koskaan ollut mitään suuria odotuksia elämän suhteen. Tavallaan ymmärrän elämän raadollisuuden ja tiedän ettei omakaan elämä tule varmastikaan olemaan mitään helppoa ja vaikeuksia on jo nyt ollut paljon. Silti yritän nauttia pienistä asioista ja olla tyytyväinen. Nyt mielessä vaan pyörii kaikki ajatukset ja se, että jos kuolisin niin minua ei jäisi juuri kukaan kaipaamaan ja tavallaan olisi kuin minua ei olisi maailmassa ollutkaan. Toisaalta en tietenkään halua aiheuttaa kenellekään surua.

En minäkään kaipaa sääliä, mutta välillä kadehdin ihmisiä joilla on läheisiä, jotka ymmärtävät. Silloin kun lähipiirissä tapahtuu ikäviä asioita ja nyt yksi tuttu "lähti" niin alkaa itsekin miettiä mitä järkeä tässä on. En vaan näe itselläni mitään hyvää elämää ja pelkään todella miten elämäni menee ja jaksanko. Itse kaipaisin myös läheisyyttä myös, koska on ole koskaan sitä saanut ja tavallaan koen itseni ihan epäonnistuneeksi ja kamalaksi ihmiseksi. Silti tiedän ettei se lääkkeitä syömällä parane ja tavallaan olen vaan herännyt todellisuuteen. Tietenkin on ihmisiä joille lääkitys auttaa ja minä voin varmasti todella hyvin moneen verrattuna.

Kuinka monta vuotta poikasi on ollut masentunut? Voisitko yrittää kaivaa netistä mahdollisimman selkeää informaatiota ja tutkimuksia masennuksesta ns. aivokemiallisena sairautena. Jos hän saisi sitä kautta ymmärrystä ja tukea siihen, että se on sairaus, jota on hoidettava ja on hoidettavissa. Se vain voi viedä aikaa. Tuntuu kamalalta, että noin nuori on jo sitä mieltä, että masennukselle ei ole mitään tehtävissä :( Jos saisit hänet jotenkin ymmärtämään, että hänellä on aikaa hoitaa itseään, toivuttuaan aloittaa opiskelut jälleen jne. Ei haittaa vaikka vasta kolmekymppisenä valmistuisi ammattiin. Sittenkin on vähintään 35 vuotta aikaa tehdä töitä ja olla ns. "kunnollinen kansalainen". Tuossa iässä voi tuntua dramaattiselta ja lopulliselta se, että ei suoriudu asioista samassa tahdissa ikätovereidensa kanssa. Ja, jos saisit helpotettua sitä tuskaa vakuuttamalla, että hän ehtii kyllä ja ei ole häpeä elää elämäänsä eri tavalla kuin useat tekee. Jokaisella meillä on omat taakkansa ja erittäin harva selviää tästä elämästä ilman painolastia. Joillakin se tulee vain aikaisemmin kuin toisilla mutta siitä huolimatta loppuelämä voi olla hyvinkin antoisaa :) Kovasti voimia sinne!

Vierailija kirjoitti:

Minun ei ehkä pitäisi kirjoittaa tähän ketjuun, koska minulla ei ole diagnosoitua sairautta. Olen silti muuten todella väsyksissä ja elämä tuntuu vaikealta. Olen tavallaan jumissa elämäni kanssa. En pääse opiskelemaan, vaikka tahtoisin ja kaikkiin töihin minusta ei ole, kun en ole niin sosiaalinen ihminen. Olen todella yksinäinen ihminen. Vanhemmilleni olen jo tietynlainen pettymys ja eivät ymmärrä mitään heikkoutta ja näistä asioista ei voi edes puhua. Asun yksin ja pärjään jotenkin rahallisesti. En silti tiedä haluanko elää tällaista elämää ja välillä tuntuu ettei  minusta tule ikinä mitään.

Joku varmasti ajattelee minun olevan pahasti sairas, mutta minulla ei vaan ole mitään suurta elämän halua ainakaan tällä hetkellä. Olen lapsesta asti ollut vähän sellainen surumielinen ja nyt olisin ihan valmis jo lähtemään. Paljon ikäviä ihmisiä on ollut elämässä ja siinä mielessä olen kestänyt jo paljon. Vanhemmat eivät edes ymmärrä mitään mielenterveysongelmia ja toisaalta en halua mitään lääkkeitä, koska tavallaan tämä alakuloisuus johtuu siitä etten koe pääseväni elämässä eteenpäin ja muutenkin kuten kerroin niin minulla ei ole koskaan ollut mitään suuria odotuksia elämän suhteen. Tavallaan ymmärrän elämän raadollisuuden ja tiedän ettei omakaan elämä tule varmastikaan olemaan mitään helppoa ja vaikeuksia on jo nyt ollut paljon. Silti yritän nauttia pienistä asioista ja olla tyytyväinen. Nyt mielessä vaan pyörii kaikki ajatukset ja se, että jos kuolisin niin minua ei jäisi juuri kukaan kaipaamaan ja tavallaan olisi kuin minua ei olisi maailmassa ollutkaan. Toisaalta en tietenkään halua aiheuttaa kenellekään surua.

En minäkään kaipaa sääliä, mutta välillä kadehdin ihmisiä joilla on läheisiä, jotka ymmärtävät. Silloin kun lähipiirissä tapahtuu ikäviä asioita ja nyt yksi tuttu "lähti" niin alkaa itsekin miettiä mitä järkeä tässä on. En vaan näe itselläni mitään hyvää elämää ja pelkään todella miten elämäni menee ja jaksanko. Itse kaipaisin myös läheisyyttä myös, koska on ole koskaan sitä saanut ja tavallaan koen itseni ihan epäonnistuneeksi ja kamalaksi ihmiseksi. Silti tiedän ettei se lääkkeitä syömällä parane ja tavallaan olen vaan herännyt todellisuuteen. Tietenkin on ihmisiä joille lääkitys auttaa ja minä voin varmasti todella hyvin moneen verrattuna.

Hyvä että kirjoitit. Varmaan noin poikanikin ajattelee, mutta on syvemmissä vesissä.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monta vuotta poikasi on ollut masentunut? Voisitko yrittää kaivaa netistä mahdollisimman selkeää informaatiota ja tutkimuksia masennuksesta ns. aivokemiallisena sairautena. Jos hän saisi sitä kautta ymmärrystä ja tukea siihen, että se on sairaus, jota on hoidettava ja on hoidettavissa. Se vain voi viedä aikaa. Tuntuu kamalalta, että noin nuori on jo sitä mieltä, että masennukselle ei ole mitään tehtävissä :( Jos saisit hänet jotenkin ymmärtämään, että hänellä on aikaa hoitaa itseään, toivuttuaan aloittaa opiskelut jälleen jne. Ei haittaa vaikka vasta kolmekymppisenä valmistuisi ammattiin. Sittenkin on vähintään 35 vuotta aikaa tehdä töitä ja olla ns. "kunnollinen kansalainen". Tuossa iässä voi tuntua dramaattiselta ja lopulliselta se, että ei suoriudu asioista samassa tahdissa ikätovereidensa kanssa. Ja, jos saisit helpotettua sitä tuskaa vakuuttamalla, että hän ehtii kyllä ja ei ole häpeä elää elämäänsä eri tavalla kuin useat tekee. Jokaisella meillä on omat taakkansa ja erittäin harva selviää tästä elämästä ilman painolastia. Joillakin se tulee vain aikaisemmin kuin toisilla mutta siitä huolimatta loppuelämä voi olla hyvinkin antoisaa :) Kovasti voimia sinne!

Juuri äsken keskustelimme. Ei näe järkeä jatkaa hoitoja, koska on jo niin kauan yrittänyt. Eli puoli vuotta...

Masentunut on ollut pari vuotta, mutta kertoi asiasta vasta syksyllä. Piilotti asian sitä ennen, ja nyt tuntuu, että ollaan entistä syvemmällä. Liki neljä viikko sitten lääkkeet vaihdettiin.

Kannattaako pojalle sanoa, että jos haluat asua täällä, niin pitää käydä hoidossa? Vai onko uhkaus pahasta?

Vaihtoehtoisesti annan hänen syrjäytyä ilman hoitoja, ja odottelen ihmettä.

Jos siis suostuttelu ei tuota tulosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritä ehdottaa hänelle ketamiinia, sillä on ihan loistavat vasteet.

Itse olin todella pahassa jamassa koko syksyn ja talven. Yritin tappaa itseni kaksi kertaa tammikuussa, sain nopeasti lähetteen ketamiinihoitoon. Ei tarvitse mennä osastolle. Se auttoi heti.

Pitäisi eka saada poika lääkäriin auroraan, mutta ei suostu. Nyt polilla hoidetaan vain perinteisesti.

On myös sähköhoitoa, joka myös kuulemma tehokasta. Mutta ei kiinnosta parantua.

Olet antanut luvan sähköhoitoon menosta, koska kuulemma tehokasta? Kuinka monta kertaa sai? Kerrottiinko teille että hoitotulos näkyy vuosien kuluttua?

Trolli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottaa syliin ja halia pitkään turvallisesti siinä. Joku jossain ota poika syliin nyt heti ja anna rakkautta hänelle.

Ei anna koskea itseensä.

Olet aiti, joka on vienyt pojaltaan kivekset. Se on totuus. Kun on psykiatrialle kivekset antanut, niita ei helpolla saa takaisin.

jmnjmnt kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottaa syliin ja halia pitkään turvallisesti siinä. Joku jossain ota poika syliin nyt heti ja anna rakkautta hänelle.

Ei anna koskea itseensä.

Olet aiti, joka on vienyt pojaltaan kivekset. Se on totuus. Kun on psykiatrialle kivekset antanut, niita ei helpolla saa takaisin.

Annoi pojan kivekset sitten psykiatrille.

Nyt poika ei halua, etta kosket haneen.

Siinapa oikea aiti.