Oletko ollut todella vakavasti ja itsetuhoisesti masentunut? Miten sinua piti kohdella?

Vierailija kirjoitti:

Ei vanhempani pystyneet auttamaan, enkä sitä heiltä odottanutkaan. Sattumalta serkkuni, joka joutui asunnottomaksi, muutti luokseni ja hän auttoi minua omalla aidolla ja positiivisella asenteellaan tarttumaan elämään. Hän jotenkin vain avasi silmäni näkemään ja minun osuuteni oli se, että tartuin siihen toivonkipinään, ja nousin ylös ja aloin tehdä normaaliasioita, ensin hänen kanssaan yhdessä, mutta pian myös yksin.

Me vanhemmat olemme eläneet normaalisti ja ylläpitäneet hyvää fiilistä. Ei täällä siis muut masentuneita ole. Mutta kävelylle en poikaa saa.

Se, että joku jaksaa kysellä kuulumisia silloin tällöin, on tärkeää. Ja tulee vaikka paikan päälle joskus tarkistamaan, ettei mitään pahaa ole sattunut.

En osaa auttaa sua tän paremmin. Voimia sulle ihan hirveästi! Muista varoa sairastuttamasta itseäsi, se olisi pojallekin raskauttavaa.

Yritä ehdottaa hänelle ketamiinia, sillä on ihan loistavat vasteet.

Itse olin todella pahassa jamassa koko syksyn ja talven. Yritin tappaa itseni kaksi kertaa tammikuussa, sain nopeasti lähetteen ketamiinihoitoon. Ei tarvitse mennä osastolle. Se auttoi heti.

Jos hän asuu pois kotoa, on tärkeää olla vain läsnä. Käydä kaupassa yhdessä, auttaa siivoamisessa, kokata yhdessä, jos jaksaa. Ei kuitenkaan ole hyvä alkaa tekemään kaikkea puolesta, vaan ennen kaikkea tehdä yhdessä, vähänkin. Viedä vaikka kävelylle. Ihan vähän vaikka joka päivä, mutta kunnioittaen tietenkin. Masennus on vakava sairaus, josta sinä et voi häntä parantaa, voit vain tukea. On hyvä suhtautua about samoin kuin syöpää sairastavaan. Masennuslääkkeet ja terapia ovat oikea hoitomuoto, aniharvoin on tarjolla edes enempää. Itsellä eläinten läsnäolo on aina auttanut, jos tuntee olonsa yksinäiseksi, tätä voisi kysellä. 

Yksi mikä on musta hyvä, ja mitä ei itse jaksa, on jos jaksat etsiä erilaisia tukimuotoja. Ryhmiä, tekemistä, kuntoutusjaksoja. Esimerkiksi kesälle on nuorille usein kesäryhmiä, joissa tehdään muutama tunti päivässä asioita yhdessä vertaisporukalla, että pysyy jonkinlainen rytmi. Näiden etsiminen on vaikeinta masentuneelle itselleen, mutta erilaiset tukiryhmät kuitenkin monesti hyödyttävät. Näitä voi tarjota, vaikkei toinen haluaisikaan mennä. Ainakin hän näkee, että vaihtoehtoja on. 

Muista pitää myös huolta itsestäsi. Masennus voi olla elinikäinen sairaus, johon et voi vaikuttaa. 

Jos on aidosti itsetuhoinen, eikä esim osastohoito ole vaihtoehto, et voi paljon tehdä. Tuo kuitenkin esille näitä vaihtoehtoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerro jollekin ihmiselle tänään että rakastat häntä. En tiedä itse vielä kenestä aloitan, mutta kyllä sen jotenkin kerron. 

Rakastatko oikeasti, syvästi, vain häntä?

Älä mene valehtelemaan, voi irrota lässytyksestä turpaan - ansaitusti.

olen saanut rakkaudesta turpaan pahastikin kun yritin vain auttaa, omia vanhempiani. siksi minäkin joskus epäonnistun rakkaudessa mutta yritän joka ikinen päivä rakastaa. en tiedä sinusta tuntuu ettei viestissäsi paljon rakkautta ollut. siksi toivon rakkautta sullekin. lähimmäisen rakkautta ihan. jos tämäkin loukkaa sua jotekin, niin se ei ole tarkoitus ja ehkä epäonnistuin taas. Anteeksi.

Vain teot merkkaavat. Lässytys on lässytystä.

sinähän sen tiedät.

Älä nyt ala ainakaan mitään tiukentamaan! Masentunut tuntee kaikesta syyllisyyttä ja läheisten tukemiset ja kannustukset voivat saada masentuneen entistä syvempään suohon. Auttamisyritykset tuossa tilanteessa voivat syyllistää sairastunutta, koska tietää, että häntä halutaan auttaa, muttei pysty toteuttamaan auttajien toivomuksia ja yrityksiä---> lisäsyyllisyys. 

Ennemmin kerro masentuneelle, ettei tarvitse pelätä loukkaavansa ketään sillä, ettei vain pysty tai jaksa olla osallistuva ja elävä. Kerro, että olette aina saatavilla silloin kun sairas kokee jaksavansa muutakin kuin hengittää. Masentunut ei ole tyhmä, hän tekisi kaikkensa parantuakseen jos voisi. Tähän auttaa vain aika ja lääkitys. Myöhemmin ehkä terapia. Ihmiset ovat tälläkin alueella yksilöllisiä ja jokaisella ihmisellä on hänele sopivat toipumiskeinot, ne pitää vain löytää.

Vierailija kirjoitti:

Se, että joku jaksaa kysellä kuulumisia silloin tällöin, on tärkeää. Ja tulee vaikka paikan päälle joskus tarkistamaan, ettei mitään pahaa ole sattunut.

En osaa auttaa sua tän paremmin. Voimia sulle ihan hirveästi! Muista varoa sairastuttamasta itseäsi, se olisi pojallekin raskauttavaa.

Joka ikinen päivä kysyn. Vastaus on ”ihan hyvää”. Aina.

Minä tässä olenkin ihan kohta hajoamassa.

Miksi lapsi ei ole osastolla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se, että joku jaksaa kysellä kuulumisia silloin tällöin, on tärkeää. Ja tulee vaikka paikan päälle joskus tarkistamaan, ettei mitään pahaa ole sattunut.

En osaa auttaa sua tän paremmin. Voimia sulle ihan hirveästi! Muista varoa sairastuttamasta itseäsi, se olisi pojallekin raskauttavaa.

Joka ikinen päivä kysyn. Vastaus on ”ihan hyvää”. Aina.

Minä tässä olenkin ihan kohta hajoamassa.

kovin tuttua erään sukulaismiehen kohdalla. kaikki on nyt ollut 15vuotta ihan hyvin ja selkeästi ei ole. mitä siinä voi muuta kuin kannustaa ja kertoa että välittää toisesta ja antaa hänen käydä läpi jotain mistä ei halua puhua ja antaa hänen elää elämänsä haluamallaan tavalla. tosin ko mies on jo aikuinen ihminen. jolla siis on kaikki hyvin. ei ole töitä olllut koskaan ei ketään kaveria ei harrasteita . mutta hänen elämänsä. ehkä vielä joskus innostuu elämästä!!!!

Vierailija kirjoitti:

Yritä ehdottaa hänelle ketamiinia, sillä on ihan loistavat vasteet.

Itse olin todella pahassa jamassa koko syksyn ja talven. Yritin tappaa itseni kaksi kertaa tammikuussa, sain nopeasti lähetteen ketamiinihoitoon. Ei tarvitse mennä osastolle. Se auttoi heti.

Pitäisi eka saada poika lääkäriin auroraan, mutta ei suostu. Nyt polilla hoidetaan vain perinteisesti.

On myös sähköhoitoa, joka myös kuulemma tehokasta. Mutta ei kiinnosta parantua.

”Miten sinua piti kohdella” lause on tyhmä. Kai jokainen on erilainen. Minua helpotti ettei minua jätetty yksin, vaan joku oli kotona minun kanssani. Teininä kun olin todella masentunut, enkä itse tiennyt mitä se oli, olin todella peloissani. En pystynyt käymään koulussa, koska olin niin ahdistunut. En päässyt sängystä ylös. Vanhemmat kävivät vuorotellen huoneeni ovella haukkumassa miten laiska paska olen. Potkivatkin minut sitten pihalle melko pian, olin silloin juuri täyttänyt 18. En muista tuosta ajasta paljon mitään. Nukuin ja itkin paljon. Olin todella yksin. Yritin kaksi kertaa lääkkeillä itsemurhaa ja yritin kerran mennä junan alle, mutta minut nähtiin ja raahattiin pois.

Tuosta on nyt kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään täysin parantunut. Saan kerran kuukaudessa keskusteluapua ja lääkkeitä saisin kassikaupalla, mutta niistä en ole saanut hyötyä vielä ainoastakaan. Vanhempiani en halua nähdä enää koskaan. Olivat kuulema pari vuotta sitten kysyneet mummoltani että vieläkö se Emmi makaa turhanpanttina kotona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun teinitytär on just tässä vaiheessa. Vielä pari vuotta voin edes jonkin verran osallistua hoidon toteutumiseen, mutta en tiedä mitä tehdä, jos hän ei parane alaikäisyytensä aikana. En siis osaa yhtään auttaa, mutta tunnen tuskasi.

Pääasia kun olet mukana etkä hylkää. kun jaksat vaikka olet epätietoinen ja toivoinen . Valoa ja toivoa on kun jaksaa pusertaa pimeän läpi. ja lapsi imee jokaisen rakkauden murusi ihan läsnäolostasi pankkiinsa josta vahvistuttaan ammentaa ja ehkä vielä joskus makselee rakkaudella takasin. Kiitos kun jaksat vanhempana. 

Kiitos

Aina en meinaa jaksaa, tuntuu oikeasti tärkeältä kuulla, että sillä kaikella, vähän laimeallakin rinnallakulkemisella, on väliä.

6

N_aa kirjoitti:

Jos hän asuu pois kotoa, on tärkeää olla vain läsnä. Käydä kaupassa yhdessä, auttaa siivoamisessa, kokata yhdessä, jos jaksaa. Ei kuitenkaan ole hyvä alkaa tekemään kaikkea puolesta, vaan ennen kaikkea tehdä yhdessä, vähänkin. Viedä vaikka kävelylle. Ihan vähän vaikka joka päivä, mutta kunnioittaen tietenkin. Masennus on vakava sairaus, josta sinä et voi häntä parantaa, voit vain tukea. On hyvä suhtautua about samoin kuin syöpää sairastavaan. Masennuslääkkeet ja terapia ovat oikea hoitomuoto, aniharvoin on tarjolla edes enempää. Itsellä eläinten läsnäolo on aina auttanut, jos tuntee olonsa yksinäiseksi, tätä voisi kysellä. 

Yksi mikä on musta hyvä, ja mitä ei itse jaksa, on jos jaksat etsiä erilaisia tukimuotoja. Ryhmiä, tekemistä, kuntoutusjaksoja. Esimerkiksi kesälle on nuorille usein kesäryhmiä, joissa tehdään muutama tunti päivässä asioita yhdessä vertaisporukalla, että pysyy jonkinlainen rytmi. Näiden etsiminen on vaikeinta masentuneelle itselleen, mutta erilaiset tukiryhmät kuitenkin monesti hyödyttävät. Näitä voi tarjota, vaikkei toinen haluaisikaan mennä. Ainakin hän näkee, että vaihtoehtoja on. 

Muista pitää myös huolta itsestäsi. Masennus voi olla elinikäinen sairaus, johon et voi vaikuttaa. 

Jos on aidosti itsetuhoinen, eikä esim osastohoito ole vaihtoehto, et voi paljon tehdä. Tuo kuitenkin esille näitä vaihtoehtoja. 

Pystyn tekemään paljon etätyötä, eli olen paljon kotona, ja käytettävissä.

Ei hän suostu ylläoleviin. Joskus kyllä, jos on parempi päivä.

En saa pakkohoitoon osastolle, koska ei ole psykoottinen.

Kysymykseni siis on, että koska läsnäoleminen ja kuuntelu ei ole tuonut tuloksia, niin pitääkö toimia toisin? Jos, niin miten? Pakottaa, kiristää?

Anna ymmärtää olevasi siinä, kun toisella on tarve. Vaikeassa masennuksessa ei oikein muu kun lääkkeet ja sähköhoito toimi. Kun mulla on masennus ollu pahimmillaan on ollu ihan sama mitä mulle sanoo, en oo sisäistäny sitä. Sit kun oon alkanu sisäistään asioita kaikista pahinta oli mikä tahansa negatiivinen palaute jonka sidoin heti itseeni.

En sietäny kosketusta tai läheisyyttä. Mut siinä vaiheessa kun löysin edes yhden pienen asian mikä sillä hetkellä ees vähän herätti kiinnostusta tai positiivisia tunteita yritin kerätä kaiken energiani jaksaakseni tehdä sen. Mulla se sattu olemaan yhden pojan tapaaminen sillon aikanaan ja sitä poikaa aloinkin sit näkemään. Takaiskuhan siitä tuli sit kun ero tuli, mutta sitten sain kavereiden takia pidettyä itseäni muualla kun kotona. Ja juomisen, vaikka alkoholi ei koskaan hyvä juttu ookkaan. Mut pystyin avoimesti dokaamaan ja sillä verukkeella olemaan mitä vaan niin se sai mut nousemaan sängystä. Pikkuhiljaa aloin käydä myös psykologilla ja lopulta olin saanu pala palalta huomaamattani elämästäni kiinni niin että pystyin lopettamaan sen psykologillakin käynnin.

Kyl siinä matkalla tuli takaiskuja, mäkin sekoilin sen alkoholin ja miesten kanssa ja koin hyviä ja huonoja kokemuksia. Mut se mitä tapahtu, oli että opin pikkuhiljaa käsittelemään niitä.

Mutta väitän, että jokaisen tie pois masennuksesta on omansa. Toisilla auttaa eri asiat kuin toisilla ja toisilla tilanne valitettavasti kroonistuu.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lapsi ei ole osastolla?

Koska ei halua. Ja pakkohoitoon ei saa, ellei ole psykoottinen. Itsetuhoisuus ei riitä. Ihminen kun saa tappaa itsensä, jos haluaa.

Tätä on selvitetty ja paljon.

Tee sille terveellisiä pirtelöitä. Karkki ja leivonnaiset ei paranna...

Ramavittia tai Ferrofortea voi turvallisesti ottaa myös ja siitä saa b ryhmän vitamiineja ja pikkaisen rautaa...

Kun aivoista saa ruokavalion kautta hieman sumua pois, voi muutkin jutut pikkuhiljaa auttaa.

Joo ei todellakaan mitään kävelylle tai kauppaan pakottamista. Eikä muutenkaan väkisin passittamista mihinkään. Joku aikaisemmin sanoikin, että masentuneella on jo valmiiksi kova syyllisyydentunne, sitä ei tarvitse pahentaa. Masennus on lamaannuttava tauti ja se olo mikä junnaa päivästä toiseen ja viikosta viikkoon on pahempi kun mikään mitä tiedän. Mitään ei saa tehtyä = syyllinen olo. Mikään ei kiinnosta = syyllinen olo. Suunnittelee/yrittää itsemurhaa = syyllinen olo. Ja just toikin kun läheiset inisee miten vaikea HEILLÄ on. Miettikää miten helvetin vaikeaa sillä sairaalla on kun ei halua elää eikä pääse edes sängystä ylös.

Hyväksyvästi, lempeydellä, niin kuin olisin oikea ja arvokas ihminen niin kuin muutkin.

Vierailija kirjoitti:

Tee sille terveellisiä pirtelöitä. Karkki ja leivonnaiset ei paranna...

Ramavittia tai Ferrofortea voi turvallisesti ottaa myös ja siitä saa b ryhmän vitamiineja ja pikkaisen rautaa...

Kun aivoista saa ruokavalion kautta hieman sumua pois, voi muutkin jutut pikkuhiljaa auttaa.

Syötän rautaa ja b- vit ja d- vit ja maitohappobakteereita. Säännöllisesti.

Teen terveellistä ruokaa myös.

Pojalta pitäisi löytyä oma halu parantua. Sitä ei voi pakottaa. Vaikea tilanne. Ainakin meidän paikkakunnalla pakkohoitoon pääsee jos on vaaraksi itselleen.