Voiko rakkaus syttyä hitaasti?

Voi syttyy.

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole joko-tai juttu, tasapainoisia ja intohimoisia suhteita on myös ja sellaisen jokainen haluaisi, mutta joutuu tyytymään siihen kaverisuhteeseen, kun sitä oikeaa ei aina löydy. Onnellisesti pitkäikäisissä suhteissa ovat juuri nuo ensiksi mainitut.

Minusta tasapainoisen suhteen määritelmään sisältyy kyllä intohimo riittävällä tasolla, kaveruus ei riitä muodostamaan parisuhteesta tasapainoista ja hyvää suhdetta. 

Tämä siis henk.koht mielipiteeni. 

Minulla intohimokin syntyy vasta ajan kanssa, kun alan tutustua ihmiseen. 

Ehkä hän on vielä vapaana, kun podet ekaa eroasi. 

Mitä ihmeen tekemistä "rakkaudella" on parisuhteen kanssa? Vain eräällä ajallisesti ja paikallisesti rajoittuneella ihmispopulaatiolla on käynyt edes mielessä, että nämä kaksi asiaa liittyisivät jotenkin toisiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan virkistävää lukea suurinpiirtein rehellistä kuvausta naisen parinvalinnasta. Mies on ominaisuuksiltaan joka suhteessa moitteeton, mutta ei kelpaa. Pitäisi ilmeisesti olla tatuoitu päihteiden liikakäyttäjä, jotta sitä "kemiaa" löytyisi. Kummassakohan kanssa tulevaisuuden aviokriisi on todennäköisempi?

No ei löydy kemiaa ilman kouvolatukkaa!

Ei minullakaan jalat menneet alta. Mieheni oli ensin ystävä ja vierellä kulkija. Sitten ilmeni asioita joihin kiinnitin huomiota ja uteliaisuuteni heräsi. Hän ei "tunkeutunut" minun jo urautuneeseen, itselliseen elämääni, johon en olisi miestä tarvinnut. Niin vain kävi, että Rakkaus syttyi ja jatkuu vieläkin, kohta tulee 50 vuotta täyteen. On neljä lastenlasta ja kaikkea ihanaa. 

En usko hitaasti syttyvään rakkauteen, mutta uskon kyllä olevan erilaisia rakkauksia. Elämäni suurin ja intohimoisin rakkaussuhde alkoi, kun olin vasta 17 v, tosin se kesti vain 3,5 vuotta. Se oli suuri, räiskyvä rakkaus.

Minulla on ollut myös rakkaus, joka oli enemmän kumppanuutta, mutta sekin oli heti alusta alkaen rakkautta. Joku sanoisi, että kädenlämpöistä rakkautta, mutta silti. Saatettiin puhua puhelimessa 2 tuntia. Hän oli mukava ja älykäs keskustelija ja sen lisäksi hyvä kuuntelija. Seksikin sujui moitteettomasti. Koskaan ei muutettu yhteen, koska minä en halunnut hänen kanssaan enempää, ei vain tullut sellainen tunne, että tässä on se loppuelämäni rakkaus. Ollaan ystäviä edelleen, muttei kovin läheisiä enää.

Sitten kun tapasin nykyisen mieheni, siinä oli heti alussa jo se tunne, että hän on kiinnostava, haluan oppia hänestä lisää ja haluan, että hän on osa elämääni. Perhosia oli vatsassa kun tapailtiin. Se on vaan se tunne, mikä syttyy tai ei syty.

Olen kuullut, että voi syttyä hitaasti. Hulluin juttu on ollut, kun omat lukioaikaiset ystäväni rakastuivat toisiinsa lähes 20 vuotta ylioppilaaksi pääsyn jälkeen. Heillä ei lukiossa ollut minkäänlaista sutinaa vaan pelkkää kaveruutta. Sitten kun olivat tavanneet monien vuosien kuluttua sattuman astuttua peliin, oli alkanut tulla se kutina. Sitten kun toinen oli monien kuukausien yhteydenpidon jälkeen sanonut, että hän taitaa olla ihastunut, oli toinenkin vastannut, että niin hänkin on, muttei uskaltanut sanoa, kun ollaan vanhoja kavereita.

Joo ei kannata. Minä menin laittamaan hynttyyt yhteen tällaisen paperilla hyvän pojan/miehen kanssa. Kuuntelin liikaa ulkopuolisia tahoja. Ikinä en häntä rakastanut, enkä halunnut mitenkään. Tyhmin virhe minkä olen tehnyt. Hulluinta oli, että olin 16 vuotias kun aloin seurustelemaan hänen kanssa, ja jopa vanhenpani kannustivat tähän. Kuka järkevä vanhempi kannustaa/painostaa seurustelemaan 16 vuotiaana?  Minulla ei ollut aiempaa kokemusta seurustelusta. 

Kysyit luovuttaako: luovuta yrittäminen. Olet nuori. Anna asioiden kehittyä omalla painollaan, jos kehittyvät. Aikaa on, suhteisiin ei ole kiire. 

Vierailija kirjoitti:

Olen kuullut, että voi syttyä hitaasti. Hulluin juttu on ollut, kun omat lukioaikaiset ystäväni rakastuivat toisiinsa lähes 20 vuotta ylioppilaaksi pääsyn jälkeen. Heillä ei lukiossa ollut minkäänlaista sutinaa vaan pelkkää kaveruutta. Sitten kun olivat tavanneet monien vuosien kuluttua sattuman astuttua peliin, oli alkanut tulla se kutina. Sitten kun toinen oli monien kuukausien yhteydenpidon jälkeen sanonut, että hän taitaa olla ihastunut, oli toinenkin vastannut, että niin hänkin on, muttei uskaltanut sanoa, kun ollaan vanhoja kavereita.

Aww :'/

Ei voi.

Yritin taannoin samaa (siis olin se miespuoli). Tein kaikkeni että naikkonen innostuisi. Ja olin kyllä joka suhteessa "kunnon mies".

Paapoin enemmän kuin ketään ikinä ja vein ympäri maailmaa.

Ei napannut, onneksi neito lähti sitten omatoimisesti kälppimään.

Sattui hetken niin maar perskuleesti, mutta tilalle tuli kahden kuukauden jälkeen se tosirakastuminen, joka jatkuu ja jatkuu, pian kymmenes vuosi menossa...

Eli järkiavioliitot kuuluvat menneisyyteen, mutta älä silti retkahda jännämieheen...

Yksinkin on parempi kuin ottaa turpaan joka viikonloppu, fyysisesti tai henkisesti.

Kyllä sen tietää heti onko tykävetoa vai ei. Sinä et nyt sitä tunne, anna periksi, on väärin sitä miestä kohtaan antaa elätellä toivoa.

Mulla oli nuorena mies josta en todellakaan ollut kiinnostunut. Hän kuitenkin huomioi ja teki kaikkensa minun vuokseni. Ylivertaisen älykäs ja todella verraton kaikin puolin. En kuitenkaan ollut kiinnostunut koska hän ei ollut niinsanotusti "hyvännäköinen". Meni pari vuotta ja en voinut enää vastustaa häntä, vaikka minulla oli uusi mies, johon luulin olleeni kovin rakastunut. Menetin uuden 'rakkaani' koska antauduin tälle ystävälleni yhtenä päivänä kun olimme hiukan 'nurmikkoa' ja olutta maistelleet. Eihän se rakkauskaan aina hyvin toiminut ja hankalaa kahden päihdeihmisen elämä on, mutta rakastan häntä edelleen. <3 Heikki R.I.P. 2001

Vanha ketju, mutta aina mielenkiintoinen aihe. Mun mielestä rakkaus ei voi syttyä mitenkään muuten kuin hitaasti. Tietysti tässä on sitten eroja, mitä kukin tarkoittaa rakkaudella. 

Rakastaa ei mun mielestä voi tuntematta toista. Se on vain oman haavekuvan rakastamista. 

Mulla oli hidas alku mieheni kanssa. Oli intohimoa kyllä mutta rakkaudesta ei kumpikaan puhunut moneen vuoteen eikä tavallaan halunnut "mitään sen enempää". Mutta kun toiseen pikkuhiljaa tutustui, alkoi ymmärtää että rakastaa toista niin maan perkeleesti. Ja tuntuu että tällainen rakkaus vain kasvaa, siinä missä omiin mielikuviin perustuvat salamarakastumiset ovat ainakin omassa tuttavapiirissä kokeneet vuosien mittaan vain laimentumista ja murentumista.

Mä rakastuin omaan puolisooni vasta vuoden seurustelun jälkeen. Omalla kohdalla oli siis super pitkät piuhat. Nyt kymmenen vuotta oltu yhdessä ja onneksi uskalsin rakastua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kemia puuttuu. Ei jatkoon!

 

Niin no sitä tässä pelkään juuri. Harmittaa vain päästää noin hyvä menemään. :(

Ap

Parempi päästää nyt kuin erota katkerana ja kyllääntyneenä 20 vuoden kuluttua.

Rakkaudelle pitää olla oikea hetki. Se on vaan niin, että eri hetkenä erilaisessa elämäntilanteessa rakastuu ja vaikka olisi sama ihminen toisessa elämäntilanteessa, ei rakastu. Se aivokemia syntyy sinun omassa päässä ja joko olet psykologisesti valmis siihen tai sitten et ole. Aivot ei anna sinun rakastua, jos sinun elämässä ei ole sopivaa tilaa ja tarvetta sille.

Tästä on hyvänä esimerkkinä elämäntilanne, jossa lapset ovat jo aikuisia ja ihminen on sinkku, mutta vaikka hän tapaa uuden kaverin, hän ei koe rakastumista, jos elämässä ei ole sille tarvetta.

Enoni kanssa juuri puhuttiin tuosta, että kun hän tapasi elämänsä parhaan naisen, joka oli hauska, urheilullinen, ahkera, itsenäinen taloudellisesti, kaunis, niin siitä huolimatta vaikka he yrittivät 2 vuotta seurustella, ei se tuntunut oikealta. He erosivat ystävinä ja edelleen käyvät esimerkiksi ulkomaan lomilla yhdessä kerran vuodessa, kun on hyvä matkakumppani. Enoni on eläkkeellä ja se nainen jää tämän vuoden aikana myös eläkkeelle, katsotaan mitä sitten tapahtuu. Enoni mietti, että kun hänelläkin oli takana pitkä parisuhde ja sen loppumisen jälkeen ex-vaimo sairastuikin vakavasti, ehkä siitä jäi syyllisyyttä, ettei pitäisi olla niin kiinteä osa kenenkään elämää. Ymmärrän hyvin viisikymppisenä naimisissa olevana naisena tuon ajatuksen. Alkaa kokea henkisesti, että on elinikäinen vastuu myös toisen onnesta. Siitä on vaikea päästää irti. Pitäisi osata ajatella, että tapahtuu mitä tahansa, olen vastuussa lopulta vain itsestäni tässä maailmassa. Voi olla vaikea antaa itselleen henkisesti lupa rakastua uudelleen.

Nuorella ihmisellä ei tietenkään sitä taakkaa vielä ole, mutta rakastumista estävä ajatusmalli voi olla nuorellakin taustalla. Tavallaan jos se elämä on hyvää sellaisenaan, ei ole pakko rakastua, eikä ne kumppanin ominaisuudet silloin vaikuta asiaan, vaikka olisi paperilla miten hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tarpeeksi jännä.

AP etsii selvästi jännämiestä. Sellainen tulee kyllä vastaan ja jännää tulee olemaan :D