Lapset pienellä ikäerolla, mikä on ollut rankinta?

Omasta kokemuksesta sanoisin, että älä ainakaan kahden vuoden ikäerolla tee, mikäli haluat välttyä kymmenen-viidentoistavuoden tappelulta. Meidän teinit (poika ja tyttö) repivät hiukset toisiltaan ja huutavat ja mekastavat. Ollaan välillä todella väsyneitä tähän touhuun mikä ei näytä vielä loppuvan. Odotan että vanhempi viisastuu/lähtee armeijaan niin ehkä talo hiljenisi edes hetkeksi.

Tosin olen joskus miettinyt olisiko saman sukupuolen sisarukset olleet läheisempiä? Joka tapauksessa pieni ikäero lisää sisarusriitoja.

Kun olin itse vatsataudissa ja mies töissä ja piti hoitaa vauva ja taapero. Kun pari ekaa vuotta selvittiin, niin tosi hyvä juttu. Leikkivät yhdessä ja samat viihdykkeet käyvät kummallekin. Suosittelen.

Meillä nyt 3,5 vuotias ja 2 vuotias. Tosiaankin nuoremman ollessa 1,5 vuotta alkoivat leikkiä keskenään ja edelleenkin tulevat mainiosti juttuun, vaikka hyvin erilaisia ovat luonteeltaan. Se aika sitä ennen oli välillä raskasta, tuntui, että ilman vauvaa pystyisi isomman kanssa puuhata paljon enemmän. Pieni oppii isoveljeltään älyttömän nopeasti kaiken, nyt oppivat kirjaimia yhdessä. Ruokailu on raskainta, pitää keksiä molempien makuun sopivia aterioita. Halusimme lapset pienellä ikäerolla, ja olen tyytyväinen ratkaisuun. Kaikkialle on ilo mennä yhdessä ja meitä vanhempia tarvitaan hyvin vähän viihdykkeeksi.

Meillä alta kahden vuoden ikäero ja melkein tuli vielä pienempi (keskenmeno välissä). En koe erityisen rankaksi ja harkitsen kolmatta perään 1,5-2 v ikäerolla. Esikoisella kohtuu hankala uhmaikä mutta molemmat lapset nukkuneet melko hyvin ja olleet perustyytyväisiä, se tekee todella paljon. Niin, ja tukiverkot kunnossa, muuten ehkä toinen mieli.

Hei. Meidän kahdella ekalla muksulla ikäeroa 1v1kk. Tulin raskaaksi vaikka imetin. Kaikki meni tosi hyvin, enkä muista olleeni väsynyt. Hankimme kaksostenrattaat niin oli helppoa kärräillä. Eikä tullut mustistakaan vanhemmalle.

Viiden vuoden kuluttua syntyi vielä kolmas lapsi vaikka minulla oli kierukka. Hänkin oikein mukava vesseli.

Ap, minusta teille sopisi toinen vauva niin pian kuin suinkin!

Meillä muksuilla ikäeroa 11kk. Nyt nuorempi on 2v, ja on tietty helpompaa, kun ikää tulee lisää.riittämättömyyden tunteet on pahimpia, kun voiskin monistaa itsensä!. . Paljon tappelevat, mutta kovasti myös toisiaan rakastavat, purraan ja pusutetaan.

Mutta, se toinen ei mee siinä samassa, inhoon koko sanontaa, enkä ikinä sano niin muille. Kuopus synty vähän etuajassa, ja nukku ekat 3kk oikeastaan mun masun päällä, ja oli kyllä muutenkin ekan vuoden vähän kehno nukkuja.

Talvisin pukeminen ja lähteminen on hankalaa, ja kestää,ihanaa kun on kesä!

Meillä kolme lasta vuoden välein. Ehdottomasti rankinta on ala-asteiässä (kauhulla odotan teini-ikää 😱) tappelevat, ärsyttävät toisiaan. Kaikkien koulujutut huolehtia, harrastuskuskaukset... Pikkulapsi aika oli toki välillä väsyttävää. Mutta kuitenkin helpompaa. Vai onkohan aika kullannut muistot??

Mutta toisaalta, on niitä hyviäkin hetkiä jolloim kaikki toimii. ♥

Ensimmäinen lapsi oli juuri täyttänyt kaksi vuotta, kun kaksoset syntyivät. Rankinta on ollut lasten sairastelu. Pari talvea (lokakuusta huhtikuuhun) meni niin, että välissä yksi viikko, kun kaikki olivat terveitä. Muuten koko ajan joku oli sairaana. Töistä tuli niin paljon poissaoloja, että pelkäsin saavani potkut.

Esikoisella ja kaksosilla on ikäeroa 1 v 3 kk. En muista juuri mitään muuta tuplien ekoista vuosista, kuin jatkuvan sairastelun. Luulin kuolevani väsymykseen. Nyt ovat 6 v ja 2 x 5 v ja tappelevat kaiken aikaa. Meillä on myös neljäs lapsi, joka kaksosia 4 v nuorempi ja täytyy sanoa, etten ihmettele, miksi WHO on jossain suositellut lasten ikäeroksi neljää vuotta 😁

Mulla on kolme tyttöä, kahdella vanhimmalla ikäeroa 1 v 6 kk, nuorin on sitten 5 vuoden ikäerolla. Joku tuolla epäili, että samaa sukupuolta olevat lapset eivät riitelisi niin paljon, no kyllä vaan riitelee, ikäeroista huolimatta.

Mutta kyllä itse suosittelen tuota pienempää ikäeroa. Ensimmäinen vuosi tosiaan oli aika kiireistä kun kahta lasta pitää koko ajan auttaa. Onneksi tajusin jossain vaiheessa että mun pitää ruokkia itseni säännöllisemmin, niin jaksan paremmin. Eli tein tosi säännöllisen ruokarytmin itselleni ja esim. söin itse ennen kuin syötin lapset. Lisäksi mies hoiti oman osuutensa niin lapsista kuin kodista, myös jonkin verran äitini auttoi.

Vauvavuoden jälkeen isot ovat menneet aika tasatahtia kehityksessä, ovat mm. oppineet pyöräilemään, lukemaan ja yleisestikin omatoimisiksi samaa tahtia. Ovat samalla toistensa parhaat kaverit mutta myös viholliset. Tosin murrosikä tasoitti tuota tappelua ja ovat nyt aikuisuuden kynnyksellä hyvin läheisiä.

Nuorimman kohdalla nautin vauva- ja taaperoajasta. Mutta sen jälkeen hän on tulisieluisena kyllä osannut ottaa yhteen isosisarusten kanssa. Lisäksi kun kiinnostuksen aiheet ja kehitysvaiheet ovat eri tahdissa sisarusten kanssa, tulee välillä riittämättömyyden tunne ettei ehdi kaikkea. Karkea esimerkki mm. kesälomareissuista, nuorin haluaa Muumimaailmaan, vanhemmat sisarukset kaupunkilomalle shoppailemaan ja yhdistäminen ei onnistu koska nuorempi ei siedä yhtään shoppailua. Joten sitten pitää tehdä isompien kanssa toista ja nuoremman toista.

Ikäeroa 2v. Raskainta oli, että univajeen vuoksi koen olleeni huono äiti esikoiselle noin parin vuoden ajan vauvan synnyttyä.

Nyt he ovat 4v ja 6v ja kaikki on helppoa.

Mutta ikäsi on mitä on, että enää nuorru. Odottakaa, että ikäeroa olisi vähintään 1,5v, se on lasten kehityksen kannalta parempi niin kilpailu ei ole niin rajua, sitten antakaa vaan mennä. On tästä muutkin selvinneet.

Vaikka sä nyt kuinka mietit, niin kaikkeen et voi kuitenkaan täysin valmistautua ja varustautua. On tietysti hyvä miettiä asioita tarkkaan ennalta.

Kerrot olevasi 36-vuotias. On totta, että välttämättä aikaa odotteluun ei enää kauheasti ole... Niin että jos toinen lapsi tuntuu ajankohtaiselta, ehkä alkaisin yrittämään. Nämä lapsiasiat on vähän sellaisia. Raskasta voi olla alkuun, mutta sitten ei ainakaan tarvitse harmitella, ettei edes yritetty.

Ensimmäiset lapsemme ovat syntyneet 2011, 2012 ja 2014. Sitten on pidempi väli ja taas kaksi vuoden ikäerolla. Miten olemme pärjänneet?

Mielestäni hyvin. Yhdellä lapsella on ollut koliikki sekä allergioita, mutta onneksi se alun raskain vaihe kestää lopulta vain hetken.

Totta kai on omat haasteensa siinä, että on useampi pienellä ikäerolla. Mutta missäpä ei olisi, siinäkin, että lapsia on yksi. Haasteet ovat vain ehkä erilaisia ja eri asiat korostuvat eri vaiheissa.

Tällä hetkellä nuo kolme ekaa ovat hyvin läheisiä keskenään ja viihtyvät yhdessä. Riitelevätkin kyllä välillä. Kahden ensimmäisen kanssa homma oli hetkittäin "liukuhihnatyötä", kun esikoinen oli toisen syntyessä vielä vaipoissa hänkin. Mutta niin. Enemmän hyvää kuin huonoa näen näissä pienissä ikäeroissa, toki riippuu ihmisestä, kenelle tämä sopii.

Minun lapsilla on ikäeroa 1 v, 5 kk. Pahinta oli jatkuva kinastelu, jota kesti kolme ekaa vuotta. Kinastelu alkoi kun nuorempi oli 8 kk. Silloin jo osasivat nipistellä toisiaan.

Hermot olivat joskus (lue usein) itselläkin kireällä.

Meillä ovat lapset 1v 10kk ikäerolla, tietoisesti. Esikoinen ei ollut hyvin nukkuva vauva vaan ihan kamalan vaativa yötä päivää. Väsymys oli massiivinen eikä perhesurmakaan ollut kaukana. Miehen kanssa jotenkin järkeiltiin, että mieluummin sitä kai valvoo sen kuopuksenkin siinä samalla kuin että valvoisi esikoisen kanssa ekat vuodet ja perään kuopuksen kanssa. Pääsee nopeammin kuittaamaan univelkoja siis. Muutaman kerran, kun lapset valvotti öisin peräjälkeen, sitä valintaansa kyllä kirosi hiljaa mielessään ja toisinaan ei niin hiljaa kylppärin lattialla suihkun alla.

Eikai tuossa olisi mitään ongelmaa ollut, jos olisi saanut nukkua enemmän kuin nelisen tuntia pätkittäin vuorokaudessa. Onneksi vauva olikin hyvä nukahtamaan ihan itse ja vielä parempi nukkumaan. Helpotti vähän sekin jaksamista, että esikoinenkin nukkui vielä päiväunet ja huomattavasti taas arki kirkastui kun lapset nukkuivat päiväunensa samaan aikaan.

Ikävää on ollut omat riittämättömyyden tunteet, kun molemmat tarvinneet apua esimerkiksi talvivaatteiden pukemisessa. Vauvavuonna oioin ja tuuppasin kuopuksen yleensä makuupussiin ja vaunukoppaan, esikoisellakin suosin vähemmän kerrospukeutumista ja ostin useamman haalarin eri pakkasasteille. Viime talvena 3,5v sai luvan odottaa haalareissaan omalla pihalla sillä aikaa kun minä puin noin kaksivuotiasta ja itseäni - ei läkähtynyt sisällä odotellessa, kuopuksella oli vielä ihana karkuun juoksemisen vaihe päällä pukemisen suhteen.

Lapsista on alusta asti ollut paljon seuraa toisilleen. Me olemme välttyneet mustasukkaisuudelta lähes kokonaan. Suurempia riitojakaan heille ei vielä ole tullut, yleensä sopivat erimielisyyden keskenään ja vuorottelevat leluilla. Esikoinen on nyt puolipäiväisenä päiväkodissa ja saanut kovasti kehuja tunnetaidoistaan ja on siellä pidetty kaveri. Vähän yllättävää, sillä hän on viettänyt ekat 3,5v lähes täysin kotona ja arkuutensa vuoksi olisin epäillyt jäävän helposti ryhmän ulkopuolelle.

Ainakaan vielä emme ole miehen kanssa katuneet toisen lapsen tekoa heti perään. Nyt, kun esikoinen on jo hyvin omatoiminen ja viihtyy yksinäänkin leikeissään, tuntuu jotenkin uuvuttavalta ajatukselta, että tähän tehtäisiin nyt uusi vauva. Jos terveys kestää ja luoja suo, seuraavaksi lasta harkitaan vasta esikoisen aloittaessa koulua. Olisi ihana olla kotiäitinä silloin, saattamassa aamulla kouluun jne vaikka eihän sitä tiedä millaisen päivärytmin vauva mahdollistaisi.

Ei oo vielä vertailukohtaa vanhempiin lapsiin, mutta 1,5 vuotta ikäeroa ja vauva nukkui noin 9kk ikään asti yleensä noin tunnin tai kaksi kerrallaan. Mä olin niin väsynyt, etten ymmärtänyt enää mistään mitään. Onneksi meidän 2-vuotias on rauhallinen tapaus eikä ollut mustasukkainen.

Kannattaa valmistautua tinkimään menoista ja siivouksesta ja suorittamisesta, jos alkaa vähänkään tuntua rankalta, koska me melkein päädyttiin eroon, kun ei ollut edes voimia puhua kauniisti toiselle.

Puhu miehesi kanssa parisuhteesta, mä en kyennyt ajattelemaan mitään hellyyttä miehen kanssa, kun kaksi pientä roikkui mussa lähes tauotta yli kaksi vuotta. Pitäkää huoli, että molemmat ymmärtää, että puoliso on edelleen haluttava, vaikka arvostaisi väsyneenä nukkumista halailua enemmän. Varaudu siihen, ettei mies ymmärrä sua ja ole valmis puhumaan.

Me puhuttiin etukäteen, mutta tajusin liian myöhään, ettei mies silti ollut tajunnut ollenkaan mitä tapahtuu, vaan loukkaantui, kun häntä ei kuulemma enää tarvittu, vaikka todellisuudessa olisin tarvinnut häntä enemmän kuin koskaan ennen.

Nyt alkaa meidän kriisi helpottaa, pojat 1,5 ja 3v. Ai joo, taapero lopetti itse syömisen, kun vauva tuli taloon ja pottaharjoittelu siirrettiin suosiolla myöhemmäksi. Mä imetin alussa molempia samaan aikaan, se oli aika hyvä tapa saada taaperollekin hellyyttä ja läheisyyttä.

Kolme lasta vuoden välein ja jäin yksinhuoltajaksi ennen kuin kolmas oli syntynyt.

Kauheinta oli, kun muuttivat kotoa pois, kun lähtivät opiskelemaan.

Mielestäni kaikki riippuu enemmän siitä minkälaisia lapset ovat luonteeltaan kuin ikäerosta.

Meillä on kaksi, nyt jo 5 ja 3, mutta esikoinen on aina ollut hyvä nukkumaan ja muutenkin helppo, sopeutuvainen ja kiltti lapsi.

Ei ole ollut raskasta kun tuo kuopuskin on varsin helppo lapsi, vaikka ei ihan yhtä hyvä nukkumaan.

Taukojen puute. Yksi lapsi kuitenkin nukkuu joskus ja leikkii hetkittäin tyytyväisenä, mutta kun niitä on kaksi niin ne ei ikinä nuku päikkäreitä samaan aikaan tai ole muuten tyytyväisiä ja ilman tarpeita samalla hetkellä, aina jompikumpi on jotain vailla.

Ja stressaavaa on myös se kun ovat vailla yhtä aikaa - meillä menee esikoisella kaikki kovat äänet tunteisiin, joten aina kun pienempi itki kovaa niin isompikin hajosi käsiin samalla hetkellä vaikka äsken kaikki olisi ollut hyvin, ja siinä oli tosi riittämätön olo.

Meillä viisi parin vuoden ikäerolla ja siinä ollut jo ihan tarpeeksi.

Kyllä sen pari vuotiaan on saanut jo kuivaksi ja oppimaan jo jotain juttuja, ei esim tyhjennä enää laatikoita lattialle tms. Pienempi ja vauva... Huh huh..

Meillä ikäeroa aika tasan 2v eikä kaksi todellakaan mene samassa kuin yksi. Vauvavaihe ei minusta ollut mitenkään älyttömän rankka, koska vauva nukkui hyvin. Riittämättömyyden tunne toki oli jatkuva. Olisiko vauva ollut noin 6kk kun rytmitin lasten unet samanaikaiseksi päivälläkin ja se helpotti kyllä monessakin asiassa.

Rankinta muistaakseni oli kun olivat 1 ja 3v. Kummallakaan ei vielä hirveästi järkeä mutta molemmat pääsivät halutessaan lujaa karkuun ulkona.

Jälkikäteen olen harmitellut sitä että esikoista pidettiin liian pienenä jo isona. Vasta kuopuksen saavuttaessa aina tietyn iän, tajusin miten paljon vaadin aikanaan erikoiselta. Siitä olen tuntenut huonoa omatuntoa.