En pysty asettamaan vauvan tarpeita omien tarpeitteni edelle

Ainakin Helsingissä on yksikkö joka on erikoistunut siihen että autetaan äitejä luomaan kiintymyssuhde vauvaan. Voisit ap harkita myös terapiaa. Ehkä sun oma tausta vaikuttaa sun ongelmaasi. Mun kaverilla ei ollut vauvaiässä äitiä kun se meni lapsivuodeaikana psykoosiin. Kun kaveri sai oman lapsen niin joutui käymään terapiassa parikin vuotta. Ja varmaan silläkin oli kiintymyssuhde isäänsä.

Vauvavuosi kotona oli pahinta ikinä. Onko sun vauva ns. normaali ja kiltti, vai hieman haastavampi tapaus?

Ei sellaiset ihmiset ainakaan ymmärrä, joilla on itsellä ollut ne tavalliset keskivertovauvat, tai jopa kiltit vauvat jos onni on kohdalle sattunut. Omalle kohdalleni kun sattuikin sellainen "raivohullu kirkuja"-vauva, niin elämä ei ole koskaan ollut yhtä syvältä ja yhtä hirveää kuin kotona vauvan kanssa. Se vain huusi ja itki koko ajan, vaikka kaikkeni yritin.

Vaikka töiden jälkeen mies hoiti tunnollisesti oman osuutensa, niin molemmat oltiin ihan zombeja ja kuolleita. Elämämme hirveintä aikaa, eikä mitään onnellisia muistoja jäänyt.

Neuvolasta ei saanut mitään apua, vaikka pari kertaa itkin siellä että onko tälläinen vauva-arki muka normaalia... Sen jälkeen päätin että ikinä ei kannata neuvolassa sanoa yhtään mitään. Siellä vaan feikkihymy naamalla sanon että kaikki ok, ottakaa jo se pituus ja paino niin pääsen ulos täältä.

Heti kun ansiosidonnaiset äitiysrahat loppuivat, niin lapsi päivähoitoon ja itse takaisin töihin. Sitten alkoi vähitellen helpottaa, tunsin itseni normaaliksi ihmiseksi jälleen. Lapsikin viihtyy päivähoidossa paremmin kuin kotona.

Tuntuu että vasta lapsen aloitettua hoidon, on pystynyt paremmin kiintyäkin lapseen, kun hän on jo useimmiten hyvälläkin tuulella iltaisin, eikä vaan huuda ja itke kaikenaikaa niinkuin pienempänä. Alkaa tulla paljon sanoja, ja lapsi selvästi ymmärtää jo puhetta aika hyvin. Toisinsanoen lapsi alkaa vihdoinkin olla jopa ihan mukava pieni ihminen, johon voi tutustua! Aihe on tabu, mutta minä ainakin voin sanoa suoraa että vaikeaa se oli yrittää kiintyä sellaiseen jatkuvasti kirkuvaan ja tyytymättömään vauvaan. Tuntui siis että ikinä ei saa mitään "kiitosta" siitä että kaikkesi yritit, ruokkia ja hytkytellä, niin ei, koskaan sillä ei ollut hyvä olla ja koskaan se ei ollut tyytyväinen mihinkään. Jos se vauva joskus harvoin erehtyikin hymyilemään sekunnin, niin sekin tuntui melkein v*ttuilulta, että piruakos siinä hymyilet kun oot tehnyt meidän elämästä ihan hel*ettiä...

Kaikesta huolimatta mulla kyllä oli vahva suojeluvaisto ihan alusta asti. Esim kerran kävi "perinteiset" mikä melkein kaikille kerran käy... Eli vauva kierähti sängyltä lattialle ennenkuin ehdin estää. Alkoi parkumaan tietysti, ja kyllä vaistokin jo sanoi että salamana leijonanemon tavoin hyökkäsin katsomaan ja ihan paniikissa varmistamaan että eihän käynyt pahasti. Itkin jopa, että äiti on pahoillaan kun tuolla tavoin jätti sut huonoon paikkaan...

Mutta koen että tuo suojeluvaisto tulee luonnostaan, rakastaminen/kiintyminen on tullut nyt vasta hieman myöhemmin kun lapsi on alkanut olemaan helpompi, ja ns. "tutustumisen arvoinen", jos karusti sanotaan.

En osaa sanoa muuta kuin että tsemppiä. Jos sulla on helppo lapsi ja siltikään ei tunnu tulevan kiintymyksen tunteita, niin sitten olisin jo hieman huolissaan. Jos lapsi on tälläinen vaikeampi tapaus, niin sitten en yhtään ihmettele synkkiä ajatuksia. Ja niihin voin "lohduttaa" että se vaihe helpotti ainakin meillä kun lapsi aloittaa hoidon ja oppii edes vähän puhumaan ja ymmärtämään puhetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla mitään hoivaviettiä vauvaasi kohtaan? Tarkoitan, onko kyse siitä että sinulle tulee tarve poistaa vauvan paha olo mutta et vain jaksa, vai eikö sinulla herää lainkaan suojelunhalu? Saatko koskaan iloa vauvan kanssa seurustelusta, kun hän hymyilee sinulle tms.?

Ei ole hoivaviettiä ikinä ollutkaan, enkä saa iloa sen kanssa seurustelusta. En oikeastaan muutenkaan ole oikein tykkännyt ihmisten hymyilemisestä, en tiedä miksi. Se vauvan spontaani hymyileminen alkaa vain ärsyttää enemmän. Mies on isommasta perheestä ja paljon luonnollisempi lapsen kanssa. Ap

Okei, puhu tästä HETI neuvolassa. Soita vaikka sinne heti. Kuinka vanha lapsi on? Voisiko miehesi jäädä 6kk kohdalla kotiin?

Ihan normaalia, että ärsyttää. Ehkä sun kannattaisi käväistä jossain perhekerhossa tms. ja huomata, että joka toinen äiti pyörittelee silmiään ja huokailee kun lapsi roikkuu rinnuksissa, eikä anna rauhassa juoda kahvikupillista tai käydä yhtä aikuista keskustelua. Mutta ei se ole äitiyden koko todellisuus. Tuo vaihe kestää hyvin lyhyen aikaa, vaikka etenkin ensimmäisen lapsen kohdalla tulee ajatus "tätäks tää nyt on?!"

Jo lapsen ollessa 2-vuotias, lähdin itse kursseille ja koulutukseen. Sain ammatillisesti uuden suunnan, jota en totuuden nimissä olisi ikinä ehtinyt löytämään ollessani työelämän oravanpyörässä. 

Eikä tuo sinunkaan lapsuuden unelmasi taiteen tekemisestä taida ihan vaan vauvan takia jäänyt toteutumatta? Olethan jo 35-vuotias, etkä tähän mennessä ole unelmaa toteuttanut? Eipä silloin pari vauvavuotta lisää varsinaisesti tuhoa toteuttamismahdollisuuksiasi. Lapsi voi kohta mennä päiväkotiin ja sinä pääset toteuttamaan unelmiasi. 

Anna nyt ajatuksen lentää, koe maailma uusiksi lapsesi vierellä vauvan uteliaisuudella. Voit saada uutta perspektiiviä taiteeseesikin. 

Tai sitten vaan otat ja lähdet. Jätät lapsen miehen vastuulle. On sekin varmasti parempi vaihtoehto kuin sinun seura.

Vauva-arki voi olla ihan syvältä. "Päivät on pitkiä, mutta vuodet menee nopeasti". Ei se ikuisuutta kestä. Laitat pian hoitoon, sitten keskityt taas itseesi päivät. Ja jos et tee enempää lapsia niin yhden lapsen kanssa arki on helppoa, kunhan lapsi on jotain 3 vee.

Hanki lastenhoitaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se lapsi ole ikuisuuksia pieni ja riippuvainen. Kun panostat lapsesi tarpeisiin nyt, hänestä tulee itsenäinen. Jos taas jätät niihin vastaamatta, lapsi on tulevaisuudessakin jatkuvasti riippuvainen.

Hae nyt apua ja tukea siihen vanhemmuuteen. Tämä on nyt se tilanne, jossa pitää kasvaa aikuiseksi. Kun vauva on isompi lapsi, sinullakin on enemmän omaa aikaa. Nyt teet sillä vähällä omalla ajallasi sen, mitä pystyt. Se vauva on nyt se taideteoksesi, keskity sen tekemiseen, että siitä tulisi mahdollisimman hyvä.

En pysty ajattelemaan sitä taideteoksena, koska en ole pystynyt vaikuttamaan siihen mitenkään. Ja sitten pitäisi tehdä siitä hyvä jollakin "rakkaudella". Ap

Sinä nimenomaan olet pystynyt vaikuttamaan vauvasi syntymään. Nyt on toki liian myöhäistä, mutta jos olit epäileväinen lastenhankinnan mielekkyydestä jo tekovaiheessa, en ymmärrä mikset silloin tehnyt asialle jotain. Olet yhtä lailla isän kanssa lapsestasi vastuussa nyt, kun sen maailmaan olet saattanut. 

Vauvan itkun sanoittaminen mielessäni auttoi sietämään vauvan itkua. Ajattelin siis mielessäni, että mitä vauva sanoisi, jos osaisi puhua. Esim. "Äiti-rakas, minun on mukava olla tässä sylissä, en haluaisi mennä yksin pinnasänkyyn."

Oletko puhunut miehellesi näistä tunteistasi? Tai kenellekään? Äkkiä suu auki ennen kuin tilanne pahenee.