Lue keskustelun säännöt.
Hermo menee tähän hoitoon psykiatrisella puolella!!
08.04.2019 |
Olen avohoidon piirissä syömishäiriön vuoksi ja alan lopullisesti menettämään hermoni tähän niin sanottuun hoitoon. Aikaisemmin psykiatrisissa yksiköissä tilaani on rankasti vähätelty vaikka olen ollut pahimmillaan hengenvaarallisessa tilassa. Myöhemmin hoidon tarve on määritelty puhtaasti BMI:n mukaan vaikka sairaus on nimenomaan psyykkinen. En siis ole saanut riittävää tukea ja apua vaan tuntuu, että minut on määritelty puhtaasti painoni mukaan. Tuntuu, että oikeaan ongelmaan ei perehdytä tarpeeksi.
Nykyisessä hoitopaikassa sovittuja aikoja perutaan jatkuvasti heidän puoleltaan ilman mitään järkevää syytä. Usein syyksi sanotaan kiire, vaikka ajat on saatettu lyödä lukkoon jo viikkoja etukäteen. Tulee sellainen fiilis, että joku muu jyrää ylitseni ja hänen kanssaan sovitaan aika minun aikani päälle, koska "tarvitsee apua enemmän kuin minä" vaikka todellisuudessa todella huonokuntoisten potilaiden paikka ei edes ole avohoidossa, vaan sisätaudeilla sairaalahoidossa. Henkilökunta unohtaa jatkuvasti asioitani, mm. määrätä tarvittavat verikokeet ja tarkistaa että ovat voimassa ja varmasti oikein kirjattu ja sen vuoksi joudun ravaamaan labrassa useamman kerran. Nyt viime viikolla minulle piti kirjoittaa reseptille lisää lääkettä joka oli lopussa, eikä reseptiä ole vieläkään uusittu. Soittelen jatkuvasti perään milloin hoitavalle työntekijälleni ja milloin sihteerille, mutta tuntuu että aina joku unohtaa viedä viestin eteenpäin tai hoitaa asiat. Huoh, turhauttaa niin paljon ja oli vain pakko päästä avautumaan asiasta. Mihinköhän tästä voi valittaa, jos meininki ei pian muutu? Tuntuu, etten saa ansaitsemaani ja tarvitsemaani apua.
Kommentit (277)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunnen henkilökohtaisesti kaksi anorektikkoa. Kumpikaan ei ole laiha. Toinen on tunnistanut itsessään anoreksian ja ihailun laihoja ihmisiä kohtaan ja halun olla huomion keskipisteenä. Toinen on kaveripiirin kiristäjä. Aina kun menee jonkun pojan kanssa huonosti tai tullut mokailtua kännissä, niin yhtäkkiä anoreksia iskee ja kaverit pyörii ympärillä hyysäämässä.
Aiemmin itsekkin olin sitä mieltä, että anoreksia on psyykkinen sairaus ja ihminen tarvitsee kaikenmaailman hoitoja. Mutta kun näitä oppii tuntemaan itse ja paremmin, niin mielikuva on muuttunut aika lailla.
no kerropas vielä rautalangasta väännettynä meille tyhmemmille että missä psykologisti anoreksiassa on siis kysymys? huomiohakuisuudestako? kyllähän se niin voikin olla, mutta kuten sanottua jos meinaa uhrata elämänsä ja kuolla sen vuoksi, niin sairaushan se silloin on. Ja miten mielestäsi tuota sairautta sitten pitäisi hoitaa? sinun tavallasiko, eli veetuilemalla ja haukkumalla? Just
Ei missään nimessä veetuilemalla, mutta sairaan pitäisi itse lopettaa se huomionhakuisuus, ei sitä kukaan muu pysty tekemään. Mutta niinhän se on, että sairastunut väittää että on "epämääräinen paha olo", eikä myönnä olevansa huomionhakuinen. Milläs sitten autat häntä?
häntä autetaan aivan kuten sinuakin nyt tässä autetaan, kuuntelemalla ja hyväksymällä hänet. toivottavasti vastauksestani on apua sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tälle joka jaksaa hokea, että anoreksiaa ei tunneta tai diagnosoida Afrikassa missä on nälänhätää... Löysin tosiaan tuon pari vuotta vanhan ketjun joka vaikuttaa saman henkilön kirjoittamalta, mutta voin tietysti olla väärässä. Ketjussa oli mm. tällainen hieno kommentti, jota kannattaa miettiä: "Eikä Ebolaa Suomessa. Lähettäkää siis kaikki afrikkalaiset ebolapotilaat tänne, niin oppivat parantumaan." Mistä me ylipäätään tiedämme, onko Afrikassa ihmisiä, jotka täyttävät anoreksian kriteerit mutta siellä vain hoito ei ole niin edistynyttä, että sairaus pystyttäisiin diagnosoimaan.
Ebola ei ole elintasosairaus eikä kommunikaatiohäiriö eikä luonnekehityksen häiriö.
Vierailija kirjoitti:
Luin ketjua kolme sivua ja siis tsiisus kuka hullu täällä nyt riehuu ap:ta vastaan. Älä välitä ja kaikkea hyvää sinulle. Oletkin onneksi jo saanut myös ihan hyviäkin neuvoja.
Kiitos paljon! :)
Eräs perheenjäsen oli löytänyt tämän aloituksen ja tunnisti minut siitä, heh. Oli hetken huolissaan, että vaikuttaako nämä ikävät kommentit minuun nyt jotenkin negatiivisesti. Totesin siihen vain, että lähinnä olen pudistellut päätäni tässä koneen äärellä ja naureskellut näille ikäville kommenteille. Olen jo oppinut tässä vuosien aikana hyväksymään sen, että kaikki eivät ymmärrä eivätkä koskaan tule ymmärtämään, joten miksi minä turhaan jään murehtimaan heidän sanomisiaan. Löytyy niitä fiksuja ja hyviäkin ihmisiä, jotka tekevät elämällään muutakin kuin yrittävät jyrätä toisten yli ja aiheuttaa muille pahaa oloa. Ap
Tässä ihan mielenkiintoinen lainaus Syömishäiriöliiton (SYLI) sivuilta. Kävimme läpi tätä samaa tutkimusta aikoinaan, kun olin syömishäiriöihin erikoistuneella osastolla hoidossa.
"MINNESOTA STARVATION STUDY - USA 1945, Keys & Brozek
Minnesota-tutkimukseen kannattaa tutustua, kun haluaa ymmärtää energiavajeen ja aliravitsemuksen vaikutuksia niin kehoon kuin mieleenkin.
Tutkimus toteutettiin fyysisesti ja psyykkisesti terveeksi todetuilla vapaaehtoisilla nuorilla miehillä, joita laihdutettiin tarkoituksella n. 25 % heidän ruumiinpainostaan kuuden kuukauden aikana. Tämän jälkeen osa sai syödä vapaasti, osalle annettiin riittävä määrä ravintoa säännellysti.
Tutkimuksessa selvisi, että aliravitsemustilassa koehenkilöillä oli runsaasti niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin oireita:
laihtuminen
matala syke ja ruumiinlämpö
yleinen heikkous ja uupumus
alentunut seksuaalihalukkuus
oudot ruokailurituaalit, ahmiminen kun ruokaa oli tarjolla
pakkomielteisyys koskien ruokaa ja ruuanlaittoa
muutokset tunne-elämässä (masentuneisuus, kiukunpuuskat, sosiaalinen eristäytyminen jne)
Aliravitsemuksen jälkeen ne, jotka saivat syödä vapaasti, usein söivät valtavia määriä ruokaa kerralla ja kuvasivat loppumatonta nälän tunnetta. Heidän painonsa nousi aluksi noin 10 % yli lähtötason, mutta palasi vuoden sisällä ennen tutkimusta olleeseen lähtöpainoon elimiston saavutettua homeostaasin. Vain muutamalla koehenkilöllä "ylipaino" jäi pysyväksi."
https://www.sisasuomensyli.fi/1_53_ravitsemustila-ja-sen-korjaaminen.ht…
Vierailija kirjoitti:
Sairastat hengenvaarallista psyykkistä sairautta. Sinun pitää päästä syömishäiriöpolille.
Tuo "hoito" tuhoaa sinut. Tee valitus ja kokoa voimasi ja taistele hoidosta.
Paljon voimia sinulle.
Tee valitus? Mitäs jos ymmärtäisit, ettei persoonallisuushäiriöitä saa hoidettua psykiatrisilla osastoilla, vaan terapialla, jossa nöyrrytään ja myönnetään omat mokat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju surullisesti todistaa sen, miten edelleen näin vuonna 2019 ihmisillä on todella heikko ymmärrys psyykkisiä sairauksia kohtaan. Näitä sairauksia edelleen vähätellään, sairastunutta haukutaan ja syytetään.
Sitä toivoisi, että näistä puhuttaisiin enemmän jo ihan ala-asteella biologian ja terveystiedon tunneilla niin, että ymmärrys kasvaisi jo hyvin nuorilla ihmisillä. Kouluihin voitaisiin ottaa käymään ihmisiä jotka ovat sairastaneet näitä sairauksia ihan itse omin sanoin kertomaan asiasta. Ylipäätään nämä asiat eivät enää saisi olla tabuja, niiden pitäisi olla yhtä vakavasti otettavia sairauksia kuin mikä tahansa muukin sairaus. Toivottavasti tämä vielä joskus muuttuu, niin että jos vaikka itse saan lapsia ja joskus jopa lapsenlapsia, on heidän keskuudessaan ymmärrys jo laajempaa ja parempaa. Kukaan sairas ihminen ei ansaitse tulla haukutuksi ja syytetyksi omasta kurjasta kohtalostaan, ei edes mt-ongelmaiset.
En minä ainakaan vähättele niitä. Päinvastoin, olen itse alalla, enkä olisi jos en kokisi omakseni. Mielenterveydelliset ongelmat ovat sillä lailla erilaisia kuin jalankatkeamiset, ja muut somaattisen puolen sairaudet, että potilas ei yleensä itse ymmärrä mikä häntä vaivaa, ei, vaikka se hänelle usean ammattilaisen toimesta selvitettäisiin. Oireita on laidasta laitatan, ja ahdistus ja paha olo, eikä mitään ymmärrystä miksi, ei, vaikka asiaa olisi hoidettu jo vuosia. Moni ei suostu hyväksymään omaa persoonallisuushäiriötään, vaan pitää sitä normaalina asiana, johon muiden tulisi vain suopua. Mm. anorektiokilla on hyvin usein kylkiäisenä esim. vaativa persoonallisuus. Se usko omaan tietämykseen on niin luja, ja tämä johtuu monesti siitä omasta sairaudesta. Ollaan ns. sairaudentunnottomia juuri sitä sairautta kohtaan joka oikeasti on, ja käännetään omassa mielessä se asia joksikin muuksi. Emme me pysty hoitamaan henkilöä joka on vaikkapa huomionhakuinen persoona, kun hän väittää kiven kovaan että eipäs ole, ja vaatii hoitoa masentuneisuuteen, ja mielellään rauhoittavia. Henkilökunta ei "tiedä mitään" eikä "edes yritä auttaa". Tehtaillaan valituksia, ei sitouduta hoitoon, ja sitten valitetaan kun ei hoideta. Se on ihan loputon suo. Meillä tupa on täynnä porukkaa joiden mielestä he itse haluaisivat diagnosoida itsensä, ja päättää hoidostaan, ja hoito on yleensä aina rauhoittavat lääkkeet. Todellisuudessa kukaan ei parane mistään rauhoittavilla. Hoitona halutaan myös vatvomista. Että olisi joku jolle saisi vatvoa vuodesta toiseen omaa pahaa oloaan, vaikka pahan olon vatvominenkaan ei ole koskaan parantanut ketään. Jos ottaa sen suunnan näin ammattilaisena, että nyt keskitytään hetki muuhun kuin vatvomiseen, niin potilas syyttää huonosta hoidosta ja hoitamattajättämisestä. Missään muualla sairaudenhoidossa ei potilaat päätä itse mikä sairaus heillä on, eivätkä myöskään päätä hoidosta. Meillä jää näissä tapauksissa ainoastaan se vaihtoehto, että tarjoamme tietyn hoidon, ja mikäli potilas ei sitä halua, niin sitten on ilman.
Täyttä asiaa ja allekirjoitan. Terv. sh
Vierailija kirjoitti:
Millasia tunteita keskustelijat tuo trolli teissä herättää? itse huomaan, että mussa herää syvä huoli hänestä. muut?
Minä ajattelen, että henkilöllä on itsellään jokin ongelma kehonsa/syömisen kanssa. Eli toisin sanoen ongelmia mielenterveydessä. Syömishäiriönsä tunnustaneita syyllistämällä hän saa itselleen synninpäästön. Hänellä itsellään ei ole mitään ongelmaa koska hän osaa asettaa jämptit rajat sairaalle ja normaalille käytökselle. Hän on terve ja vahva, muut tahdottomia nahjuksia.
Miksi muuten kukaan näin rajusti triggeröityisi anorektikoiden yms. "turhista" ongelmista kärsivien paapomisesta? Tämä henkilö haluaa itselleenkin erikois_kohtelua.
t. syömishäiriöiden taustoista oikeasti jotakin tietävä ja vaikeasta syömishäiriöstä parantunut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju surullisesti todistaa sen, miten edelleen näin vuonna 2019 ihmisillä on todella heikko ymmärrys psyykkisiä sairauksia kohtaan. Näitä sairauksia edelleen vähätellään, sairastunutta haukutaan ja syytetään.
Sitä toivoisi, että näistä puhuttaisiin enemmän jo ihan ala-asteella biologian ja terveystiedon tunneilla niin, että ymmärrys kasvaisi jo hyvin nuorilla ihmisillä. Kouluihin voitaisiin ottaa käymään ihmisiä jotka ovat sairastaneet näitä sairauksia ihan itse omin sanoin kertomaan asiasta. Ylipäätään nämä asiat eivät enää saisi olla tabuja, niiden pitäisi olla yhtä vakavasti otettavia sairauksia kuin mikä tahansa muukin sairaus. Toivottavasti tämä vielä joskus muuttuu, niin että jos vaikka itse saan lapsia ja joskus jopa lapsenlapsia, on heidän keskuudessaan ymmärrys jo laajempaa ja parempaa. Kukaan sairas ihminen ei ansaitse tulla haukutuksi ja syytetyksi omasta kurjasta kohtalostaan, ei edes mt-ongelmaiset.
En minä ainakaan vähättele niitä. Päinvastoin, olen itse alalla, enkä olisi jos en kokisi omakseni. Mielenterveydelliset ongelmat ovat sillä lailla erilaisia kuin jalankatkeamiset, ja muut somaattisen puolen sairaudet, että potilas ei yleensä itse ymmärrä mikä häntä vaivaa, ei, vaikka se hänelle usean ammattilaisen toimesta selvitettäisiin. Oireita on laidasta laitatan, ja ahdistus ja paha olo, eikä mitään ymmärrystä miksi, ei, vaikka asiaa olisi hoidettu jo vuosia. Moni ei suostu hyväksymään omaa persoonallisuushäiriötään, vaan pitää sitä normaalina asiana, johon muiden tulisi vain suopua. Mm. anorektiokilla on hyvin usein kylkiäisenä esim. vaativa persoonallisuus. Se usko omaan tietämykseen on niin luja, ja tämä johtuu monesti siitä omasta sairaudesta. Ollaan ns. sairaudentunnottomia juuri sitä sairautta kohtaan joka oikeasti on, ja käännetään omassa mielessä se asia joksikin muuksi. Emme me pysty hoitamaan henkilöä joka on vaikkapa huomionhakuinen persoona, kun hän väittää kiven kovaan että eipäs ole, ja vaatii hoitoa masentuneisuuteen, ja mielellään rauhoittavia. Henkilökunta ei "tiedä mitään" eikä "edes yritä auttaa". Tehtaillaan valituksia, ei sitouduta hoitoon, ja sitten valitetaan kun ei hoideta. Se on ihan loputon suo. Meillä tupa on täynnä porukkaa joiden mielestä he itse haluaisivat diagnosoida itsensä, ja päättää hoidostaan, ja hoito on yleensä aina rauhoittavat lääkkeet. Todellisuudessa kukaan ei parane mistään rauhoittavilla. Hoitona halutaan myös vatvomista. Että olisi joku jolle saisi vatvoa vuodesta toiseen omaa pahaa oloaan, vaikka pahan olon vatvominenkaan ei ole koskaan parantanut ketään. Jos ottaa sen suunnan näin ammattilaisena, että nyt keskitytään hetki muuhun kuin vatvomiseen, niin potilas syyttää huonosta hoidosta ja hoitamattajättämisestä. Missään muualla sairaudenhoidossa ei potilaat päätä itse mikä sairaus heillä on, eivätkä myöskään päätä hoidosta. Meillä jää näissä tapauksissa ainoastaan se vaihtoehto, että tarjoamme tietyn hoidon, ja mikäli potilas ei sitä halua, niin sitten on ilman.
Täyttä asiaa ja allekirjoitan. Terv. sh
Sinä olet hyvä esimerkki vähän yksinkertaisesta sairaanhoitajasta. Toivottavasti keskityt vain lääkärin määrämien lääkkeiden jakeluun (siinä sinun älynystyröillesi taatusti riittävästi ponnisteltavaa) ja kanyylien laittamiseen. Muuhun sinusta ei mm. tekstisi jäsentelemättömyyden vuoksi ole. Jätä hyvä ihminen toisen ihmisen mielen analysointi osaavammille.
Halki, poikki ja pinoon. Koet varmasti suurta tyydytystä myös pilkkoessasi puita klapeiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo syömishäiriötä, mutta saman kaltaisia kokemuksia täälläkin että apua ei saa. 13-vuotiaana koulukiusattuna, itsetuhoisena ja paniikkikohtauksista kärsivänä en saanut yliopistosairaalan psykiatrian polilla apua. Mua tutkittiin vuosi päiväpolilla, mutta mitään psyykkistä vikaa ei löydetty. Sen sijaan sanottiin, että mulla on aspergerin piirteitä ja hankala murkkuikä. Olin niin epätoivoinen että itkin noilla vastaanotoilla että en saa happea, en voi mennä ihmisten ilmoille ja haluan t-ppaa itseni. Psykologi syyllisti minua kiusaamisesta, käski minua muuttamaan mm. pukeutumistani käski ottaa "huumorin" rennommin.
Jotenkuten kävin peruskoulun loppuun hyvin arvosanoin vaikka poissaoloja tuli. Itsetuhoiset ajatukset loppuivat kasilla, kun luokanvaihdon myötä sain uusia kavereita, mutta paniikkihäiriö pysyi. Lukion ykkösellä paniikkihäiriö paheni ja kohtaukset saattoivat kestää tuntikausia. Aloin taas lintsata koulusta ja tunneilla mun piti usein juosta vessaan haukkomaan happea. Menin kouluterkkarille ja -psykologille juttelemaan. Sama syyllistäminen jatkui ja mua käskettiin hoitamaan paniikkia "ottamalla härkää sarvista" eli menemällä kouluun, kauppaan ja ulos. Eihän siitä mitään tullut ja vaadin mun vastahakoisia vanhempia viemään mut yksityiselle lääkärille, jotta saan lääkkeet. Nyt olen syönyt niitä 8 vuotta ja niiden avulla jaksan ja olen suht hyvillä mielin. Paniikkikohtauksia mulla ei ole ollut noiden aloittamisen jälkeen ja monta vuotta elin hyvin onnellista elämää, kunnes...
Tämän vuoden alusta mut irtisanottiin työstäni ja ajauduin masennuksen ja itseinhon syövereihin. Sain kuitenkin uuden työn melko pian, mutta masennus vaan jatkui. Ymmärsin että irtisanominen ja paine uudessa työssä toivat vanhat kiusaamistraumat pintaan. Kävin viime viikollla ekaa kertaa terapeutilla 15 vuoteen toivoen, että yksityisellä puolella aikuista asiakasta arvostettaisiin. No, hän hysyi multa: "Mikä oli se syy miksi sua kiusattiin? Oliko sussa jotain outoa ja provosoitko tahallaan?" Istunnon lopuksi ehdotti Kelan terapian hakemista. En taida hakea.
En enää luota yhteenkään psykiatriin, psykologiin ja terapeuttiin. Olen tyytyväinen elämääni vaikka syön lääkkeitä. Pääasia etten kohtaa enää tuon alan ihmisiä. Mies, perhe ja työ pitää mut järjissään. Aion aloittaa uuden harrastuksenkin, lopettaa sokerin syönnin ja alkoholin. Jälkikäteen ajateltuna mun julkisen puolen hoidon laiminlyönnistä olisi pitänyt valittaa Valviraan.
sulla on ollut tosi paljon huonoa onnea hoidon suhteen. Toivottavasti saat vielä tarvitsemaasi tukea asiallisesti ja nätisti. Voimia paljon.
Kiitos!
Ei se varmaan ole tullesta temmattu se väite, että psykiatriselle alalle hakeutuu paljon narsisteja ja muita häiriintyneitä. Avun ja varsinkin asiallisen avun saaminen tuntuu olevan hankalaa niin monelle.
Voin vastata näin psyk.hoitajan näkökulmasta, että enemmän noita mainitsemiasi on kylläkin teissä potilaissa. Siksipä te olettekin niitä potilaita, kun ei ole se kuuppa kunnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen avohoidon piirissä syömishäiriön vuoksi ja alan lopullisesti...'''
"Tuntuu etta oikeaan ongelmaan ei perehdytä tarpeeksi"
Mikä se on tämä oikea ongelmasi johon ei perehdytä?
Miten siihen mielestäsi pitäisi perehtyä?
"Myöhemmin hoidon tarve on määritelty puhtaasti BMI:n mukaan vaikka sairaus on nimenomaan psyykkinen"
Anoreksia on varmaankin tätä sairaus. Haluaisit siis hoitoa mielenongelmaasi, mutta olla hyvässä, ei anorektisessä kuosissa. Eli tämä laihduttaminen on ilmeisesti ollut se millä olet huomiota hakenut pahaan oloosi, eikä itse sairaus. Ja kyllä, on olemassa mt-ongelmia, joissa potilas kehittää itsellensä esim. anoreksian, vaikka hän ei olisikaan anoreksiaa sairastava henkilö. Potilas voi oireilla, eli hommata itsensä sairaralloisen laihaksi, vaikka kyse ei olisikaan syömishäiriöstä, sillä näin radikaalilla toimella saa yleensä huomion itseen, ja tilaansa hoitavilta tahoilta. Ongelma on kuitenkin näissä aina se, että että potilasta hoidetaan syömishäiriöisenä, jolloin potilas ei hyödy hoidosta. Kannattaa siis miettiä onko diagnoosisi varmasti oikea, tai riittävä.
Suosittelen miettimään mitä se on se apu jota mielestäsi ansaitset ja tarvitset.
Jos veikkaan oikein, niin olet nuorena ollut nuorten psyk osastolla sairautsei vuoksi, ja siitä sitten siirtynyt aikuisten avopuolelle. Hommahan on ihan erilaista kun on kyse aikuisista. Enää ei pidetä joka käänteessä kädestä kiinni.
Moni myös sairastuu psyk.hoidossa siten, että hän alkaa pitämään henkilökuntaa itseään pinnalla pitävänä voimana, liian läheisinä, ja ajattelee heidän olevan maailmassa vain yhtä potilasta varten. Kirjoituksestasi saa kuvan että haluaisit terveydenhuollosta itsellesi ns. kodin, ja henkilöitä sieltä perheeksesi, koska tunnut olevan jopa ihan kateellinen niille muille potilaille, jotka ovat nyt huonommassa kunnossa kuin sinä, eli heitä pitää auttaa ensin, ja sinä koet tämän loukkaavana.
Voit joko miettiä mitä haluat itse hoidolta, ja ihin sitä hoito tarvitset, teetättää itsellesi niin pahat oireet että pääset suljetulle, tai alkaa miettimään ihan itse näitä asioita, koska ei sinua voi kukaan muu parantaa kuin sinä itse. Pyykkiset ongelmat ovat vähän sen luontoisia tauteja.
Minkä ihmeen takia haluaisin riskeerata elämäni ja aivan tahallani ajaa itseni tuollaiseen kuntoon? Etenkin kun olen syömishäiriön takia joutunut viettämään nuoruudestani monta vuotta osastoilla aivan hirveässä kunnossa. Olen onneksi sen vaiheen yli jossa sairaus pitää minua niin kovasti kontrollissaan etten edes itse tajunnut tilani vakavuutta ja teen kaikkeni etten joudu siihen tilaan uudelleen. Mitä hoidolta tarvitsen ja toivon, on säännöllisyys, se että minut otetaan vakavasti eikä heitellä paikasta toiseen kuin mitäkin tavaraa. Toivon, että kun olemme sopineet käyntejä, niistä pidetään hoitohenkilökunnan puolelta myös kiinni. Ja että kun lääkkeeni loppuu, se resepti todella uusitaan silloin kun luvataan. Ja että minua tai pahaa oloani ei määritellä minkään painoindeksitaulukon mukaan, vaan minua kuullaan ja ongelmiini perehdytään.
En oletakaan, että joku voi parantaa minut, mutta pakko sanoa että pari viimeistä lausettasi ontuvat vähän. Kukaan ei voi parantaa minua, mutta näistä sairauksista ei myöskään parannuta pelkästään sillä, että niin päätetään. En minä voi yksin itse itseäni parantaa, koska en ole ammattilainen enkä edes ymmärrä itse minkä takia sairastuin näin vakavasti ja mistä kaikki se paha olo tulee. Tiesitkö, että psyykkisiin sairauksiin myös kuuluu monesti niiden totaalinen kieltäminen jolloin on väärin vaatia, että ihminen parantaisi niistä itse itsensä kun ei välttämättä edes ymmärrä tilanteensa vakavuutta. Ap
Siinä olet ihan oikeassa että henkilökunnan pitää pitää kiinni sovitusta. Tuosta voit valittaa potilasasiamiehelle, ja jos suinkin viitsit, niin tee se myös. Ai miksi haluaisit ajaa itsesi siihen kuntoon? No koska olet mielisairas. Siinä syy. Nuoriso-osastot ovat täynnä kameleonttisairastajia, jotka kopioivat epämääräiseen pahaan oloonsa oireita muilta. Olen katsonut tätä alamäkeä jo 15 vuotta, joten tiedän mistä puhun. Hoito on aivan vääränlaista, kun paijataan ja pidetään kädestä. ALkulähteille pääsee vain potilas itse, ja moni sairastaa hoitoansa. Jossain vaiheessa nyt vain täytyy alkaa tapahtumaan jotain voinnissasi, ja epäilen että kukaan pystyy sitä vointiasi parantamaan kuin sinä itse. Näin se vain on.
En tiedä, mistä täällä jotkut ovat saaneet päähänsä, etten ottaisi itse vastuuta myös tai yrittäisi toipua. Voin paljon paremmin kuin vuosia sitten, mutta edelleen kärsin syömishäiriöoireilusta, masennuksesta, ahdistuksesta ja paniikkioireista.
Ei se ole oikeasti niin yksinkertaista, että kunhan itse haluat parantua, niin parannut. Moni haluaa apua, muttei saa sitä milloin mistäkin syystä. Kuten mihinkä tahansa muuhunkin sairauteen, potilas tarvitsee ulkopuolista apua. Monelle vain käännetään selkä kun apua yritetään hakea. Ei sairasta ihmistä vain voi vaatia parantumaan täysin yksin ilman minkäänlaista hoitoa. Minuakin on vuosia heitelty paikasta toiseen, olen jäänyt pahimmillaan ilman minkäänlaista hoitopaikkaa vaikka olen todella yrittänyt saada apua. Ap
Jos tarvitsemasi hoito tosiaankin on vain se, että saat sinulle määrätyt lääkkeet ajallaan uusittua, eikä niitä unohdeta uusia, ja että hoitaja pitää kiinni tapaamisajasta, niin onneksi olkoon, olet voitin puolella jo selvästi :)
Jos nämä eivät toteudu, niin tee valitus, kyllä tuo on ihan minimi mihin pitää terveydenhuollon kyetä!
Vierailija kirjoitti:
Huomaatko että puhut itsestäsi kuin ulkopuolinen ? Sinä itse syöt väärin ja kidutat elimistöäsi joka on SINUN. Ei sen henkilökunnan kroppa. Pakenet tätä asiaa, ja yrität pyörittää meitä samaan. En lähde. Sama kuin alkohilisteilla, juominen loppuu ja alkaa kun itse laitat korkin kiinni tai aukaiset.
Aloin just lukemaan ketjua ja odotin, että milloin tulee eka "ammattilaisen" viesti. Ei tarvinnut kauaa odottaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
rn kyl ihan ymmärrä mitä potilat kuvittelevat psykiatrisen hoidon voivan tarjota. Ei sielä ketään paranneta.
Voivat ehkä tarjota täyshoidon jos tämä on jotenkin oleellista samalla kun henkilö neuvottelee liskoaivojen kanssa että pääsee eroon harhaisesta käytöksestään.
Pakottaminen tai ny loppuu ei koskaan toimi sen paremmin kuin addiktioiden kohdalla ja varmaan puolet päätyy itsariin ku eivät pysty neuvottelemaan vanhaa arvomaailmaa uusiksi.
Tai edes saisi nukkumis ja kipupilleireitä että voi olla maailmasta veks suurin osa päivästä jos ei vaan halua elää, olla ja nauttia elämästä.Ne paranevat jotka ovat valmiita muuttumaan. on kuitenkin pajon mt-ongelmaisia ja syömishäiriöisiä, jotka eivät halua. Käyvät hoidossa, mutta eivät suostu kuitenkaan täysin päästämään irti.
Tämä on totta. On olemassa sellainen ikävä tosiasia, että ihminen tekee ja toistaa jotain tiettyä mallia, koska hän saa siitä itselleen jotain. Kukaan ei tee itselle huonosti, ellei jollain tasolla koe sitä tarpeelliseksi. Ne kaikkein typerimmät ja inhottavimmatkin asiat ihminen on itselleen keksinyt, ja hän niistä jotain saa. Alkoholisti saa alkosta, tupakoitsija tupakasta, pakko-oireinen pakko-oireistaan, anorektikko syömättömyydestään. Ihminen "hallitsee" mitä moninaisimmin keinoin omaa päänsisäistä maailmaansa, ja suojelee sitä. Jos on jonkun mallin oppinut, niin vahingollinen tai ei, sitä toistetaan, koska se antaa toistajalleen jotain, joko turvaa, hetken mielihyvää, pakopaaikan, tuskan turruttamisen. Itse sain pakko-oireistani turvan ja mielihyvän, kunnes halusin niistä päästä eroon. Polku oli pitkä ja kivinen, mutta onnistuin siinä. Edelleen pitää silti olla tarkkana, ettei pääse ajatukset lipsumaan takaisin vanhaan.
Sen haluaisin vielä sanoa noin niin kuin tsemppinä, että jos olet voinut opetella jonkun käytösmallin, voit opetella siitä myös pois. Älkää unohtako tätä, sillä tämä kertoo että aina on toivoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
rn kyl ihan ymmärrä mitä potilat kuvittelevat psykiatrisen hoidon voivan tarjota. Ei sielä ketään paranneta.
Voivat ehkä tarjota täyshoidon jos tämä on jotenkin oleellista samalla kun henkilö neuvottelee liskoaivojen kanssa että pääsee eroon harhaisesta käytöksestään.
Pakottaminen tai ny loppuu ei koskaan toimi sen paremmin kuin addiktioiden kohdalla ja varmaan puolet päätyy itsariin ku eivät pysty neuvottelemaan vanhaa arvomaailmaa uusiksi.
Tai edes saisi nukkumis ja kipupilleireitä että voi olla maailmasta veks suurin osa päivästä jos ei vaan halua elää, olla ja nauttia elämästä.Ne paranevat jotka ovat valmiita muuttumaan. on kuitenkin pajon mt-ongelmaisia ja syömishäiriöisiä, jotka eivät halua. Käyvät hoidossa, mutta eivät suostu kuitenkaan täysin päästämään irti.
He eivät ehkä ole vielä valmiita siihen psyykkiseen muutokseen, jota parantumisen aloittaminen vaatii. Se vaatii kypsymistä sekin ja että tulee tilalle sellaista hyvää että voi päästää sairaudesta pikku hiljaa irti ja oppii elämään terveemmin.
Nimenomaan. Itselläni on todella vaikeaa päästää syömishäiriöstä irti, sillä muu vieras ja uusi pelottaa. Tästä on vuosien aikana tullut niin iso osa identiteettiäni, tapa kontrolloida pahaa oloa etten enää tiedä mitä olen tai tekisin ilmankaan. Haluan kyllä elää ilman syömishäiriötä, mutta se on oikeasti vaikeaa kohdata se muutos, sillä se pelottaa. Kuten sanoit, nuo muutokset pitää tulla pikku hiljaa, ketään ei voi pakottaa toipumaan hetkessä tai valita joko toipuminen tai sairaus tai sitten olet ulkona etkä saa apua.
Hei! Näen jo valoa tunnelisi päässä, koska olet tuohon asti jo päässyt ajatustesi tasolla. Tämä ymmärrys puuttuu niin monelta, ettei ole tosikaan. Muista että pelko ei voi tehdä sinulle mitään pahaa. Ja olethan jo lukenut Tollen kirjan läsnäolon voima. Jos et, niin lue se ajatuksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te ns anorektikot (valehtelijat) pelaatte ruualla koska teillä on sitä ruokaa millä pelata. Jos ei olisi niin anoreksiat loppuisivat siihen paikkaan. Teidät pitäisi viedäkin minusta Afrikan leirille viikoksi muitten sekään jotka ei saa ruokaa. Tulisitte hyvin terveinä takaisin väitän.
Haha, voin ilmoittautua vapaaehtoiseksi kokeilemaan, sinä kai haluat toimia maksumiehenä? T. anoreksiaa sairastava
Ei sun tarvi enää ilmoittautua koska valitsithan jo sen eikö niin? Siitä vaan. Mutta matkasi maksat jälleen ihan itse.
Ei, vaan sulla kun kerran on jokin pakkomielle verrata anoreksiaa ja nälänhädässä olevia kehitysmaalaisia toisiinsa ja todella uskot että anoreksia parannetaan sillä että sitä sairastavat lähetetään Afrikkaan, olet varmasti itse halukas maksamaan siitä että väitteesi voidaan todeta toteen.
Ei vaan anorektikot maksavat itse koska venkoilu ei kuulu tähän hoitoon. Kaikesta otettava vastuu ihan itse. Se on ydinasia ihan. Kun siellä kuukauden kaksi venkoilee syömättä eikä tarjota ruokaa niin voi juolahtaa mieleen vaikka saada ruokaa.
Valitettavasti ei mene ihan noin. Kun se mieli on kerran sairastunut, niin ei se parane sillä että lähetetään Afrikkaan nälkää näkevien keskuuteen. Minä kun olin osastolla missä kukaan ei katsonut perääni söinkö muruakaan, se oli minulle oikea lottovoitto silloin siis, kun sairaus oli kaikista pahimmillaan. En siis usko, että se, että minut olisi lähetetty nälkää näkevien keskelle, olisi myöskään saanut minua syömään.
Ei varmaankaan, mutta toisten ihmisten hätä olisi saattanut saada sinut keskittämään huomiosi hätää kärsiviin, ja auttamaan heitä omien ongemiesi puimisen sijasta, ja älykkäänä ihmisenä olisit kohta muonittanut koko heimon, ja syönyt siinä samalla itsekin, koska sinua tarvitaan.
Vierailija kirjoitti:
Alkuperäiseen viestiin ja aiheeseen liittyen: Minä olen saanut hoitoa vasta kuvetta kaivettuani ja siirryttyäni hakemaan hoitoa yksityiseltä puolelta. Olen 40-vuotias ja elämästäni kului hukkaan syömishäiriön kanssa painiessa 25 vuotta. On ollut hemmetinmoinen työ kammeta itsensä yksin ylös. Julkinen puoli tarjosi minulle sairaseläkettä, jota en halunnut. Halusin hoitoa, jota ei vaikeissa tapauksissa saa psykiatrisilta sairaanhoitajilta (ei riitä älli/koulutus/vuorovaikutustaidoista puhumattakaan).
Opiskelin puolikuolleena, tein töitä masentuneena ja lopulta palkka oli sen verran hyvä, että rahaa oli yksityiseen, hyvään terapeuttiin. Yhteenkään oikeasti hyvään psykiatriin/psykologiin en julkisella puolella törmännyt kahden vuosikymmenen aikana. Tämä Helsingissä.
Ottakaa hyvät ihmiset vaikka lainaa päästäksenne hyvään hoitoon! Oma kokemus julkisen puolen mielenterveyspalveluista on aivan kammottavan huono.
Minulla on ollut koko hoitoni ajan, monta vuotta, useita jaksoja, sama tuttu ja turvallinen psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän on parempi hommassaan kuin kukaan kenen kanssa olen tekemisissä sairauteni tiimoilta ollut. Et ole hyvä etkä arvostettava ihminen, kun kehtaat moitti sairaanhoitajia, ettei heillä olisi älliä, tai vuorovaikutustaitoja muka ollenkaan. ymmärrätkö ettei koulutus riitä psyktyössä? Täytyy olla halua ja tahtoa, sydäntä, ja ennen kaikkea kokemusta. Sitä ei saa sinun hienoilla papereillasi.
Hyi sinua.
Britanniassa ja Yhdysvalloissa on yksityisiä hoitolaitoksia anorektikoille. Maksavat tietysti, mutta suomeen ei edes harkita tuollaisten rakentamista vaan anorektikoita hoitavat epäpätevät yleislääkärit ja psykiatrit jotka näkevät potilaan vajaan tunnin verran, ja lähettävät kotiin parantamaan itsensä. Ja tämähän ei toimi. Ajatus, että anorektikko aloittaisi käskystä syömisen on yhtä absurdi, kuin että alkoholisti lopettaisi käskystä juomisen ! Anorektikko ei ole 5v, joka työntää ruokalautasen pois koska ei saanut spagettia ja julistaa "mä en enää ikinä syö!".
Aiheuttaa anoreksian mikä tahansa, potilaalle kehittyy niin kova vastenmielisyys ruokaan ettei sitä omin avuin voiteta. Anorektikolle pala leipää tai lautasellinen kesäkeittoa vastaa sitä, että ei- anorektikolle annetaan lautasellinen eläviä toukkia eteen. Anorektikko ei usein edes juo kahvia, teetä tai sokerittomia limsoja. Sanoisin, etteivät kahvilla ja tupakalla elävät ole anorektikkoja!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla ei oo syömishäiriötä, mutta saman kaltaisia kokemuksia täälläkin että apua ei saa. 13-vuotiaana koulukiusattuna, itsetuhoisena ja paniikkikohtauksista kärsivänä en saanut yliopistosairaalan psykiatrian polilla apua. Mua tutkittiin vuosi päiväpolilla, mutta mitään psyykkistä vikaa ei löydetty. Sen sijaan sanottiin, että mulla on aspergerin piirteitä ja hankala murkkuikä. Olin niin epätoivoinen että itkin noilla vastaanotoilla että en saa happea, en voi mennä ihmisten ilmoille ja haluan t-ppaa itseni. Psykologi syyllisti minua kiusaamisesta, käski minua muuttamaan mm. pukeutumistani käski ottaa "huumorin" rennommin.
Jotenkuten kävin peruskoulun loppuun hyvin arvosanoin vaikka poissaoloja tuli. Itsetuhoiset ajatukset loppuivat kasilla, kun luokanvaihdon myötä sain uusia kavereita, mutta paniikkihäiriö pysyi. Lukion ykkösellä paniikkihäiriö paheni ja kohtaukset saattoivat kestää tuntikausia. Aloin taas lintsata koulusta ja tunneilla mun piti usein juosta vessaan haukkomaan happea. Menin kouluterkkarille ja -psykologille juttelemaan. Sama syyllistäminen jatkui ja mua käskettiin hoitamaan paniikkia "ottamalla härkää sarvista" eli menemällä kouluun, kauppaan ja ulos. Eihän siitä mitään tullut ja vaadin mun vastahakoisia vanhempia viemään mut yksityiselle lääkärille, jotta saan lääkkeet. Nyt olen syönyt niitä 8 vuotta ja niiden avulla jaksan ja olen suht hyvillä mielin. Paniikkikohtauksia mulla ei ole ollut noiden aloittamisen jälkeen ja monta vuotta elin hyvin onnellista elämää, kunnes...
Tämän vuoden alusta mut irtisanottiin työstäni ja ajauduin masennuksen ja itseinhon syövereihin. Sain kuitenkin uuden työn melko pian, mutta masennus vaan jatkui. Ymmärsin että irtisanominen ja paine uudessa työssä toivat vanhat kiusaamistraumat pintaan. Kävin viime viikollla ekaa kertaa terapeutilla 15 vuoteen toivoen, että yksityisellä puolella aikuista asiakasta arvostettaisiin. No, hän hysyi multa: "Mikä oli se syy miksi sua kiusattiin? Oliko sussa jotain outoa ja provosoitko tahallaan?" Istunnon lopuksi ehdotti Kelan terapian hakemista. En taida hakea.
En enää luota yhteenkään psykiatriin, psykologiin ja terapeuttiin. Olen tyytyväinen elämääni vaikka syön lääkkeitä. Pääasia etten kohtaa enää tuon alan ihmisiä. Mies, perhe ja työ pitää mut järjissään. Aion aloittaa uuden harrastuksenkin, lopettaa sokerin syönnin ja alkoholin. Jälkikäteen ajateltuna mun julkisen puolen hoidon laiminlyönnistä olisi pitänyt valittaa Valviraan.
sulla on ollut tosi paljon huonoa onnea hoidon suhteen. Toivottavasti saat vielä tarvitsemaasi tukea asiallisesti ja nätisti. Voimia paljon.
Kiitos!
Ei se varmaan ole tullesta temmattu se väite, että psykiatriselle alalle hakeutuu paljon narsisteja ja muita häiriintyneitä. Avun ja varsinkin asiallisen avun saaminen tuntuu olevan hankalaa niin monelle.
Voin vastata näin psyk.hoitajan näkökulmasta, että enemmän noita mainitsemiasi on kylläkin teissä potilaissa. Siksipä te olettekin niitä potilaita, kun ei ole se kuuppa kunnossa.
Psykiatrisena hoitajana sulla ei (kiitos luojan) ole oikeutta diagnosoida ketään. Todennäköisesti osa sun hoidokeistasi on sua itseäsi älykkäämpiä eli pysyhän karsinassasi kiltisti. Psykiatrisena hoitajana sulla ei oikeastaan ole muuta roolia kuin toistella oppikirjalauseita niille potilaille. Olet suorittavan tason työntekijä eikä sinun työssäsi tarvitse omata aivotoimintaa kovinkaan paljoa.
Jotain rajaa lesoilulle. Psykiatrinen sairaanhoitaja on julkisen terveydenhoitojärjestelmän p****työntekijä. Jos ei ole, kerrotko minulle syyn sille, miksei yksityisellä sektorilla ole psykiatrisia sairaanhoitajia?
Vastaus kysymyksen on yksinkertaisesti se, että olette paikaamassa rahapulaa. Koska potilaille ei ole varaa tarjota laadukasta sairaanhoitoa (=kouluttautunut terapeutti/psykologi/psykiatri), tarjotaan sosiaalidemokratian nimissä keskusteluapua psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Ammattikunnallasi voi ihan oikeasti pyyhkiä pöytää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkuperäiseen viestiin ja aiheeseen liittyen: Minä olen saanut hoitoa vasta kuvetta kaivettuani ja siirryttyäni hakemaan hoitoa yksityiseltä puolelta. Olen 40-vuotias ja elämästäni kului hukkaan syömishäiriön kanssa painiessa 25 vuotta. On ollut hemmetinmoinen työ kammeta itsensä yksin ylös. Julkinen puoli tarjosi minulle sairaseläkettä, jota en halunnut. Halusin hoitoa, jota ei vaikeissa tapauksissa saa psykiatrisilta sairaanhoitajilta (ei riitä älli/koulutus/vuorovaikutustaidoista puhumattakaan).
Opiskelin puolikuolleena, tein töitä masentuneena ja lopulta palkka oli sen verran hyvä, että rahaa oli yksityiseen, hyvään terapeuttiin. Yhteenkään oikeasti hyvään psykiatriin/psykologiin en julkisella puolella törmännyt kahden vuosikymmenen aikana. Tämä Helsingissä.
Ottakaa hyvät ihmiset vaikka lainaa päästäksenne hyvään hoitoon! Oma kokemus julkisen puolen mielenterveyspalveluista on aivan kammottavan huono.Minulla on ollut koko hoitoni ajan, monta vuotta, useita jaksoja, sama tuttu ja turvallinen psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän on parempi hommassaan kuin kukaan kenen kanssa olen tekemisissä sairauteni tiimoilta ollut. Et ole hyvä etkä arvostettava ihminen, kun kehtaat moitti sairaanhoitajia, ettei heillä olisi älliä, tai vuorovaikutustaitoja muka ollenkaan. ymmärrätkö ettei koulutus riitä psyktyössä? Täytyy olla halua ja tahtoa, sydäntä, ja ennen kaikkea kokemusta. Sitä ei saa sinun hienoilla papereillasi.
Hyi sinua.
Olemme erilaisia. Itse en pystyisi arvostamaan ihmistä, joka ei pysty kirjoittamaan oikeakielistä tekstiä. Sinulle ilmeisesti joku typerä sairaanhoitaja on riittänyt. Kun et kerran itsekään osaa kirjoittaa, et osaa vaatia sitä muiltakaan. Älä kuvittele, että kaikki ihmiset olisivat yhtä yksinkertaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkuperäiseen viestiin ja aiheeseen liittyen: Minä olen saanut hoitoa vasta kuvetta kaivettuani ja siirryttyäni hakemaan hoitoa yksityiseltä puolelta. Olen 40-vuotias ja elämästäni kului hukkaan syömishäiriön kanssa painiessa 25 vuotta. On ollut hemmetinmoinen työ kammeta itsensä yksin ylös. Julkinen puoli tarjosi minulle sairaseläkettä, jota en halunnut. Halusin hoitoa, jota ei vaikeissa tapauksissa saa psykiatrisilta sairaanhoitajilta (ei riitä älli/koulutus/vuorovaikutustaidoista puhumattakaan).
Opiskelin puolikuolleena, tein töitä masentuneena ja lopulta palkka oli sen verran hyvä, että rahaa oli yksityiseen, hyvään terapeuttiin. Yhteenkään oikeasti hyvään psykiatriin/psykologiin en julkisella puolella törmännyt kahden vuosikymmenen aikana. Tämä Helsingissä.
Ottakaa hyvät ihmiset vaikka lainaa päästäksenne hyvään hoitoon! Oma kokemus julkisen puolen mielenterveyspalveluista on aivan kammottavan huono.Minulla on ollut koko hoitoni ajan, monta vuotta, useita jaksoja, sama tuttu ja turvallinen psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän on parempi hommassaan kuin kukaan kenen kanssa olen tekemisissä sairauteni tiimoilta ollut. Et ole hyvä etkä arvostettava ihminen, kun kehtaat moitti sairaanhoitajia, ettei heillä olisi älliä, tai vuorovaikutustaitoja muka ollenkaan. ymmärrätkö ettei koulutus riitä psyktyössä? Täytyy olla halua ja tahtoa, sydäntä, ja ennen kaikkea kokemusta. Sitä ei saa sinun hienoilla papereillasi.
Hyi sinua.
Olemme erilaisia. Itse en pystyisi arvostamaan ihmistä, joka ei pysty kirjoittamaan oikeakielistä tekstiä. Sinulle ilmeisesti joku typerä sairaanhoitaja on riittänyt. Kun et kerran itsekään osaa kirjoittaa, et osaa vaatia sitä muiltakaan. Älä kuvittele, että kaikki ihmiset olisivat yhtä yksinkertaisia.
No on sulla kieltämättä erikoinen tapa laittaa ihmisiä arvojärjestykseen.
Luin ketjua kolme sivua ja siis tsiisus kuka hullu täällä nyt riehuu ap:ta vastaan. Älä välitä ja kaikkea hyvää sinulle. Oletkin onneksi jo saanut myös ihan hyviäkin neuvoja.