Lue keskustelun säännöt.
Suuri fanittaminen ei kuulu tasapainoiseen aikuisuuteen
06.04.2019 |
Fanittaminen, kova sellainen, on teini-ikään kuuluva asia. Vain henkisesti epävakaat jatkavat sitä aikuisuuteen tai aloittavat sen aikuisena.
Tämän tietää jokainen psykologi.
Kommentit (80)
Tiesin että tämä on "se koira älähtää" -aihe. Sen takia aloituksen teinkin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt käsi sydämellä, te jotka olette "kovia faneja", mitä psyykenlääkkeitä syötte tällä hetkellä?
En tiedä, missä menee "kovan fanin" raja, mutta itselleni eräs jo nyt edesmennyt muusikko on todella tärkeä, kuin ystävä. Hänen musiikkinsa on antanut minulle niin paljon, kliseistä ehkä mutta se myös pelasti minut useasti vaikeina aikoina kun kukaan "oikeassa elämässä" ei ollut vierellä ja tukena. Hän tai hänen musiikkinsa ei koskaan ottanut minulta mitään, ei odottanut mitään eikä vaatinut mitään toisin kuin moni ihminen lähipiirissä. Voin sanoa olevani fani, suhtaudun kyseiseen ihmiseen arvostuksella ja hän on minulle tärkeä.
Olenko siis päästäni sairas mielestäsi? Minusta tuo on hieno asia, ja olen iloinen kaikkien niiden puolesta kenellä on joku, johon tukeutua koska tahansa ja joku jota ihailla. Voisinhan esimerkiksi fanittaa naapurin äijää tai omaa äitiäni, olisiko se sairasta? N24
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt käsi sydämellä, te jotka olette "kovia faneja", mitä psyykenlääkkeitä syötte tällä hetkellä?
En tiedä, missä menee "kovan fanin" raja, mutta itselleni eräs jo nyt edesmennyt muusikko on todella tärkeä, kuin ystävä. Hänen musiikkinsa on antanut minulle niin paljon, kliseistä ehkä mutta se myös pelasti minut useasti vaikeina aikoina kun kukaan "oikeassa elämässä" ei ollut vierellä ja tukena. Hän tai hänen musiikkinsa ei koskaan ottanut minulta mitään, ei odottanut mitään eikä vaatinut mitään toisin kuin moni ihminen lähipiirissä. Voin sanoa olevani fani, suhtaudun kyseiseen ihmiseen arvostuksella ja hän on minulle tärkeä.
Olenko siis päästäni sairas mielestäsi? Minusta tuo on hieno asia, ja olen iloinen kaikkien niiden puolesta kenellä on joku, johon tukeutua koska tahansa ja joku jota ihailla. Voisinhan esimerkiksi fanittaa naapurin äijää tai omaa äitiäni, olisiko se sairasta? N24
On se nyt aika kipeää tehdä jostakusta tuollainen ”epäjumala” -kuin ystävä. Haloo.
Vierailija kirjoitti:
Nyt käsi sydämellä, te jotka olette "kovia faneja", mitä psyykenlääkkeitä syötte tällä hetkellä?
En mitään. Enkä muitakaan lääkkeitä.
Vierailija kirjoitti:
En yksinkertaisesti tajua minkäänlaista fanittamista. Mitä siitä saa? Olen maailman paskin fanityttö.
Sehän siinä onkin, että tämä on yksi niistä asioista mitä ei voi selittää sellaiselle, joka ei sitä tunnetta ole itse kokenut eikä siten pysty sitä ymmärtämään. Moni saa "fanittamisesta" paljonkin; se on sellainen asia josta saa hyvän olon, joka ei ota mitään mutta antaa paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yksinkertaisesti tajua minkäänlaista fanittamista. Mitä siitä saa? Olen maailman paskin fanityttö.
Sehän siinä onkin, että tämä on yksi niistä asioista mitä ei voi selittää sellaiselle, joka ei sitä tunnetta ole itse kokenut eikä siten pysty sitä ymmärtämään. Moni saa "fanittamisesta" paljonkin; se on sellainen asia josta saa hyvän olon, joka ei ota mitään mutta antaa paljon.
Mitä puutosta elämässä sillä korvataan?
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on ihan yleistietoa, yksikään mies ei ala seurustelemaan naisen kanssa jonka kotona on huone täynnä jotain fanikamaa, sehän on suoraan kauhuleffasta.
Sinä et ole yhtäkuin kaikki miehet etkä voi puhua valitettavasti kuin omasta puolestasi. Minulla on edelleen näin parikymppisenä lempimuusikkoni kuva isoissa kehyksissä olohuoneessa, hänen musiikkinsa on osa lähes päivittäistä elämääni ja tykkään puhua hänestä paljon. Silti minulla on mies ja hän kunnioittaa ja arvostaa sitä, että minulle jokin asia on noin tärkeä. Eivät kaikki ole yhtä ahdasmielisiä kuin sinä - onneksi. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt on ihan yleistietoa, yksikään mies ei ala seurustelemaan naisen kanssa jonka kotona on huone täynnä jotain fanikamaa, sehän on suoraan kauhuleffasta.
Sinä et ole yhtäkuin kaikki miehet etkä voi puhua valitettavasti kuin omasta puolestasi. Minulla on edelleen näin parikymppisenä lempimuusikkoni kuva isoissa kehyksissä olohuoneessa, hänen musiikkinsa on osa lähes päivittäistä elämääni ja tykkään puhua hänestä paljon. Silti minulla on mies ja hän kunnioittaa ja arvostaa sitä, että minulle jokin asia on noin tärkeä. Eivät kaikki ole yhtä ahdasmielisiä kuin sinä - onneksi. :)
Apua. Ikiteini.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En yksinkertaisesti tajua minkäänlaista fanittamista. Mitä siitä saa? Olen maailman paskin fanityttö.
Sehän siinä onkin, että tämä on yksi niistä asioista mitä ei voi selittää sellaiselle, joka ei sitä tunnetta ole itse kokenut eikä siten pysty sitä ymmärtämään. Moni saa "fanittamisesta" paljonkin; se on sellainen asia josta saa hyvän olon, joka ei ota mitään mutta antaa paljon.
Mitä puutosta elämässä sillä korvataan?
Joko sinä et nyt ymmärrä tai sitten minä en ymmärrä. Eihän fanituksen tarvitse olla korvaava asia millekään elämässä. Voi sekä "fanittaa" jotakin mutta samaan aikaan saada elämässä kaiken muunkin. Eihän se sulje mitään muuta pois, miksi sulkisi? :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorilla naisilla se on normaalia siihen asti, kun oikeat poikaystävät tulevat kuvioon. Itsellä tämä tapahtui 23v.
Tunsin kerran erään jo viisikymppisen miehen - perheellisen - jonka ihan selkeään päivittäiseen hyvinvointiin kuului fanittaminen - elämä koostui siitä. Poliitikkojen, tietyn rotuisten naisten, bändien, younameit. Kohteet vaihtelivatkin, mutta fanitus oli selkeästi mielihyvää tuottavaa, koska se oli ”pakkomielteistä”. Lähes kaikilta hänen elämänsä osa-alueilta löytyi fanituskohteita. Yli-ikäinen fanipoika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asioista saa enemmän irti, kuin niihin suhtautuu intohimolla. Myös elämää voi fanittaa. Surullista niille, jotka eivät ole kiinnostuneita oikein mistään. Ovat tosi tylsiä tyyppejä ja usein heidän elämänsä sisältö pyörii lähinnä suoratoistopalveluiden ympärillä. Arki menee suurinpiirtein töihin-töistä kauppaan-kaupasta kotiin-tyyppisesti, vuodesta toiseen. AP on varmaan tällainen tyyppi.
Vierailija kirjoitti:
Asioista saa enemmän irti, kuin niihin suhtautuu intohimolla. Myös elämää voi fanittaa. Surullista niille, jotka eivät ole kiinnostuneita oikein mistään. Ovat tosi tylsiä tyyppejä ja usein heidän elämänsä sisältö pyörii lähinnä suoratoistopalveluiden ympärillä. Arki menee suurinpiirtein töihin-töistä kauppaan-kaupasta kotiin-tyyppisesti, vuodesta toiseen. AP on varmaan tällainen tyyppi.
Oletko Vaasasta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuorilla naisilla se on normaalia siihen asti, kun oikeat poikaystävät tulevat kuvioon. Itsellä tämä tapahtui 23v.
Fanittaa voi muutakin kuin ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asioista saa enemmän irti, kuin niihin suhtautuu intohimolla. Myös elämää voi fanittaa. Surullista niille, jotka eivät ole kiinnostuneita oikein mistään. Ovat tosi tylsiä tyyppejä ja usein heidän elämänsä sisältö pyörii lähinnä suoratoistopalveluiden ympärillä. Arki menee suurinpiirtein töihin-töistä kauppaan-kaupasta kotiin-tyyppisesti, vuodesta toiseen. AP on varmaan tällainen tyyppi.
Oletko Vaasasta?
En. -nro.33
Vierailija kirjoitti:
Tunsin kerran erään jo viisikymppisen miehen - perheellisen - jonka ihan selkeään päivittäiseen hyvinvointiin kuului fanittaminen - elämä koostui siitä. Poliitikkojen, tietyn rotuisten naisten, bändien, younameit. Kohteet vaihtelivatkin, mutta fanitus oli selkeästi mielihyvää tuottavaa, koska se oli ”pakkomielteistä”. Lähes kaikilta hänen elämänsä osa-alueilta löytyi fanituskohteita. Yli-ikäinen fanipoika.
Minäkin tiedän tällaisen mieslapsen. Olen myös nähnyt kovan romahduksen sairaiden myötä kun illuusiot romahtivat - totuus tyhjyydestä oli liikaa
Fanittaa voi monella tavalla ja niinkuin missä tahansa ilmiössä, löytyy siitäkin toki patologisia piirteitä saavia äärilaitoja.
Mutta ainakin omalla kohdallani fanitus on ollut voimavaroja tuovaa. Suhtaudun intohimoisesti työhöni, mutta se on luonteensa vuoksi henkisesti hyvin raskasta, joten se kaipaa vastapainokseen yhtä lailla intohimoista eskapismia.
Koen fanikulttuurin sosiologisesti ja sosiaalisesti mielenkiintoiseksi. On mahtavaa, miten yhteinen intohimo voi yhdistää ihmisiä iästä, asuinpaikasta, uskonnosta ja muista tekijöistä riippumatta. Olen vuosikymmenien fanittamiseni aikana tavannut monia mielenkiintoisia ihmisiä, joista osasta on tullut elinikäisiä ystäviä, olen käynyt paikoissa, jonne en ikinä olisi muuten lähtenyt, kokeillut juttuja, joista en ehkä olisi kuullutkaan, oppinut suunnattomasti uusia asioita. Elämäni olisi ollut paljon, paljon köyhempää ilman fanitusta.
Myönnän, että olen ehkä enemmän fanien itsensä, kuin sen varsinaisen fanituksen kohteen fani.
Fanitus on vain yksi nimi sille, että on kiinnostunut asioista, suhtautuu niihin intohimoisesti ja on terveellä tavalla leikkimielinen. En näe tässä mitään pahaa.
Ihminen on yksi harvoista eläimistä joka leikkii. Homo ludens, leikkivä ihminen, olisi usean antropologinkin mielestä meille "viisasta" parempi nimi. Iso osa tekemisistämme tehdään ilman että sillä on suoraa hyötyä kelpoisuudellemme. Leikki, "turhan" tekeminen, on aivoillemme tärkeää. Ja fanitus on leikkiä parhaimmillaan.
Nuorena tietysti oli ihastunut kitaristin, mutta se oli turvallista. Hänen hymynsä pelasti minunkin päiväni.
Keikalle lähdettiin viikonlopuksi. Elämällä oli tarkoitus, sillä jotain täytyy olla. Paljon kavereita, samanikäisiä tyttöjä, joistakin tuli oikeita ystäviä.
Aikuisena, on perheitä, jossa kaikki fanittaa samaa bändiä. Jos keikoilla käyminen on perheen yhteistä tekemistä, se toimii.
Onko ap:n perheellä yhteisiä harrastuksia?
Tässä kova fanitus on johtanut aika upeaan työtilaisuuteen:
En yksinkertaisesti tajua minkäänlaista fanittamista. Mitä siitä saa? Olen maailman paskin fanityttö.