Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Pitkästä liitosta eronneet: mikä enteili lopun alkua?
03.04.2019 |
Eli mitkä asiat näin jälkikäteen olivat selviä merkkejä siitä, että suhde oli tulossa päätökseensä?
Kyselee eräs, jolla on epämääräisen vahva aavistus siitä että omassa avioliitossa on ylitetty tietty kynnys ja loppu häämöttää... Jos niin päätämme, tietenkin.
Kommentit (94)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensin ei exä huvittanut tehdä yhdessä mitään. Ratkaisemattomia konkreettisia ongelmia, joita ei koskaan saatu ratkottua (tyyliin remontti kesken 10v). Yhdessä ei kaksin tehty mitään kivaa. Nukuttiin eri huoneissa, mielenkiinnon kohteet erilaiset. Riitoja käsittämättömistä pikkujutuista ja suurta itsekkyyttä tyyliin osti ruokatililtä itselleen asioita. Eropäätöksen jälkeen osti itselleen 10 suklaalevyä mun rahoilla, joista tarjoutui antamaan minulle yhden.[/quote]
Oletko ollut lapsen kanssa naimissa? Kymmenen suklaalevyä!? 🙄
Niin, hänellä oli vähähiilihydraattinen ruokavalio eikä kuulemma voinut syödä työpaikalla sen takia. Suklaa oli töissä hätävarana. Minun mielestä kuitenkin silti sellainen ostos, joka pitäisi eroratkaisun jälkeen hoitaa omilla rahoillaan, eikä laskea ruoaksi.
Kyllä on lapsellista: ensin lasketaan kenen rahoilla ostetaan ja sitten kiukutellaan karkeista. Erikoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensin ei exä huvittanut tehdä yhdessä mitään. Ratkaisemattomia konkreettisia ongelmia, joita ei koskaan saatu ratkottua (tyyliin remontti kesken 10v). Yhdessä ei kaksin tehty mitään kivaa. Nukuttiin eri huoneissa, mielenkiinnon kohteet erilaiset. Riitoja käsittämättömistä pikkujutuista ja suurta itsekkyyttä tyyliin osti ruokatililtä itselleen asioita. Eropäätöksen jälkeen osti itselleen 10 suklaalevyä mun rahoilla, joista tarjoutui antamaan minulle yhden.
Oletko ollut lapsen kanssa naimissa? Kymmenen suklaalevyä!? 🙄
Niin, hänellä oli vähähiilihydraattinen ruokavalio eikä kuulemma voinut syödä työpaikalla sen takia. Suklaa oli töissä hätävarana. Minun mielestä kuitenkin silti sellainen ostos, joka pitäisi eroratkaisun jälkeen hoitaa omilla rahoillaan, eikä laskea ruoaksi.
Voi hyvänen aika, olipa onni että teille tuli ero.
Eihän tuommoista kestä kukaan, 10 suklaalevyä. 😱
Oletkohan nyt hieman lapsellinen itsekin!?
Vierailija kirjoitti:
Intohimon puute ja yleinen harmaus. Olimme pari viimeistä vuotta kuin kämppikset, tosin ihan hyvät sellaiset. Ei riidelty, enää, muttei rakastettukaan.
Sen opin, että jos kumppani ei enää laita sukkia pyörimään jaloissa, niin hälytyskellojen pitäisi soida.
En usko mihinkään "alkuhuumaan", se on vain itsepetosta. Joko se kumppani rokkaa sun maailmaas, tai sitten ei.
Parisuhteessa ei ikinä pidä odotella mitään "parempia aikoja", ei ne ajat mistään tule, ne pitää itse tehdä.
Voi että, sukat on pysyneet paikoillaan jo jonkin aikaa. Rakkautta on silti. Naimisissa 49 vuotta. Tuo sinun teoriasi on lapsellinen ja kapea-alainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimolla oli sivusuhde.
Ei tuo enteile mitään. Se ON lopun alku.
Se on jo LOPPU.
Vierailija kirjoitti:
Aloimme kasvaa eri suuntiin. Minulla oli tapahtunut isoja sisäisiä muutoksia (ihan identiteettiin ja elämän tavoitteisiin liittyen). Pitkään jaoin niitä miehen kanssa, mutta prosessiini liittyi myös paljon kipuilua jota mies ei pystynyt ottamaan vastaan. Minusta alkoi tuntua, ettemme puhalla enää yhteen hiileen ja jos puolisoni ei tue minua, on parempi sitten edetä yksin. Tästä eteenpäin minä kasvoin yhteen suuntaan ja mies jäi (minun mielestäni) paikoilleen.
Tästä 2-3 vuoden kuluttua erosimme.
Tämähän oli kuin suoraan omasta kynästäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pikkuhiljaa suhteesta hiipui seksi, sen jälkeen muu fyysinen rakkaudenosoitus. Kyllä se on lopun alku, kun ei enää tunne toista kohtaan palavaa halua koskettaa, suudella intohimoisesti, repiä vaatteita pois.
No kun en enää saa rouvaa kiinni, mun rollaattori on hitaampi kuin sen. Onkohan lopun alkua? Vaimon kanssa oltu yhdessä jo 50 vuotta, eikä tuo ole ollenkaan tärkein asia avioliiton kannalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo naisen jatkuva märehtiminen on muuten ihan todellinen syy erolle. Ainakin omalleni oli. Ei vaan pystynyt sitä jatkuvaa, toistuvaa kaikessa-on-jotain-vikaa -kitinää päivästä toiseen. Ei yhden ihmisen kallo kestä sellaista määrää tuskaa.
Psykologeille sentään maksetaan jotain siitä kuuntelusta.
Nämä on niitä suhteita, joissa nainen lähtee toisen, naista kuuntelevan ja huomioivan miehen matkaan ja ero tulee ihan yllätyksenä sille miehelle, joka kuvitteli kaiken olehan "hyvin".
Ei näissä kyllä mies kuvittele asioiden olevan "hyvin". Yleensä mies kuvittelee, että nainen kykenee käsittelemään itse parisuhteesta riippumattomat ongelmansa. Kuten mies itse asian näkee, ja toimii.
Hyvin harva mies kertoo masennuksestaan tai muista tuskistaan vaimolleen.
Mikä ihmeen avioliitto se sellainen on, jossa ei voida jakaa kaikkia elämän kipuja ja suruja toisen kanssa? Ja tukea sitä kaikista rakkainta elämässään, myös avioliiton ulkopuolella? Niin myötä- kuin vastamäessä...
Sitä voi olla naisena vaikea ymmärtää, miten päällekaatuvaa naisen jatkuva stressaaminen ja märehtiminen voi miehelle olla. Sitä kun ei pääse mihinkään karkuun. Se voi alkaa aamulla, jatkuva päivällä, ja vielä illalla otetaan viimeiset mehut pois. Loppuaika meneekin asiaa päässä pyöritellessä. Että mitähän tälle voisi tehdä?
Ei se ole kohtuullista kenellekään. Hyvin harvan ihmisen pää kestää jatkuvaa stressiä ja epävarmuutta toisen mielentilasta ja ajatuksista.
Sanoisin, että kyse on silloin jo jonkinasteisesta mt-ongelmasta tai oireilusta, jos jatkuvasti stressaa ja analysoi. Kukaan ei ole yksin vastuussa toisen mielialasta. Mutta jos parisuhteessa ei pystytä jakamaan normihuolia ja ongelmia tai sitten vaikka niitä isompia, niin ennuste jatkolle on aika huono. Tai sitten molemmat elävät omaa elämäänsä ja ovat tyytyväisiä siihen, mitä vähemmän puhutaan, sen parempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tapahtunut mitään dramaattista, mutta riideltiin loppuvaiheessa jo päivittäin ihan turhista asioista. Se alussa ollut yhteys toiseen jotenkin katosi, ei jotenkin enää löytynyt sitä ymmärrystä ja kärsivällisyyttä selvittää asioita hyvässä hengessä. Sitten nainen alkoi ajella autolla iltaisin jossain, ei kuulemma ollut vieraissa kuitenkaan kun olen jälkeenpäinkin kysynyt. Siinähän niitä. Pudotti sitten pommin yhtenä iltana ja se siitä, ei mahdollisuutta korjata millään tavalla. Rakkaus ei kuulemma aina riitä ja onhan se niinkin.
Vierailija kirjoitti:
Näin miehenä luulen, että syynä eroon on usein toisen päänsisällä tapahtuva toiminta. Kokemusta ei ole kuin naisista, mutta aika usein nämä "haluaa muutosta elämään" -tyyppiseet naiset pilaavat oman elämänsä ja parisuhteensa jatkuvalla, äänekkäällä märehtimisellä. Syykään ei yleensä ole parisuhteessa, vaan kodin ulkopuolella, töissä, kavereissa, tms. Mutta kun märehtiminen jatkuu riittävän pitkään, se ei voi olla vaikuttamatta myös parisuhteeseen. Siitä tilasta tulee uusi normaali.
Miehet ovat yleensä hiljaisempia sen stressinsä kanssa, eivätkä osaa antaa naisen märehtimiseen toivottua palautetta. Naiset kokevat tämän tylyytenä, vaikka mies voikin märehtiä asiaa päässään vuositolkulla. Sitten naiselle tulee yllätyksenä kun mies yhtenä päivänä toteaa, että ei kestä enää. Pää vain ei kestä. Tai vaihtoehtoisesti nainen näkee muutoksen kaipuunsa syynä parisuhteen, vaikka syy olisikin muualla. Tehtyä mokaa on käytännössä mahdotonta korjata enää jälkeenpäin.
Eli: ei se elämä yleensä ole niin paskaa kuin miltä se tuntuu. Aina ei voi haluta jotain muuta. Tämän ymmärtäminen tekee monesta parisuhteesta huomattavasti parempaa jatkossa.
Kyllä niitä muutoksia voi tehdä märehtimättäkin. Tuon jatkuva marina on kyllä aikamoista saamattomuutta ja itseaiheutettua tyytymättömyyttä. Itse uskon jatkuvaan muutokseen, mutta eri asia, millä elämänsektoreilla sitä päättää milloinkin toteuttaa. Mutta haluan kyllä rinnalle ihmisen, joka myös hyväksyy sen. Eikä oleta että kaikki jatkuu samanlaisena vuodesta toiseen. (terveisiä vaan eksälle)
Miksi se mies ei puhu asioistaan sille naiselle? Sitä en ymmärrä. Huono olohan siinä vaan maksimoituu molemmilla, kun toinen jauhaa samaa koko ajan ääneen ja toinen mielessään. Ja kumpikaan ei saa suhteesta - toisiltaan - tukea tilanteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloimme kasvaa eri suuntiin. Minulla oli tapahtunut isoja sisäisiä muutoksia (ihan identiteettiin ja elämän tavoitteisiin liittyen). Pitkään jaoin niitä miehen kanssa, mutta prosessiini liittyi myös paljon kipuilua jota mies ei pystynyt ottamaan vastaan. Minusta alkoi tuntua, ettemme puhalla enää yhteen hiileen ja jos puolisoni ei tue minua, on parempi sitten edetä yksin. Tästä eteenpäin minä kasvoin yhteen suuntaan ja mies jäi (minun mielestäni) paikoilleen.
Tästä 2-3 vuoden kuluttua erosimme.
Tämähän oli kuin suoraan omasta kynästäni.
Aika paljon juuri noin meni täälläkin tosin eri aikataululla. Jälkeenpäin katsellen näitä merkkejä oli ilmassa jo viimeiset kymmenen vuotta - ensimmäinen puolisko siitä vuosikymmenestä meni kylläkin niiltä aktiivisesti silmäni sulkien, sitten alkoi henkinen irtautuminen. Alitajuisesti kai kuitenkin halusin niin epätoivoisesti että lapsilla olisi se "ehjä koti", vaikka kyllä mietitytti silloin ja mietityttää edelleen että olikohan se meidän etäinen, päältä rauhallinen mutta salaa jännitteinen suhde niille oikeastaan kauhean hyvä parisuhteen malli antaa? Siihen ei ole kellään oikeaa vastausta antaa, näin se nyt vaan meni.
Joskus tulee mieleen että ensimmäinen ja se kaikkein tärkein muutos oli varmaan se että mies lakkasi tykkäämästä minusta ihmisenä. Sitä harvemmin kuulee eron syynä, enemmän jengi puhuu siitä miten ne sukat ei pyöri jalassa, tai sitten on ihan suoranaista pahantekoa toista kohtaan. Mutta musta on tuntunut jo tosi kauan että mies (ehkä salaa itseltäänkin) jossain vaiheessa vaan niinku kyllästyi muhun ja vetäytyi, sitä ei enää mun asiat tai ajatukset kiinnostaneet yhtään enempää kuin kenenkään hyvänpäiväntutun.
Enkä mä edes oikein osaa syyttää sitä siitä, enhän mä ole sellainen ns. ihana nainen (lämmin, jämpti, herttainen, valoisa) vaan monimutkainen ja kulmikaskin yksilö, ajoittain voimakkaaseenkin alakuloisuuteen taipuvainen. On mulla hyviäkin puolia tietysti, mutta ne taas on sellaisia ominaisuuksia joille mies ei laittanut mitään arvoa. Mutta jotenkin se ilmeisesti mielensä perukoilla päätti että tässä sitä ollaan ja että mä "kelpaan". Ja niinku just ja just, jos joku ymmärtää? Ettei mun ja tän parisuhteen eteen tarvitse nähdä vaivaa, mutta että ei sitä tarvitse lopettaakaan.
Kiinnostavaa kyllä konkreettisesti se ilmeni esim. meidän kodin kunnossapidon laiminlyöntinä. Rempat jäi kesken, ei väliä vaikka jossakin huoneessa tapetti kuoriutuu seinältä tai sähkötöiden jäljiltä irrotettua paneelia ei panna koskaan takaisin paikoilleen. Minä olin ainoa joka yritti. Siihen konkretisoituu hämmästyttävän hyvin mitä parisuhteellekin kuului. Yritin mä ihan alkuun (vuosikausia!) saada sitä lämmintä yhteyttäkin meidänkin välillä elvytettyä tai luotua. Mutta kukapa sellaisen haluaa ihmiseen josta ei oikeastaan pidä?
Harvoin riideltiin, mutta niillä kerroilla mies saattoi sanoa jotain mikä satutti paljon. Eikä edes tarkoituksella ollakseen julma, vaan ihan vaan möläytti mitä oikeasti musta ajattelee (ja pahin kerta oli itse asiassa se kun se vaan sanoi että jos tietäisin mitä se musta oikeasti ajattelee niin kyllä itkisin - sen parissa tuli ajatusten askarreltua unettomana yönä jos toisenakin!). Suurin helpotus oli pari vuotta ennen varsinaista eroa kun yhtäkkiä lakkasin piittaamasta mitä mieltä se minusta on. Tuntui vapauttavalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkuhiljaa suhteesta hiipui seksi, sen jälkeen muu fyysinen rakkaudenosoitus. Kyllä se on lopun alku, kun ei enää tunne toista kohtaan palavaa halua koskettaa, suudella intohimoisesti, repiä vaatteita pois.
No kun en enää saa rouvaa kiinni, mun rollaattori on hitaampi kuin sen. Onkohan lopun alkua? Vaimon kanssa oltu yhdessä jo 50 vuotta, eikä tuo ole ollenkaan tärkein asia avioliiton kannalta.
Mutta laitatteko kuitenkin tekohampaat samaan lasiin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
567567 kirjoitti:
Ei tapahtunut mitään dramaattista, mutta riideltiin loppuvaiheessa jo päivittäin ihan turhista asioista. Se alussa ollut yhteys toiseen jotenkin katosi, ei jotenkin enää löytynyt sitä ymmärrystä ja kärsivällisyyttä selvittää asioita hyvässä hengessä. Sitten nainen alkoi ajella autolla iltaisin jossain, ei kuulemma ollut vieraissa kuitenkaan kun olen jälkeenpäinkin kysynyt. Siinähän niitä. Pudotti sitten pommin yhtenä iltana ja se siitä, ei mahdollisuutta korjata millään tavalla. Rakkaus ei kuulemma aina riitä ja onhan se niinkin.
Ei se rakkaus riitä, jos se ei ole molemminpuoleista ja tuo riitely on monesti merkki siitä.
Vierailija kirjoitti:
Intohimon puute ja yleinen harmaus. Olimme pari viimeistä vuotta kuin kämppikset, tosin ihan hyvät sellaiset. Ei riidelty, enää, muttei rakastettukaan.
Sen opin, että jos kumppani ei enää laita sukkia pyörimään jaloissa, niin hälytyskellojen pitäisi soida.
En usko mihinkään "alkuhuumaan", se on vain itsepetosta. Joko se kumppani rokkaa sun maailmaas, tai sitten ei.
Parisuhteessa ei ikinä pidä odotella mitään "parempia aikoja", ei ne ajat mistään tule, ne pitää itse tehdä.
Nyt vähän vähemmälle sen amerikkalaisen romanttisen viihteen kulutus. Oikeasti, hei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
M43 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pikkuhiljaa suhteesta hiipui seksi, sen jälkeen muu fyysinen rakkaudenosoitus. Kyllä se on lopun alku, kun ei enää tunne toista kohtaan palavaa halua koskettaa, suudella intohimoisesti, repiä vaatteita pois.
No kun en enää saa rouvaa kiinni, mun rollaattori on hitaampi kuin sen. Onkohan lopun alkua? Vaimon kanssa oltu yhdessä jo 50 vuotta, eikä tuo ole ollenkaan tärkein asia avioliiton kannalta.
Mutta laitatteko kuitenkin tekohampaat samaan lasiin?
Omat hampaat vielä kummallakin. Yhdessä tehdään kaikkea, ruokaa, siivoillaan, luetaan kirjoja ja keskutellaan niistä, pientä remppaakin on tehty. Joka ilta sylitellään, seksiäkin on pari kolme kertaa kuussa. Tärkeintä on kuitenkin hyvä tahto ja toisen kunnioittamien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin miehenä luulen, että syynä eroon on usein toisen päänsisällä tapahtuva toiminta. Kokemusta ei ole kuin naisista, mutta aika usein nämä "haluaa muutosta elämään" -tyyppiseet naiset pilaavat oman elämänsä ja parisuhteensa jatkuvalla, äänekkäällä märehtimisellä. Syykään ei yleensä ole parisuhteessa, vaan kodin ulkopuolella, töissä, kavereissa, tms. Mutta kun märehtiminen jatkuu riittävän pitkään, se ei voi olla vaikuttamatta myös parisuhteeseen. Siitä tilasta tulee uusi normaali.
Miehet ovat yleensä hiljaisempia sen stressinsä kanssa, eivätkä osaa antaa naisen märehtimiseen toivottua palautetta. Naiset kokevat tämän tylyytenä, vaikka mies voikin märehtiä asiaa päässään vuositolkulla. Sitten naiselle tulee yllätyksenä kun mies yhtenä päivänä toteaa, että ei kestä enää. Pää vain ei kestä. Tai vaihtoehtoisesti nainen näkee muutoksen kaipuunsa syynä parisuhteen, vaikka syy olisikin muualla. Tehtyä mokaa on käytännössä mahdotonta korjata enää jälkeenpäin.
Eli: ei se elämä yleensä ole niin paskaa kuin miltä se tuntuu. Aina ei voi haluta jotain muuta. Tämän ymmärtäminen tekee monesta parisuhteesta huomattavasti parempaa jatkossa.
Kyllä niitä muutoksia voi tehdä märehtimättäkin. Tuon jatkuva marina on kyllä aikamoista saamattomuutta ja itseaiheutettua tyytymättömyyttä. Itse uskon jatkuvaan muutokseen, mutta eri asia, millä elämänsektoreilla sitä päättää milloinkin toteuttaa. Mutta haluan kyllä rinnalle ihmisen, joka myös hyväksyy sen. Eikä oleta että kaikki jatkuu samanlaisena vuodesta toiseen. (terveisiä vaan eksälle)
Miksi se mies ei puhu asioistaan sille naiselle? Sitä en ymmärrä. Huono olohan siinä vaan maksimoituu molemmilla, kun toinen jauhaa samaa koko ajan ääneen ja toinen mielessään. Ja kumpikaan ei saa suhteesta - toisiltaan - tukea tilanteeseen.
Täh? Naisestahan tuossa kommentissa puhuttiin, ei miehestä. Pointti oli juuri siinä, että miehet käsittelevät asiat oman päänsä sisällä. Yleensä ei koeta TARVETTA työntää sitä omaa tuskaa puolison päälle.
Hiukan sitä sisälukutaitoa.
Lasketaanko 10 vuoden liitto pitkäksi? Mikään ei enteillyt. Kaikki oli oikein hyvin, kunnes tapasin toisen miehen ja rakastuin. Yhtäkkiä tunteeni miestäni kohtaan vain loppuivat. Tajusin, että hän ei ole oikea ihminen minulle. Vieläkin ihmettelen, miksi oikein olin hänen kanssaan, mutta siihen en varmaankaan tule löytämään vastausta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensin ei exä huvittanut tehdä yhdessä mitään. Ratkaisemattomia konkreettisia ongelmia, joita ei koskaan saatu ratkottua (tyyliin remontti kesken 10v). Yhdessä ei kaksin tehty mitään kivaa. Nukuttiin eri huoneissa, mielenkiinnon kohteet erilaiset. Riitoja käsittämättömistä pikkujutuista ja suurta itsekkyyttä tyyliin osti ruokatililtä itselleen asioita. Eropäätöksen jälkeen osti itselleen 10 suklaalevyä mun rahoilla, joista tarjoutui antamaan minulle yhden.
Kauhea kosto :D
Öh, oliskin mutta itse ilmoitti haluavansa erota. Sen jälkeen mun mielestä ei toisen rahoilla osteta enää yhtään mitään.
Aito halu olla toisen kanssa päivittäin tekemisessä on peruspohja liitolle.
Toki on päiviä kun mikään ei kiinnosta ja jos puolison seura ei kiinnosta kahden päivänkään jälkeen, on syytä olla huolissaan oman liiton kunnosta.
Kumpikaan ei ole toselleen itsestään selvyys. Tarttee tehdä jotain jos niin on. Kumpikin puoliso tarvitsee kunnioitusta osakseen. Paljon näkee irvimistä ja vähättelyä.
Itsestä pitää pitää huoli. Puoliso ei sitä tee koska ei ole vanhempi puolisolle. Huomioiminen ja huolehtiminen ovat kaksi eri asiaa.
Erilaisuudelle annettava tilaa. Mitä sitten jos esim viikkaa eri tavalla. Pääasia että viikkaa. Kantaa arjesta vastuun yhdessä.
Latasin akkaa turpaan kännissä. Se oli lopun alku.
Alue: Aihe vapaa
Jatkan tästä vielä.
Inhottavinta asiassa tosiaankin oli puolison vastuun pakoilu. Satutti kaikista eniten. Kysymys joka vaivaa edelleen ja johon en häneltä vastausta tule koskaan saamaan Miksi ei vaan ottanut ja lähtenyt, miksi kertoi kaiken olevan oikein ja hyvin? Miten paljon vihaa hän onkaan tuntenut kun on valehdellut päin naamaa vuosikaudet. Ja kuinka idiootti olin kun en vaan lähtenyt vaan siedin. Miksi? En tiedä.
Tuo asia tulee nykysellään mieleen vaan kun ero aihetta sivuaa jotenkin.
Onnittelen itseäni kun vihdoin viimein lähdin ovimattona olemasta. Pisteenä iiin päällä koko lähipiiri lyttäsi minut erosta kuinka väärän teon tein. Vuosia myöhemmin sain selville iljettäviä huhuja jonka mukaan olisin pyörittänyt useampaa miestä kerralla samaan aikaan.
Taisi olla miehelle kova pala tulla jätetyksi. Hän olisi voinut olla voittaja ja erota.
Tarinan opetus: lähde kun muutaman kuukauden jälkeen tuntuu että asiat on huonosti. Ei ne siitä parannu jos puolison mielestä mikään ei ole rikki, kaikki on hyvin. Sä vaan ajattelet nyt liikaa ja liian oudosti. Heti kun korjaat ton pääsi niin kaikki on hyvin.