Tapasin ns. sielunkumppanin, mitäs v*ttua nyt teen? (naimissa, lapsia)

Jos jätät perheesi, niin viimeistään vuodessa se sielunkumppanuus on nähty. Olette silloin tottuneet toisiinne ja homma on arkipäiväistynyt. Sinulla tulee olemaan tunnon tuskia rikkomasi perheesi vuoksi. Lasten vuoroasuminen tuo haasteita jne.

Kannattaa miettiä skenaarioita etukäteen.

Ap on hyvä esimerkki siitä että ei ikinä suhteeseen naisen kanssa. Ovat liian tunteella meneviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pidä salasuhdetta muutama kuukausi ja jos vielä tuntuu yhtä hyvältä, jätä miehesi.

Ihan totta! Vielä ei olla edes punkkaan asti päästy. Kiva kun hajottanut perheensä ja sitten paljastuu joku mikropenis.

Tai pikkukalun lisäksi huor apers epanoja haluava mies, kuten minulle kävi. Ei olisi päällepäin uskonut. Onneksi testasin ennenkuin menin tekemään mitään peruuttamattomia ratkaisuja pelkän hullaantumisen perusteella.

Odota ensin pari vuotta, kunnes alkuhuuma on mennyt ohi ja testaa 'sielunkumppanisi' myös sängyssä sitä ennen. Niin miehetkin tekevät. Veikkaan, että arki astuu kuvioihin ja huuma haihtuu. Näin minulle kävi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat nykyään hyvin itsekkäitä. Minä minä ja minun onni. Aikuisuuteen kuuluu oppia sietämään ns vääriä valintojaan. Etenkin silloin kun ne koskettavat myös muita ihmisiä kuten lapsia. Noita sielunkumppaneita ja muita houkutuksia tietenkin tulee vastaan, mutta se ei tarkoita että sitä vanhaa elämää jätetään niiden takia. Aikuisen pitää kestää se, että omia tarpeita ja haluja ei aina voi toteuttaa. Kurjaa, mutta totta.

Ei aina ja mitä tahansa tarvitse kestää. Kenenkään ei tarvitse olla kynnysmatto tai luopua identiteettinsä keskeisistä asioista tai kaikkein keskeisimmistä tarpeistaan. Tämän voi kääntää niin päin, että toisella ihmisellä ei voi olla oikeutta riistää ihmiseltä sitä, minkä tämä kokee tärkeäksi elämässään. Jos pari ei pysty näistä asioista sopimaan tai eivät perustavanlaatuisesti sovi yhteen, niin mitään velvoitetta jomman kumman alistua ja luopua omasta hyvinvoinnistaan tietenkään ei ole. Kurjaa tämäkin, mutta yhtä totta. 

Tahdon siis sanoa, että asia ei ole mustavalkoinen, joko-tai. Kompromisseja pitäisi yrittää löytää, mutta jos se on mahdotonta, niin sitten lusikat jakoon vaan. Toiset taipuvat huonommin kompromissehin, eikä se ole muiden tehtävä yksipuolisesti sopeutua heihin. Parempi etsiä sellainen, joka sopeutuu luonnostaan tai helposti.

Ymmärrän pointtisi ja itsekin olen siinä mielessä samaa mieltä, että mihin tahansa ei tarvitse alistua kuten väkivaltaan, johon ei haeta apua tms. Kuitenkin tämä nykyään muodissa oleva maksimaalisen onnellisuuden tavoittelu ja loputtomilta tuntuvien mahdollisuuksien puntarointi ei lopulta tee ihmisiä yhtään sen onnellisimmiksi. Keskittyminen niihin hyviin asioihin, joita omassa elämässä jo on sekä toisiin ihmisiin suuntautuminen ja heidän onnensa kasvattaminen lisää eniten omaakin onnea ja tyytyväisyyttä elämää kohtaan. Voit olla toki onnellinen, että olet kohdannut sielunkumppanisi! Sinun ei kuitenkaan tarvitse elää hänen kanssaan.

Kyllä, on hyvin mahdollista olla onnellinen siitä, että on kohdannut sielunkumppaninsa sekä siitä, että parisuhde on sellainen, jossa on lähtökohtaisesti melko hyvä olla. Mutta sitten taas tätä ei voi kukaan ulkopuolinen sanella, että PITÄÄ tyytyä siihen ok-tason parisuhteeseen ja PITÄÄ olla onnellinen siitä, että sielunkumppanin kohtasi vaikkei saanutkaan kumppanikseen. Ei onnellisuuttaan voi edes itse täysin määrätä, saati ulkopuolisen käskystä noudattaa, vaan se on ihan itse pähkittävä ja todettava omakohtaisen tunteen ja kokemuksen pohjalta, mikä on onnea tuottava ratkaisu. 

On ihan normaalia sekin, että liiaksi muiden todellisen tai kuvitellun onnen/halujen maksimoiminen oman onnen kustannuksella johtaa tragedioihin. Uhrautumisesta ei palkita, missään mielessä. Jos ei mielenterveysongelmia tai vastaavia lasketa palkinnoksi. Olen saanut lähietäisyydeltä seurata sellaisen parisuhteen koko elinkaarta, jossa aluksi lähinnä sosiaalisten normien ja paineiden vuoksi perustettiin perhe (kun sattui ns. vahinkoraskaus) ja pysyteltiin väkisin yhdessä läpi raskaiden ruuhkavuosien sekä taloudellisten sitoumusten että lasten vuoksi ja lopulta vaan sinniteltiin eripuraisesti surkeaan loppuun saakka niin, että kumpikin vanhempi ovat katkeria ja pettyneitä elämäänsä sekä heidän aikuiset lapsensa, joista olen yksi, ovat saaneet tuta oman taakkansa siitä ahdistavasta tunnelmasta ja avoimesta riitelystä niin lapsuusaikana kuin se jälkeenkin kotoa pois muutettuamme. Meidän lapsien etu olisi ollut yhteensopimattomien ihmisten ero ja onnellisuuden löytyminen. Ehkä meillä olisi tänä päivänäkin kaksi hyvinvoivaa ja virkeää iäkästä vanhempaa katkerien ihmisraunioiden sijaan, jotka käyttävät aikansa kanssamme lähinnä menneisyyden loputtomien epäreiluuksiensa purkamiseen taakaksemme ja toistensa sättimiseen. 

Jokainen joutuu miettimään asiat ihan itse, ei näihin voi yleisohjeita antaa. Muuta kuin ehkä sen, että rohkeus ja avarakatseisuus palkitaan, valitsipa sitten kummin tahansa. Omasta itsestä se onni ja hyvinvointi on lähtökohtaisesti aina löydettävä. Jos se toteutuu muiden palvelemisella alistuen, niin sekin on ihan OK omana valintana ja arvomaailmana. Pitää vain huolella pohtia, onko niin ihan oikeasti siten, että voi 30 vuotta myöhemmin vielä nähdä asian samoin. Rohkeus tarkoittaa siis vain sitä, että tekee aktiivisen valinnann ja päätöksen Useimmitenhan tehdään päätös, että ei tehdä mitään, koska pelottaa tuntematon. Tulevaisuus on kuitenkin tuntematon kaikissa tapauksissa, myös sen tutun kumppanin kanssa. On siis jossain määrin harhaa ajatella, että entisestä luopuminen olisi askel suurempaan tuntemattomaan, vaikka niin meidän primitiivimielemme ajattelevatkin. Sammakko ei halua hypätä pois kuumenevasta vedestä, koska se on mukavuusalueellaan ja uskoo olevansa siellä turvassa, kun kattilan ulkopuolella voi vaania ties mitä vaaroja. 

Vierailija kirjoitti:

Onks tää nyt se kaksoisliekkihomma...?

KakSoisliekki?

Vastinpari?

Sielunkumppani?

Onko tää jotain new agea?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Minä minä minä minä minä minä onni onni onni onni onni. Entä lasten onni?

Tiedän, että lapset tiesivät suhteemme tilan. Ei lapset ole tyhmiä. Saattoi mennä viikkoja ettei puhuttu exän kanssa mitään. Ex kun päätti vielä muuttaa sohvalle yöksi niin kyllä lapset tiesi. Tästä keskusteltiin eron jälkeen.

Toimiikohan arki tämän sielunkumppanin kanssa? Entä jos ei osaa käyttää pyykkikonetta tai tulee hirveä riita jostain juustomerkistä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Minä minä minä minä minä minä onni onni onni onni onni. Entä lasten onni?

Tiedän, että lapset tiesivät suhteemme tilan. Ei lapset ole tyhmiä. Saattoi mennä viikkoja ettei puhuttu exän kanssa mitään. Ex kun päätti vielä muuttaa sohvalle yöksi niin kyllä lapset tiesi. Tästä keskusteltiin eron jälkeen.

Miksi luulet että lapsia kiinnostaa munansaantisi? Ovat varmasti nyt onnellisia heittopusseja. Pääasia että äiti saa kikkeliä säännöllisesti. Hyvää esimerkkiä aikuisilta lapsille, älä ihmettele kun lapsesi myöhemmin sikiävät ja eroilevat sinne tänne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Minä minä minä minä minä minä onni onni onni onni onni. Entä lasten onni?

Ei ole lasten edun mukaista jos vanhemmilla huono, rakkaudeton suhde ja saavat kuunnella riitelyä koko lapsuutensa.

Sanot lapsille että äiti löysi kaksoisliekin ja muuttaa kotoa pois. Kyllä ne ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Minä minä minä minä minä minä onni onni onni onni onni. Entä lasten onni?

Tiedän, että lapset tiesivät suhteemme tilan. Ei lapset ole tyhmiä. Saattoi mennä viikkoja ettei puhuttu exän kanssa mitään. Ex kun päätti vielä muuttaa sohvalle yöksi niin kyllä lapset tiesi. Tästä keskusteltiin eron jälkeen.

Miksi luulet että lapsia kiinnostaa munansaantisi? Ovat varmasti nyt onnellisia heittopusseja. Pääasia että äiti saa kikkeliä säännöllisesti. Hyvää esimerkkiä aikuisilta lapsille, älä ihmettele kun lapsesi myöhemmin sikiävät ja eroilevat sinne tänne.

Ainakin näkivät kuinka elämäni muuttui. Toki heidänkin elämä, mutta itse ainakaan en usko, että huonommaksi muuttui. Lapset menee kaiken edelle nyt, kun itse voin hyvin. Mitään heiltä ei puutu, mihin itse voin vaikuttaa. Olen läsnä, minulla on varaa huolehtia heistä. Lasten isä ei jostain syystä kuvioissa ole. Siinäpä miettikää mikä ihana aviomies ja isä exäni sitten olikaan.

Itse erosin, mutta olinkin miettinyt eroa jo muutaman vuoden. Edelleen koen että tämä sielunkumppani on enemmän kuin kukaan koskaan, mutta elämässä on paljon asioita jotka vaikuttavat suhteeseen. Moni asia muuttuu kun arki astuu kuvioihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Minä minä minä minä minä minä onni onni onni onni onni. Entä lasten onni?

Ei ole lasten edun mukaista jos vanhemmilla huono, rakkaudeton suhde ja saavat kuunnella riitelyä koko lapsuutensa.

Toisaalra ei ole myöskään lasten etu katsella, kun äiti/isä ei pysty pitämään näppejään erossa uudesta liekistään lasten katsellessa vieressä....

Sielunkumppanin voi pitää ihan ystävänä. Säilyy "kumppanuus" silloin koko loppuelämän.

Ap, unohda koko juttu, kun ihastuksesi kerran on varattu ja perheellinen.

Pääset kyllä elämässäsi eteenpäin ilman ihastustakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Miksihän sitä sydäntä ei kuunnella silloin kun mennään ei-sielunkumppanin kanssa yhteen ja tehdään vielä lapsiakin?

Minä ainakin halusin kovasti lapsia. Jos en olisi 14 vuotta sitten ottanut ei-sielunkumppania, niin eipä olisi myöskään lapsia. Ja ihan onnellista elämää eletään mielestäni, eikä "sielunkumppanit" kiinnosta.

Kannattaa ilmoittautua johonkin paranormaalit ilmiöt -ohjelmaan! Kuulostaa todella yliluonnolliselta tapahtumalta!

Hui, jaksuja ap!!!!

Tapasin oman sielunkumppanini 6v sitten. Me myös olimme toisillemme läheisiä ystäviä aluksi ja lopulta ystävyys syveni. Kuukausien ajan me taistelimme tunteitamme vastaan ja ihmettelimme mitä on tapahtumassa. Lopulta tunteet voittivat. Emme kumpikaan ole luonteeltamme sellaisia, jotka voisivat pettää puolisoaan, joten keskustelimme pitkään ja teimme yhdessä päätöksen että haluamme nähdä mihin suuntaan tunteet meitä vievät. Olimme molemmat naimisissa ja lapsiakin oli. Erosimme puolisoistamme ja otimme vastaan kaiken sen paskan mitä erosta seurasi. Olimme vapaita. 

Eron jälkeen alkoi sitten se meidän uusi elämä. En ole päivääkään katunut. Hän on minulle se oikea. Olemme myös toistemme vastinparit. Vuosien kuluessa suhteemme on syventynyt, mutta ei laantunut. Joka päivä katson miestäni silmiin ja vain rakastan. Voin olla hänelle täysin oma itseni. Hän tuntee virheeni ja rakastaa minua virheineni. 

Ulkopuolisen silmin me emme ole tyypillinen pari, mutta joka vähänkin tuntee meitä tietää että tämä jos mikä on aitoa oikeaa rakkautta. 

Lapsille ero on aina kova paikka, mutta meidän lapsemme ovat alkujärkytyksestä selvittyään nähneet että me todella olemme onnellisia näin ja ovat sopeutuneet ällistyttävän nopeasti tilanteeseen. Omille lapsilleni isänsä suhde oli kovempi paikka kuin tämä oma uusi elämäni. Lapsille emme ole myöskään tuputtaneet mitään isäpuoli tai äitipuoli- roolia. Heillä on isä tai äiti jo olemassa, me emme niitä rooleja korvaa. Omat lapseni rakastavat miestäni, mutta hän on heille Matti. Mieheni lapset olivat lähes aikuisia tavatessamme ja nyt ovat uuden oman elämän kynnyksellä. Heille vanhempiensa ero ei tullut yllätyksenä, sillä mieheni asui jo ennen minua eri huoneessa kuin vaimonsa. Kohtelen heitä kuin omiani ja he ovat hyväksyneet minut isänsä elämään nopeasti. Heidän kohdallaan haasteena oli selättää miehen exän kylvämä ajatus siitä että olin vain onnenonkija. Lapset onneksi näkivät totuuden. 

Sanon siis go for it!

Minäkin pelkään näin käyvän, toivon ja pelkään. Olen 42 v enkä ole rakastunut palavasti keneenkään elämäni aikana, nykyisen avomieheni valitsin koska hänessä oli paljon hyviä puolia ja halusin jakaa arkeni jonkun kanssa. Pelkäsin, että jos jään odottamaan sit¨ä maagista "herra oikeaa" olen loppuelämäni yksin!