Tapasin ns. sielunkumppanin, mitäs v*ttua nyt teen? (naimissa, lapsia)
Ja ennen kuin kukaan aloittaa sepostusta siitä, että pitkässä parisuhteessa tulee ihastuksia, niin niin niitä tosiaan tulee ja on tullut minullekin. Aina olen päässyt ihastuksista ylitse, ne ovat olleet lähinnä fantasioita toisista ihmisistä tai sitä, että jonkun ulkonäkö tai persoonallisuus on erityisesti miellyttänyt. Ei ole ollut vaikeaa jatkaa parisuhdetta kumppanini kanssa, olen sitoutunut häneen enkä edes kuvittele voivani pettää. Kaikenlaisia päiväunia ja haaveita on ollut, mutta ne ovat olleet juuri sitä - haaveita ja ihastuneisuutta, ei sen enempää.
Mutta tämä. Tämä on jotain ihan muuta. En edes välittänyt tästä tapaamastani henkilöstä ensinäkemältä juurikaan, mutta tutustumisen myötä hänestä aukesi sellainen sisäinen maailma, että en ole osannut edes kuvitella hänen kaltaisiaan ihmisiä olevan olemassa. Olemme tunteneet jo pidempään, joten ns. sielunkumppanini on tullut hyvin tutuksi, ja olemme hämmentävällä tavalla toistemme vastinparit niin monessa asiassa, ettei sitä voi sivuuttaa.
On kuin olisin tullut kotiin. Tässä ihmisessä on isä, äiti, sisko, veli, paras ystävä ja romattinen sekä seksuaalinen partneri - kaikki samassa hahmossa. Hän ei ole millään muotoa täydellinen, vaan epätäydellinen juuri samalla tavalla kuin minäkin. Tämän ihmisen seurassa voin hengittää ja olla. Hän tietää sanomatta, mitä ajattelen, ja toisin päin.
En ole koskaan, en ikinä kokenut mitään vastaavaa kenenkään toisen ihmisen kanssa. En edes oman aviopuolisoni, en todellakaan, päädyimme yhteen koska satuimme tykkäämään toisistamme silloin ja yksi asia johti toiseen.
En usko yliluonnolliseen, mutta jotain outoa meidän välillämme on. Tunne on molemminpuolinen, mutta tilanne on mahdoton ja varsinaisen suhteen aloittaminen vaatisi paljon uhrauksia. (Molemmat tahoillaan varattuja, näin esimerkiksi, minulla vielä lapsiakin. Oma suhde ei kovin onnellinen mutta se on ihan toinen tarina se.)
Mitä tässä nyt sitten olisi tarkoitus tehdä? On varmaan pakko päästää irti ja menettää kyseinen ihminen, vaikka jokainen solu huutaa muuta. En olisi ikinä uskonut löytäväni itseäni tästä tilanteesta, sydän särkymässä keskellä ydinperheidylliä ja ruuhkavuosia, mutta tässä sitä vaan ollaan.
Ja minä pidän sielunkumppaneista puhumista ihan puppuna, mutta ei tätä kokemusta kuvaa kyllä mikään muukaan!
Kommentit (84)
Jos lapset ovat teini ikäiiisiä niin pärjäävät kylllä. Mihelle voit ilmoitttaa tekstarilla.
Jaiks! Olisi mukava tietää, koska itselleni on käynyt lähes samalla tavalla; olen jäänyt tuijottamaan tuntematonta miestä pari kertaa kaupassa ja hän minua. Saatara kun häiritsee ja kiehtoo samaan aikaan, ja se tunne on aivan sietämätön. Hän on siis perheellinen mies, itse sinkku. Ja en todellakaan usko ensisilmällä ihastumiseen.
Vierailija kirjoitti:
Jos lapset ovat teini ikäiiisiä niin pärjäävät kylllä. Mihelle voit ilmoitttaa tekstarilla.
Tai sittten kannattaa huutaa kun auto on jo liiikkeessä.
Vierailija kirjoitti:
ei taas näitä,jessus...
Miksi pitää vaivautua valittamaan, kun voisi vain olla avaamatta keskustelua jos aihe ärsyttää ja turhauttaa?
Tämäkin menee ohi, kyse on vain sun päätöksestä. Olen kokenut saman ja hetken "kylvin" siinä ihanassa tunteessa. Pidimme hetken yhteyttä, kunnes kerroin miehelleni. Ja herranjumala, miten häneen sattui. Mitään fyysistä ei siis tapahtunut, mutta se tunne oli huumaava. Tein sitten päätöksen, että en halua loukata puolisoani enempää. Asiasta on nyt 5 vuotta ja edelleen mietin häntä joskus. Mutta tämä on elämää ja valitsin näin. Muuta vaihtoehtoa ei edes ollut, todellisuudessa.
Niin miehet tästä te opitte sen, että NAISET EI OLE OMAISUUTTA.
Omaisuudella on jotain arvoa.
Ja ap:n kaltaisella petturillahan ei ole mitään arvoa.
0/5 plaaplaaplaa
Miksi toistaa tätä samaa pskaa tasaisin väliajoin
Joojoo. Jätä miehesi ja lapsesi . Tämä tyyppi on ihan varmasti sielunkumppanin ja ukkisi inkarnaatio. Miksi ihmeessä joku viitsii näitä tarinoita keksiä?
Lopeta tuo v˚tun hokeminen. Siinä on uudistusta joksikin aikaa, katsotaan jatkoa sitten syksymmällä.
Vierailija kirjoitti:
Tämäkin menee ohi, kyse on vain sun päätöksestä. Olen kokenut saman ja hetken "kylvin" siinä ihanassa tunteessa. Pidimme hetken yhteyttä, kunnes kerroin miehelleni. Ja herranjumala, miten häneen sattui. Mitään fyysistä ei siis tapahtunut, mutta se tunne oli huumaava. Tein sitten päätöksen, että en halua loukata puolisoani enempää. Asiasta on nyt 5 vuotta ja edelleen mietin häntä joskus. Mutta tämä on elämää ja valitsin näin. Muuta vaihtoehtoa ei edes ollut, todellisuudessa.
En kyllä ymmärrä, että miksi kerroit miehellesi. Olisit vain lopettanut yhteydenpidon ja sillä hyvä. Turha satuttaa toista, kun kuitenkin olit valitsemassa hänet.
Kunpa mullekin kävisi noin. Olet onnekas kaikesta monimutkaisuudesta huolimatta.
Tiedän tapaksia, joilla näitä sielunkumppaneita on vähintään puoli tusinaa ja avioerolapsista ei kukaan lukua pidä. Elä mieluummin yksin kuin fantasiamaailmassa muita tuhoten.
Minne tuuli hepsankeikan kuljettaa....
Jos tämä on totta niin tartu siihen! Muuten sinusta tulee katkera ja mietit loppuelämäsi tätä miestä. Toimi niin kuin miehet toimisivat ja lähde!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lapset ovat teini ikäiiisiä niin pärjäävät kylllä. Mihelle voit ilmoitttaa tekstarilla.
Tai sittten kannattaa huutaa kun auto on jo liiikkeessä.
Helpoimmalla pääsee kun laittaa sukan oven väliin ettei kolahda ja blokkaa puhelimesta.
Kuulostaa itselle aika tutulta ja onhan näitä usein kuultukin. Pitkä parisuhde, joka ei alkuaankaan ollut mitään superihmeellistä, jossa kaikenlaisen kasvun ja kehityksen myötä alkaa mennä ehkä valjusti tai huonosti. Kun arki on raskaimmillaan pikkulapsiaikana, kaikenlaisten asuntovelkojen ja pahimmillaan rakentamisen kanssa, työtä on tehtävä hullunaan, nuoruuden vapaus ja riennoissa rentoutuminen jäävät, ehkä kaveritkin hupenevat tai vaihtuvat, niin silloin vasta koeponnistetaan se parisuhde ja kumppanin sopivuus toden teolla. Silloin, kun kumpikin on jatkuvasti väsynyt, stressaantunut, kiukkuinen, kiireinen, joutuu priorisoimaan ja laistamaan omista tarpeistaan jne, silloin ehkä vasta paljastuu todellinen yhteensopivuus ja suhteen lujuus syvimmällä tasolla, henkilökemian ja toisen ymmärtämisen ja hyväksymisen tasolla. Pikkuasiat kasaantuvat ja defenssit alkavat muuttua aggressioksi tms.
Nuorena ja vapaana on helppo olla yhdessä vaikka pari ei olisikaan ihan täydellinen. Elämän väljyys sallii tietyn määrän klappia. Lisäksi arvot ja asenteetkin muuttuvat em. aikuistumisriittien myötä usein kovasti. Se nuoruuden heila, jonka kanssa oli kivaa hurvitella ja elostella, onkin ehkä perhearjessa vähemmän mairitteleva. Silloin voi sattumalta kohdata sen toisenlaisen, jonka tajuaa olevan juuri sopiva itselleen ja jonka kanssa tuossakin tilanteessa elämä olisi ihan eri sävyistä. Edellytyksenä varmasti on sekin, että oma suhde on jollain tietoisuuden tasolla puutteellinen tai aiheuttaa jatkuvasti jonkinlaista kahnausta, vaikka mitään isoa ei vialla olisikaan. Pahimmillaan tietysti rakkaus yksinkertaisesti voi loppua ja havahtuu olevansa kämppis jonkun kanssa, joka nyt on lähinnä siedettävä.
Sanoisin, että tuollainen kokemus merkitsee sitä, että olemassaolevan suhteen elinkaari on loppumaisillaan. Suhteen sinänsä ei tarvitse loppua. Voihan yrittää tutustua toiseen uudelleen ja löytää uudestaan rakastumisen tunteen ja ne asiat, jotka nuorempana vetosivat ja saivat lyöttäytymään yhteen. Tai jos se ei onnistu, niin tyytyy vaan arkisempaan käytännön suhteeseen, ns. kulissiliittoon. Arjen sujuvuus, kuten yhteiset rutiinit, tottumukset, toisen tunteminen, sekä talouteen ja työnjakoon liittyvät käytännöt, voivat puoltaa sitä, että koko palettia ei kannata hyljätä ja aloittaa tyhjästä yksin tai uuden kanssa isolla riskillä. Saman puolison kanssa voi aloittaa uudelleen suhteen, jos hyvin käy. Työtä se vaatii. Eikä aina onnistu, jos ei vaan sovi yhteen luonnetasolla.
Se toinen osapuoli voi olla hankala motivoida ja sitouttaa tällaiseen, koska hän ei välttämättä koe minkään olevan pielessä. Aina ei puolisoiden tarpeet kohtaa ja silloin ihan loogisesti yleensä toinen havahtuu kauan ennen toista ongelmiin, jolloin se, joka ei näe mitään vikaa missään, saattaa vähätellä toisen kokemusta ja tarpeita eikä ottaa lainkaan vakavasti mitään aktiivista parisuhdekehitystä. Toinen ei välttämättä usko mitään olevan vialla ennen isompia kriisejä, kuten välien äitymistä pahaksi riitelyksi tai pettämisen tyyppistä toimintaa toiselta.
Jokainen joutuu valitettavasti ihan itse päättelemään ja päättämään, mitä tilanteessa kannattaisi tehdä. Omat arvot ja oma hyvinvointi edellä kannattaa mennä, mutta asiassa merkittävästi mukana olevien läheisten etujen puntarointia siinä myös tarvitaan.
Pidä salasuhdetta muutama kuukausi ja jos vielä tuntuu yhtä hyvältä, jätä miehesi.
Vierailija kirjoitti:
Pidä salasuhdetta muutama kuukausi ja jos vielä tuntuu yhtä hyvältä, jätä miehesi.
Ihan totta! Vielä ei olla edes punkkaan asti päästy. Kiva kun hajottanut perheensä ja sitten paljastuu joku mikropenis.
Onks tää nyt se kaksoisliekkihomma...?